J. M. Coetzee, The Death of Jesus

Onko meidän elämällämme merkitystä? Noteerataanko minut? Tulenko ymmärretyksi? 
Mikä on ihmisen osa? Miten mittaan oman arvoni elämän lopputarkasteluissa?
Jos meidän keskuudessamme liikkuu joku suuruus, tunnistammeko me hänet suureksi vai ohitammeko mitättömänä tai liian poikkeavana? 
Tällaisia kysymyksiä nousi  mieleeni lukiessani J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian loppuosaa. 
Luin kirjaa jännittyneenä kuin Davidin arvoitusta ratkoen. Kirjan päähenkilöhän on vähän toisella kymmennellä oleva poika, David, mutta selkein viitauksin myös Jeesus. Jeesus nykyaikaan tuotuna. 

Ensimmäisessä osassa The Childhood of Jesus (2013), suom. Jeesuksen lapsuus (2014), tapaamme Davidin pakolaislaivalla matkalla outoon espanjankieliseen maahan. David on kadottanut pakomatkalla äitinsä ja hänet on ottanut hoiviinsa eräs Simón, joka on luvannut löytää pojan äidin. Kaksikko päätyy maahan, jossa kaikki ovat samassa tilanteessa aloittamassa elämäänsä uusine nimineen. Davidin vanha nimi ei tule koskaan esiin, mutta hän kuiskaa sen jollekulle. Jeesus-nimeä ei ole missään muualla kuin kirjatrilogian nimissä
Uudesta maasta löytyy myös äiti, Inés, joka ei ole Davidin oikea äiti, mutta David hyväksyy hänet jotenkin itsestääänselvästi. David pannaan kouluun, johon hän ei sopeudu huomiohakuisuutensa ja poikkeuksellisuutensa vuoksi. Hän sanoo, ettei välitä muista kirjoista kuin matkalla mukaan tarttuneesta Don Quijotesta, joka onkin hänelle pakkomielle. Kotonakin poika on oikea kiusankapple, mutta vanhemmat jaksavat hänen jankkaamistaan loputtomiin. Davidin siirtäminen erityisluokalle saa perheen pakenemaan naapurikaupunkiin, jossa he päätyvät hedelmänpoimijoiksi.
Toisessa osassa The Schooldays of Jesus (2016), Davidille valikoituu opinahjoksi musiikki- ja tanssikoulu, joka on täynnä eksentrikkoja. Heidän kanssaan David viihtyy ja he näkevät Davidissa suuruuden, joka on valmis opettamaan muita.
David on koulun tähti ja myös isä Simón ymmärtää, että hänessä on jotain erityistä. Äidin mielestä David on faniporukkansa seurassa hakoteillä ja hän pitäisi tämän mieluiten turvassa kotiopetuksessa. 

Kirjoitin näistä kirjoista ihastuneena (hups, kuutisen vuotta sitten, miten aika kuluu...) ja jäin malttamattomana odottamaan kolmososaa. Yllättäen huomasin, että sehän onkin ilmestynyt - jo 2019, kaikki osat kolmen vuoden välein Valitettavasti vain ykkösosa on suomennettu    

Kolmas osa on nimeltään The Death of Jesus. David on nyt kymmenvuotias. Hän jättää tanssin ja siirtyy jalkapalloon. Kentällä hän tapaa orpokodin joukkueen ja alkaa Inésin ja Simónin mielipahaksi muistuttaa heitä siitä, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa, että hänkin on orpo ja kuuluu omiensa joukkoon. Niin David muuttaa orpokotiin ja alkaa pelata orpojen joukkueessa. David on synnynnäinen  lahjakkuus, mutta ei ehdi juurikaan pelata, kun sairastuu mystisesti ja alkaa kuihtua.
Sekä orpokodissa että sairaalassa David kerää ympärilleen ihailijalauman (uskolliset opetuslapset). 
Vanhemmat valvovat vuorotellen Davidin vuoteen vieressä. David tajuaa hyvin varhaisessa vaiheessa kuolevansa ja esittää yhä uudelleen Simónille kysymyksensä "¿Por qué estoy aqui?" Miksi minä olen täällä? No, kun olet sairaana ja sinut parannetaan. Vastaus ei riitä. David kysyy, miksi hän on ylipäänsä maailmassa, täällä, ja alkaa murehtia, onko hän tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja, muistetaanko hänet. Kuka kirjoittaa hänestä kirjan hänen kuoltuaan? Simón lupaa tehdä sen, ja David rauhoittuu saatuaan kuulla, että Simón suostuu kirjoittamaan yrittämättä ymmärtää häntä, faktapohjaisesti.
David pohtii myös pakkomielteisesti omaa sanomaansa, viestiään, joka hänellä kerran oli, mutta jonka hän on unohtanut. Unohtuiko viesti silloin, kun hänelle pakolaisena annettiin uusi nimi ja kaikki vanha pyyhkiytyi pois. Hän tietää, että se oli jotain tärkeää.
Davidin epäillessä onko hänellä mitään uutta elämää kuolemansa jälkeen Simón vakuuttaa, että Don Quijote tietää odottaa häntä, ja kun joku sitten taas seuraavassa elämässä on antamassa hänelle uuden alun ja uuden nimen, tämä astuu esiin ja sanoo:"Let him pass caballeros. This is David el famoso, the famous David, in whom I am well pleased." Sitten Don Quijote nostaa Davidin hevosensa Rocinanten selkään ja he kopsuttelevat tekemään hyviä tekoja. 
Tämähän kuulostaa juuri sellaiselta lohduttavalta sadulta, mitä rakastava vanhempi voisi kuolinvuoteella makaavalle lapselleen kertoa, mutta Simónin sanat kaikuvat meille dramaattisesti Raamatusta tutuin sävyin. 

Raamatun kertomusten Jeesuksen tuskaisuus ja epäröinti ennen kuolemaansa tapahtuvat myös kuolemaa odottavassa Davidissa.
Coetzee viittaa Raamatun tapahtumiin milloin yksittäisin sanavalinnoin, milloin rinnakkaisin tapahtumin. 
Jeesus oli kuollessaan 33-vuotias, David jaksoi elää paljon lyhyemmän elämän.

Davidin kuoleman jälkeen tanssikoululaiset esittävät hänen muistokseen näytelmän "The Acts and Sayings of David" ja orpokodissa hänestä kehrätään legendaa, tarinaa marttyyrista joka kuoli epäpätevien lääkärien takia, mutta ei ole oikeasti kuollut.  

Simón yrittää kysellä kaikilta Davidin tunteneilta hänen sanomaansa. Olisiko hän paljastanut sen jollekulle? Lopulta Davidia hoitanut sairaanhoitaja Rita ilmoittaa, että tietenkin hän tietää sen, koko hoitohenkilökunta tietää:"Be braveful. Be cheerful." Heh, kuulostaa ihan minun aamukahvimukini tekstiltä.

Kyllä vain Coetzeellä on huumoria tässäkin kirjassaan. Kriitikot syyttävät häntä usein totisuudesta, mutta minusta tämä allegoria kaikkinensa on paitsi surullinen myös koominen sisältäen joitain erittäin hauskoja tilannekuvauksia. 

Mikä on Davidin vanhempien osa? Hehän eivät ole biologisia vanhempia ollenkaan ja olivat yhdessä vain Davidin vuoksi, valittuina vanhempina. 
Simón selittää lempeälle Ritalle tilannetta:
"Inés is not actually my wife, he says. In fact she and I will be parting before too long and going our separate ways. But certainly she is David´s mother, his true mother, even if she does not have papers to prove it. His mother by election. Inés is his mother, and as for me, I acted the part of his father, in the absence of anyone better. 

Voi sinua vaatimaton Simón, isä paremman puuttuessa. Tämä tekstin kohta on minusta aivan huikea. Paitsi tuo Jeesus-lapsen tilanne siirrettynä pakolaisten elämään, jossa toisten lapsista joudutaan usein huolehtimaan kuin omista, niin myös vanhemmuus yleensä. Kaikki lapset ovat vanhemmillaan vain kasvuaikansa usein uhmaten ja koetellen heidän kärsivällisyyttään ja sitten lähtevät pois.  

Jos meiltä katoaa tausta nimeä myöten, kuten pakolaisilla usein tapahtuu, katoaa perhe, ystävät, yhteisö joka tuntee meidät, kieli jolla osaamme kommunikoida, niin mitä meistä jää jäljelle. Kuka minä olen? Miksi minä olen täällä?
Miksi Coetzee, jolla niin selkeästi on omaa elämää sivuavat vaiheensa kirjoissaan, on nyt kirjoittanut tällaisen allegorian? 
Arvelisin, että hän pohtii omaa elämäänsä. Coetzee on ollut hyvin moraalinen kaikissa kirjoissaan ja myös omissa elämänratkaisuissaan. Hän muutti pois kotimaastaan Etelä-Afrikasta, koska oli tajunnut niin viiltävästi, että esi-isiensä kolonialismin vuoksi hänellä ei ole oikeutta elää toisilta riistetyllä maalla. Niinpä hän muutti Australiaan ja on nykyään Australian kansalainen. 
Coetzeen lienee turha kysellä hyvien tekojensa perään, niin vakuuttavia epäoikeudenmukaisuuden paljastajia ja rasismin vastustamisen perusteoksia hänen romaaninsa ovat alkaen ihan ensimmäisestä Hämärän maat.
Muistetaanko minut? Miten minut muistetaan?

Don Quijote? Miksi David niin kiinnittyy tähän kirjaan, ettei muuta tarvitse?
Ovatko meidän toimemme haihattelevan Don Quijoten taisteluja tuulimyllyjä vastaan? Vai mitä lienee Coetzee miettinyt, kun pani Davidin löytämään tämän kirjan? Onhan se romaanitaiteen historiassa merkittävä teos. Ja onhan se hassu valinta aapiseksi ja elämän ohjenuoraksi. 
Jään miettimään tätä. 

Linkkejä kirjoituksiini yllä mainitsemistani Coetzeen teoksista. 
The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus 
Hämärän maat

Aamulla 3.9.
Haluan lisätä tänne vielä kirjan takakannen epätoivoa huokuvan tekstin.
Olen niin harmistunut kirjojen etu- sekä takakansien katteettomista kehuista. Luvataan, että kirja on vimmaista taidonnäytettä ja omaäänistä ilotulitusta, mitä aniharva kirja on.
Tämä on erilainen teksti.  
 

Sheila Kohler, Once We Were Sisters - yksityinen tragedia vahvan yhteiskunnallisen teoksen alkusysäyksenä

Taas uusi kirjailijatuttavuus! Sheila Kohler syntyi Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 1941, eli ylellisen lapsuuden ja lähti 17-vuotiaana Ranskaan opiskelemaan ajatellen, että löytää itsensä parhaiten irtautuessaan täysin kasvuympäristöstään uudessa miljöössä vieraan kielen ympäröimänä. 

Ranskasta hän muutti USA:han palaten omaan kieleensä. Hän toimi Princetonin yliopiston opettajana ja kirjoitti työnsä ohella toistakymmentä kaunokirjallista teosta ja vuonna 2017 elämäkerrallisen teoksen Once We Were Sisters, jossa hän selittää kirjojensa taustaa ja kirjoittamisensa motiivia.
Laitoin tarkoituksella alkukuvan isona, niin että mainostekstit näkyvät. Tällä kertaa ne nimittäin pitävät täysin paikkansa. 
Muistan, miten katseeni nauliutui yläreunan nimeen jossain kirjakaupassa muutama vuosi sitten: mitä, onko Coetzee kirjoittanut tällaisenkin kirjan! Sitten hoksasin, että hän, itsekin eteläafrikkalaistaustaisena ja maataan paljon kritisoineena, suosittelee tätä kirjaa. Runsas ja kipeä muistelma. Luin kirjan silloin ja nyt uudelleen huomioni kiinnittyessä tällä kertaa osittain eri asioihin. 

Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin eniten huomiota traagiseen tapahtumaan, joka on varmaan ollut kohu-uutinen aikanaan. Menestynyt sydänkirurgi ajaa autonsa ulos tieltä ohjaten sen niin, että vieressä istuvan vaimon puoli autosta törmää päin puuta. Hän aiheuttaa nuoren vaimonsa, kuuden lapsen äidin, kuoleman itsekin loukkaantuen. Ja mitä tapahtuu - syytettä ei nosteta. Jopa sukulaiset muualle muuttanutta siskoa lukuunottamatta ovat sitä mieltä, että ei kannata nostaa meteliä. Mies on uraauurtavassa sydämensiirtoryhmässä, arvostettu henkilö, ja - ennen kaikkea  - paikkana on Etelä-Afrikka, jossa sivistynyt, varakas mies voi pakottaa ryhmän mustia palvelijoitaan pitämään vaimosta kiinni piestessään tätä, koska "master" on stressaantunut ja koska kotona ei ole tarpeeksi siistiä tai siksi että "mistress" on tanssinut juhlissa liian onnellisena. Syynä voi olla myös miehen demonit, joista vaimo on päässyt perille. Sen ajan Etelä-Afrikassa vaimo ei ota eroa, koska avioliitto on hänen päämääränsä ja elinkeinonsa.
Tässä avioliitossa kuitenkin vaimo on se, jolla on paljon perittyä omaisuutta. Hänen ei tarvitsisi taloudellisista syistä sietää väkivaltaista miestä, jolla kaiken muun pahuuden lisäksi on jopa syyte kollegansa pikkupojan hyväksikäytöstä. 
Vastuullinen työ ja sen aiheuttama stressi ei saa olla mikään puolustus huonolle käyttäytymiselle.   

When I tell Mother I would like to be independent, to  find meaningful work, she stares at me blankly and says  with genuine surprise, "What on earth would you want to  work for dear?" Much of her life has been a successful struggle to avoid any work. 

Voin kertoa juonen ilman mitään juonenpaljastusvaroituksia, koska kirjailijakin kertoo sen jo prologissa. 
Hän pohtii, miksi he eivät välittäneet ennusmerkeistä, hankkineet vaikka turvamiestä sisarelle varakkaita kun ovat. Oliko syynä siskosten uskonnollisen koulun kasvatus, jossa opetettiin turhia asioita ja neuvottiin sietämään ja antamaan loputtomasti anteeksi, vai oliko suurin syy Etelä-Afrikan levoton ja myrkyttynyt yhteiskunta? 
Äiti kertoi Sheilalle, että mies hakkaa Maxinea, kunnes tämä on "black-and-blue", mutta ainoa, mihin äiti kykeni, oli puristaa kätensä salaa nyrkkiin. 
Perheen isä oli kuollut aikaisin, kuten niin monet uraa luovat miehet silloisessa Etelä-Afrikassa. Kohler toteaa, että isää tuskin näki.
Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin limusiineillaan tienaamaan rahaa vaimon tuhlattavaksi. Vaimot vetelehtivät kotona ja tapasivat ystävättäriään palvelijoiden armeijan tehdessä kaikki työt. Naiset lähtivät usein myös lastensa ja palvelijoiden kanssa lomamatkoille ja saattoivat asua kuukausia Euroopassa ulkomaan lukaaleissaan.    

Kannen kuvassa vasemmalla on Maxine ja oikealla Sheila May, joka on kirjoissaan halunnut säilyttää English rose -tyyppisellä tavalla suloisen isosiskonsa muiston.

In story after story I conjure up my sister in various disguises, as well as other figures from  our past. Her bright image leads me onward like a candle in the night. Again and again in various forms and shapes I write her story, colored by my own feelings of love and guilt.

Tällä kertaa lukiessani Sheila Kohlerin elämästä kiinnostuin erityisesti siitä, miten hän oli sijoittanut sisarensa eri hahmoihin, vaikka en ole (vielä... luen kyllä jotain) lukenutkaan näitä kirjoja. Maxine on Freudin potilas romaanissa Dreaming for Freud, tyttöjen sisäoppilaitosihastumisista kertovassa kirjassa Cracks hän on uimavalmentaja, jonka kuolemaan tytöt ovat syyllisiä. Yhä uudelleen Sheila loihtii sisarensa kasvot ja olemuksen kirjoihinsa pitääkseen hänet lähellään, turvassa.

Taas kerran ihmettelin, miten mikään yhteiskunta keksii sellaisen jaottelun kuin apartheid. 

Apartheidin aikana ihmiset jaettiin ryhmiin, joilla oli omat alueensa, omat kulkuvälineet, rannat ja vessat. Kaikki muut kuin alle kymmenen prosentin valkoinen vähemmistö, eli mustat ja ns ei-valkoiset, jotka jakautuivat mitä eriytyneimpiin ryhmiin, joutuivat kuljettamaan passia mukanaan vieraillessaan valkoisten alueilla tekemässä heille töitä. Passi omassa maassa, ikään kuin ei kuuluisi sinne!
Valkoiset jakautuvat Etelä-Afrikassa kahteen ryhmään, Hollannista saapuneisiin afrikaansia puhuviin afrikaanereihin (osa kutsuu itseään buureiksi) ja muualta Euroopasta tulleisiin englantia puhuviin, joilla myös oli, ja on, syviä ennakkoluuloja toistensa suhteen.  
Kohler toteaaa, että totuushan oli se, että valkoiset eivät tulleet toimeen ilman mustien työpanosta raskaissa ruumiillisissa töissä, joita he eivät itse suostuneet tekemään. Siksi mustilta piti kieltää koulutus ja valkoisille tarkoitetut ammatit. Tilanteen vaiettu epäoikeudenmukaisuus oli Sheila Kohlerille selvää jo lapsena ja siksi hän halusi pois ja halusi olla aivan jotain muuta kuin äitinsä, joka kulki kotona alusvaatteisillaan miespalvelija Johnin läsnäollessa. 

Mother does not seem to consider that her body might arouse desire even in John, who has been with us now for so many years. She does not seem to see him. He, too, does not look up, bent as he is on his polishing. It is as though Mother does not consider this tall, distinguished Zulu really a man, a man with desires, needs, and rights of his own. What is he to her? A child? Half a person? An animal? A eunuch? A saint? A human polisher? 

Arrgh, tällaisesta tilannekuvasta tulee niin raivostunut olo. Sheila kertoo lisäksi, miten hänen äitinsä saattoi rupatella Johnille juoruja ystävistään viiniä siemaillen ja sitten kehottaa seuraavaksi siivoamaan jonkin kaapin, koska se haisee zululta - ei mitään pahaa tarkoittaen, hänelle kun zulu tarkoitti pahanhajuista. 

 

Tytöt rakastivat Johnia, vaikka heillä ei ollut edes yhteistä kieltä Johnin palveluenglannin lisäksi. John saatteli heidät koulubussille ja oli heidän lapsuutensa turvallisin hahmo.
Vain kerran John sanoo suoran mielipiteensä, vastauksena suoraan kysymykseen. Sheila on vierailemassa Etelä-Afrikassa ja on miehineen samassa kyydissä Johnin kanssa. Sheilan amerikkalainen mies kysyy Johnilta mustien tilanteesta, kysymys jota kukaan eteläafrikkalainen ei olisi silloin esittänyt. Mikä on mustien asema? Johnin vastaus:"The white man has failed us."

Miettiessään avuttomana viinilasi kädessä haahuilevan, etuoikeutetun rouvan elämää eläneen äitinsä vaikutusta omaan ja siskonsa elämään, Kohler oivaltaa, että se on ehkä perimmäisin syy heidän epävarmuudelleen, osa lapsuutta, jota hänen pitää tutkia lisää. Äidilläkin on oma, erikoinen taustansa kompromisseineen. 
Molemmat tyttäret ovat sitoutuneet huonoihin miehiin ja olleet huonoja eroamaan. Maxinelle hänen epävarmuutensa aiheutti kuoleman, Sheila on selvinnyt paremmin. 
On hyvä, että hän lähti ja tarkkailee lapsuutensa outoja olosuhteita etäämpää, josta ne varmaan näkeekin selkeämmin.

Myös kirjalle kehunsa antanut Coetzee halusi ottaa etäisyyttä vihan myrkyttämään synnyinmaahansa ja pyrki jo nuorena ulkomaille. Hän löysi uuden kotimaan Australiasta, jonka kansalaisuuden sai vuonna 2006. Coetzee on perustellut lähtöään sillä, että hänellä ei ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa, johon valkoiset tulivat siirtomaavalloittajina.
Coetzee on afrikaanerisukua, Kohler toista valkoisten ryhmää. Mielenkiintoista verrata heidän näkemyksiään ja lapsuuttaan 40 ja 50-luvuilla, Coetzeen perheen elämää maatilalla kaukana muusta maailmasta ja Kohlerin Johannesburgin metropolissa ja Euroopan suurkaupungeissa. 

PS  Kohlerin kirjoja ei ole suomennettu. Pitäisi kyllä!
Jo et lue englanniksi, niin suosittelen J. M. Coetzeen elämäkertatrilogian ensimmäistä osaa Poikavuodet, kohtauksia syrjäisestä elämästä (ja tietysti kaikkea muutakin Coetzeelta), jonka kirjojen pääteema oli maansa epäoikeudenmukaisuus.

Trevor Noah, Born a Crime

Millaista on lapsuus, kun syntyy "lainsuojattomaksi"? Trevor Noah syntyi mustan äidin ja sveitsiläisen isän lapsena apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa. Hänen elämänsä alkoi rikoksesta. Immorality Act vuodelta 1927 kielsi kaikki rotujen välisen sukupuolisen kanssakäymisen. Oli opeteltava kameleontiksi, oli opeteltava juoksemaan kovaa ja päättämään nopeasti, mihin ryhmään on paras  kuulua milloinkin olkoon kyseessä koulun piha tai vankilaympäristö. Ryhmiä oli lukematon määrä ihon, väriasteen, uskontojen ja kielten mukaan, eikä hallinto pyrkinyt yhdistämään vaan hajottamaan, koska se mahdollisti pienen etuoikeutetun vähemmistön vallassa pysymisen. 

Laillistettu rotusortojärjestelmä apartheid lakkautetaan pian sen jälkeen kun Nelson Mandela pääsee 27-vuotisesta vankeudestaan 1990 helmikuussa, mutta se ei pääty arkielämässä noin vain eikä mikään muutu paremmaksi. Toisistaan erotettu, kouluttamaton kansa ajautuu sekasortoon. 'Apartheid' on afrikaansia ja tarkoittaa erottamista, Noah tarjoaa käännöstä 'apart hate'. 

I was five years old, nearly six, when Nelson Mandela was released from prison. I remember seeing it on TV and everyone being happy. I didn't know why we were happy, just that we were. I was aware of the fact that there was a thing called apartheid and it was ending and that was a big deal, but I didn't understand the intricacies of it. 

What I do remember, what I will never forget, is the violence that followed. The triumph of democracy over apartheid is sometimes called the Bloodless Revolution. It is called that because very little white blood was spilled. Black blood ran in the streets.  

Trevorin tuki ja turva on äiti Patricia, joka uhmaa rajoja ja kieltäytyy elämästä niiden mukaan. Hän käy konekirjoituskurssin ja pääsee töihin sihteeriksi, työhön, jota ei ole tarkoitettu mustille. Hän hakeutuu asumaan alueille, jotka on tarkoitettu paremmalle väelle ja hän haluaa "laittoman lapsen" sekä tälle paremman elämän. Kun sukulainen kysyy, miksi Patricia haluaa pojalleen koulutusta, josta tälle ryhmien väliin jäävänä ei tule olemaan mitään hyötyä, hän vastaa, että sittenpähän tämä saa tietää että muutakin on. 

Trevorin lapsuus on ihmeitä täynnä, nuoruus vaikeaa ja vaarallistakin, mutta niinpä vain ylivilkkaasta lapsesta ja neuvokkaasta, erilaisissa porukoissa luovivasta nuorukaisesta sukeutuu koomikko ja tv-juontaja, jolla on nykyään oma ohjelma, The Daily Show USA:ssa. 
Kaikki tämä kiitos äidin. Noah omistaakin elämäkerrallisen kirjansa lannistumattomalle äidilleen.

For my mother. My first fan.
Thank you for making me a man.

Born a Crime, suomenkielisenä Laiton lapsi, koostuu luvuista, joiden alussa on usein asiapaketti ja sen jälkeen omakohtaisia kokemuksia huumorilla hunnutettuna. Aiheina on kielet, koulutus, historia, apartheid-järjestelmä, rodun määrittely, uskonto, slummit, laki ja sen tulkinta, nimien antaminen, lemmikit. 

Kirjan näkyvin piirre on sen lämmin huumori, varsinkin niissä luvuissa, joissa kirjoittaja tarkastelee pienen Trevorin elämää tiukan äitinsä komennossa. Sävy muuttuu vakavammaksi, kun väkivaltainen isäpuoli tulee perheeseen.
Koulun loppumisen jälkeen Trevor joutuu tuuliajolle ja viettää aikaansa pikkurikollisena slummikavereiden kanssa. Hän käyttää tästä ajasta termiä 'suspended animation', valekuolema.
Trevorilla on paitsi äitinsä rakkaus myös rutkasti onnea matkassaan. 

Hän oppii yksinäisessä lapsuudessaan olemaan itsekseeen ja toisten seuraan päätyessään vaikuttamaan siihen, minkä käsityksen ihmiset hänestä saavat vaihtamalla kieltä - ohho valkoinen jäbä puhuu zulua, jätetään se rauhaan - ai, sinä puhut afrikaansia, anteeksi, et sitten olekaan niin kuin muut mustat, jotka varastelevat, you know.  

I was everywhere with everybody, and at the same time I was all by myself. 

To this day you can leave me alone for hours and I am perfectly happy entertaining myself. I have to remember to be with people. 

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, miten rotuerottelu saatiin toimimaan ruohonjuuritasolla. Trevorin sveitsiläinen isä perusti 80-luvulla myös mustille avoimen ravintolan. Lupia tällaisten ravintoloiden perustamiseen myönnettiin muutamia, koska tarvittiin ravintoloita, joihin voi viedä vierailevia diplomaatteja, joita ei voinut sortaa värin perusteella kuten omanmaalaisia. Kun varakkaammat paikalliset mustat innostuivat käymään tässä viehättävässä ravintolassa, niin naapurusto alkoi tehtailla valituksia ja viranomaiset löysivät keinon ravintolan sulkemiseen vaatimalla erilliset vessat kaikille eri roduille, valkoisille, mustille, värillisille (melkein valkoiset) ja intialaisille sekä tietenkin naisille ja miehille erikseen. Ravintolaan ei olisi paljon muuta mahtunut kuin vessoja. 

Rodun määrittely kuulostaa Noahin kuvaamana farssilta, niin sattumanvaraista se oli. Virkailija saattoi tökätä rastin papereihin nopean silmäilyn perusteella, ja sen mukaan määräytyi sitten koko elämä, asuinpaikka, kenen kanssa saa mennä naimisiin, työpaikka ja edut. Joskus ihmisiä alennettiin ja joskus ylennettiin rotukategorioissa. Jos valkoisten vanhempien lapsi oli liian musta, piti tehdä päätös, lähteekö koko perhe mustiksi mustien joukkoon vai lähteekö äiti lapsen kanssa ghettoon ja isä jatkaa entisessä elämässään elättäen heitä valkoisena valkoisen miehen työpaikassaan.

Nuorena miehenä Trevor pohtii paljon lakia ja oikeudenmukaisuutta.
Hän huomaa, että tulee tilanteita, joissa on pakko valita puoli, vaikkka kuinka haluaisi olla määrittelyjen ulkopuolella. Ympäristö pakottaa.
Hän huomaa myös, että kasvottomia kohtaan on helppo toimia väärin, mihin koko erottelujärjestelmä on perustunut. Kun Trevor saa näpistelijöiltä haltuunsa varastetun kameran, jonka sisällä on valkoisen perheen lomakuvia, hän ei pysty myymään sitä eteenpäin. Kaverit vakuuttavat varastamisen olevan oikeutettua, koska mustilla ei ole mitään ja valkoiset saavat korvauksen vakuutuksesta siitä mitä menettävät, mutta kamera on käännekohta. Trevor tajuaa olevansa mukana porukoissa, joista hänellä on mahdollisuus lähteä ja siirtyä valekuolleesta eläväksi. 

It's easy to be judgmental about crime when you live in a world wealthy enough to be removed from it. But the hood taught me that everyone has different notions of right and wrong, different definitions of what constitutes crime, and what level of crime they're willing to participate in. 

Jopa Trevorin syvästi uskovainen kolmessa eri kirkossa käyvä äiti katsoo läpi sormiensa sitä, että hänen halvalla ostamansa hampurilaispihvit ovat todennäköisesti varastettua tavaraa. Nälkä on rikoksesta hyötymisen syntiä vahvempi voima, ja kaikkialle ehtivä pikku keppostelija, äidin elämän tärkein ihminen Trevor rakastaa hampurilaisia. 

Noahin lapsuuden kuvaus tuo niin mieleeni J. M. Coetzeen muistelmat lapsuudestaan Boyhood: Scenes from  Provincial Life (tästä en ole kirjoittanut, vaikka muutoin olenkin kirjoittanut paljon Coetzeesta). Kirjailijat ovat aivan eri ajalta ja eri yhteiskuntaluokista, Coetzee taustaltaan afrikaani ja Noah Xhosa-äidin ja eurooppalaisen isän "rikos", mutta silti heidän lapsuudessaan on samanlaisia kokemuksia rotuarvostuksista, taikauskosta ja paljosta muusta. Molemmat ovat katselleet ympäröivää elämää humaanein silmin Molemmilla on myös sama ihastuttava tyyli katsoa pientä itseään lempeästi ja hieman huvittuneesti aikuisten luoman hullun maailman armoilla. 

PS Edellisessä kirjoituksessani on jo makupala tästä kirjasta, sen huumoripuolesta, ja kuva äidistä ja Trevorista. 

Päivän paras V

Luen maailman ihaninta, positiivisinta tekstiä. Olen vasta puolivälissä eteläafrikkalaisen Trevor Noahin elämäkerrallista kirjaa Born a Crime, mutta olen jo pannut muistiin paljon hauskoja, liikuttavia ja oivaltavia kohtia ja saanut lukea hämmästyttäviä faktoja yhteiskunnasta apartheidin aikana ja sen jälkeen.
Valitsen nyt päivän parhaaksi sellaisen kohdan jossa Noah miettii, miksi hän ei lannistunut vaikka ylivilkkaana lapsena sai vähän väliä selkäänsä tomeralta äidiltään.

I never let the memory of something painful prevent me from trying something new. If you think too much about the ass-kicking  your mom gave you, or the ass-kicking that life gave you, you'll stop pushing the boundaries and breaking the rules. It's better to take it, spend some time crying, then wake up the next day and move on. You'll have a few bruises and they'll remind you of what happened and that's okay. But after a while the bruises fade, and they fade for a reason  - because now it's time to get up to some shit again.
(En antanut koskaan minkään kipeää tekevän estää itseäni kokeilemasta jotain uutta. Jos keskittyy liikaa äitikän selkäsaunoihin tai maailman antamiin selkäsaunoihin sitä lakkaa uhmaamasta rajoja ja rikkomasta sääntöjä. Paras vaan ottaa vastaan kaikki mitä tuleman pitää, itkeä tirauttaa ja nousta seuraavana päivänä ja lähteä liikkeelle. Muutamat saamasi mustelmat muistuttavat tapahtuneesta, eikä siinä mitään. Hetken kuluttua mustelmat haalistuvat, ja sillä on tarkoitus  - nyt on aika ryhtyä uusiin kujeisiin.) 

Seuraavalla sivulla Noah taas käyttää shit-sanaa luovasti. Musta turvamies näkee jalkapallokentällä kissan ja nuijii sen hengiltä, koska mustien yhteisössä uskotaan, että kissoissa saattaa olla paha henki, ja ainakin sellaisessa kissassa se on, joka tulee kesken pelin kentälle häiritsemään. Video tästä eläimeen kohdistuvasta raakuudesta leviää. 
It was front-page news all over the country. White people lost their shit. 
(Se oli etusivulla kaikkialla. Valkoiset sai hepulin.)
Haluan lukea tämän kirjan ehdottomasti myös suomeksi ja katsoa miten kääntäjä suomentaa kaikki shit-sanat ja muutoinkin eläväisen tekstin. Käännökset tässä ovat omiani. Musta mies tietenkin tuomittiin rankasti teostaan, vaikka mustia miehiä päivittäin kuoliaaksi pieksevät valkoiset jäivät järjestään tuomitsematta. Well, shit happens! 

Suosittelen tätä lukemiseksi teille, jotka olette pitäneet J. M. Coetzeen, André Brinkin, Nadine Gordimerin ja muiden eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teoksista ja teille, jotka kaipaatte lämmintä lukuelämystä kaiken kyynisen keskellä. 
Palaan kirjaan myöhemmin. 

Katsokaa nyt tätä kirjan alkulehden valokuvaa äidistä ja pienestä Trevorista.

Nadine Gordimer, My Son's Story (1990)

Koulupoika pinnaa kokeisiin lukemisesta ja livahtaa elokuviin, varmuuden vuoksi  kauemmas kotoa hienoon ostoskeskukseen. Omaan näytökseensä mennessä hän törmää ulospurkautuvien joukossa isäänsä ja tämän rakastajattareen. Nolo juttu, vielä nolompi, kun tämä tapahtuu rotukiistojen Etelä-Afrikassa ja isä on arvostettu musta vapaustaistelija, Sonny, ja nainen on myös taistelussa mukana oleva valkoinen. Sekä isä että poika ovat salaa elokuvissa. Mustat ovat päässeet elokuvateattereihin vasta vuoden ajan. Tässä on lähtötilanne Gordimerin raastavalle teokselle isän ja pojan suhteesta.

Kirjan kertoja on poika, Will. Kirjan nimi on kuitenkin Poikani tarina. Nimivalinta kertoo kunnioituksesta Sonnya kohtaan ja siitä, että kirjailija haluaa Willin menevän isänsä pään sisään ja tulkitsevan tämän ajatuksia ja käsitystä heistä molemmista. Kertoja on aikuinen Will, muistoissa on osin pojan kapea näkökulma, osin ajan tuomaa ymmärrystä.

It's an old story - ours. My father's and mine. Love, love/hate are the most common and universal of experiences. But no two are alike, each is a fingerprint of life. That's the miracle that makes literature and links it with creation itself in the biological sense.

Tarinaan tuo kiehtovaa sävyä pojan erilaiset tulkinnat tilanteista ajan kuluessa.

Isä lähettää pojan viemään asiakirjettä rakastetulleen. Hänen motiivinsa on saattaa naisen osoite jonkun tietoon sen jälkeen, kun häntä on jo kerran turhaan etsitty traagisen perhetapahtuman vuoksi. Poika, joka on muutoinkin tullut vihityksi isän salaisuuteen, on juuri sopiva tähän tehtävään. Näin Will ymmärtää asian myöhemmin, nuorena aikuisena, käytännöllinen motiivi. Mutta miten julma tehtävä, saattaa oma murrosikäinen poika lemmenpesään, jossa on sänky heti ovensuussa!

Nuoren Willin tulkinnat ovat rajuja. 

What’d he send me there for? I keep going over the place. What I saw, what he made me see. Her pants and bras on the radiator. The bed right there where you walk in. Don’t they know about privacy? People like her, so dedicated to our freedom, worming their way to get to see our prisoners, standing on our doorsteps. 

I keep thinking about it and as I change, get older – every month makes a difference when you are young and finding about yourself – my answers change. Forbidden pig. Pink pig. I’ve thought what he wanted was to mix me up in it. What men feel. … Father and son more like good buddies. 

Siis eräänlaista seksuaalikasvatusta: katso poika, täällä minä nautiskelen, ja on luonnollista, että sinulla on samanlaisia ajatuksia.

And then again – I’ve come to understand something else. I think I have. … I think what he wants is to show off his virility. To me. The proof of his virility. … He sent me to her to show me it’s not my turn yet. … The old bull still owns the cows, he’s still capable of serving his harem, my mother and his blonde. 

Isä haluaakin pullistella miehyyttään pojalle. Ja poika toteaa vielä, että isä ei edes tajua näitä asioita itsestään, hän - poika - tietää paremmin. 

Poika on ainoa perheestä, joka pysyy vallankumouksen ulkopuolella. Häntä ärsyttää tietää, että se on rooli, jonka vanhemmat haluavat hänelle. Hänen passiivisuutensa ja tietämättömyytensä toivotaan suojaavan perheen aktiiveja toimijoita. Poika ei kuitenkaan ole niin passiivinen: hän tarkkailee. Hän näkee muutoksen äidissä ja aavistaa tämän nousun ja isän syrjään joutumisen. Pojalla on tuntosarvet, joita kirjoittava ihminen tarvitsee. Jonain päivänä hän aikoo kirjoittaa vapautusliikkeestä ja kertoa, miten raakaa työ vapauden puolesta oikeasti oli, jatkuvaa taistelua, kuten erämaassa asuvien taistelu janon tyydyttämiseksi tai kylmillä seuduilla asuvien taistelu paleltumista vastaan. 

Will vihaa pettäjäisäänsä pitkään, koska tämä pettää ihanan äidin luottamuksen ja samalla särkee koko perheen. Isä pettää perheen sekä suhteella valkoiseen naiseen että uppoamalla isompaan asiaan perheen kustannuksella. 

Lopuksi Will tuntee vain hellyyttä vanhentunutta Sonnya kohtaan, joka on menettänyt molemmat naisensa ja aseman liikkeessä. Vanhaa kehäraakkia viedään edelleen kuulusteltavaksi aika ajoin. Poika kirjoittaa isälle runoja vankilaan, mutta arvelee, ettei niitä tälle anneta.

    What he did – my father – made me a writer. Do I have to thank him for that? Why couldn’t I have been something else?
     I am a writer and this is my first book – that I can never publish. 

Tarina on siis Willin mielestä liian intiimi. Hyvä, että hän julkaisi sen kuitenkin. Yksityinen kokemus avaa yleisen ongelman paremmin kuin faktat; lukijalle kirja on kertomus vapaustaistelusta, juuri sellainen, mitä Will suunnitteli.
Ai niin, mutta eihän kirjan kirjoittaja olekaan mikään kirjailija Will, vaan Etelä-Afrikan roturistiriidoista paljon kirjoittanut Nadine Gordimer, joka kirjan julkaisua seuraavana vuonna sai Nobel-palkinnon! Gordimerin kirja saa lukijan eläytymään niin, että hän kuvittelee lukevansa omaelämäkertaa. 

Luin tämän kirjan jo heinäkuussa. Kirjoitukseni osoittaa, mikä on jäänyt mieleen päällimmäiseksi. Jos olisin kirjoittanut heti, olisin varmaan kirjoittanut enemmän Sonnyn rakastajattaresta, ihmisoikeustoimistossa työskentelevästä Hannah Plowmanista, ja Ailasta, Sonnyn viehättävästä ja hillitystä vaimosta, joka leikkaa eräänä päivänä hiuksensa lyhyiksi, ja Baby-siskosta, joka liittyy vapaustaitelijoiden militanttisiipeen. Nämä hahmot ovat jääneet muistissani taka-alalle.

Kirjan ydin on isän ja pojan tarina. Gordimer onkin valinnut alkusitaatiksi William Shakespearen soneetin 13, mikä sopii hyvin, koska Willille oli annettu nimi Shakespearen mukaan.
You had a Father, let your son say so.

Vuosi bloggausta II, Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Olen ollut yhden ainoan kerran kirjoittamiskurssilla. Se oli Kouvolan kansalaisopiston nettikurssi juuri ennen kuin aloin blogata. Kurssi toimi niin, että kaikki osallistujat, kymmenkunta, arvioivat toistensa töitä alkusuunnitelmasta eri versioiden kautta valmiiseen tuotokseen. Ohjaaja antoi oman palautteensa aina viimeisenä. Pidin kurssista ja sen työskentelymuodosta, vaikka olinkin ehkä tottumattomuuttani hieman liian ankara arvioija. Kirjoitin kurssilla esseen Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin. Yritin ensin tehdä siitä hyvin viileätä, mutta ohjaaja usutti kirjoittamaan omien kokemusten kautta.  Jotkut kurssilaiset oudoksuivat alun pitkää Coetzee-fanitusta, mutta ohjaaja piti sitä hyvänä täkynä. Kas tässä minun aikaansaannokseni!

Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin

Nuori äiti kävelemässä lasten kanssa kirjastoon. Minähän se siinä, lukutoukka. Lainaan satukirjojen ohessa myös itselleni lukemista, romaanin, jonka kannessa paksut verisuonet risteilevät talon ja sen vieressä kasvavan puun alta maan ytimeen. Odotan lasten kanssa puuhaillessa iltaa ja omaa lukuhetkeäni.
Istun illalla mielituolissani lukemassa J. M. Coetzeen kirjaa Maan sydämessä. Uppoudun eteläafrikkalaisen maatilan tyttären kuolettavan yksitoikkoiseen elämään isän ja palvelijoiden kanssa syrjäisellä tilalla. Tylsästä elämästä kärsivän päähenkilön sisäinen elämä on vimmaista. Mielikuvissaan hän rakastaa ja murhaa. Nautin sekä kirjan kielestä että rakenteesta. Lukisinko vielä yhden kappaleen? Lapset nousevat aikaisin, paras mennä jo nukkumaan. Pujahdan sänkyyn mieheni viereen ja kuuntelen lasteni unen tuhinaa. Kirjan lumous ei hellitä. Hetken päästä nousen. Vielä vähän. Valoisa kesäyö on vaihtunut aamuksi, kun lasken kirjan kädestäni päättäen etsiä käsiini koko Coetzeen tuotannon.

Keski-ikäinen nainen tuijottaa Nobel-palkitun John Maxwell Coetzeen haastattelua. Minähän se taas siinä, himolukija ja Coetzee-fani. Tanskan TV on tehnyt mielikirjailijastani harvinaisen haastattelun Nobel-palkinnon kunniaksi. Lehtiartikkeli varoittelee ohjelman katsojia Coetzeen kummallisesta vakavuudesta ja pitkistä tauoista keskustelussa. Artikkeli vain lisää kiinnostustani. Pettyisin, jos kirjailija olisi aivan tavallinen. Katson hievahtamatta ohjelman loppuun ja tarkistan vielä, että se tuli myös tallennetuksi. Mietin Coetzeen puheen rytmiä ja huomaan, että se on sama kuin hänen teksteissään. Kirjailija vaalii siis myös puhekielessään kielen kauneutta.

Olen tutustunut Maan sydämessä -kirjan euforisen lukukokemuksen jälkeen vuosien mittaan Coetzeehen monipuolisesti. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa, uusimmat heti niiden ilmestyttyä englanniksi. Löysin Googlesta linkin, josta pääsin katselemaan mielikirjailijaani  pitämässä Nobel-puhettaan. Se löytyi myös tekstinä minulle tulostettavaksi ja mapitettavaksi. Coetzeen kirjat ovat lumonneet minut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat kertoneet, mitä apartheid on. Eleetön, vakava mies on elänyt sortoyhteiskunnassa ja osannut kertoa koskettavasti niin sorretuista ja heidän nousustaan sekä sen mukana tulleista ongelmista kuin parempiosaisena kokemastaan syyllisyydestä. Hän on myös osannut kuvata hyvin kotimaisemiensa kauneuden ja  hellyyden, jolla aikuinen katsoo itseään lapsena.
 

Mikä panee ihmisen hurmaantumaan mustista merkeistä valkealla paperilla? Kaikki eivät lue ja tulevat silti hyvin toimeen!

Olen ollut koukussa lukemiseen pienestä pitäen. Opin lukemaan nelivuotiaana, kun katselin pöydän toiselta puolen, miten koulun aloittaneelle veljelleni paukutettiin Aapisen salaisuutta. Minun lukemisen taitoani pidettiin pienessä maalaiskylässä niin ihmeenä, että vanhempani panivat minut usein antamaan vieraille lukunäytöksen perheraamatusta. Lukutaidostani oltiin ylpeitä, mutta myöhemmin ilmeni, ettei sitä olisi saanut käyttää paljon muuhun kuin Satakunnan Kansan ja Raamatun lukemiseen. Nyt nenä irti kirjasta. Ei tosta likasta mitään tyäihmistä tu. Silmäkki tuata menoo kärsii! Mutta minä tyttö se luin! En suinkaan lastenkirjoja vaan Minna Canthia ja Juhani Ahoa. Kotonani poikkesi kuolinpesien huutokauppoja kiertävä romukauppias, joka lahjoitti minulle saalistaan. Roinilan talossa ja Papin rouva sisältävät nykykatsannon mukaan alle kouluikäiselle sopimatonta erotiikkaa. Muistan kokeneeni aavistuksen jostakin hienosta, joka minua aikuisena odottaa. Kokemukseni pohjalta en pidä mitenkään haitallisena sitä, että lapset lukevat hyviä aikuisten kirjoja; he omaksuvat niistä sen verran mitä ymmärtävät. Olen onnellinen, että tutustuin luku-urani alkumetreillä 50-luvulla sattumalta juuri näihin kirjoihin enkä Angelika- sarjaan, jota myöhemmin murrosikäisenä pidin maailman parhaana kirjallisuutena.

Paljon lukeva ja kirjoittava Merete Mazzarella sanoo: ”Kun luet kirjoja, et ole koskaan yksin.” Tämä lause on totta. Kirja on ollut minullekin monesti keskustelukumppani, terapeutti ja tylsyyden poistaja. Kerran jäin myrskyn vuoksi Tallinnan satamaan kuudeksi tunniksi; luin kaksi kirjaa enkä kärsinyt kuten moni kirjaton kanssaodottelija.

Kirja avaa uusia maailmoja. Lukiessa voi siirtyä muiden ihmisten ja olentojen nahkoihin, eri aikoihin ja paikkoihin, myös aivan uusiin maailmoihin. Lukiessa kokee sellaista, mitä ei ikinä voisi tai ehtisi kokea todellisuudessa. Jo kymmenen minuutin bussimatkalla ehtii uppoutua kirjan maailmaan, mutta parasta uppoutumista on se, kun voi joskus lukea koko kirjan yhtä päätä kuin katsoisi elokuvan ja palata sitten viiipyilemään yksityiskohtiin. 

Lukeminen – kuten kirjoittaminenkin – on paljolti samaa kuin mietiskely.

Lukemalla voi valmistautua asioihin, jotka ovat edessäpäin, aikuistumiseen, lasten saamiseen, vanhuuteen, matkaan tai muuttoon, mikä on rauhoittavaa varsinkin minunkaltaiselleni varovaiselle varmistelijalle.

Lukemamme kirjat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme ja miten elämme. Joku kirja saattaa jättää lukijansa niin närkästyksen valtaan, että hän ryhtyy toimimaan kirjassa käsitellyn epäkohdan poistamiseksi. Itse kiinnostuin aikanaan rauhantyöstä juuri lukemisen kautta. Mielestäni ei ole hienompaa ideaa kuin rauhanjuna, joka kuljetti keväällä 1982 kirjailijoita ja muita taiteilijoita kertomassa taiteestaan ja sen rauhansanomasta asemilla, kouluissa ja työpaikoilla ympäri Suomea. Omassa koulussani juonsin oppilaiden kanssa radiotunnin, jossa haastattelimme Annika Idströmiä.

Kun lukee paljon, kirjat alkavat ikään kuin keskustella keskenään. Lukukokemus ei ole vain se kirja vaan kirjailijan koko muu tuotanto ja samaa teemaa käsitellet aikalaiskirjailijat ja klassikot. Myytit ja tarinat aukeavat uusissa kirjoissa uudella tavalla. Lukijan lukeneisuudesta riippuu, mitä kirja hänelle antaa. Muistan, miten koulussa yhtäkkiä tajusin vertauskuvallisuuden. Saimme tehtäväksi lukea Michel del Castillon pienoisromaanin Kitara ja kirjoittaa siitä. Hoksasin, että kitara edustaa kirjassa muutakin kuin soitinta ja lopetin kirjoitukseni paatoksella:”Jonakin päivänä minäkin löydän kitarani.”

Voiko lukeminen olla haitaksi ihmiselle? Olivatko lapsuuteni ihmiset varoitteluineen oikeassa? Silmäni eivät ole ainakaan kuluneet lukemisesta ja työurakin on tullut suoritettua ihan säällisesti.

Jotkut pitävät lukemista epäsosiaalisena harrastuksena. Entä sitten, miksi ei saisi viihtyä itsekseen? Sitä paitsi monet lukijat ovat erittäin sosiaalisia, käyvät lukupiireissä keskustelemassa toisten harrastajien kanssa ja kirjamessuilla kuuntelemassa ja tapaamassa mielikirjailijoitaan. Itsellenikin kirjamessut ovat kirjavuoden huippu. Messujen puheenporinasta voi päätellä, että lukeminen hiljaisena harrastuksena ei ole mykistänyt harrastajaansa. Myös blogiharrastus on uutta sosiaalisuutta, jossa bloggaajat keskustelevat kirjoista sosiaalisessa mediassa.

Jostakin kenties löytyy höyrähtänyt lukuaddikti, joka ei muista lukemiseltaan syödä eikä peseytyä, mutta silloinkaan lukeminen ei ole sekoamisen syy vaan pikemminkin yritys parantua.

Ennen pitkää lukeva ihminen haluaa yleensä myös kirjoittaa. Törmäsin Maria Peuran kirjoittamispäiväkirjassa Antaumuksella Keskeneräinen mielenkiintoiseen ajatukseen lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta:” Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.”

Yleensä kirjailijat lukevat paljon. Olen kuitenkin tavannut aloittelevia kirjoittajia, jotka painottavat sitä, että varovat lukemasta muiden kirjoittamaa, ettei vain se oma omin turmeltuisi vaikutteiden painosta. Hätävarjelun liioittelua! Paljon lukeva taas ei väheksy kirjoittamista. Mistä hän edes saisi luettavaa, jos ei moni sitä kirjoittaisi? Lukijalle kirjoittaminen on usein salainen haave.

Itse olen toistaiseksi kirjoittanut aika vähän. Olen hengittänyt ulospäin lukemisen herättämiä ajatuksiani lukupäiväkirjoihin ja osallistumalla erään naistenlehden nettilukupiiriin. Opettajana toimiessani innostuin päivänavausten laatimisesta ja esittämisestä keskusradion kautta luokkiin. Toiset opettajat tarjosivat minulle vuorojaan, kun hassu innostukseni yleensä epämiellyttävänä pidettyyn asiaan tuli tunnetuksi. Suunnittelin jopa tarjoavani näitä pikkupuheitani kustantajalle eläkkeelle jäätyäni, mutta se jäi. Käyn myös erään ystäväni kanssa laajaa sähköpostikirjeenvaihtoa. Nautimme molemmat ajatustemme muotoilusta toisen ymmärrettäväksi. Kirjeemme ovat välillä useiden sivujen mittaisia mietiskelyjä kaksin. Olemme laskeneet leikkiä, että tarjoamme niitä joskus julkaistavaksi kirjana kuten Jörn Donner ja John Vikström keskustelukirjeenvaihtoaan.

Minulle puhtaan fiktion kirjoittamisen kynnys on hirveän korkea. Esikuvani, Coetzee ja muut suuret, ovat ilmeisesti asettaneet riman korkealle. Ihailen suuresti hyviä elämäkerrallisen fiktion kirjoittajia, viimeksi Virpi Hämeen-Anttilaa, jonka romaani Tapetinvärinen tuo esiin lasten kärsimykset sodan jähmettämien isien perheissä. Miten hän uskalsi muistaa! Uskaltaisinkohan itse?

Entä blogin jälkeen?
Päivänavaukset ovat saaneet uuden elämän, kun annoin ne äidinkielenopettaja-miniälle, joka on antanut niitä ystävälleen, joten kohta koko Turku kuulee minun saarnojani.
Ystävän kanssa kirjoittelemme pitkiä sähköposteja kuten ennenkin.
Iiris-lehti lopetti, joten lukupiiri siellä on mennyttä aikaa. Enhän minä sinne hyvänen aika enää joutaisi kirjoittaakaan, kun on tämä blogi, joka täyttää kirjallisen kunnianhimoni.

Coetzeen häpeäpaalu

Disgrace, 1999
Häpeäpaalu, 2000

 

Kun Coetzee kirjoitti Rautakauden, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, häpeällistä rotuerottelujärjestelmää oltiin niin romaanissa kuin todellisuudessakin purkamassa. Romaani Häpeäpaalu sijoittuu aikaan, jolloin eletään ensimmäisiä vuosia uutta demokraattista (?) aikaa. Coetzee oli kirjoittanut välillä romaanit Pietarin mestari, joka kertoo Dostojevskista ja Poikavuodet, muistelmansa, joita myöhemmin jatkoi kahdella muulla kirjalla, mutta vielä tämän kerran hänen oli palattava Etelä-Afrikan tilanteeseen.

Vanhempi yliopistonopettaja David Lurie joutuu häpeäpaaluun vieteltyään nuoren opiskelijatytön ja kieltäydyttyään katumasta. Hänen selityksensä on, että hän toimii Eroksen palvelijana ja etsii himon oikeutuksella rikastuttavia kokemuksia. Poispotkittuna tyhmänylpeä sankari ajautuu tyttärensä Lucyn maatilalle tarkoituksenaan kirjoittaa siellä oopperaa. 

Lucy on entinen kommuuniasuja ja hippi, lesbokin vielä, paljasjalkainen ja luonnonmukainen, vaikea pala isälleen. Entinen musta renki Petrus on lunastanut pienen osan Lucyn viiden hehtaarin tilasta, joka on oikeastaan vain kukka- ja vihannespalsta. Davidin mielestä mikään ei ole tilanteessa oikein. Petrus näyttää selvästi suunnittelevan koko tilan kaappaamista. Davidin on vaikea myöntää, ettei Petrus ole enää käskyläinen vaan naapuri. Lucy sen sijaan joustaa ja joustaa. Hän saattaa isänsä raivon partaalle, koska ei halua edes saattaa poliisin tietoon väkivaltaista ryöstöä ja raiskausta, joka näyttäisi olevan osin Petruksen järjestämä. 

Sinä haluat tietää, miksen ole ilmoittanut poliisille tietystä rikoksesta. Minä kerron miksi, kunhan lupaat olla ottamatta asiaa enää puheeksi. Syy on se, että se mitä minulle tapahtui on nähdäkseni puhtaasti yksityisasia. Jonakin toisena aikana, jossakin toisessa paikassa, sitä ehkä pidettäisiin julkisena asiana. Mutta tässä paikassa, tähän aikaan, se ei ole sitä. Se on minun asiani, yksinomaan minun.

Kun David välillä palaa kaupunkiasunnolleen, hän saa huomata, että sekin on ryöstetty. Hän ei enää kauhistele asiaa kovinkaan paljon.

Ei mikään tavallinen murtovarkaus. Sisään tunkeutui iskuryhmä, joka teki selvää koko talosta ja poistui kassit, laatikot, matkalaukut väärällään. Sotasaalista; sotakorvauksia; taas yksi episodi suuressa uusjakokamppailussa. kukahan tällä hetkellä kulkee hänen kengissään? Ovatko Beethoven ja Janácêk löytäneet kodin itselleen vai onko heidät viskattu tunkiolle?

Röyhkeä ryöstely ja raiskaaminen saa Davidin ironisessa kielenkäytössä myös termin "verenkiertojärjestelmä". Nöyrä Lucy pohtii, että pahantekijät ovat varmaan mielestään oikeutettuja velanperijöitä ja veronkantajia. Ehkä hänellä ei ole lupaa asua tilkkuaan maksamatta. David haluaisi tyttärensä lähtevän pitkälle lomalle äitinsä kotimaahan Hollantiin miettimään tulevaisuuttaan. Mutta Lucy ei halua minnekään muualle. Hän sopeutuu. Davidin pöyristykseksi raiskauksen seurauksena lasta odottava Lucy vastaa myöntävästi Petrukselle, joka pyytää häntä suojelukseensa kolmanneksi vaimokseen. Verenkiertojärjestelmä on saavuttanut huippunsa. 

Pari vuotta tämän kirjan julkaisun jälkeen Coetzee jäi eläkkeelle yliopistovirastaan ja muutti Adelaideen, Australiaan. Monet pelkäsivät, että nyt mestari on menettänyt Suuren Aiheensa, rotusorron. Australiassa Coetzeen tekstit ovat muuttuneet leikillisemmiksi ja osin vaikeaselkoisemmiksi. Hän on kirjoittanut mm. eläinten oikeuksista, mikä aihe on esillä myös Häpeäpaalussa. David auttaa eläinsuojeluyhdistyksen klinikalla hylättyjä koiria arvokkaaseen kuolemaan. Hän oppii eläinten avulla sanan rakkaus ja miettii omia arvojaan. Hän pelkää jäävänsä isoisänä, kuten on jäänyt isänäkin, alle keskitason; hänellä kun ei ole ollut sanottavasti silmää muulle kuin sieville tytöille. Pohdiskelu päättyy tärkeään kysymykseen:”Onko liian  myöhäistä koulia silmää?”

Ja vielä päivitys nykyhetkeen. Suuren vapaustaistelijan Mandelan 95-vuotispäivän ja vakavan sairastumisen vuoksi Etelä-Afrikka on ollut esillä mediassa nyt enemmän kuin ennen. HS:n jutussa 18.7. haastateltu johannesburgilainen tutkija sanoo:” Tämä on YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan maailman epätasa-arvoisin maa. Valkoiset ja muutamat rikkaat mustat omistavat talouden.”

Edellisen kerran pysähdyin pohtimaan Etelä-Afrikan tilannetta, kun eksyin katsomaan meidänkin televisiossamme näytettyä Mandelan tyttärentytärten Zaziwan ja Swatin reality-ohjelmaa, jossa he esittelivät yläluokkaista elämäänsä ja levittelivät ylpeinä boutiquensa design -paitoja, joihin oli painettu iso kuva ukista, ”tatasta”. Mitä tästä olisi ajateltava?