Vuodenvaihteen mietteitä: hyvää tapahtuu...

Jokimaisema 26.12.23, Kuva: Ume

Päätin pysähtyä merkkaamaan ylös, mitä hyvää olen viime aikoina kuullut tai lukenut ja miten hyvänä näen oman elämäni. Tässä nopeasti mieleen nousseita asioita.  

Maailmalla

👍 Kiinassa on alettu toteuttaa vihreää siirtymää pikavauhtia, kun ilma alkaa olla liian saastunutta hengittämiseen Shanghaissa ja muissa suurissa teollisuuskaupungeissa. Takamatkalta tietenkin, pakon edessä - mutta kyllä ihmiskunta tekee korjausliikkeitä lyötyään päätään seinään tarpeeksi pitkään. 

👍 Maailman väkiluku on pian alkamassa laskea.
Kiinassa yhden lapsen politiikasta koitetaan päästä eroon, mutta ainoina lapsina syntyneet eivät pystykään enää kuvittelemaan monilapsista perhettä. Kun lastenhoidossa mummit ovat tärkeässä roolissa, niin jaksaisivatko hekään yhteen lapseen tottuneina hoitaa yhden sijaan kolmea lapsenlasta?
Kun väkirikas Afrikka modernisoituu ja vaurastuu ja naiset saavat koulutusta, väkiluku laskee sielläkin naisten halutessa työelämään ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Kehittyneissä yhteiskunnissa lasten kasvatus on myös kalliimpaa kuin köyhissä, joissa lapsia hankitaan sosiaaliturvaksi vanhemmilleen.
Vaurastumisen myötä lapsettomuus yleistyy kaikkialla, koska mahdollisuudet nauttia elämästä monipuolistuvat eikä perhe-elämää nähdä enää ainoana onnellisen elämän mallina. Japani on hyvä esimerkki tästä yleistyneine yhden hengen talouksineen. 
Tuleeko vielä joskus aika, jolloin maailman väkiluvun toivotaan nousevan? 

👍 Ärhäkkä koronavirus on laimentunut yhdeksi monista flunssaviruksista. 

Kotimaassa

👍 Suomi on päässyt omavaraiseksi energian suhteen. Tähänkin asti vain noin viidennes on tuotu ulkomailta, pääosin Venäjältä, josta ei ole nyt järkevää olla riippuvainen missään asioissa. 

👍 Päästöt ovat laskeneet Suomessa 34 % kahdessakymmenessä vuodessa, vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussa. (Tutkija Tommi Ekholm, Aalto-yliopisto)

👍 Suomen kulttuuri on tasokasta ja huomattu maailmalla: elokuvat Kuolleet lehdet ja Sisu (olen nähnyt molemmat, pidän erinomaisina oman genrensä edustajina), pelimaailman edustajat (minulle tuntematon ala, mutta tunnen tällä alalla menestyneitä nuoria miehiä), useita ansioituneita kapellimestareita, ynnä muuta.

👍 Nuorten aikuisten aiheuttamat liikennekuolemat ovat vähentyneet. 

👍 Ihmisten katoamiset ovat vähentyneet.

👍 Väkivalta on vähentynyt kaiken kaikkiaan, vaikka media saa välillä näyttämään siltä, että sitä olisi paljon.

👍 Rokotusten saaminen helpottuu, kun niitä aletaan antaa mm. apteekeissa.
Tämä käytäntö on ollut yleinen monissa maissa. Itsekin olen saanut kausiflunssarokotteen apteekin työntekijältä Espanjassa.

👍 Suomi on arvioitu kuudennen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.

Myllykosken vanhan pääkadun varrelta, joku päivä sitten.
Sen jälkeen lunta on tullut paljon lisää.

Omalla seudulla

👍 Islantilainen Atnorth on ilmoittanut rakentavansa tähän meille Kouvolan Myllykoskelle ison datakeskuksen, miljardiluokan hanke, joka tuo rakennusvaiheessa paljon työpaikkoja paikkakuntalaisille ja virkistää Myllykoskea ja koko Kouvolaa. Jo oli aikakin saada meille uutta teollisuutta paperitehtaiden lopetettua. 

👍 Osakesijoittamisella rikastunut Olavi Pokki testamenttasi 2,9 miljoonaa euroa Myllykosken vanhuksille, joten minullakin on hyvä tulevaisuus edessä. Pokki oli tehnyt elämäntyönsä Myllykosken paperitehtaalla trukkikuskina. Arvaatte varmaan, että nyt vahditaan silmä kovana, etteivät Kouvolan keskustan muorit ja faarit vie meidän rahoja. 
Nurkkakuntaisuus seitsemästä kunnasta yhdistetystä kaupungissa on hupaisaa. Tuo datakeskushan tulee Myllykoskella joen toiselle puolen, parin kilometrin päähän Ummeljoelle. Kun muutimme Kainuusta tänne, eräs ihminen oli kysynyt mieheltäni, mitä mieltä hän on myllykoskelaisista, hän kun tuoreena muuttajana myös on sitä mieltä, että ylpeitä ovat toisin kuin Ummeljoella, josta hän tuli.  



Omassa elämässä

👍 Taas tuli "puhtaat paperit" vuositarkastuksessa ja kaikki on terveydessä suhteellisen hyvin.
 
👍 Olen säilyttänyt positiivisen mieleni ja uskon että vaikeuksista selvitään.
Kaikkien elämään, omaan ja läheisten, sisältyy aika ajoin huonojakin vaiheita. Kun musta pilvi haihtuu ja aurinko kurkistaa, sen valo tuntuu vaikeuksia vasten entistäkin kauniimmalta. Niin kauan kuin on terveyttä kaikesta selvitään!
Tänään paistaa aurinko ja näkymä ikkunastani on kaunis, puissa lumikuorrute ja maassa kinokset, auran jäljet kuin lumiveistoksista. 

Nauroin Helsingin Sanomien sarjakuvalle Fok It, jota tekee Joonas Rinta-Kanto. Kuvassa tyyppi suree joululta säästyneen suklaarasiansa tilaa. Joku on rohmunnut kaikki hyvät konvehdit ja jämät on jäljellä, kuten varmaan jämävuodetkin. "Kuka helvetti rohmusi mun makoisat, makoisat suklaavuodet! En mä näitä haluu!"

Kiva termi - suklaavuodet. Minä tunnustan, että tunnen tässä vuoden vaihteen alla pientä jännitystä: mitä hyviä konvehteja siellä onkaan, ettei vain olisi parhaat suklaavuodet vielä edessäpäin... 💗 

Koskikara 26.12.23, Kuva: Ume

PS Huomaan, että uusia hyviä asioita alkaa nousta mieleeni. Lisäilen niitä tänne. Lukemisesta ja kirjoittamisesta teen oman kirjoituksensa, joten niistä ei tällä haavaa mitään.

👍 Huomasin pienen uutisen, jossa kerrottiin, että seksuaalisesta häirinnästä syytetty näyttelijä Kevin Spacey oli vapautettu kaikista syytteistään. En tiedä, minkä rangaistuksen hänestä hyötymistarkoituksessa syytteitä tehtailleet saivat, toivottavasti jotain, mutta huokaisin helpotuksesta. Onneksi metoon ylilyönnit ovat laimenneet. Jos Kevin Spaceyn tilalle olisi alettu kehitellä jotain tekoälyllä luotua tyyppiä elokuvaan 'Anna hyvän kiertää' niin minä olisin menettänyt optimismini ja alkanut boikotoida amerikkalaisia elokuvia.    

  

Matilda Levoranta, Totuus nuoruudesta

 

      Janeten tuhertaessa läksyjä aivoni päättivät keksiä taas tyhmyyksiä. Oli pakko koputtaa lattiaa 60 kertaa, tai jotain pahaa kävisi. En tiedä, mitä pahaa, mutta koputusten tekeminen oli pieni työ. Kyllä se varmuuden vuoksi kannatti tehdä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
     "Miksi sä koputat lattiaa?" Roosa nauroi.
     "Öööö, ai koputanko mä lattiaa", yritin miettiä tekosyytä. "Taidan koputtaa sitä vain musiikin tahtiin."
     "Luulin jo, että oot seonnut tai jotain", Roosa sanoi. 

Pakko-oireinen häiriö OCD (obsessive-compulsive  disorder) saa ihmisen ajattelemaan pakkoajatuksia ja tekemään pakkotoimintoja. Häiriö esiintyy eri asteisena, lievästä invalidisoivaan.
OCD on yksi niistä monista häiriöistä, jotka ovat yleisiä nuorilla.
Matilda Levorannan romaanin 13-vuotias päähenkilö Usva pohtii mielenterveyttä sekä oman että ystäviensä häiriöiden vuoksi.
Hän tekee myös kouluesitelmää aiheesta 'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi', jossa hän käsittelee OCD:n lisäksi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, anoreksiaa ja fobioita. Hän on huomannut, että näitä häiriöitä tarkastellaan usein hassuina luonteenpiirteinä tai jopa supervoimina, esimerkiksi pakonomaisesti oirehtiva saatetaan nähdä perfektionistina, jonka ympärillä kaikki on tiptop ja anorektikko turhamaisena unelmakropan tavoittelijana tai nirsoilijana, joka ei kunnioita hyvää ruokaa. 

Matilda Levoranta on 14-vuotias!
Sekä kirjan sisältö että tyyliseikat ovat kuin paljon vanhemman henkilön. Kerronta on hyvää yleissuomea, nuorten henkilöiden puhekieli nuorten kieltä, jossa jätetään päätteitä pois, esim ".... nii pliis, voinko?" 
Kirja on romaani, jonka päähenkilön taistelua seuraa sydän syrjällään. Samalla kaunokirjallisen tarinan ohessa saamme tietoa ja vetoomuksen kuunnella nuoria.

Aikuiset saattavat tehdä vahingossa loukkaavia asioita, joita nuoriso ei hyväksy. En halua olla vanhemman tai nuoremman sukupolven puolella. (- - -)
     Pidän näkökulmiani arvokkaina, mutta en minä niitä uskalla jakaa. Olenhan vain höpsö, avuton lapsi, joka ei ymmärrä mitään. Ei minua kuunneltaisi.  
 

Olin katsellut paikallisen Reuna-kirjakaupan ikkunassa tätä kirjaa kävelylenkeilläni. Mielenkiintoinen kansi, Totuus nuoruudesta - ajattelin, että kyseessä on nuortenkirja. Yhtenä päivänä piipahdin kauppaan hankkimaan konserttilippuja, ja kuinka ollakaan siellä oli parhaillaan tämän kirjan kirjoittaja.
Tarja Tornaeus (Reunan monitoimihenkilö ja kulttuurivaikuttaja) esitteli Matildan minulle. Luin kirjan takakansitekstin, kiinnostuin kovasti ja ostin kirjan. Sain samalla omistuskirjoituksenkin.  

Totuus nuoruudesta ei ole todellakaan vain nuortenkirja, vaan kirja kaikille. Suosittelen sitä erityisesti nuorten kanssa työtä tekeville. Kirjan lopputekstissä toivotaan, että se herättää keskustelua ja madaltaa nuorten kynnystä hakeutua hoitoon. 

Usva on hyvin kunnianhimoinen niin koulussa kuin urheilussakin. Koulussa on liikaa kokeita, projekteja ja kirjoitelmia, ja tyttöjen välinen kateus lisää stressiä ja pahaa oloa.
Usva muistelee haikeana alakoulua, jolloin sai olla lapsi, läksyihin meni viisi minuuttia ja elämä oli rentoa. 

    Nyt aika oli erilaista. Läksyihin meni tunteja, matikka oli liian vaikeaa, aikuisvitsit sai häpeämään elämää, keinumisesta tuli huono olo ja muotitrendit muuttuivat jatkuvasti.

    Olen ihminen ja nuori sellainen. En vielä kestä tätä. 

Pakkomielteet alkavat haitata Usvan elämää niin paljon, että hänen on vaikea salata niitä.
Jos juoksutossuja sitoessa huomaa, että nauhat ovat vahingossa laahanneet maata, ei startista tule mitään ennen kuin on käynyt vessassa hinkkaamassa käsiään muistaen laskea samalla, ja eikös saippuaa lisätessä käden jo pesty osa hipaisekin hanaa, jolloin se kohta pitää pestä kuusi tai kuusikymmentä kertaa uudelleen. Vessasta urheilukentälle astuessa pitää näyttää vahvalta, vaikka taskuihin työnnetyt kädet vuotavat verta. 
Työmatkalla olevalle äidille tapahtuu pahaa, jos Usva ei tee rituaalejaan. Hän ymmärtää, että ne ovat oire sairaudesta, mutta ei voi mitään... "varmuuden vuoksi". 

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten me usein ajattelemme, että lievä masennus kuuluu murrosikään, teiniangsti. Huomaammeko, milloin tilanne on vaarallinen?
Edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kertoi avoimesti vuosia omasta ahdistuksestaan. Ajattelivatko auttajat, että hänen masennuksensa oli kirjailijuuteen kuuluva normaali mielentila? Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!     

Aikuisvitsit saivat uuden sisällön mielessäni tämän kirjan luettuani, kun joidenkin äärioikeiston ministereiden "läppiä" nostettiin medioissa päivänvaloon. Aiemmin olisin ajatellut aikuisvitsillä tarkoitettavan vain huonolla maulla kerrottuja seksivitsejä.
Miten nuorille voi selittää koulussa sen, että meidän asioistamme on maan korkeimmassa johdossa päättämässä ihmisiä, joiden arvot ovat täysin niiden käyttäytymisohjeiden vastaisia, mitä koulussa opetetaan ja myös niiden mitä hallitus on omaan ohjelmaansa kirjannut? 

Matilda Levoranta on kirjoittanut tärkeän kirjan. 

Meillä on kulttuuripaikkakunta Myllykoskella Kymi Libri -kirjamessut tällä viikolla torstaista lauantaihin. 

Tästä (klik) voit klikata tietoa tapahtumasta ja avata käsiohjelman, jonka loppupuolella s 36 näet ilmoituksen Matilda Levorannan haastattelusta. Käsiohjelma myös tästä (klik).

Pääsen siis tapaamaan Matildan toisen kerran ja kiittämään häntä kirjasta nyt sen luettuani. 

Kirjan kannen kuva on Iiris Levorannan.

-------

Jatkoa. su 22.7. 
Kymi Libri on päätöksessään. Kävin joka päivä parissa tapahtumassa. 
Matilda Levorannan haastattelu oli hyvin rakennettu ja herätti keskustelua. En (taaskaan) onnistunut kovin hyvin kuvaamisessa, mutta liitän silti tänne loppuun otoksen haastattelusta.
Matilda kertoi kirjoittamisensa motiivin olleen halu vaikuttaa. Hyvä!  

Mieleeni jäi eräs kommentti, jossa kommentoija kertoi olleensa Pori Areenassa, jossa oli paljon alustuksia nuorten ongelmista, mutta nuorisoa edustavat olivat
kolmikymppisiä.

Matilda Levoranta vasemmalla,
oikealla haastattelija Viivi Mauno.

 

Joutsenia ja Suomen kesää

 

Olen toista viikkoa seurannut sydän syrjällään joutsenperheen elämää ja jännittänyt poikasten puolesta. 

Kävelin eräänä iltana ajatuksissani läheisen maauimalan reunaa, kun huomasin toisella puolen lammessa noin viiden metrin päässä joutsenen ison kasan päällä... ooh sehän on pesä ja hautominen kyseessä. Ympärillä oli paljon ääntä. Poikaporukka kaasutti mönkijöitään täysillä uimalan hiekalla ja yläpuolella pelattiin frisbeegolfia. Joutsen vain hautoi tehtäväänsä keskittyneenä. Minua alkoi huolestuttaa. Aina silloin tällöin kiekkoja tippuu juuri tähän lampeen kaislojen sekaan ja pikkupojat kahlaavat etsimään niitä. Voi miksi ne rakensivat pesänsä näin ruuhkaiselle paikalle, lampeen joka on aivan maauimalan kupeessa, yläpuolella kävelytie, frisbeegolfrata ja taloja. 

Kun seuraavan kerran kävelin tuttua reittiäni, huomasin että hautovan joutsenen takaa ilmestyy kolme pientä palleroa. Molemmat joutsenvanhemmat olivat paikalla, toinen vielä hautomassa, eli ilmeisesti lisääkin poikasia tulossa.
Maauimala oli täynnä iloista porukkaa, ihmisiä uimassa ja piknikillä. 
Mutta miksi pesän ympärys oli niin sotkuinen? Siellä oli tölkkejä ja muovipulloja sekä pesän edessä että takana. Ei kai kukaan nyt ole niin pöljä ja niin julma, että heittelee joutsenia kaljatölkeillä. 
Huolestumiseni lisääntyi. Pitääkö minun jäädä tänne vahtiin?
Tapasin muitakin, jotka olivat seuranneet joutsenperheen elämää. Kauhistelimme yhdessä ihmisten käyttäytymistä eläimiä kohtaan. 

Seuraavana päivänä riensin tarkastamaan tilanteen. Pesässä oli kaksi munaa eikä joutsenia missään. Onko niille tehty pahaa?  Toivottavasti ne ovat vain kaislikon suojassa.
Menin illalla uudelleen, Ah, toinen joutsenvanhemmista hautomassa ja toinen pitämässä uimaharjoitusta poikasille.

Seuraavan kerran lenkkeillessäni huomasin, että munat olivat vaihtaneet paikkaa, ne olivat aivan pesän sivussa. Hylättyinäkö? Ja missä perhe?

Tämän aamun tilanne oli se, että poikaset olivat vähentyneet yhdellä ja munista oli vain kuoria jäljellä. Nelihenkinen perhe uiskenteli kaikessa rauhassa ja poikaset olivat jo isoja ja vahvoja.
Kohta ne jaksavat kipittää tien yli Kymijokeen rauhaisempiin maisemiin.

Lähden huomenna pariksi päiväksi mökille. Koittakaa pysyä turvassa joutsenperhe!

Kunpa minulla olisi ollut parempi kamera. Ensimmäinen kuva on mieheni ottama, mutta minun tekemäni. Hän on poistanut omasta kuvastaan roskat, siksi en käyttänyt sitä. Haluan näyttää katkeran totuuden.

Hyvää Juhannusta!

Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

 

Maikki Harjanne on tunnettu lastenkirjailija ja kuvittaja. Moni tuntee hänet Minttu-kirjoista, mutta häneltä on julkaistu myös mm sarjakuvakirjoja, novellikirja ja elämäkerta Ilmaiset monot.
 
Maikki Harjanne kuoli 3. maaliskuuta tänä vuonna. Hänen kuolinilmoituksessaan oli kuva Mintusta ja teksti, joka on Ilmaiset monot -kirjan alkusanoina. 

Halusin... olla sukeltava lintu, joka näkee merenpohjan kivet, levät, kalat,
   aarteet, tuntea raskaan veden ja taivaan keveyden, auringon häikäisyn
         veden pinnan halkaisemana. Eikä mikään olisi minulle outoa,
                               liian vaarallista syöksyä mukaan. 

Ilmaiset monot on viehättävä, kompakti muistelmakirja, joka koostuu tuokioista kirjoittajan elämän ensimmäisestä aamusta erääseen aamuun, jolloin hän on saanut valmiiksi 80. kirjansa Vanttu kiusaa ja huomaa sitä Otavaan viedessään, että koko matkalle Siuntiosta Helsinkiin on pystytetty punakeltaiset 80-kyltit. Kotiin päästyä hän soittaa Tielaitokselle kiitokset huomaavaisuudesta.
Sellainen oli Maikki Harjanne, kirkkaiden värien ja iloisten asioiden ihminen. Hän kirjoitti muistelmateoksensa 30-vuotisen taiteilijauransa kunniaksi vuonna 2008. 

Pidän pienistä asioista: runo, lyhyt lause, novelli vetoavat minuun, saavat iloiseksi. 

Elämä on hauskaa kirjojen, elokuvien ja ystävien parissa. Keväällä on aina suuri ihme, kun parsat nousevat maasta. Nehän kasvavat itsestään iloksemme. Samoin vuoden pavut, yrtit. Siinä samassa syntyvät lapset, kirjat ja kaikki on yksinkertaista ja helppoa.

Kaikki ei ollut alusta asti helppoa.
Maija-Liisa Saksman syntyi vuonna 1944 sotaorvoksi Sippolaan. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin.
Äiti sairastui viikon kuluttua synnytyksestä ja vietti Lapinlahden sairaalassa puolitoista vuotta saaden avun sähköshokeista. Maikki sai kuulla totuuden äitinsä sairaudesta vasta aikuisena. Vauva jäi paperitehtaalla vuorotyötä tekevän isoisänsä hoidettavaksi. Pappa hommasi hoitajan kotiin, Anistu-tädin, ja puolitoistavuotiaana tyttö jo pääsikin lastentarhaan. 

Seuraavat kuusi kuukautta istun puhumattomana lastentarhan sorsakeinutuolissa. Kokoan aamuisin vähäiset lelut tuolin ympärille, keinuttelen itseäni ja mumisen. Kasvava sänki pistelee mustan baskerin alla. Minulla on rauhallinen olo.

Pappa oli ajellut tärisevin käsin lapsukaisen ohuet hiukset partaveitsellä, jotta ne vahvistuisivat, laittanut  haavoihin tervaa ja oman mustan baskerinsa peittämään kaljua. Hän oli tehnyt parhaansa.
Ja kyllä ne hiukset sieltä kasvavat. Ne kasvavat hauskaksi polkkakampaukseksi, jollaista Maikki Harjanne persoonallisessa, lapsenomaisen hassuttelevassa tyylissään suosi läpi elämänsä.

Harjanteella on viehättävä tapa kertoa muisto lapsuudesta ja perään jotain siihen liittyvää aikuisuudesta. Kun hän kävi kertomassa kirjoistaan entisessä lastentarhassaan, nykyisessä päiväkodissa, hän löysi sorsakeinutuolin romulavalta nokka irronneena ja sai sen omakseen. Aviomies korjasi vammautunen sorsan.

Harjanne kuvaa opiskelut, työn Marimekossa, kuvismaikan homman, kahdeksan vuottaan lastenohjelman Noppa-tätinä, avioliitot ja lasten syntymät viehättävällä lyhyellä tyylillään, vaikeatkin asiat kevyinä. 

Lapsuuden maagisuus ja nuoren vaimon kömpelyys keittiöhommissa tuntuvat tutuilta asioilta. Tiedän itse kokeneeni samoja asioita ja tunteneeni samoja häpeän tunteita, vaikka huonot ruuanlaittotaitoni eivät johtuneetkaan samoista syistä kuin Maikki Harjanteella. 

Kun Maikin äiti pääsee tehtaan konttoritöihin, kotona ei enää tehdä ruokaa. Ei tarvitse. Äiti ei keitä edes aamupuuroa, vaan syö tyttärensä kanssa klubilla viiliä ja juo kaakaota. Oman perhe-elämän aloittanut boheemi Maikki huokaiseekin:"Missä on klubi?"
Luokkaero tehdasmiljöössä on selkeä. Se näkyy kaikessa.  

Liisan perhe ei syö klubilla. Liisan isä on löysityöläinen, kuten Pappa. Työläiset ei pääse klubille, niillä on haalarit ja likaiset kädet, siksi ne ei pääse. Siellä on pöydillä valkoiset liinat. 

Me muutimme vuonna 2000 vauraalle Anjalankoskelle. Olemme asuneet siitä asti nyt jo lakkautetun paperitehdasalueen läheisyydessä Myllykoskella, joka Harjanteen lapsuudessa oli osa Sippolan kuntaa ja nyt osa Kouvolaa.
Harjanteen kuvaama Stora Enson tehdas on naapuritaajamassa Inkeroisissa. Siellä on edelleen toimintaa, vaikka paljon vähemmän kuin tehtaan suuruuden päivinä. 
On hauska lukea Harjanteen kirjasta tutuista paikoista ja tutun nimisistä ihmisistä, Raanojista ja Sieverseistä, Mämmälän seisakkeesta, Ankkapurhasta, Alapäästä ja Yläpäästä.
Kävelen usein kotini lähellä tehdasalueella upean pääkonttorin, seuratalon, kerhotalon ja mestarien talojen ohi. Mietin, mitä toimintaa tyhjiin rakennuksiin voisi keksiä.
Inkeroisissa on iso Alvar Aallon suunnittelema tehdasalue työläisten asuntoineen ja kouluineen.

Luokkaerot tulivat puheeksi naisten kesken uimahallin saunassa. Jollakin oli kipeitä muistoja siitä, miten tehdasyhteisössä tytöt olivat poikia vähempiarvoisia. Eräs nainen kertoi, että hänen ystäväänsä oli kielletty tulemasta heille leikkimään, koska heidän yrittäjäperhettään pidettiin työläisiä hienompina, eikä haluttu mitään armopaloja. 
Tuoreet tutkimukset kertovat, että Kouvolan seudulla koulunkäyntiä ja oppimista vähätellään muuta Suomea enemmän ja että meillä päin on eniten erityisopetusta tarvitsevia. Olen tiennyt tämän.
Opetin yläkoululaisia Inkeroisissa kymmenkunta vuotta. Kouluun suhtautumisessa oli sekä lapsilla että heidän vanhemmillaan suuri ero verrattuna Kuhmoon, jossa olin opettanut edeltävät 23 vuotta. Kainuun lapset tiesivät, että heidän on lähdettävä kotiseudulta töiden perään, ja opettajia arvostettiin, koska he valmensivat lapsia selviämään elämässä eteenpäin. Inkeroisissa pojat selittelivät haluttomuuttaan niin, että eivät he tarvitse koulua, koska he menevät tehtaalle kuten isä ja ukkikin ovat menneet. Nykyään tällä seudulla on paljon vanhempia työttömänä, ja näköalattomuus tarttuu lapsiin. Muutos ei ole helppo kenellekään. 

Takaisin Harjanteen kirjaan...
Eräänä päivänä pieni alakoululainen Maikki lähtee innokkaana kouluun näyttämään opettajalle uusia sinisiä tallukkaitaan ja lentäjäsotilaan lammashaalarista ommeltua turkkia - ja mitä tapahtuu: opettajalla on yllätys sotaorvoille! Maikki yrittää hätääntyneenä selittää, että eihän hän ole sotaorpo, hänellä on äiti ja pappa. Ei auta, Maikki joutuu kahden luokkatoverinsa kanssa luokan eteen ottamaan niiaten vastaan ilmaiset monot. Hän yrittää vielä näyttää kukkavuorisia tallukoitaan opettajalle joka vain nauraa. 

Hänen valtavat hampaansa purevat vedensinisiin tallukoihini Kymijoen kokoisen reiän. 

Näyttely pystytetty ja avattu, tervetuloa!

Kuva: Unto Mentula

Mieheni valokuvanäyttely Kun lehmillä oli nimet on nyt avattu Myllykosken kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa. Näyttely kertoo isäni Frans Korpelan (1921- 2013) elämästä hänen hoitaessaan yksin maatilaansa. 

Isäni jäi leskeksi vuonna 1963, jonka jälkeen hän otti tehtäväkseen myös äitini hoitamat työt, kuten lehmien lypsyn, ja jatkoi maatilan hoitamista perinteisin menetelmin 80-luvun lopulle saakka. 
Unto-vävy kiinnostui 70-luvun lopulla kuvaamaan appeaan, joka oli hyvin luonteva kuvattava. Hän tuntui jopa olevan mielissään siitä, että oli kerrankin keskipisteenä ja että hänen työtään arvostettiin. Isä uurasti, raatoi jopa, missä muualla häneen olisi tutustunut kuin seuraamalla hänen päivittäisiä töitään.
Hän oli rankoista elämänvaiheistaan huolimatta hyväntuulinen. Hän oli myös poikkeuksellisen askeettinen ja vaatimaton persoona. Isähän menetti paitsi vaimonsa niin siitä tragediasta puolentoista vuoden kuluttua poikansa (minun isoveljeni, josta en muista mitään, psyyken antama suoja), eikä sodastakaan ollut kovin kauan. Siellä hän oli menettänyt veljensä. 

En muista isäni koskaan tehneen muuta kuin töitä. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi toimia sotaveteraaniyhdistyksessä. 

Unto haluaa tällä näyttelyllä kunnioittaa Fransia ja sitä työtä, jota maatiloilla tehtiin sotien jälkeen. 

Kymmenkunta nyt näyttelyssä olevista paristakymmenestä kuvasta oli esillä isän hautajaisissa Pomarkussa keväällä 2013. Kirkkoherra ehdotti silloin Untolle näyttelyn kokoamista. Nyt se on valmis ja viedään myös Pomarkkuun marraskuussa. 

Kuva:Tarja Tornaeus

Näyttelyn pystytys sujui hyvin, kun pomoina olimme kirjakauppakissa Nappi ja minä. 

Näyttelyssä oli mukavasti väkeä, enempää ei olisi sopinutkaan, koska on noudatettava koronavälejä. Jännitin haastattelijana toimimista, mutta kun olin tarpeeksi monelle ihmiselle kertonut etukäteen, että saatan liikuttua tai muuten hyytyä, ja entä jos unohdan puhelimeni päälle ja sieltä alkaa kesken kaiken kuulua soittoääni 'Hijo de la luna' ja mitä jos kompastun jne, niin eipä enää pelottanutkaan. 

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Jyri Kaukiainen

Haastattelin Untoa kuvien syntyhistoriasta ja siitä, miten hän itsekin pientilan poikana koki isäni ja elämän "Korpelan museotilalla". 

Päivä jatkui kahden kirjan esittelyllä ja musiikilla isossa kirjahallissa. Me livahdimme takaisin galleriatilaan ja kotiin kahville muutamien rakkaiden ihmisten kanssa.  

Olen vielä mietiskellyt isäni elämää. Teinityttönä ärsytti, kun hän ei hankkinut mukavuuksia, kuten muilla tiloilla tehtiin,  kaadettiin metsää ja hankittiin kaikkea uutta. Ei, minun isäni sanoi, että puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa. 

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa

Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan. 
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.

Kuva:Ume

Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin  täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia. 

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko. 

Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden  lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik). 

Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.   

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys  seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?

Kiitos kansalaisopisto!

Olen koko opiskeluaikojen jälkeisen elämäni käynyt kansalaisopiston kursseilla, yleensä liikuntakursseilla ja elokuvakerhoissa, eläkkeelle jäätyäni myös muutamalla kirjoituskurssilla.

Aikuisopistot ovat monelle varsinkin pimeänä vuodenaikana todellinen henkireikä. Pilateskaverini sanoi, että hän ei olisi elossa ilman järjestettyä liikuntaa.

Suomessa aikuisopiskelu on ollut aina suosittua. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 120 vuotta sitten. Nyt eri tavoin nimettyjä opistoja on 181 ja opiskelijoita niissä on vuosittain noin 650 000. Eniten järjestetään edelleen kädentaitokursseja, mutta niiden luonne on muuttunut koruompelusta käytännönläheisempään suuntaan, huonekalujen verhoiluun, pastan kokkaamiseen ja tuhkauurnan valmistamiseen. 
Opistot ottavat vastaan toivomuksia ja järjestävät uusia kursseja mahdollisuuksien mukaan. Eräässä opistossa järjestettiin taannoin lukiolaisille perinnepukujen kurssi vanhojen tansseja varten. Pojatkin valmistivat itselleen puvun hienoine liiveineen. Silloin näihin tansseihin ei vielä pukeuduttu iltapukuihin amerikkalaisen prom-juhlan tapaan kuten nykyään, vaan vintagetyyliin.

Alkukuva on Kouvolan Kansalaisopiston ja Kymenlaaskon opiston yhteisesitteestä, joka toimii kääntökirjan tavoin. Toisella puolen on satavuotiaan Kouvolan kansalaisopiston esite mottonaan Näkökulmia elämään! ja kääntöpuolella Kymenlaakson opiston Tunne itsesi! -kurssitarjonta. Käyn Kouvolassa pilateksessa ja Inkeroisissa vesijumpassa. Tässä meillä Myllykoskella osallistun luovan kirjoittamisen kurssille.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan osallistua halvalla tasokkaaseen harrastustoimintaan. 
Opistojen toimintahan on säädetty laissa, ja ne saavat valtiolta rahaa. Kurssimaksuilla (noin 50 euroa/lukukausi) ei voisi mitenkään järjestää tällaista opetusta.

Kun ryhdyin muistelemaan opistokurssejani, niin muistini kätköistä nousi myös hauska muisto itsestäni kurssien vetäjänä Tuupovaaran kansalaisopistossa. Haimme mieheni kanssa yhteisen elämämme alussa kielten opettajiksi Tuupovaaraan, koska siellä oli meille vuorovuosin töitä ja työsuhdeasunto sekä läheisessä kaupungissa auskultointimahdollisuus. Toisen työssä ollessa toinen saattoi auskultoida eli pätevöityä Joensuun yliopistossa. 
Pian muuttomme jälkeen pari kyläläistä tuli käymään ja kysymään meitä opettajiksi iltakursseille: "Voipiko se nuoripari vetää meille noita kursseja kun ryhmät on koossa, mutta opettajat puuttuu? Ei nyt ole kyllä rehtoriakaan, tulee sitten kun ehtii, mutta näihin aikoihin on aina alotettu." No, mehän ryhdyimme päivätyön jälkeen opettamaan opistossa kieliä ja liikuntaa. Työtodistuksenikin on vielä tallella. Siinä lukee, että olen opettanut 1975 -76 naisten liikuntaa yhteensä 48 tuntia ja englannin kielen alkeita yhteensä 52 tuntia ja seuraavana vuonna vielä englantia. Silloin syntyi syksyllä esikoisemme, joten ymmärsin jättää liikunnan opettamisen. 
Enhän minä mitään liikuntatunnin vetämisestä ymmärtänyt, muistelin vain mitä yliopiston jytäjumpissa oli tehty. Nuoruus ja (uhka)rohkeus.
Kesällä olin ihan pöllämystynyt, kun kaikki loppui, auskultointi ja iltatyöt. Opiskelijana olin ollut aina kesätöissä, Niinpä nytkin poljin kunnantalolle ja kysyin, olisiko heillä minulle kesätöitä. Ei tietenkään ollut, sain jäädä lomalle ja hellimään kasvavaa vatsakumpuani. 
Ai niin, miten se palkkaus, kun olimme tehneet viikkoja töitä ilman lupaa? Oltiin jo pitkällä lokakuussa, kun ovikello soi ja uusi rehtori tuli kyselemään, olemmeko pitäneet kirjaa omin päin aloittamistamme tunneista. Olimmehan me ja jopa osallistumislistaa. Palkka tuli. 

Mitenkäs siellä lukijapäässä? Osallistutko mihinkään opistojen kursseille, käytkö yksityisillä kuntosaleilla vai harrastatko itseksesi?
Harrastatko ylipäänsä muuta kuin lukemista? Se on tietty se rakkain, mutta lukukunnon säilyttämiseksi on ainakin vanhemmiten pakko vähän liikkuakin. 

Kesäkuulumisia: kulttuuria ja muuta

Mansikkakakkujen jälkeen alkaa maistua rukiinen leipä. Sosiaalisen elämän ja muutaman trooppisen päivän jälkeen odotan kiihkeästi paluuta tuttuun arkielämään, kirjoittamaan oman koneeni ääreen. Kontrastit ovat elämässä tärkeitä.

Klaanin jäseniä on tavattu ja vietetty aikaa yhdessä.

Mökkirannan isokoskeloperhe, kuva: Ume

Opin taas kerran, että asiat tuskin koskaan menevät kuten on suunniteltu. Meillä oli kaksi alakouluikäistä viikon. Toisella oli käsi paketissa ja toisella oli flunssa, minkä myös käsipotilas sai viikon lopussa. Tallinnan reissu peruttiin ja siirrettiin syyslomaan. Monet muutkin aiotut tekemiset menivät uusiksi, mutta silti kaikki sujui hyvin ja oli kivaa.


Meidän nelipäiväisen Kymi Libri -tapahtuman avasi kirjailija Jyrki Vainonen. Hän puhui kirjan kirjoittamisesta ja lukemisesta reittinä, jonka kirjailija ensin valmistaa jättäen sinne maamerkkeinään vihjauksia ja viettelyksiä, ja perässä tulee lukija, joka kulkee saman polun omalla tavallaan ymmärtäen. Kirjoittaminen ja lukeminen luovat intiimin tilan, jossa voidaan muuttaa ihmistä.

Kymi Libri on seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Jokavuotinen olisi liian raskas pienelle järjestäjäryhmälle ja talkooväelle.

Tapahtumassa oli muun ohessa myös esitys Mooses ja Masinaattorit jossa kirjailija Mooses Mentula kirjoitti yleisön vihjeiden mukaan novellin progerockbändi Masinaattorien soittaessa ja kirjoittaessa soitollaan tarinaa. Oli jännittävää seurata, miten novelli syntyi ja mihin suuntaan se kääntyi. Yleisö ehdotti vihjeiksi sanoja virkaheitto pappi ja sukupuolitauti. Kun tarinassa pappi lähtee tapaamaan kanttoria, jonka kanssa tuli risteilyllä hairahduttua ja kertoo vievänsä tälle lahjan, niin me ideoimme ja kuiskuttelimme nuoren vieruskaverini kanssa jännittyneinä 'kukkakimppu tietysti... ei kun raskaustesti... kondomeja' - hä hää, valkokankaalle ilmestyivät sanat  'kahvia ja pullapitko'!
Kirjailijan tarkoitus oli poistaa livekirjoittamisellaan kirjoittamiseen välillä liitettyä mystiikkaa. Näin se syntyy, muuntelemalla, palaamalla taaksepäin, miettimällä, korjaamalla ja juonen käännöksillä. 
Tunnin kuluessa oli kuin olikin syntynyt novelli lempeine loppuratkaisuineen.

Kävimme mökkimatkan varrella Taavetin teatteripäivillä, josta on tulossa vuosittainen tapahtuma. Paikkana on linnoitus, joka toimii lavasteina sellaisenaan ja sopii hyvin monenlaisiin esityksiin.
Juha Hurme ohjasi lauantaina  20.7. Maiju Lassilan ja sunnuntaina 21.7. Volter Kilven teksteihin dramatisoimiaan näytelmiä. Lauantaihin en ehtinyt, mutta sunnuntaina näin ja koin kaksi Volter Kilpi -monologia.

Hurme pohjusti esityksiä kertomalla, miten kokee Volter Kilven sydämen humoristina ja hänen saaristolaissarjansa valtavana aineistona näytelmille. 
Yleensä teatteri tiivistää, leikkaa ja kutistaa aikaa, päälle kolme vuotta kestänyt sota esitetään kolmessa tunnissa. Pukkila-monologissa on toisinpäin. Pukkilan aivoihin zoomattu 16 sekunnin myllerrys venytetään esityksessä 35 minuutiksi. 
Pukkila saapuu kyläkokoukseen Alastalon  saliin alhaisine motiiveineen. Alastalo istuu kyllästyneen näköisenä ja Pukkila, jonka aivoissa käy kova kuhina, puhuttelee kokoukseen osallistujia, meitä yleisöä, jotka vain istumme tyytyväisinä nössöinä. 
Kiitos erinomaisille esiintyjille Tomi Alatalo ja kumppanit! 

Toisen monologin esitti Hurme itse. Hän esitti Kilven tiheintä tekstiä Kaaskerin Lundströmin roolissa. Lundström on entinen kapteeni, joka on kohdannut työssään sen pahimman, itse pelastunut ja nähnyt laivansa ja sen miehistön uppoavan. Mies on sortunut traumansa lyömänä viinaan ja filosofointiin. Hän esittää koulupojille pitkää monologia elämästä ja siinä selviämisestä. Me yleisössä edustimme poikaluokkaa.
Hurmaavaa Hurme. Kiitos! 
Hurme kiiruhti tästä esityksestä Hailuodon teatteripäiville. Elämyksellisiä hetkiä teillekin hailuotolaiset!

Pidin trooppisista päivistä mökillä, kun tarkenin lopultakin hypätä uimaan. 

Yksi uutinen pysäytti ja sai itkemään, se oli oli tieto Claes Anderssonin kuolemasta. Muistan elävästi miten hän pyöräili musiikkifestivaalien aikaan Kuhmon raitilla, säesti pianolla runoilloissa ja osallistui Kuhmon Vasemmiston rantailtoihin. Olen kaavaillut seuraavaksi kirjoitusta hänestä.
Nyt pyöräilen kirjastoon hakemaan hänen viimeisen runokirjansa Maanalainen näkötorni. Otto-sarjan viimeinen osa Busholmen nästa, suomeksi Seuraavaksi Jätkäsaari! ilmestyy syyskuussa. Tätä julkaisua Andersson ei enää pääse itse kokemaan. Niin surullista kirjoittaa 'viimeinen' sen sijaan että saisi kirjoittaa 'viimeisin'.

Olla kuin joki

Lupasin palata elokuussa, mutta on ollut kuulkaas hieman ikävä tänne kaiken touhun keskellä, joten pieni piipahdus on paikallaan ja merkintä siitä, mitä parhaillaan tuumiskelen. Isompia kirjoituksia tulee myöhemmin muutamien mansikkakakkujen jälkeen.

Kuva: Ahvionkoski toukokuussa 2014, Ume

Meillä Kouvolan Myllykoskella on parhaillaan menossa upea tapahtuma Kymi Libri -kirjamessut. Tämä on nelipäiväinen poikkitaiteellinen kirjan ystävien kokoontuminen, joka on paljon ihmisenkokoisempi kuin isot messut Helsingissä ja Turussa syksyisin. Tapahtuman pääpaikka on Kulttuuritalo Wanha rautakauppa. Olen polkaissut useamman kerran sinne kuuntelemaan luentoja ja musiikkia. 

Tänään ostin jokiaiheisen kirjoituskilpailun parhaista teksteistä kootun teoksen Joki, 33 kokijaa. Siellä on eräs runo nimeltään Oletko koskaan muistanut olla joki. Se jäi soimaan päähäni. Tiedän, että olin melkein kokoaikaisesti joki nuorena, mutta entä nykyään. 

....

Oletko koskaan uinut

hyisessä vedessä, 

tai käynyt sukeltamassa

pohjavesissä, 

ollut joen pyörteiden mukana?

Kauhonut vastavirtaan hirveällä vimmalla.
Oletko joskus tuntenut

kuin et olisi olemassa?

Sukellellut omissa

totuutta pakenevissa kuvissa, 

unissa.

....

Oletko koskaan muistanut olla joki, 

mennä eteenpäin, 

vastatuulesta läpi.

Huomata pian, 

että kaikki onkin hyvin.

Oletko koskaan muistanut olla kuin joki,

koska jokainen on joki, 

virtaus jonnekin päämäärään, 

vaikka se olisi vielä kadoksissa, 

tuntematon.

...

Tässä otteita runosta, kirjoittaja on Elina Ryynänen. 

Lapsena pulikoin Satakunnassa Kynäsjoella. Istuimme sisarteni ja ystävieni kanssa kosken kuohuissa, annoimme virran viedä ja uimme rantaan. Virkistyimme kylmässä vedessä. Viimeksi tein näin vuonna 1975, kun kävin kotipuolessa tuoreen miesystäväni, nykyisen mieheni kanssa.  
Nykyään asun Kymijoen lähellä ja ihailen sitä eri vuodenaikoina, mutta nautin vain lämpimistä uimavesistä. Menee monta kesää, että en ui Suomessa kuin uimahalleissa. Mukavuudenhalu ja vilustumisen pelko peittoavat halun karaistua. 

Lähdemme huomenna muutamaksi päiväksi saarimökille, helleviikko tulossa. Pitäisikö heittää talviturkki ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven? 
Ehdottomasti pitäisi!

Matkan varrella poikkeamme Taavetin teatteripäivillä katsomassa kaksi Juha Hurmeen dramatisoimaa ja ohjaamaa Volter Kilven tuotantoon perustuvaa monologinäytelmää, Pukkilan, jossa kerrotaan Alastalon salissa esiintyvästä hahmosta Pukkilan kapteenista ja Kaaskerin Lundströmin, jossa Hurme itse esittää kapteeni Lundströmin roolin. 

Benalmadena 2016

Mikä on lukijani sinulle omin vesi: meri, joki vai järvi? Vai metsälampi?

Minulla järjestys on selvä: meri on ehdoton ykkönen. Kaipaan nytkin Välimeren rannalle, sen lämpimiin aaltoihin kellumaan. 
Ennen mökkiä me veimme hellepäivinä veneen trailerilla Klamilaan, josta ajelimme jollekin Suomenlahden asuttamattomista saarista ja vietimme kesäpäivän siellä. Mikä ihana olo tällaisen meri-ilmassa vietetyn saaripäivän jälkeen, raukea lämmin ja tyytyväinen.
Meren jälkeen minulla tulee joki, ja järvi pääsee sen rinnalle vain, jos se on komea erämaajärvi, kuten Kuhmon Ontojärvi, ei mikään aalloton pikku prutakko. 

Benalmadena 2016

Kaksi luentoa

Bloggarillanne on meneillään oikea kulttuuriviikko. Joka päivälle on sekä ruumiin että hengen kulttuuria. Jos ei näillä pääse irti joulun jälkeisestä apeudesta, niin ei sitten millään.

Toissapäivä oli esitelmäpäivä. Päivällä kävin kuulemassa YLE:n ulkomaankirjeenvaihtaja Mika Hentusen ajatuksia tämän päivän USA:sta ja illalla tutkija Seppo Aallon kertomaa sisällissodan ajasta.

Mika Hentunen on pitkän linjan ulkomaantoimittaja ja uutisankkuri. Hän on asunut ja työskennellyt Suomen lisäksi Saksassa. Etelä-Koreassa, Ranskassa, Belgiassa ja Yhdysvalloissa. Vuodesta 2009 hän on tehnyt vakinaisena töitä YLE:lle televisioon, radioon ja nettiin. 
Näemme Hentusen usein uutislähetyksissä raportoimassa USA:sta milloin hurrikaanien kynsissä, milloin selostamassa vaaleja. 
Hentunen vieraili paikallisessa Reuna Kustantamo-kirjakaupassa, joka on meidän myllykoskelaisten kulttuuritalo. Meillä on kesällä Reunan järjestämänä kirjamessutkin.

Hentusen luento tai pikemminkin haastattelutilaisuus kiinnosti kuuntelijoita, joita oli tuvan täydeltä. Reunan toimitusjohtaja Tarja Tornaeus haastatteli. Hänen tekniikkansa oli loistavaa, rentoa ja yhtä aikaa sekä jäsennellyn napakkaa että improvisoidun tuntuista. Kuulijat saivat kysellä kesken luennon ja aikaa tuntui olevan.
Paikka on kodikas, vanhaan rautakauppaan remontoitu monitoimitalo. Paikallahan on aina suuri merkitys siinä, millaiseksi tilaisuus tunnelmaltaan muodostuu.

Hentunen asuu Washingtonissa, josta lentää milloin minnekin. Häneltä tulee seuraavaksi juttu San Salvadorista, jossa hän käy katsomassa millaisiin oloihin USA:han pikkupoikana silloisen pakolaisjärjestelmän avulla tuotu nuori, vasta ammattiinsa valmistunut mies palautetaan presidentin määräyksen perusteella.

Presidentti Trumpin määräykset ovat enimmäkseen ympäristön suojeluun ja ihmisoikeuksiin liittyvien päätösten purkamisia. 
Eräs määräys on sellaisen hyvin perinteisen amerikkalaiseen demokratiaan liittyvän säädöksen poistaminen, että poliittista puhetta ja uskontoa ei saa yhdistää. Tämä määräys liittyy suurimman kannattajajoukon, valkoisten kristittyjen uskovaisten tyytyväisenä pitämiseen. Kirkkoja taloudellisesti hyödyttäviä päätöksiä on tehty, ja aborttiasiassa Trump nyökyttelee vanhoillisten suuntaan. Eräs tilaisuuden osallistuja kysyi, miten uskovaiset voivat hyväksyä Trumpin suhtautumisen naisiin ja ilotyttöskandaalit, kun Clinton aikoinaan pistettiin koville yhdestä tapauksesta. Ilmeisesti kirkoilla raha voittaa moraalin.

Presidentti Trump on kahden vuoden aikana antanut yli 70 presidentillistä määräystä, presidentti Obama antoi kahdeksan vuoden aikana 10 määräystä.

Ympäristöministeriö lakkautettiin Trumpin aikana, mikä on aika erikoista nykyisessä maailman tilanteessa, jossa ympäristöasioiden merkitystä pitäisi korostaa. 

Tunnelmista Washingtonissa Hentunen totesi, että ihmiset siellä kokevat elävänsä pitkään jatkuneessa poikkeustilassa, jossa ikään kuin joku outo joukkio on vallannut Valkoisen talon. Tämä on ymmärrettävää, koska washingtonilaisista 98 prosenttia on demokraatteja.
Joku yleisöstä kysyi, millainen Trump on puhujana. Kiihkeä, hyvä puhuja, vaikka puhuukin aina samat vanhat aiheet - talous, muuri, Hillary, Obama. Yleisö on ollut hänen puheensa jälkeen usein aivan kuitti.
Yksi sana, mikä toistuu Trumpin presidenttiydestä puhuttaessa on 'incompetence', epäpätevyys. Hän ei valmistaudu eikä näin ollen  tiedä käsiteltävistä asioista. Eräs ihmisten paljon huokailema lause on:"Voiko mennä enää huonommin kuin Helsingissä?" (Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä viime kesänä)

Kriisi rajalla on keksitty juttu. Siellä ei ole mitään kriisiä.

Mikä on hyvää USA:ssa, kysyttiin Hentuselta. Miksi tykkäät olla siellä? Mielipiteen vapaus ei ole sanahelinää, vaan se on tärkein arvo. Ihmisten kanssa on helppo puhua, koska he kertovat aikailematta mielipiteensä. Washington Postin ja New York Timesin toimittajat eivät pelkää yhtään kirjoittaa kriittisesti. Konstailemattomuus, myönteisyys ja avuliaisuus. Hentunen oli ennen vakituista pestiään pitkään freelancerina ja vain USA:ssa freelancereita kohdellaan tasa-arvoisina suurten medioiden tähtitoimittajien kanssa.

Hentunen on käsikirjoittanut radio- ja tv-ohjelmia, suomentanut amerikkalaisen tietokirjan Käärmeet liituraidassa, kirjoittanut kaksi dekkaria ja toimittajan työstä kertovan kirjan Oikeaan paikkaan (2009). Ostin sen.

Päivän toiseen luentoon ajelimme Kuusankoskelle. Siellä Tieto-Finlandian voittanut, eläkkeellä oleva historiantutkija Seppo Aalto luennoi otsikolla Kapina tehtailla.
Kuusankoski-talon iso sali oli täynnä, mikä ei ole ihme, koska käsiteltävänä oli Kymen tehdasyhteisö sisällissodassa.

Tämä luento oli pitkä ja alkoi kyllästyttää, koska se oli niin jäsentelemätön ja rajaamaton. Kontrasti tilaisuuteen, johon päivällä osallistuin oli suuri, toimittaja vastaan tiedemies, toimittajan eduksi.
Isot salit ovat vaativia esiintymispaikkoja. Ihmisiä alkoi lähteä pois jo ennen kuin lopulta olisi ollut mahdollisuus keskusteluun mikrofonia kierrättämällä.

Aalto on asunut tehtaiden kupeessa, mutta koulussa ei puhuttu sisällissodan yhteydessä oman kylän tapahtumista vaan lähinnä Väinö Linnan kirjojen kertomasta torpparien noususta. Näinhän se menee sisällissotien jälkeen yleensäkin, historiaa kirjoitetaan voittajien näkökulmasta.

Aallon mielestä parasta sovinnontekoa on tosiasioiden esille ottaminen, mitä hän kirjassaan tekee.
Minusta myös aika tekee tehtävänsä. Myöhäiset anteeksipyynnöt ovat yleensä vain seremoniaa.

Aalto näkee ajassamme samanlaista kireyttä kuin ennen Suomen sisällissotaa, mutta ei Suomessa vaan Euroopan mittakaavassa.
Tärkeintä rauhantyötä on pitää tilanne rauhallisena ja pitää kiinni niistä puitteista, joita olemme rakentaneet.

Lopuksi Aalto huokaisi, että kunpa hän olisi nuorempi, niin hän tutkisi vuosia 1919 ja 1920, kaikkea sitä, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kuusankoskellakin on mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmiskohtaloita, joita jonkun pitäisi nyt tutkia.