Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina?
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos.
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus.
Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää.
Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä?
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme.
Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin kohottaakseen mielialaansa.
Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen.
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa.
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö.
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan.
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.
Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok.
Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen.
Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi.
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla.
Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi.
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.
Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen.
Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa.
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään.
Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan monessakin asiassa.
Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään.
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme.
Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!