Kolme hyvää kirjaa & minun antamani paremmuusjärjestys niille

    

Kuvassa on kolme viimeksi lukemaani kirjaa, joissa kaikissa on hyvät puolensa.
Minun järjestykseni näiden kirjojen paremmuudessa, siinä mitä ne antoivat minulle ja millaisia jälkimietteitä jättivät, on kuvassa vasemmalta oikealle. 
Perustelen.

Selja Ahava on löytänyt kuolemaa käsittelevälle romaanilleen upean nimen Hän joka syvyydet näki Gilgamesh-eepoksesta, jossa etsitään kuolemattomuutta. 
"Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken."

Kirjassa on neljä eri kertomusta, jotka kulkevat rinnakkain.
Minämuotoinen perustarina on perheenäidin, Liisan, joka seuraa lähisukulaisen lähestyvää kuolemaa ja lastensa pesästä lähtöä, muistoissaan vaeltaen ja elävistä sekä kuolleista luopumista miettien. Hän lukee New Yorkerin artikkelin, jossa kerrotaan aivokuolleesta tytöstä, jonka äiti pitää häntä kotona laitteissa mahdotonta toivoen.
Niin kuin tyttö olisi ollut jonkinlainen kasvimainen, salaperäinen olento, ei enää aivan ihminen, mutta jollain lailla elossa. Millä lailla tarkalleen?

Toisessa tarinassa Liisa kehittelee lukemansa lehtijutun pohjalta tapauskertomuksen, jossa suomalainen äiti ei luovu lapsestaan, vaan hoitaa kotonaan filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, avustamana tyttöä, jonka sairaala oli todennut kuolleeksi, mutta joka äidin mielestä on syvässä koomassa. Aivoissa ei ole toimintaa, mutta sydän ja hengitys jatkavat elämää laitteiden avulla. Tyttö kasvaa letkuruokinnalla ja saa murrosiän merkkejä. Kuinka kauan näin voi jatkaa?

Kolmas tarina on Perlahin minämuotoinen kuvaus työpaikastaan ja miten hänelle vähitellen selvisi, että hänet on palkattu hoitamaan ruumista. 
Perlahilla on oma elävä tyttö kotimaassa ja hän juttelee kuolleelle kaukana kotoa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin.

Neljäs tarinaketju alkaa Harvardin yliopistolla syksyllä 1967. Komitea kokoontuu määrittelemään kysymystä siitä, milloin ihminen on kuollut . Satoja vuosia on ollut voimassa määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien päättymisestä, mutta hengityskoneen käyttöönotto pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Sydän vai aivot? Entä onko tietoisuutta muuallakin ihmisen kehossa? Kuka päättää kuolinhetken, lääkäri vai omaiset? Milloin kuolevalta voi irrottaa elimiä elinsiirtoa odottavalle?

Ahava käsittelee kuolema-aihetta tavattoman kiinnostavasti, jännittävästi suorastaan, monipuolisesti ja kauniisti. Harvard-osuus on raporttimuodossa, ja voi miten kiinnostavaa kerrontaa. 
Yksi kirjan kauneimpia kohtia on kuvaus buddhalaisesta kuolevan ihmisen hyvästelystä.
Nautin myös kuvauksesta, jossa tiedemies George Smith rapsuttaa puhtaaksi savitaulua British Museumissa vuonna 1872 ja kiihtyy löytäessään Gilgameshin 11. taulun, jossa kerrotaan suuresta tulvasta, sama vedenpaisumus, josta on satoja vuosia myöhäisempi versio Raamatussa.  

Erityinen kiitos tälle kirjalle selkeydestä. Ei ole helppoa kuljettaa näin monta eri jatkokertomusta, niin että lukijalle on kaiken aikaa selvää, missä mennään. 
Mestariteos!

                                                  ********

Toiselle sijalle nostan Jo Ann Beardin novellikokoelman Juhlapäiviä.
Tämä jää jälkeen Ahavan kirjasta, koska ei muodosta osistaan Ahavan teoksen tavoin kokonaisuutta, vaikka siihen pyrkimystä onkin.

Kirja sisältää kolme pitkää perinteistä novellia, jotka voisivat olla myös pienoisromaaneja. Kaksi niistä perustuu tositapahtumiin. Lukija elää hetki hetkeltä henkeään pidättäen tulipaloon joutuneen Wernerin ja eutanasiamatkalle lähtevän Cherin ja hänen läheistensä kanssa.
 
Muissa novelleissa tyyli on erilainen, kokeilevampi.
Beard sanoo esipuheessa, että kaikki hänen novellinsa ovat myös esseitä, mutta siitä en ole ollenkaan samaa mieltä. Ahavan teksti on esseemäisempää.

Lyhyt teksti Ehkä niin kävi on kuin proosarunoa, jossa valmistetaan johonkin, mutta novelli jää kesken ja tuntuu tyyliharjoittelulta jotain oikeaa novellia varten.
Niin kaunista tekstiä, että nappaan sen lopun tähän ihailtavaksi. 

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.
Mutta on ehkä mahdollista, ehkä luultavaakin, ettei käynyt. 

Kahdessa kirjoituksessa, joita pidän esseenä, Lähellä ja Nyt Beard tarkastelee kirjailijan työtä. 
Hän kirjoittaa, että hyvässä esseessä ja yhtä hyvin muistelmassa, romaanissa ja novellissa olennaisinta ovat ajatukset, joilla teksti nousee näennäisen aiheensa yläpuolelle universaalimmalle tasolle. Olen samaa mieltä. Tämä taso erottaa mielestäni erinomaisen tekstin keskinkertaisesta.

Kiitän taitavasta suomennoksesta Riina Vuokkoa! 

                                                  ********

Ansiokkaan pronssisijan minulta saa Carol Shieldsin romaani Larryn juhlat. 
Kirja kertoo 450 sivullaan kanadalaisesta miehestä, Larrysta, Laurence John Welleristä. Tarina alkaa vuodesta 1977, jolloin Larry on kolmikymppiseksi lapsuudenkotinsa mukavuudessa viihtynyt mies, jota isä yrittää tuuppia maailmalle. Larry ajautuu vahingossa floristikouluun ja kiinnostuu todella alasta. Kun hän muutoin tylsällä häämatkallaan Englannissa pääsee tutustumaan pensaslabyrintteihin, hän löytää elämänsä intohimon. Alkaa nousujohteinen ura. Larrysta tulee asiantuntija, joka johtaa isoja projekteja ympäri maailmaa.
Larryn elämää seurataan kaksikymmentä vuotta.
Vuonna 1997 kahdesti eronnut Larry järjestää pienimuotoiset juhlat apunaan naisystävä, otsikon lupaamat Larryn juhlat, joissa eräät asiat selkiytyvät ja keski-ikäinen Larry ehkä tajuaa, mikä hänelle tässä elämänvaiheessa on tärkeää.

Se mikä tässä kirjassa on heikompaa kuin kahdessa edellä kuvaamassani teoksessa on intensiteetin puute. Kirjan tahti on välillä yhtä flegmaattista kuin Larryn elämä sokkeloitten ulkopuolella. Shields lörpöttelee.
Kirja on hieman liian helppo. Pidän haasteista ja siitä, että sytyn kaunokirjallisesta kirjasta niin, että haluan palata sen pariin uudelleen. Ei haittaa vaikka kaikki kirjassa ei heti aukeaisi, tärkeintä on, että se houkuttelee mukaansa ja pakottaa kiinnostumaan jostakin minulle tuntemattomasta tai avaa uuden näkökulman tuttuun asiaan.

Se mistä pidin Shieldsin romaanissa on sen hiljainen, lämmin huumori. 
lukujen nimet ovat kivoja: Larry toistaiseksi, Larryn hynttyyt, Larry ihmeiden ja ihanuuksien jäljillä.

Seuraavalla viikolla he matkustaisivat katsomaan Luzernin peilisokkeloa. Salaperäiset skandinaaviset sokkelot odottivat nekin vielä vuoroaan; pelkästään Suomessa oli yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Seuraavan vuoden keväällä he pääsisivät Japanin uusiin, kiehtoviin, puusta rakennettuihin,  sokkeloihin, ja Japanista he jatkaisivat Australiaan. Niin monet ihmeet odottaisivat heitä ja niin suuri osa niistä kuitenkin hämärtyisi ja sumentuisi Larryn muistissa.

Larryn juhlat on suomentanut Hanna Tarkka, jonka käsialaa ovat kaikki Shields-suomennokset yhtä lukuunottamatta.

Shieldsin kirjan alkumotto: 
Mitä muuta tämä valtava labyrintti, maailma, on kuin mieletön sokkelo heti syntymämme hetkellä?
("Mietteitä Hampton Courtin pensassokkelossa", British Magazine, 1747)

Värikästä syksyä kaikille lukijoilleni! 

                        

Syksyä Anjalan kartanon puistossa,
Kuva: Ume

Aika - Joensuun kirjallisuustapahtuma 2025

Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen 
historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu  kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
 
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle. 

Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika. 
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.   
 
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.  
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.

Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa
takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman
lisäksi on käsitelty  teemoja Tosi, Minä, Lukija ja
Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017)

Jollei historian aika ole sama kuin sadonkorjuun aika, historia on enää vain julma, läikehtivä varjo, jossa ihmisellä ei ole osaa. Se joka antautuu tällaiselle historialle, ei antaudu millekään eikä puolestaan ole mitään. Mutta se joka antautuu oman elämänsä ajalle, talolle, jota hän puolustaa, elävien ihmisten ihmisarvolle, hän antautuu maalle ja saa siitä sadon, josta lähtee uusi siemen ja uutta ravintoa.
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)

Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela. 

Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle? 

Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
  
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa. 

 
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.

Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?

Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria. 

Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin. 

Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!   

 

Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman 
järjestäjille! Onnea tuleville vuosille!

Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 

Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25

Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 

Suloranta, saunapolku, 17.7.25

Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.

Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori

Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.

Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.
(Upper Room on kirkko)

Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.

Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.

Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!

Suloranta, kaivopolku, 17.7.25

Mietteitä

Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917
Turun taidemuseo

Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.

 

1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö. 
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan. 
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta. 
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut  toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta? 


2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.

3.  Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta. 

4. Turun taidemuseon näyttely 
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana. 
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä  runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?  

Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886
Turun taidemuseo

  

Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa. 
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin. 
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?

Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896,
kuva Ume

Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa. 
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen. 

Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin: 
  

Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

Kirjoittaminen ja kirjallisuus - keskustelua, ajattelua, toisen ihmisen painostamista?

Jyrki Kiiskinen, runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden opettaja totesi HS:n 60-vuotispäivänsä kunniaksi tehdyssä haastattelussa ("Tätä nykyä nautin runojen kirjoittamisesta kovasti" 7.6), että hän näkee kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhtenä suurena keskusteluna ja opettamisen tuon keskustelun ja näkökulmien availuna.

Joan Didion taas korostaa esseessään Why I Write sitä, että kirjoittaminen on minän korostamista ja kirjoittava ihminen tekee käännytystyötä pakottaessaan lukijan kuulemaan mielipiteitään.
Hän kertoo lainanneensa esseen otsikon George Orwellilta ja viehättyneensä sen rimmaamisesta minä-sanojen kanssa I - I - I . Olen kyllä nähnyt tämän otsikon muuallakin ja sehän on ollut myös aiheena eräässä luentosarjassa, jonka luentoja on julkaistu kirjoina. Kaikki kirjallisuudessa virtaa, ja on vaikeaa sanoa, onko jonkun tunnetun henkilön sitaatiksi nimetty todella hänen oma aivoituksensa vai onko hän kirjailijanvainullaan kuullut sen naapuripöydästä ravintolassa ja tallentanut aina mukana pitämäänsä muistivihkoon, jolloin ajatelman äiti/isä oikeastaan on tuntematon lounasvieras. 

In many ways, writing is the act of saying I, of imposing oneself upon other people, of saying listen to me, see it my way, change your mind, It's an aggressive, even a hostile act. You can disguise its aggressiveness all you want with veils of subordinate clauses and qualifiers and tentative subjunctives, with ellipses and evasions - with the whole manner of intimating rather than claiming, of alluding rather than stating  - but there's no getting around the fact that setting words on paper is the tactic of a secret bully, an invasion, an imposition of the writer's sensibility on the reader's most private space.

Tämän hienosti muotoillun tekstin tiivistetty sanoma on siis se, että kirjailija on salatyranni, joka työntyy lukijansa yksityiselle alueelle vaatien huomiota ja että usein tämä aggressio naamioidaan kielellisillä kiemuroilla ja kohteliaalla vihjaamisella määräilyn sijaan, mutta siitä ei päästä mihinkään, että kirjailijan syvin motiivi on sanoa "Minä Minä Minä".

Tämä essee sisältyy Joan Didionin kahdestatoista ennen julkaisemattomasta esseestä vuosilta 1968 - 2000 koottuun kirjaan Let Me Tell You What I Mean (2021). Kirjan esseet on koonnut amerikkalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja ja teatterikriitikko Hilton Als, joka on myös kirjoittanut pitkän esipuheen/esseen Didionin kirjailijakuvasta. Kaikki esseet ovat ajattomia ja sopivat erittäin hyvin tähän päivään, vaikka esim. esseessä Pretty Nancy Didion kuvaa Nancy Reaganin haastattelun tekemistä vuonna 1968.

Joan Didion oli journalisti, joka laajensi kirjoittamistaan lehtiartikkeleista kirjoihin.
Olen poiminut jostain tämän kirjan esseestä lauseen, joka on vielä yksi vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan: writing is thinking.

Itselläni ehkä eniten vetää kirjoittamaan juuri ajattelu. Kirjoittaminen on tehokas tapa pähkäillä asioita, punnita ja järjestellä niitä itselleen. 
Koen kirjallisuuden myös yhtenä suurena keskusteluna. Olen aina valtavan iloinen kommenteista täällä blogissa. Joillakin kirjoittajilla ei edes ole kommenttipalstaa blogissaan tai he eivät vastaa kommentteihin. Heitä jatkokeskustelu oman kirjoituksen aiheesta ei kiinnosta. Minä en voisi kirjoittaa niin. Olen kait seurankipeä. Vaiko peräti huomionkipeä? 
Tottakai koetan myös sanoa "see it my way" (se "mie mie mie"), mutta myös erilaiset mielipiteet ovat toivottavia, joskus aivan parasta, koska innostavat selkeämpään perusteluun ja ajattelemaan lisää.
 
Hei bloggari, tai muu kirjoittaja - kaikkihan nykyään kirjoittavat jonnekin (Facebook, Insta...) ja blogikävijöissäni on myös journalisteja ja kirjailijoita - MIKSI sinä kirjoitat? Mikä vetää näpyttelemään mieluummin kuin tekemään jotain muuta? Mikä on kirjoittamisen lumo?

Duane Michals, Joan Didion 2001

Tämä kuva on Suomen valokuvataiteen museon Kämp Gallerian taannoisesta Duane Michalsin valokuvanäyttelystä, jossa oli mitä herkimpiä kuvia tunnetuista henkilöistä.
Minusta tämä kuva on niin paljon kauniimpi kuin tuo kirjan kansi jonka räikeän oranssia väriä kammoksun. Himmensin sitä vähän, jolloin sain ihmisen sieltä oranssin keskeltä paremmin esiin ja koska en halunnut silmienne  sokeutuvan - heh, niin sitä todellisuutta vaan muutetaan ja vängätään omaa näkemystä viattomalle katsojalle. 


PS Olen kirjoitellut aika taajaan, koska on kirjoituttanut (mikä ihmeellinen sanonta), mutta ehkä ensi viikko jää postauksissa väliin. Saamme brittivieraan ja pitää ryhtyä vähän valmistautumaan.
Huh, puhe-englantini on aivan ruosteessa. Se on niin eri asia kuin lukeminen ja kirjoittaminen, jossa voi etsiä sanoja ja valita parhaat. Puhuminen on nopeaa ja häipyvää - ehkä tässäkin on yksi kirjoittamisen viehätys: se mitä sanon säilyy. Ajatella, minulla on lähemmäs 900 kirjoitusta täällä blogissa, hyvässä säilössä!
Hei, lukekaa niitä vanhoja kirjoituksia minua ikävöidessänne. Cheerio! 

Parhaat kohdat Finlandia-palkintojuhlan puheista

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva: Ume

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai tänä vuonna Iida Rauma ravistelevasta teoksestaan Hävitys: tapauskertomus. 
Rauma puhui kiitospuheessaan lukutaidon puolesta, jolla tarkoitti sitä, että lapsi opetetaan lukemaan ja kasvamaan lukutaidon avulla yhteiskunnassamme pärjääväksi aikuiseksi. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta, mutta ilman lukutaitoa ihminen on huijattavissa ja heikoilla. Hän viittasi äitiinsä,  lastentarhanopettajaan, joka oli kummeksunut lukutaitokampanjoita, koska lukeminen ei ole noin vain kampanjalla saavutettavissa, vaan taito joka saavutetaan vuosien kuluessa, kun lapselle luetaan joka päivä siihen asti, että hän haluaa lukea itse.   
Hieno kiteytys Rauman puheessa: Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita aikuinen voi lapselle antaa.

Ja palkinnon saajan valinneen piispa Mari Leppäsen puheen lopetus: Suojelkaa lapsia. 

Hävitys on ainoa Finlandia-ehdokaskirja, jonka olen lukenut. Olen myös kirjoittanut siitä (klik).
Kirja on palkintonsa arvoinen, hyvä kaunokirjallinen teos, jolla on painava yhteiskunnallinen sanoma.  

Kun mietin omaa osuuttani lukutaitoon kannustamisessa, niin voin tyytyväisenä todeta, että siinä olen ollut hyvä ja kunnianhimoinen äiti, vaikka monessa muussa asiassa huithapeli. Minähän luin lapsille iltasatujen lisäksi aamusadutkin ennen päivähoitoon menoa. 

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva Ume

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Ville-Juhani Sutinen. Hänen kirjansa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ensimmäinen tyylipuhdas esseekirja, joka saa tämän palkinnon. 

Sutinen totesi, että palkinto on voitto esseelle, kauniisti ilmaistulle todelle.
Kauniisti ilmaistua totta - onpa kaunis määritelmä esseelle. Sutisella oli tässä hieman enemmän sanoja. Kirjoitan, mitä muistan television lähetyksestä, joten lainaukseni eivät ole sanatarkkoja. 

Palkinnon jakanut ylilääkäri Hanna Nohynek kertoi kasvaneensa kirjojen keskellä ja jopa harkinneensa suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Hän sanoi, että Sutisen kirjaa lukiessaan hän tunsi tulevansa rikkaammaksi ja hänestä tuntui siltä, että oli lukenut yhden kirjan sijaan kymmeniä kirjoja ja käynyt sadoittain keskusteluja itsensä ja kirjailijan kanssa. Näin hyvä kirja toimii!

Itse pidän kirjallisuusesseistä kovasti ja luen niitä paljon, vaikka blogissani se ei ehkä paljon näy.
Olen melko varma, että saan tämän kirjan joululahjaksi. Odotan siitä joulunpyhieni rikastajaa. 

Talviomenoita 1.12.2022, Kuva Ume

Lasten - ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sofia Chanfreau saturomaanistaan Giraffens hjärta är ovanligt stort. Kirjan kuvittaja on kirjoittajan sisar Amanda Chanfreau. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Kirjan on suomentanut Outi Menna.

Tämän palkinnon jaosta jäi mieleeni palkinnon jakaneen näyttelijä, juontaja, luokanopettaja Ernest Lawsonin kannustus aikuisille johdatella lempeästi kirjojen äärelle sellaistakin lasta, jota ei kirjat kauheasti kiinnosta. Kun se oikea kirja osuu kohdalle niin ovi lukemiseen aukeaa. Itse hän vaati lapsena kirjalta mielikuvitusta ja valitsi nyt palkinnon saajaksi kirjan, jonka olisi lapsena lukenut. 

Sofia Chanfreau lopetti puheensa toteamalla, että on hienoa, että jokin minkä luo itseään varten omasta näkökulmastaan voi puhutella myös muita, ja kai se todistaa, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. 
Viittaisiko sana 'kuitenkin' tässä siihen, että niin paljon kuplaudutaan ja luodaan rajoja.
Positiivinen hieno ajatus kirjan mahdista. 

Olen katsellut kirjakaupassa tämän kirjan kuvitusta - mahtava! Olen Chanfreaun sisarusten ja Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että houkutteleva lastenkirja luo uusia maailmoja.
Olen usein harmitellut kuvakirjoja, joissa lasta valistetaan tylsästi sen sijaan, että välitettävä asia upotettaisiin fantasiaan. Pelkkä opettavaisuus ärsyttää. 
Mutta siis - Finlandia-palkinnot eivät ärsyttäneet, vaan tuntuivat erittäin perustelluilta. 

KIITOS hyvistä kirjoista tänäkin vuonna! 

Matkalla luettuja kirjoja ja ajateltuja ajatuksia

Joyce Carol Oatesin romaani A Fair Maiden (2010) kertoo 15-vuotiaan työväenluokkaisen Katya Spivakin ihastumisesta vanhaan menestyneeseen kulttuuripersoonaan, Marcus Kidderiin. Kyseessä ei ole mikään limainen hyväksikäyttötarina, vaan paljon monimutkaisempi ja traagisempi asetelma. Paikka on rikkaiden amerikkalaisten lomailualue, jossa Katya on lastenhoitajana. Katyalla on kaipuu hienostuneempaan romanssiin kuin mitä kömpelöt pojat voivat hänelle tarjota ja Marcus valitsee hänet tietystä syystä. Viihdyttävä ja ajatuksia herättävä.
Lukiessa nousi mieleen kuvia elokuvasta, jossa John Malkovich olisi toisessa pääosassa Marcus Kidderinä, ehdottomasti hän. Katya Spivakin rooliin kävisi joku Kristen Stewartin tyyppinen nuori nainen.   

Tommi Kinnusen uusin romaani Pimeät kuut (2022) on upea opettajan työn kuvaus. Kinnunen on itsekin opettaja ja, niin hyvä kirjailija kuin onkin, hän on monesti sanonut, että opettajan työ on hänen päätyönsä ja intohimonsa ja kirjoittaminen kulkee siinä ohessa. 

Romaanin päähenkilö on lähellä eläkeikää oleva, kroonisesta sairaudesta kärsivä Elna Suorajärvi, joka koettaa jaksaa vielä viimeisen ponnistuksensa syrjäisellä koululla lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sota on ohi, eletään vuotta 1947 ja opettajista on pulaa. Olot ovat surkeat, kirjat on tilaamatta ja kouluna on saksalaisilta jäänyt laho parakki ja opettajan asuntona sen sivuhuone. Isommat lapset käyvät koulua supistetusti eli ovat osan viikosta töissä kotona ja opetus on yhdysluokkaopetusta. Johtokunta pihtaa materiaaleissa ja vaatii opettajaa ohjaamaan vapaa-aikanaan hyödyllisiä kerhoja.
Elna on oppinut vetämään rajansa. Yksi kokemuksen opettama raja on se, että hän välttää kiintymystä ja keskittyy opettamiseen. Elnan suunnittelemien opetustuokioiden koreografia sujuukin parhaimmillaan kuin tanssi. Hän nauttii työstään, mutta aina ei ole niin helppoa välttää hellyyden tunteita ja liika omistautuminen työlle väijyy aina häntä, joka rakastaa työtään. 
Lapset ovat sodan runtelemia siinä missä aikuisetkin. 

Yhtä iso askel näillä on ollut sodasta rauhaan  kuin vanhemmillaan. Jos isien oli vaikea ymmärtää, ettei kylillä pärjääkään niillä väkivaltaisilla keinoilla, joilla rintamalla pysyi hengissä, on lasten yhtä hankala uskoa, että koulun antamalla sivistyksellä saavuttaisi mitään. Niin monta vuotta on maailma ollut sellainen, että tärkeintä on pysyä elossa, särkymättä liikaa.  

Koskettava kirja ja täydellinen romaani niin rakenteen kuin kielenkin puolesta.

Tänä aikana kirjan kuvaama tilanne tuo mieleen Ukrainan piinan ja Venäjän häpeällisen toiminnan paitsi Ukrainaa niin myös lähes koko maailmaa kohtaan viljan viennin estämisineen ja halpamaisine vihollispuheineen.

Metin Muratin romaanin The Crescent Moon Fox  mainitsin jo aiemmassa kirjoituksessani. Tässä pari sitaattia.

'Hey you two, look they have firin kebab over here', said Aydin.
One of the Greeks next to them overheard them and said, 'No that's not firin kebab that's kleftiko '. 

Paitsi eri  nimet samoille ruuille, kyproksenkreikkalaisilla ja kyproksenturkkilaisilla on myös eri kirjaimet, edellisillä 700 eaa peräisin olevat ja jälkimmäisillä samat latinalaiseen kirjaimistoon perustuvat kuin meillä. Turkkilaisilla oli arabialaiset aakkoset vuoteen 1928 asti, jolloin ne korvattiin latinalaisilla yhtenä monista Kemal Atatürkin uudistuksista. 

In reality most of the Cypriots - Greek, Turkish, Armenian or Maronite are actually the same people, one big melting pot flavoured with whoever has conquered them. And God knows there have been enough - Venetians, Crusaders, Arabs, Romans, Phoenicians.

Tässä edellä kaverukset keskustelevat turhista jaoista, turkkilaisten puolella elävä Zeki kun on hienopiirteisine nenineen ja vihreine silmineen hyvin kreikkalaisen oloinen.

Olisikohan aika myös meidän nykyajan ihmisten lakata vaivaamasta päätämme sillä, kuka on aito- ja kanta- mitäkin (äärinationalistit!) ja rakentelemasta hienovaraisia väri- ym. eroja ihmisten porrastamiseksi vähemmistöläisyyttä korostaen (intersektionaaliset feministit!). Ollaan vaan kaikki oikeita ihmisiä ja eroavaisuuksissamme mielenkiintoisia ja upeita.  

The Psychology of Stupidity (2020) on Jean-François Marmionin lähes kolmenkymmenen ajattelijan esseistä koostama kirja. Kirjoittajissa on psykologeja, neurologeja, sosiologeja, filosofeja, toimittajia, kasvatustieteilijöitä, luonnontieteilijöitä ja aivotutkijoita. Marmion itse on psykologisissa aikauslehdissä vaikuttava ranskalainen psykologi. Alkukirjoituksen lopuksi hän tervehtii lukijoita tittelillä "Your devoted dumbass". 

Kirjan tärkein sanoma on se, että superälykäs voi olla paskiainen siinä missä älyltään heikompikin ihminen - ja usein onkin. Viisaus on eri kuin älykkyys.
 
Usein tyhmyreitä verrataan lapsiin (Trumpin sanottiin olevan kuin nelivuotias), mikä on iso loukkaus. Lapset ajattelevat avarasti, kun taas aikuiset kapeuttavat ajatteluaan ja usein tyhmästi juuri egosentriseen suuntaan. Yksi tyhmän piirre onkin yleisesti narsismi.
 
Eräältä kirjan psykiatreista kysytään sosiaalisen median tyhmentävästä vaikutuksesta. Hän vastaa, että on yksi ryhmä, jolle some ei sovi ja se on hypersensitiiviset narsistit, jotka eivät pysty ottamaan vastaan kritiikkiä ja käyttäytyvät aggressiivisesti ja manipuloivasti keskustelutilanteissa. 

Tämän kirjan voisi luokitella kevennetyksi tietokirjallisuudeksi. Lähteitä on sivukaupalla, mutta tyyli on rento. Eräskin esseisti luettelee rivikaupalla termejä kuvaamaan pöljyyttä, pölkkypäisyyttä, kaheliutta.... ja rakentaa sitten ääliyden taksonomian.   

Paluulennolla aloin lukea miehen tabletilta italialaisista sotalapsista kertovaa romaania Junan lapset, jonka on kirjoittanut Viola Ardone. Tyylikäs, koskettava, yksi parhaita viime aikoina lukemiani romaaneja. 
Kirja on minulla nyt oikeana kirjana, josta miellän sen rakenteen paljon paremmin kuin e-laitteen tekstistä. 


Ja yhä vaan olen ollut mietteissäni matkalla. Olen pohtinut, mitä muinaiset ihmiset haluaisivat sanoa meille, jos saisivat kurkistaa meidän elämäämme.