Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka. 

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa!

 

Suomi on valikoitunut maailman onnellisuusraportissa 7. kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Missä on kansanjuhlat? 
- No, ei me olla semmoisia. Ai, niin jääkiekon mestaruutta on kyllä juhlittu niin, että pokaalikin on saanut lommoja. Eikö me oikein uskota tähän, eikö vieläkään?

Raportti pohjautuu paitsi tehtyyn kyselyyn myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden muuhun tarkasteluun.
143 maassa on valittu mahdollisimman monipuolinen noin tuhannen asukkaan otos ja valittuja on pyydetty arvioimaan omaa tilannettaan kymmenessä asiassa asteikolla 0 - 10. 
Onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen avulla: tulot, sosiaalinen tuki, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys. Kolmen vuoden tuloksista on laskettu keskiarvo, jossa Suomen elämäntyytyväisyyden pisteluvuksi on saatu 7,7 . Muut 10 onnellisimman joukkoon päässeet ovat muut pohjoismaat, Israel, Alankomaat, Luxemburg, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti. Heikoimmin on sijoittunut Afganistan, jonka onnellisuuspisteet ovat vain 1,7.  

Minusta tämä tulos on ymmärrettävä. Meillä on turvallinen hyvinvointiyhteiskunta edelleen, korkea elinajanodote, luottamus oikeuslaitokseen ja vapaa media. Meillä on myös tilaa ja luontoa jokaiselle, lähes ilmainen koulutus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä valintoja. 
Poliittisilla linjauksilla tilanne voidaan muuttaa. 

Erittäin huolestuttava asia on nuorten onnellisuuden lasku, joka näkyy tilastoissa eniten Pohjois-Amerikassa, mutta vahvana myös Länsi-Euroopassa.
Jos Suomessa kysely olisi tehty vain alle kolmikymppisille, niin eipä olisi oltu kärjessä. Miksi nuoremme ovat niin onnettomia ja näköalattomia? Mitä pitäisi tehdä toisin?  

On tärkeää tarkastella myös niitä maita, joilla tuossa raportissa mitattu onnellisuus on lisääntymässä: Serbia, Bulgaria, Latvia ja Kongon tasavalta. 

Luin hiljattain Heli Laaksosen mainion lehtikolumneista kootun teoksen Sekaherelmäpuu (2004). Siinä on paljon muun ohella hauskoja huomioita varsinaissuomalaisesta tavasta kehua vitsikkäällä tatsilla "suns mittä pahemppa vikka ol" ja ujostella itsensä esille nostamista "emmää tair enä mukka mahtukka". Olisko tässä vähättelevässä asenteessa jotakin tyytymiseen ja tyytyväisyyteen viittaavaa? 

Lainaan tänne loppuun Laaksosen kirjan lopetuksen, joka on kolumnista nimeltä Onk hyvä olla paha?

Tahrotank mee semne maailma, misä paha piretä hyvän? Myhäillä vaa et ihmisen täyty osat puales pittä. Ystävälline o hölmö - tarjo toisel karamelli, vaik vois itte syärä kaik. Vaikkei mun viäl pitäis olla siin iäs, ko vanhoi muistele, mää ole jo ruvennu ikävöimä niit aikoi, ko mukuli kasvatetti joskus tarpeettomanki ankarast, mut armeliail sanoil: toise huamio ottamine, omastas antamine, reilu peli. Jos mee karoteta lämmiä syrän, ymmärtävä miäl ja tahto autta toist ihmist, o meil eres jäänkylmä ja kivenkova elämä. 

PS Jälkiajatus.
Ovatko nuoremme enemmän digilaitteiden orjia kuin tajuammekaan? Kauhistuin sitä kuvaa, minkä HS:n toimittaja antoi taannoin lukiovierailustaan. Oppilaat eivät ole koronakarenssien jälkeen ryhtyneet enää juttelemaan keskenään, vaan kyhjöttävät kukin puhelimeensa tuijottaen. Pöytien sijaan hiljaiseen ruokalaan on rakennettu baaritiski, koska on huomattu, että oppilaat pelkäävät torjutuksi tulemista pöytiin mennessään niin paljon, että jäävät mieluummin pois lounaalta. Ennen piti kouluruokalassa puheenpulinaa hillitä, muistan.
Lucian rooliin ei ollut halunnut kukaan, koska edellinen Lucia oli saanut osakseen niin paljon somepilkkaa.  

PPS Koska en ikinä lopeta masentaviin ajatuksiin, niin... 
Juhlin Suomen sijoitusta ostamalla ihania leivoksia päiväkahville, jonka nautimme kunhan mieheni palaa mökkireissultaan. Hän on tarkistamassa, onko kaikki saaressa hyvin. Viestitti jo, että muutoin on, mutta huusin seinälle ripustettu kirpparilöytö, tsaari Aleksanteri II:n kuva, oli tippunut.


PPPS Ja vielä tämä:
Palasin teatterista. Kävin katsomassa paikallisteatterimme, Anjalankosken teatterin, esittämän Dario Fon farssin Näillä palkoilla ei makseta (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) ja ajattelin, miten tärkeä onnellisuutta tuova asia onkaan yhteinen nauru - kaikenlaisissa olosuhteissa.

Toiveeni 2023

 

Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!

Suvi Ermilä, Vastaanottokeskus

Suvi Ermilä on sarjakuvataiteilija ja sosionomi. Hän käsitteli esikoisteoksessaan Hauho (2017) sukulaisten välisiä suhteita kesämökillä. Toinen kirja Jälki vuodelta 2018 sisältää neljä sarjakuvanovellia ihmisten kohtaamisista ja niiden jättämistä muistoista. 
Viime vuonna julkaistusta teoksestaan Vastaanottokeskus Ermilä sai Sarjakuva- Finlandian. 

Vastaanottokeskus koostuu 27 lyhyestä kertomuksesta, jotka kuvaavat tilanteita vastaanottokeskuksen arjessa työntekijän näkökulmasta. Elämä on hidasta odottamista, työntekijät yrittävät vakuuttaa toisiaan työmenetelmiensä merkityksellisyydestä ja motivoida asiakkaitaan jaksamaan välitilassaan. 
Rosoiset tummat piirrokset kuvaavat hyvin elämän rosoista ankeutta. Tekstiä on vähän, varsinkin asiakkaiden kanssa keskusteltaessa, jolloin kielenä on lyhyt englanti: "Go and wait in car, please go to line... " 
Kansi näyttää liituvärein toteutetulta ja joidenkin piirrosten taustat vesivärimaalauksilta.

Yllä olevat kuvat ovat novellista Tarkistus, jossa yövuorolaisen kasvoilta välittyy pelko nurkassa mustana möykkynä kyhjöttävän puhumattoman asiakkaan puolesta.

Surullisista tilanteista huolimatta Ermilän kirjassa on myös tilannekomiikkaa ja välistä absurdia huumoria sekä kritiikkiä valittuja menetelmiä kohtaan.
Kun innokas ohjaaja vie pakolaisryhmän Nuuksioon kokemaan suomalaisen metsän rauhoittavan ihanuuden, hän ei ota huomioon, että joku metsään kuljetetuista on rämpinyt kuukausikaupalla Serbian metsissä pakomatkallaan ja nähnyt osan vierellä tallaajista menehtyvän matkan varrelle. 
Taidepajan vetäjän on vaikea houkutella ketään projektiinsa maalaamaan tunteitaan kankaalle ja rentoutumaan taiteen avulla. Jos ei ole ollut kiinnostunut maalaamisesta kotimaassaan ja on pitänyt sitä lasten elämään kuuluvana ajanvietteenä, niin miksi siitä nyt elämänsä epävarmimmassa vaiheessa kiinnostuisi. 
Työntekijää epäilyttää voimauttavan valokuvan käyttö ja suosio pakolaisten keskuudessa, mutta asian esittelijä sanoo, että se on asiakkaan psykososiaalista tukemista, jota tärkeämpää ei olekaan.  

Loppuselitys on se, että asiakasta pitää auttaa voimaantumaan, niin että hän kestäisi käännytyksen."Negatiivinen asenne ei ainakaan auta ketään."

Psykososiaalinen tukeminen ja voimaantuminen, niin.
Eikös jo Claes Andersson todennut kauan sitten, että parasta ahdistuneen ihmisen tukemista on hänen aineellisten olojensa järjestäminen siedettäviksi. 

Ukrainalaispakolaisten kohtaamisessa näyttää olevan uusia järkeviä tuulia, byrokratiaa on vähennetty ja työhön pääsyä helpotettu. Kunpa tämä laajennettaisiin koskemaan kaikkia pakolaisia. 
On älytöntä ja sydämetöntä, että hyvin arvosanoin Suomessa suomen kielellä ylioppilaaksi kirjoittanut ja kesätyöpaikan hankkinut afgaaninuorukainen palautetaan kotimaahansa vain koska hidas byrokratian mylly on päätynyt sekä oleskelulupaa hakevalle että Suomelle epäviisaaseen ratkaisuun lähettää pois tänne kotoutunut lahjakas ja uuttera nuori ihminen.

Ermilän pienet vähin kuvin ja sanoin toteutetut kuvakertomukset tuovat esiin myös suomalaisen yksinäisyyden. Jollekulle vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on parempi tehdä tupla- ja yövuoroja vastaanottokeskuksessa, koska se on hänellekin turvapaikka, jossa ei tarvitse olla yksin. 
Novelli SPR:n projektista, jossa vapaaehtoiset kutsuvat turvapaikanhakijoita aitoon suomalaiseen joulun viettoon keskuksen työntekijöiden pelätessä, että nämä joutuvat hyväksikäytön uhreiksi, kertoo hykerryttävästi monenlaista asenteista ja ihmisistä.
Tilanteet ja ihmiset niissä näytetään rehellisesti, mutta ei ironisesti vaan lämpimästi ja ymmärtäen. 

Petri Tamminen, Se sano

Petri Tammisen romaanin Se sano -sisälehdellä on lisäotsikko Unohtumattomat lausahdukset. Tamminen on koonnut lausahduksia ihmisiltä kirjaansa varten järjestämällään keruulla ja haastatteluilla. Kukin lainattu lause on aito ja alkuperäinen, mutta tarina sen ympärillä on Tammisen lakonista tyyliä. 

Ensi lukemalla minulle jäi kirjasta jotenkin pettynyt olo, tässäkö kaikki, nämä pienet jutut vain, mutta sitten luin kirjan uudelleen ja se avautui minulle lämpimänä yhteisöllisenä kuvana ihmisistä, joita on satutettu ja rohkaistu, moniäänisenä muistelmateoksena vanhasta Suomesta. Tuli mieleen lavatanssit Lauantain toivotut ja lämpiävien saunojen tuoksu, nuoriso tapaamassa toisiaan maitolavojen kupeessa.
Jokainen tarina jättää miettimään, mitä muuta tämän ihmisen elämässä on ja olenko itse kokenut mitään vastaavaa. Seuraava tarina on aivan erilainen, ja kirjan lukeminen alkaa tuntuu samalta kuin katsoisi dokumenttia suomalaisten elämästä.  

Muistelijat ovat enimmäkseen vanhempaa väkeä ja muistot ajalta jolloin kehu oli harvinaisuus ja negatiivinen arvostelu sanottiin suoraan, koska tiedettiin, että maailma on kova ja on paras karaistua ajoissa ja olla ylpistymättä. 

                          Palapeili

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi.
    Isä katseli minua palapeilin kautta.
    Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa
pian kattella hoikempaa.
    Peilin kautta saatana sanoi.

Usein mieleen kaihertamaan jäänyt lause on kuultu lapsena vanhemman tai opettajan suusta ja aikuisena aviopuolisolta. Tämä on ymmärrettävää, koska ne ihmissuhteet, joissa eletään yhdessä arkea, väsytään ja kyllästytään, saavat puhumaan varomattomammin kuin etäisemmissä ihmissuhteissa. 
Meillä on varmaan kaikilla omat unohtumattomat lausahduksemme, sekä toisten meille lausumat lannistukset ja kohotukset että omat toisille lausumamme.

Yksi erityisen ihana tarina Tammisen kirjassa on nimeltään Uuteen elämään. Siinä kummitäti sanoo huonossa seurustelusuhteessa kärvistelevälle tärkeät sanat: "Sinä ansaitset parempaa."

Monet kuvatut tilanteet ovat traagisuudestaan huolimatta myös koomisia.
Täti neuvoo kokeista kymppejä napsivaa tyttöä pitämään kynttiläänsä vakan alla ja vastaamaan koulutodistuksesta kyseleville, että keskinkertainen. Niin kuului tehdä vaikka kaikki kylässä tiesivät, miten kunkin perheen lapset pärjäsivät koulussa.
Tilastomatematiikan tohtori ei pysty pitämään alustustaan kansainvälisessä konferenssissa, koska koulussa on sanottu, ettei hänellä ole päässä muuta kuin permanentti. Hän ei myöskään laula, koska muistaa alakoulun opettajan huomautuksen: "Jos Marja-Liisa laulaisi vähän hiljempaa niin muut pysyisivät äänessä."

Nämä koomiset tarinat ja niiden minimalistinen kerrontatyyli nostavat mieleeni Sinikka Nopolan tyylin ja hahmot. Nopolan Äiten neuvot Likalle ovat yhtä tylyjä kuin Tammisen erään kertojan mummon tokaisu täysillä Sibeliuksen Ristilukkia laulavalle lapsukaiselle: "Sinähän laulat kuin ammuvainaa."

Toinen kirjailija, jonka Tammisen Se sano -proosa tuo mieleeni on runoilija Heli Laaksonen. Laaksonen on muistellut, miten hänelle paras paikka lapsena oli mummun peiton alla tämän lämmössä ja pierunhajuissa. Tammisen eräässä tarinassa pappa, vanha sodankäynyt mies, jolla lapsikin huomasi mielialojen vaihtelun ankaruudesta leppoisuuteen, on välistä täynnä elämäniloa ja onnea ja lapselle hyvä esikuva. 
   On se lysti ku saa ellää!

    Kun pääsi papan kainaloon heinänteon kahvitauolla
tai talvella saunan jälkeen piisitulen lämmössä, oli
helppoa olla samaa mieltä. 
     
Niin, ne omat unohtumattomat... koulumuistoja tulee mieleen minullakin.
Keskikoulun englanninopettajan kauniilla käsialalla vihkooni kirjoittama: "Erinomainen vihko, Marjatta". Se kannusti enemmän kuin hyvät arvosanat. Vihko on minulla vieläkin tallella.
Lannistavinta lausahdusta en halua muistella, koska olen kauan sitten tajunnut, että se oli sanottu stressaantuneena vaikeassa elämäntilanteessa ja olen varma, että sanoja on sitä katunut.  
Eräs erittäin hieno unohtumaton lause on oppilailta pitkän taistelun jälkeen saamani tunnustus:"Siä ootkii kiva." Sain tämän eräältä vaikealta ryhmältä, joka oli alusta asti minua vastaan, häiriköi tunneilla ja teki minut epätoivoiseksi. Ymmärsin levottomuuden johtuvan siitä, että heillä opettajat olivat vaihtuneet jatkuvasti ja he eivät enää jaksaneet enempää muutoksia. Kotonakin asiat olivat monella huonosti. No, lopulta he tottuivat minun opetustyyliini. Erään tunnin jälkeen sain nipun kirjallista palautetta  anteeksipyyntöineen. Tuon siteeraamani lauseen jäljessä oli vielä nöyrä jatko:"Myö oltii yksii kusipäit - anteeks."
 
Me naiset -lehden Olennaiset-palstalla on lyhyt juttu Tammisesta ja hänen uudesta kirjastaan. Tammiselta kysytään, mistä lauseesta hän haluaisi itse tulla muistetuksi. Hän valitsee seuraavan: "Ei se ole niin justiinsa." 
Samanlainen armollinen jälkimaku jää myös kirjasta Se sano.  

Pimeyden ytimessä

Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina? 
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos. 
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus. 

Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää. 

Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä? 
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme. 

Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että  tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin  kohottaakseen mielialaansa.  

Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen. 
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.  
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa. 
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.  
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö. 
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan. 
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.

Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin  pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok. 

Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen. 

Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi. 
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla. 

Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi. 
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.   

Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.  
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen. 

Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa. 
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. 

Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan  monessakin asiassa. 

Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään. 
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme. 

Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!

Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti

Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tähti. 
Päällimmäiseksi tunteeksi näytelmästä minulle jäi sen hajanaisuus ja ennakko-odotusten vastaisesti myös säyseys. 
Pidän yleensä Saision sirpaleisesta, absurdista, katsojan/lukijan yllättävästä, karnevalistisen irvailevasta ja kantaaottavasta tyylistä. Homo!-musiikkifarssissa (2012) ja Slavassa (2015) nämä piirteet toteutuivat upeasti näyttämöllä. Kaikkia näitä elementtejä oli vahvasti mukana tässäkin näytelmässä, mutta ne eivät muodostaneet kokonaisuutta.
Olisiko laajasta materiaalista saanut ajan kanssa kokonaisemman esityksen?

Koivu ja tähti on Zachris Topeliuksen tunnetuin satu, johon hän sai aiheen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen kohtalosta 1700-luvun alussa. Kristoffer pakeni noin seitsenvuotiaana äitinsä kanssa isonvihan aikaan piilopirttiin, josta kasakat löysivät heidät ja veivät pojan Venäjälle orjaksi. Poika karkasi muiden suomalaisten joukossa ja ajautui laivalla Ruotsiin, jossa tapasi sattumalta äitinsä. 
Topeliuksen sadussa palaajia on kaksi, sisar ja veli. He muistavat kodistaan vain koivun pihassa ja tähden talon yllä, mutta löytävät sinne kahden pikkulinnun johdattamana. He päättävät, että määränpää on nyt saavutettu, mutta heidän isänsä neuvoo, että seuraavaksi on ponnisteltava isänmaan hyväksi ja tavoiteltava iäistä elämää.  

Kansallisteatterin näytelmässä kaapatut lapset ovat nimeltään Kristoffer ja Hagar. Näytelmä jatkaa heidän tarinaansa välähdyksinä läpi Suomen historian ja päätyy dystooppisiin aavisteluihin viimeisestä rannasta.
Myyttinen metsä huokuu ja kuiskii, puut puhuvat toisilleen kurottuessaan tummalle tähtitaivaalle ja kurjet kuljettavat viestejä alisen ja ylisen maailman välillä. Joskus myös keskisen väki on ymmärtänyt niitä. 
Muinaisissa sukulaiskansojemme maailmansyntymyyteissä maailma loppuu tulvaan tai tulipaloon, mutta luojajumala jättää jäljelle kaksi ihmistä, usein sisaren ja veljen, joiden insestisestä suhteesta syntyy uusi ihmiskunta ja uusi kulttuuri. Kristoffer ja Hagar edustavat tässä näytelmässä kaikessa arkisuudessaan myös myyttisiä hahmoja. 

Koivu ja tähti -näytelmä on itsenäisyyden juhlavuotemme tilaustyö. On iso haaste kertoa yhdessä näytelmässä Suomen itsenäisyyden ajasta, mutta Saisio on mennyt pitemmälle.
Näytelmässä on neljä eri aikatasoa, myyttinen alkumetsän aika, aika ennen itsenäisyyttä, nykyaikaan keskittyvä itsenäisyyden aika ja tulevaisuus. Historiaa käydään läpi hengästyttävällä vauhdilla lyhyin koomisin katkelmin. Sama pirtti, johon Kristoffer ja Hagar palaavat vankeudesta, kiertää pyörivällä näyttämöllä esiin yhä uudestaan, eri aikojen tyyliin ja tarpeisiin sovitettuna. Lopuksi se toimii suvun huvilana. 
Pysyvää ovat Kristoffer ja Hagar, ja kurjet, jotka saapuvat joka kevät, olkoon menossa mikä tahansa selkkaus. 

Eniten näyttämöajasta kuluu huvilalle rapujuhliin saapuvien sisarusten ja heidän vieraittensa höpötyksessä, väittelyissä ja asioiden puhkianalysoimisessa. Porukka on - tietenkin - luonnosta vieraantuneita tärkeilijöitä. Ainoita järkeviä ja käteviä ihmisiä ovat tälle "bättre folkille" ruokaa laittavat kotiapulainen Lee ja erään vieraan, konfliktintutkijan, matkoiltaan löytämänsä puoliso Ang-Lee. Metsä vilisee pakolaisia, sukulaisiamme niittymareja, mutta kulttuurihenkilöt pohtivat, mitä juustoa pakata eväskassiin. Jokin käsittämätön konflikti tai ekokatastrofi on menossa, ja huvila joudutaan luovuttamaan outoa kieltä puhuvien viranomaisten haltuun. Metsässä harhaillessaan porukka kadottaa suunnan ja jää panssariaidan väärälle puolen. Tämä tilanne tuo mieleen myyttisen metsänpeiton, jossa eksynyt ihminen kadottaa suuntavaistonsa ja tuhoutuu. 

Lopuksi ollaankin sitten lautturin kuljettamana lipumassa kohti viimeistä rantaa. Mukaan lautalle on kavunnut myös jääkarhu, joka on käynyt jo aiemmin näyttämöllä etsimässä kotiaan. Siinä se tuijottaa yleisöä rävähtämättä. Joku lautalla ihmettelee, kulkeeko lautta vastavirtaan, johon lautturi kommentoi viipyilevällä äänellään, että miksiköhän teistä on aina ollut niin tärkeää kulkea vastavirtaan. Lautan lipuessa näkymättömiin Leilat, Juusot ja Lillemorit huolehtivat, ehtiikö ottaa vielä yhden selfien. 

Lautturikuva lopussa on visuaalisesti hieno. Samoin koko lavastus ja äänet. Ne ovat todella upeita. 

Puvuista en pitänyt. Ne ovat varmaan pitkälle harkittuja, mutta näyttivät minusta kuin johonkin harrastajateatterin esitykseen kirppareilta haalituilta  jämiltä. 

Huvilaporukka ja heidän puheensa ovat ennalta-arvattavia. Tämä on se osuus mistä en pitänyt. Tuntui, että höpötys jatkuu turhan pitkään, sen laatu kävi jo selväksi ja on muutoinkin niin tuttua. 

Yleisö ei näyttänyt oikein pääsevän mukaan. Kukaan henkilöistä ei tullut lähelle. Heidän oli varmaan tarkoituskin esittää ihmistä yleensä, jotakuta oman aikansa kristofferia tai hagaria maailmantapahtumien pyörteissä ja suuren luonnon armoilla.

Kun Topeliuksen sadussa johtotähdeksi kiteytyy ponnistelu kohti "ijäistä elämätä", niin pitäisikö myös tämän ajan ihmisen löytää eksistentiaaliseen kipuiluunsa muutakin kuin turha analysointilätinä? Kysyä vaikka hiljaisuudelta vastausta? 
Tähän kysymykseen olen lopulta päätynyt yrittäessäni löytää Saision näytelmän johtoajatusta. 
Mutta tämäkin ajatus tuntuu niin kalutulta. Eikö oman aikakauden parjaaminen ole kuitenkin aika helppoa ja kyllästyttävää? Eikö haasteellisempaa olisi löytää positiivisuutta? Jos eri ajanjaksojen kristofferit ja hagarit pääsisivät vertaamaan elämää koivun ja tähden alla, niin luulenpa, että pisteet ropisisivat tälle meidän ajallemme. 

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani Tuntematon sotilas, 1954, on itsenäisyytemme symboli ja yksi Suomen kirjallisuuden ikoneita Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Nummisuutareiden, Juhani Ahon teosten ja niinikään Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -trilogian kanssa.  

Linna suunnitteli kolmiosaista teosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi rintaman tapahtumista ja muut kotirintaman tapahtumista ja sotilaiden sodan jälkeisestä elämästä. Suunnitelma kariutui liiallisen laajuutensa vuoksi ja yksiosaiseksi muovautuneen teoksen luonne muuttui sotareportaasista henkilökuvauksen suuntaan, kun alikersantti Linna tapasi junassa talvella 1944 lomalta joukko-osastoonsa palatessaan ryhmän puheliaita sotilaita ja kiinnitti huomionsa heidän joukossaan erääseen hiljaiseen mieheen, joka toisten vaiettua puhkesi yhtäkkiä puhumaan. Hän lausui sotilaille tutun rukouksen, jonka lopun muunsi huokaukseksi:"Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn." Vaunullinen sotilaita purskahti nauruun, mutta puhuja itse vaipui esityksensä jälkeen taas hiljaisuuteen. 
Tämä rukous kuullaan Tuntemattoman sotilaan loppupuolella sotamies Honkajoen lausumana ja niin paljon ironisia sävyjä saaneena, että sotamies kutsutaan kuulusteltavaksi ja saa varoituksen sotilashengen heikentämisestä ilveilyllä. 

Jalkaväkirykmentissä palvellut Väinö Linna aloitti sotaromaaninsa kirjoittamisen sodan jälkeen kuumeisesti kuin paineen alla tehdastyönsä ohessa. Hänen tiedetään puhuneen romaaniaan kavereilleen ja tarkkailleen vaikutusta. 
Kirjoittamiseen ajoi halu näyttää, miten väärin on pakottaa ihminen tappamaan ja värittää todellisuus joksikin ylväämmäksi. Hänen kirjoissaan, kaksi kirjaa ennen Tuntematonta ja sen jälkeen laaja sukutrilogia Täällä pohjantähden alla, voidaan nähdä tolstoilaista maailmankäsitystä.  

Linnan nimi näkyy monissa paikannimissä. Tampereella on Väinö Linnan aukio ja Urjalassa Väinö Linnan lukio. Linnan kuva on käynyt tutuksi mm 20 markan setelissä ennen euroaikaa.  
 
Oma Tuntematon sotilaani on elokuvapainos vuodelta 1956. Kirjaa oli jo siihen mennessä, parissa vuodessa, painettu kaksikymmentä painosta, yhteensä 315 000 kappaletta. Nykyään kirjaa on myyty noin miljoona kappaletta.

Kansa ihastui Tuntemattoman sotilaan realismiin, ja sitä ostettiin lähes joka kotiin, niihinkin, joissa ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja virsikirja.
Sodan kokeneille Tuntematon sotilas on ollut varmaan terapeuttinen lukuelämys. Nykylukijalle se on jännittävä romaani, kiinnostavaa historiaa ja joillekin selitys oman sukulaisen traumatisoitumiselle. Sota ei ole meistä vielä kovin kaukana. Se ei ole myöskään kaukana siksi, että muualla maailmassa käydään niin paljon sotia, jotka tulevat kehittyneen tiedonvälityksen kautta reaaliaikaisesti tietoomme. 
Siitä, onko Linnan romaani pasifistinen, on väitelty. Minusta se on.   

Kustantamossa suhtauduttiin kirjan julkaisemiseen alkuun epäröiden. Sota-aiheisia kirjoja oli ehditty jo julkaista useita. Tyylikään ei viehättänyt kaikkia. 
Linna on itse sanonut, että siinä missä Runeberg kuvasi ihmisiä ideologiansa edustajina, hän antoi miehilleen pään. 
Myös aktiiviupseerit ja kriitikko Toini Havu tyrmäsivät kirjan kysellen, missä on sen ihanteellisuus. 
Linnaa ei kiinnostanut hymistely ja paatos, kuten ei kiinnostanut hänen sankareitaankaan. 

Tuntemattoman sotilaan ytimen muodostaa parinkymmenen miehen kuvaus, päälliköistä rivimiehiin. Heihin tutustutaan sotaan valmistautumassa koulutusleirillä, hyökkäyssodan tilanteissa, uuvuttavassa asemasodassa ja masentavassa peräytymisvaiheessa. Miehet oppivat tappotyöhön, lujittuvat, elleivät säry, ja lakkaavat näkemästä kuoleman moraalisena kysymyksenä. Heillä on omat murteensa ja ideologiansa. Heissä on vakavia ja velikultia. Lukija ihastuu miehiin ja suree heidän kuolemaansa kuin he olisivat tuttuja.

Keskitykset jymisivät, konetuliaseet rätisivät. Miehet kuolivat kukin tavallaan. Jossakin katkesi syöksy kesken. Jossakin hervahti ase kädestä ja pää nytkähti sen päälle. Toiset kuolivat valittaen ja rukoillen, toiset kiroillen ja hampaitaan kiristellen. Joku odotti kuolemaa jonkun kiven takana maaten, loppuun asti lujana ja rauhallisena.
Kilometri kilometriltä ostettiin noiden miesten hengellä itäkarjalaista maantietä, joka kuraisena ja mutkaisena johti Petroskoihin. 

Hahmoista nousevat esiin jäyhän luotettava hämäläinen Vilho Koskela, jonka suvun tarinaan pääsemme perehtymään myöhemmin Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa, ihanteita vaaliva Kariluoto, muodollisuuksista piittaamaton ammattisotilaan oloinen karjalaismies Antti Rokka, synkkä tamperelainen Lehto, pelon lamauttama Riitaoja ja pelleilyllä omaansa ja toisten mielenterveyttä hoitava Honkajoki. Ja moni muu. Miehet kuljettavat mukanaan taustaansa ja ihanteitaan.

Linnan sotilaat eivät piittaa pokkuroinnista, mikä ilmenee parhaiten Rokassa. Hän ei teitittele eikä mielistele, hän näkee sodan ytimen, joka on vihollisen voittaminen, ei hierarkia omien piirissä. Hän ei myöskään ymmärrä vartiopaikaltaan karanneiden teloitusta, vaikka itse on peloton ja lähes nauttii sotimisesta. Tässäkin Linna nostaa esiin yksilön. Rokassa on monta puolta, hän suojelee varjona itseään seuraavaa kaveriaan sotamies Sutta, tätä yhtään väheksymättä. 
Nekin sotilaista, jotka suorittavat hämmästyttäviä urotekoja vähättelevät niitä ja ihmettelevät itsekin adrenaliiniryöpyn vallassa suorittamiaan vaikeita tehtäviä, kuten Hietanen tuhottuaan lähietäisyydeltä panssarivaunun.  

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Jotkut kuolemat ja haavoittumiset ovat hirveitä. Lehdon tuskallinen raahautuminen aseensa luo, jotta voisi surmata itsensä ennen vihollista on mieleenjääpä.  
Minua liikuttaa eniten Urho Hietasen kohtalo. Tämä ryhmähenkeä ylläpitänyt älykäs velikulta saa osuman, tajuaa menettäneensä silmänsä ja pyytää toisilta asetta lopettaaksensa itsensä, mutta kun ei saa sitä, niin turvautuu hänelle tuttuun huumoriin ja yrittää keventää järkyttyneiden kavereittensa tunnelmaa: "Silmi ei ol. Ei käy poramine. En mää välit. Mää en hual jumalaut. Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en välit pal semmottist." 
Kun lääkintämiehet kantavat Hietasta paareilla hoitoa saamaan, häneltä pääsee pitkä tuskainen huuto, revittyjen silmien tuska on niin valtava.  Kaiken jälkeen sairasauto ei pääse kovinkaan pitkälle, kun se joutuu tulituksen kohteeksi ja toisia ulos auttava Hietanen kuolee konekiväärisuihkuun. 

Luin Tuntemattoman sotilaan jo lapsena, lähinnä juonikuvauksena. Tämä toinen lukukokemus oli täysin erilainen.
Minusta Tuntemattoman sotilaan parhaita puolia on henkilökuvaus ja luonteva dialogi. Linna on myös onnistunut kuvaamaan, miltä sotilaasta tuntuu taistelutilanteesssa, kun kaikki muu häviää ympäriltä, on vain keskittynyt energia ja toimintaan piiskaava raivo. 

Miehet vetivät henkeä. Jokainen hermo jännittyi ja ruumis valmistautui antamaan kaikkensa täyttääkseen aivojen käskyt. Ei ollut enää kylmä, sillä ruumiin ja hengen ylikiihottunut tila karkotti vilun. Oli taistelun vavahduttavin hetki, jolloin jännityksellä ladattu hiljaisuus yhtäkkiä rämähtää täyteen meluun. Ensimmäinen laukaus aivan kuin säikäyttää kymmeniä ja satoja liipaisimia painavat sormet, ja hetken rätisevät kaikki aseet, kunnes tuli saa vaihtelevamman luonteen.

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Tuntematon sotilas filmattiin ensimmäisen kerran jo 1955. Katsoin tämän Edvin Laineen ohjauksen viime itsenäisyyspäivänä. Olin karttanut sitä turhaan. Pelkäsin, että siinä olisi nolostuttavaa ylinäyttelemistä. Yllätyin miten paljon pidin tästä tyylipuhtaasta elokuvasta. 
Rauni Mollberg ohjasi Tuntemattomasta uuden elokuvan, nyt väreissä, edelleen samalla nimellä, vuonna 1985. Osa Laineelle uskollisista katsojista karttoi tätä pitkään. 
Ja nyt on tulossa uusin, Aku Louhimiehen ohjaus. Ensi-ilta on 27. lokakuuta, Suomen 100-vuotisjuhlan alla. Oma kuopuspoika oli avustajana tämän elokuvan joukkokohtauksissa. Kuvauspäivät olivat olleet pitkiä ja uuvuttavia, joten sotilaiden väsymys on varmaan luontevan oloista. Luulen, että nykytekniikalla taistelukuvaukset ovat dramaattisia. 
Louhimiehen elokuva pohjaa Linnan alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon, jonka nimenä oli Sotaromaani. 
Sotaromaani julkaistiin vasta vuonna 2000. Siinä on paitsi normaalia karsintaa vaatinutta toistoa, niin myös joitain pasifistisia kohtia, jotka hylättiin muutama vuosi sodan jälkeen liian radikaaleina. 
Odotan elokuvaa suuresti kiinnostuneena.

Isäni oli jatkosodassa. Tuntematonta sotilasta lukiessani koen tuttuutta juuri hänen kertomustensa vuoksi. Hän Satakunnan poikana huomasi Linnan tavoin myös erilaiset murteet ja itse rauhallisena luonteeltaan tarkkaili sotamiesten erilaista suhtautumista sotimiseen. Tuntemattoman sotilaan miesten hauskanpito, laulujen sanojen muokkaaminen ja purnaaminen ryhmähengen ylläpitäjinä ovat myös asioita joista isäni kertoi. Hänellä oli vihko täynnä korsukavereitten piirroksia ja runoja. 

He olivat valmiit haukkumaan ja irvistelemään isänmaata ja sen herroja milloin tahansa, mutta jos joku pyrki antamaan irvistelylle ohjelmallista sävyä, nujersivat he sen naurulla. Siinä oli sellainen pieni aste totisuudessa, jonka yli ei saanut mennä. Aivan samoin he tunsivat vastenmielisyyttä sellaista isänmaallisuutta kohtaan, jossa näkyi pienikin intohimon välähdys. "Helvetin hihhuli", sanoivat he valistusupseerista, joka lankesi tuohon syntiin. 

Tuntemattomasta sotilaasta on tehty ooppera, kuunnelmia ja kesäteatteriesityksiä. Siitä on tehty tutkielmia ja esseitä ja sitä on jopa käytetty johtamiskoulutuksessa. Sitä on siteerattu paljon. Jotkut sitaatit ovat jääneet elämään lentävinä lauseina kuten Antti Rokan ilmoittautuminen palvelukseen: "Kuule vänskä! Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä? Täs siul on sellane." 

Tuntematon sotilas on käännetty 26 kielelle. 
Sitä on verrattu Erich Marie Remarquen kirjaan Länsirintamalta ei mitään uutta, joka kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. 

Teatteria uudistanut Kristian Smeds teki Tuntemattomasta sotilaasta samannimisen kokeellisen näytelmän Kansallisteatterille vuonna 2007. Yllättäen tämä esitys sai samantyyppistä kritiikkiä kuin kirja aikanaan. Osa yleisöstä lähti kesken pois, koska katsoi ihanteitaan rienattavan. Näin esityksen ja pidin siitä suurimmalta osin.

Linnalta jäi kuvaamatta kotirintaman osuus, mutta siihen on tulossa paikkausta. WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat julkaisee syksyllä teoksen Toinen Tuntematon (klik). johon on pyydetty kirjailijoilta Tuntemattoman sotilaan miesten takana olevien naisten tarinoita.  

Kirjojen Suomi -projektin osana esitellään Ylen sivuilla kirja joka itsenäisyyden vuodelta (klik) alkaen tuoreimmista ja päätyen vuoteen 1917 ja lopuksi esitellään tämän vuoden Finlandia-palkittu, siitä nimi Kirjablogit ja 101 kirjaa. Tässä kirjat ja perustelut niiden valinnalle (klik). Samoista kirjoista löytyy myös radio- ja tv-ohjelmat (klik), joissa on haastateltavana kirjailijoita ja tutkijoita.   
Tuntematon sotilas on itsestäänselvä valinta vuoden 1954 kirjaksi. Harva kirja on elänyt näin tuoreena yli kuusikymmentä vuotta ja antaa yhä innoitusta eri taidemuodoille.   

Tuntemattoman lukeminen veti bloggaajan vakavaksi

Q-teatterin Tavallisuuden aave ja mitä mietin sen jälkeen

Pidän kovasti Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö, jolla hän sai viime vuoden Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon. Kun kuulin, että hän on myös kirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille näytelmän Tavallisuuden aave, jossa on samoja ajatuksia kuin kirjassa, riensin heti varaamaan lippuja.
Nyt kun olen näytelmän nähnyt, elänyt ja eläytynyt mielessäni liikehtii paljon sen kohtauksiin liittyviä ajatuksia.  

Käsiohjelmassa Turunen kertoo, miten päätyi juuri tähän aiheeseen.
Hän huomasi vuosia ulkomailla vietettyään, ettei viihtynyt Suomessa. Asia suretti ja ajattelutti häntä, ja häntä kiehtoi käsitellä hämmennystään näytelmässä. Sitten hän sattui katsomaan Buñuelin elokuvan Vapauden aave (1974), joka koostuu vapauteen liittyvistä kohtauksista. Tämän muodon hän halusi teatteriesitykseen, mutta jäi miettimään, mikä aihe olisi yhtä painavaa kuin vapaus ja antaisi mahdollisuuden pohtia asioita, jotka saivat hänet tuntemaan ahdistusta Suomeen palattua.

Oivallus aiheesta tuli Berliinissä, jossa Turunen osallistui taiteilijoiden performanssi-työpajaan.
Yllättäen työpaja alkoi tanssitunnilla, jossa Turunen joutui häpeäkokemuksen valtaan. Hän tunnustaa olevansa kehollisesti lukkiutunut ihminen. Afrikkalaisen miehen heittelehtiessä rennosti hänen ympärillään hän tuli yhä tietoisemmaksi omasta kömpelyydestään, yritti matkia toisia, vaimeni ja pysähtyi lopulta keskelle lattiaa. Sieltä opettaja poimi hänet esimerkkinä kylmän pohjoisen järjen palvonnasta vastakohtanaan kuuma etelä ja intohimo. Silloin häpeän hiessä kylpevä kurssilainen muisti Buñuelin ja löysi aiheensa.
Ja silloin tajusin, että halusin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin "vähän erikoista" tapahtuu.

Olen aina pitänyt käsiohjelmista. Nykyään ne ovat monesti korkeatasoisia ja lisäinformaatiota antavia. Tässäkin käsiohjelmassa on hienoja artikkeleita, paitsi tämän näytelmän syntyhistoriasta, myös artikkelit Bunuelin elokuvasta, normeista ja normalisaatiosta sekä von Wrightin veljesten lintumaalauksista, joita käytettiin heijastinkuvina näytelmän taustalla.
Myös näytelmän eri kohtauksissa harkitusti käytetyt musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmaan.

Ferdinand von Wright,
 Harakoita kuolleen koppelon ympärillä, 1867. 

Ja nyt itse näytelmään. Jotain siitä.

Tavallisuuden aave koostuu unenomaisista viipyilevistä kohtauksista, joista katsoja voi tehdä omia päätelmiään. Tahti on hidas, koska näytelmän ihmiset ovat verkkaisia. Hitaus antaa myös tilaa katsojan ajatuksille.

Elina Knihtilä tavallisuutta toteuttavana, kaikkensa yrittävänä, mutta jotain muuta kaipaavana perheenäitinä on valtavan hyvä.
Eräässä kohtauksessa hän sytyttää apeana itsenäisyyspäivän kynttilöitä ja sanoo, että haluaisi jotain iloisempaa. Samalla hän huomaa värikkään flamencotanssiparin saapuvan huoneeseen. Kohta harmaanbeessi äitihahmo onkin vedetty mukaan riehakkaaseen menoon, iloon ja nauruun. Hetken aikaa on väriä, loistetta, on elämää, mutta se kuihtuu ja nauru muuttuu rumaksi nyyhkeeksi. Tämän kohtauksen rajuus ja melankolia saivat minut itkemään. Tunsin voimakasta surua kaikkien haaveensa menettäneiden puolesta. Miten joskus toiveet jäävät sivuun, miten ihminen kaipaa jotain enemmän, mutta ei osaa saada sitä. Flamencotanssija oli pyrkinyt sisään jo aiemminkin, mutta tullut karkotetuksi.

Normalisoiminen nousi esiin heti alun natsitervehdysseremoniassa. Perheen miehet osoittavat isänmaallista tunnetta käsi ojossa ja äiti moittii, mitä tuo nyt on. MITÄ TUO NYT ON? Vastaukseksi tulee "Se on ihan tavallista", ja asia kääntyykin niin päin, että kyseenalaistaja joutuu pyytämään anteeksi.

Arkisuuden koomisuus sai nauramaan. Neljä henkilöä kaljapulloineen seisoskelemassa toisistaan etäällä, totisina, välillä pullosta yhtä aikaa hörpäten, kunnes yksi selostaa kauan ääneti olleen ihmisen römäkällä äänellä:"Nyt juhlitaan."

Näytelmä koostuu lyhyistä absurdeista tilanteista - onhan alaotsikkokin Kuvia kotimaasta. Osa tuokioista on totisia, osa karnevalisoituja. On naamareita, joita laitetaan itselle ja pakotetaan toisille, on translapsi ja on susi, jonka vain eräs hauras, kuihtuva henkilö näkee. Vietetään joulua ja häitä, lopuksi hautajaisia. Hautajaisissa on valtavasti kukkia, kukkameri; häissä on häpeää ja kireitä suupieliä. 

Hailakoissa häätunnelmissa

                             

Eräs muistiinjäävä hahmo on Laura Birnin innokas ja odotusta täynnä oleva nuori vaimo, joka muuttuu yhä kalvakammaksi eikä tiedä seuratako isoa sutta vai tavallisenharmaata miestään.

Tuokiokuvien virta tässä näytelmässä on moninainen. Menkää katsomaan. Kevät on loppuun myyty, mutta Tavallisuuden aave on myös syksyn ohjelmistossa.

Mainitsen vielä yhden kohtauksen, joka sai minut käyttäytymään enemmistöstä poikkeavasti. Se oli tyynyillä toteutettu valtaisa joukkoraiskauskohtaus, joka alkoi unelmoivasta tanssista tyynynaisen kanssa - siinä vaiheessa vain yksi nainen, pikkutyttömäiseen kesämekkoon puettu - ja päättyi loputtomiin tyynyjen kanssa nytkyttelyihin ja ratsastamisiin, laukkaan ympäri näyttämöä tyyny jalkojen välissä, tyynyjen puukottamiseen ja höyhenten pöllyttelyyn. Minusta se oli niin hauskasti toteutettua reuhtomista, niin koomista meuhkaamista, että en voinut kuin hohottaa. Katsoin ympärilleni, muut olivat vakavia, miehenikin vain mietiskelevän näköinen. Musiikki oli onneksi tässä kohdassa niin kovaa, että en herättänyt pahennusta. (Hui, miten minä nyt noin!) Oi, miten tämä käyttäytymiseni sopiikaan teemaan! 
No, sitten tulikin taas äitihahmo kauhistelemaan "Mitä tämä nyt on?" -  "Ihan tavallista." Ja taas päädyttiin itkunsekaiseen anteeksipyyntöön, jonka kritisoija joutui esittämään tyynyjen repijälle.

Yksi kulkee matto mukana. Tarkoituksella.
Myöhemmin tarvitaan myös harjaa.

Lähtiessä vieressä istunut nainen sanoi, että eipä paljon naurattanut. Minä siihen, että olihan siinä hauskojakin  kohtauksia. Vieressä istunut selitti, että kun se kaikki oli niin kovin totta. 

Nauru ja itku olivat koko ajan lähellä tätä näytelmää katsoessa. Ja nyt on jälkijäristysten aika.

Minulla on tullut näytelmän jälkeen mieleen toinen suomalaista mielenmaisemaa käsittelevä kirjailija, Orvokki Autio. Hänen 80-luvulla ilmestyneessä romaanitrilogiassaan Pesärikko eräs tavallisuuden vartija Ilmi komentaa usein sisartaan " Hillitte ittes Laimi!", ja kyläyhteisön moraalin mittapuu löytyy lauseesta "Mitä ihmisekki sanoo".

Onhan meillä näitä kansallisia jäykistelyjä. Ei voi kieltää.

Viime aikoina ominaisuuspiirteitämme on kuvittanut  Karoliina Korhonen Suomalaisten painajaisia/Finnish Nightmares-sarjakuvissaan, joissa Matti poloinen joutuu noloihin tilanteisiin, kun häntä kehutaan, kun tuntematon alkaa tehdä tuttavuutta bussissa tai kun hänen pitäisi pitää puheenvuoro kokouksessa. 

Kotouttamisessakin käytettyä Matti-sarjakuvaa

Turunen pohtii näytelmän käsiohjelmassa, onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä.
Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut.

Onko Ferdinand von Wrightin maalauksessa Taistelevat metsot (1886) muka jotain erikoisen suomalaista vai onko sen karuus, jylhyys ja uhoaminen vain sovittu määrittely? Sitä löytää, mitä etsii. Sisu? Se taitaa ollakin jo unohdettu klisee. Nykyään ei etsitä uljasta suomalaisuutta vaan suomalaista ahdistuneisuutta. Kuinka paljon siinä on sovittua?

Tavallisuuden aaveen tapahtuma-aika on 80-luku. Värit ovat hailakat ja vaatteet liian isoja, kenkinä harmaat Pomarin loaferit. 
Jäykistely ja totisuus on vähentynyt noista päivistä, mutta kyllä vakavan ilmapiirin huomaa, kun palaa Suomeen etelämpää Euroopasta tai USA:sta. Presidenttiparimmekin oli niin ihastuksissaan amerikkalaisten mutkattomuudesta äskeisellä valtiovierailullaan.

Pieni pyyntö Saara Turuselle: teepä vielä toinen 'aave', joka kertoo nykyajan ilmiöistä. Mikä otsikko sillä voisi olla - Yksilöllisyyden aave? Kaikki haluavat olla nykyään yksilöllisiä ja erityisiä. Siinä näytelmässä ei kuljettaisi hailakoissa löyhissä vaatteissa vaan tiukoissa mustissa pitkissä kalsareissa, niin naiset kuin miehetkin. Legginsit, jegginsit ja megginsit. Lattemuki kädessä. Yksilöllisinä. Jos tavallisuudessa hävetään, niin yksilöllisyydessä loukkaannutaan. Ja edelleen perusilme on aika äreä.

Ferdinand von Wright, Metsoja soitimella, 1862.

P.S. Tästä on kirjoittanut muutama muukin bloggari, viimeksi luin Jassun kirjoituksen blogissa Hurja Hassu Lukija.
Jotkut jaksavat laittaa paljon näitä linkkejä, mikä on kiva, yhteisöllinen tapa. Minä en valitettavasti usein viitsi. Edellisen kirjoitukseni historiallisesta romaanista Frau löytyy mm. paljon eri bloggareiden tasokkaita kirjoituksia.