Kari Hotakainen, Huolimattomat

Kari Hotakainen on esillä näyttävästi päivän Helsingin Sanomissa, koska on antanut uuden romaaninsa Helmi yksinoikeudella K-kauppojen myytäväksi. Kirjailijan itsensä mielestä Siltala-kustantamon keksimä idea on loistava, mutta toimittaja Taika Dahlbomin arvostelussa on "markettituotetta" vähättelevä sävy ja eräs pieni ruoveteläinen kirjakauppa on kertonut boikotoivansa Hotakaista tämän päätöksen vuoksi. 
No, jos ihmiset eivät osaa kävellä kirjakauppaan, mutta osaavat ostaa kirjan ruoka- ja vaateostosten ohessa, niin siitä vaan. Isoissa marketeissa on kirjamyyntiä muutoinkin melkoisesti ja tiedän, että kirjailijat ovat käyneet niissä signeeraamassa kirjojaan.
Kiitän Hotakaista siitä, että Helmistä ei tule äänikirjaa. On häpeällistä, miten vähän kirjailija näistä äänitteistä saa. 
No, se siitä. Jää nähtäväksi, mitä puhetta tämän kirjan ympärillä tullaan käymään.

Olen katselun monesti mökkihyllymme kirjaa Huolimattomat sen kansikuvien vuoksi. Elina Warstan kuvat vetävät puoleensa. Etukannen kuva jatkuu takakannella, jossa alastoman mieshenkilön kädestä pitää kiinni niin ikään alaston nainen. Molempien intiimit kehonosat on häveliäästi sumennettu. 

Poimin kauniit, mutta myrkylliset kielonmarjat koristeeksi kuviini
ja kertomaan kirjan henkilöitä riivaavasta sukupuolivietistä,
joka houkuttaa, vie onglemiin ja saattaa jopa myrkyttää.  
 

"Hotakaista parhaimmillaan, tiivistä ja terävää", toteaa kannessa Kalevan Reetta Nousiainen. Huolimattomat on julkaistu vuonna 2006. Silloin taisi vielä olla maakuntalehdillä omat kirja-arvostelut. Kaipaan niitä. 

Etukannen hahmo on rikoskomisario Antero Mokka ja takakannessa on oman yrityksen perustaneen Leila Korhosen hahmo. Harmittaa, että en saa tekstiä näkymään. Kirjoitan sen tuonne loppuun kokonaan, kunhan olen kertonut, mitä ajatuksia minulle heräsi tarinasta näitten upeitten kansien sisällä. 

Hotakainen on lempeän pisteliäs humoristi, purevasti yhteiskuntaa ja ilmiöitä ruotiva ja pientä ihmistä ymmärtävä kirjailija. 

Tämän kirjan pienet ihmiset ovat Antero, Leila, pari henkilöä Anteron työpaikalta ja yksi Leilan asiakas, joka ei ymmärrä rajojaan. 
Leila määrittelee yrityksensä Hellyys ja läheisyys Oy siivousalan yritykseksi.
Hän siivoaa ihmisten mieliä kuonasta ja kaunasta ja auttaa läheisyyden puutteessa jähmettyneitä sulamaan hieronnalla, niin että he mahdollisesti hoidon jälkeen pystyisivät myös seksuaaliseen suhteeseen jonkun toisen yksinäisen kanssa. 
Tapahtuu sellaista, minkä vuoksi Leila joutuu Anteron kuulusteltavaksi ja Anterohan rakastuu kaiken muun unohtaen. Ja mihin se johtaakaan...
Aurinko valui pöydälle, jonka pintaan ihmisten kyynärpäät olivat hanganneet vaaleat läiskät. Leila paistoi niin, että Mokan silmät häikäistyivät eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään. 

Kirjan voi sijoittaa rikosromaanin genreen ja siinä on asiaankuuluvasti vaarallisia tilanteita ja jännitystä. Hotakaiselle tyypilliseen tapaan tekstissä on aforistista ajattelua ja sanallista iloittelua yllin kyllin.
Mokka harrastaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa muistiin omaan ammattiin liittyviä ajatuksia ja yhteenvetoja, mutta Leilan sähköistävä olemus saa hänet tarttumaan uudelleen "keksimiskirjoitukseen" jonka hän joskus on hylännyt. 
Myös Mokan asiakkaista, rikollisista ja uhreista löytyy varsinaisia kaunosieluja. Eräskin kadonnut, harmaa ja yllätyksetön mieshenkilö yltyy kalenterinsa sivuilla melkoisiin lemmenlurituksiin:"Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi. Hänen ihonsa silkillä istun pilkillä."

Kirja on jaettu kahteen osaan. I osa käsittää vuodet 1826 - 2003 painottuen jälkimmäiseen vuosilukuun. Vuosi 1826 on tärkeä siksi, että silloin eräs Joseph Niépce otti ensimmäisen valokuvan ja avasi väylän pirulle. Hän ei voinut aavistaa, että hänen laitteestaan lähtisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava kolmas silmä. Luvun motto: "Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä."
Valokuvaa seurasi elävä kuva, jota voidaan käyttää paljon still-kuvaa tuhoavammin ja kaiken huippuna internet, josta mikään ei katoa ja kaikki selailemasi voidaan jäljittää. 
Kuvan mahdista ei kerrota turhaan kirjan alussa, Mokka joutuu sitä pohtimaan omassakin elämässään.

II osa on lyhyt. Se käsittää ajanjakson 2003- 2004 ja keskittyy päähenkilöiden elämään. "Olet täällä vaikka olet siellä" lupailee tämän osan alkumiete.  

Leilan tausta on samanlainen kuin monella muulla maalta lähteneellä.
Leila Korhonen oli herännyt seksuaalisuuteensa suomalaisella maaseudulla. Se on sama kuin olisi herännyt janoon Saharassa. Hän ei ollut edes kuullut siitä sukupolvesta, joka kaksikymmentä vuotta aiemmin oli omasta mielestään vapauttanut seksin tajuamatta, että seksistä ei voi vapauttaa. Jos sen päästää irti, päästää kesyttömän leijonan päiväkotiin. Vapaan seksin sukupolvi rajoittui muutamaan tuhanteen kaupunkilaisnuoreen, jotka hetken pippeleitä ja pimpsoja vaihdettuaan palasivat parisuhteeseen, joivat parikymmentä vuotta punaviiniä ja siirtyivät sitten golfin pariin. 

Leila pohtii asiakkaitaan ja päätyy miettimään sitä, miten lisääntynyt vapaa-aika muuttaa ihmisiä vähemmän ennustettaviksi. Vapaa-aika on synnyttänyt kokonaisen mielihyvään perustuvan teollisuudenhaaran, joka tarjoaa merkityksellisyyttä ymmällään oleville. Joillekin työ on vain ikävä väliasema, josta ponnistaa vapaa-ajan haasteisiin aina yhtä nuorekkaana.  
Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etuajassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei ollut tunnettu: iättömän ihmisen. Tämä ihminen ei suostunut ikääntymään nivelet nitisten kuten esivanhempansa harmaissa torpissaan, vaan tarttui ajan suureen kampeen ja pysäytti sen nuoruuden kohdalle. (- -)
Ja luonnollisesti iätön oli sekä asiakkaana että myyjänä siellä missä vapaa-ajasta laskutettiin. Tarvinneeko edes sanoa, että monet iättömät ihmiset kuuluivat Leilan asiakkaisiin.  

Tämä kirja sai minut miettimään nykyajan outoja pehmopornobisneksiä, kuten Onlyfans. Jos Leilan siivousfirmassa on miesten härnäyksen sävy, niin Onlyfans on avoimesti sitä. Yksinäisen miehen naisen puute saattaa olla niin kipeää, että hän on valmis maksamaan paljaiden varpaiden näyttämisestä "vain hänelle" ja romanttisesta ajatuksesta, että ehkä joskus muutakin. Arvelen, että muutakin. 
Jotkut tunnetut naiset ovat jättäneet arvostetun työnsä, koska Onlyfans on niin paljon tuottavampaa - ja niin hauskaa (!).

Jos joku on kiinnostunut tietämään, mitä kirjan takakannessa lukee, niin tässä vielä se:

Romaani seksin ja alakulon piirittämistä ihmisistä ja niistä kamalista ja kauniista asioista, joita yksinäisyys teettää. 

LEILA KORHOSEN  yhden naisen yritys Punavuoressa tarjoaa asiakkailleen hoitoa, joka sulattaa kovankin miehen. Kanta-asiakkaisiin kuulunut värittömän haalea mies vaatii vielä jotain kaupan päälle. Kaikkea ei rahalla saa. 

"Laskutan yksinäisyydestä, lievitän sitä maksua vastaan"

Rikoskomisario ANTERO MOKKA on nähnyt työssään paljon, mutta naisen kosketusta hän ei ole pitkään aikaan tuntenut. Nyt Mokka saa kuulusteltavakseen Leilan, joka vaikenee kaikesta tapahtuneesta. Kuulustelujen aikana heidän välilleen syntyy kuitenkin yhteys, jota laissa ei tunneta.

"Rajattomat murensivat maan, jonka estoiset olivat rakentaneet"

Kohtaaminen voi viedä molemmilta työn, mutta antaa tilalle enemmän. Kamera on nyt viety sinne, mitä ei voi kuvata ja mikä kuitenkin näkyy. 

Kaksi upeaa teosta ihmisen osasta

 

Luin kaksi tasokasta romaania joissa ihminen kuvataan oman aikakautensa armoilla hyvän ja pahan välillä tasapainottelevina olentoina, jotka elävät aikansa ja sitten katoavat.
Toinen on Pirkko Saision Passio ja toinen tämän vuoden Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin The Last Gift.

Saision kertomus alkaa 1500-luvun Firenzestä harhaoppiseksi määritellyn askeesimunkin hirttäjäisistä, kulkee läpi Euroopan vuosisatojen ylhäisön ja alhaison joukossa päätyen lopulta 1950-luvun Helsinkiin, jossa eräs identiteettinsä vaihtanut henkilö tulee tunnistetuksi.

Passio on kirja, jota on vaikea määritellä, koska se on niin... valtaisa, niin renessanssimaisen runsas ja upea.
Se on kirja, johon uppoaa täysin, jota ahmii ja jonka ei soisi loppuvan. 
Se on jännityskertomus, joka panee lukijan seuraamaan kultaa ja timantteja hehkuvan mauttoman korun kulkua hajotettuna, haudattuna, kyynelinä ikonissa, suolistossa salakuljetettuna, joskus omistajansa tuhoavana ja joskus pelastavana. Korun tai sen osasten omistajat elävät kukin järkensä, intohimojensa ja sattuman oikkujen mukaan. Aikakausi määrää, katsotaanko asioita taikauskon, uskonnon vai ihmistä suuremman ideologian läpi. Aikakausi määrää senkin, mitä kullalle ja timanteille tapahtuu.
Passio on tyylitaituruutta ja osaamista. Se on runollinen teos, jonka henkilökuvissa on sisältörikkaita määrittelyjä, kuten 'ylevöitetty kiima' ja 'ylpeä nöyryys'.
Passio on kimara pienoisromaaneja, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden.
Passio on päälle 700-sivuinen, mutta nopealukuinen, koska Saisio kirjoittaa ilmavasti. Saision tapaa kirjoittaa tekstinsä lyhyiksi kappaleiksi kutsutaan nykyään säetyyliseksi proosaksi.

- Mitä olette oppinut ojennusleireillä, Lidia Gavrilovna, Jelena Sergejevna kysyi. - Oletteko muuttunut ihmisenä?

Lidia Gavrilovna hymyili.

Jelena Sergejevna ei pitänyt Morozovan hymystä, ei ollut koskaan pitänyt.
   Hänen hymynsä oli lämmin, suorakin, mutta jollakin tavalla Morozova asettui hymyllään sen yläpuolelle, jolle hän hymynsä osoitti.
   Sitä paitsi hän siristeli oudosti silmiäänkin hymyillessään, niin kuin olisi antanut ymmärtää, että hänellä olisi paljon sanottavaa, eikä hän kuitenkaan sanoisi muuta kuin sen, mikä oli välttämätöntä.

- Olen oppinut leireillä, että todellisuudella on monet kasvot. 

Tämä Lidia Gavrilovna Morozovan kryptinen vastaus kysymykseen, johon olisi pitänyt vastata jollain opetetulla fraasilla, voisi olla koko laajan teoksen motto.
Tai sitten se lause, joka lopettaa kirjan ja loistaa siellä lopussa omassa yksinäisyydessään kuin yksi korun timanteista.

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta. 

Lidia Gavrilovnalla on uusi identiteetti. Hän oli kerran toinen ja hän voisi palata entiseen, mutta ei enää halua. 
Jäin miettimään tätä ja sitten jouduinkin jo palauttamaan kirjan. Ehdottomasti luen sen vielä uudelleen, tarkemmin. Tiedän, etten huomannut kaikkia viittauksia ja yhtymäkohtia eri tarinoiden välillä.
Olen joskus itsekin halunnut paeta, ravistaa kaiken raskaan päältäni kuin painavan takin ja aloittaa uuden elämän. Kuka ei olisi. Tiedän tuon houkutuksen, mutta entä jos astuu väärään laivaan... 

Ja tästä päästäänkin Gurnahin teokseen. Gurnah kuvaa Englannissa asuvan perheen, jonka molemmilla vanhemmilla on epäselvä muukalaistausta. Äiti Maryam on ollut hylätty lapsi, jota on siirrelty sijaisperheestä toiseen. Hän kertoo omaa tarinaansa lapsille Jamalille ja Hannalle sitä jatkuvasti muunnellen. Tytär, joka taustastaan kiusaantuneena käyttää nimestään muunnosta Anna, vaatii selkeyttä, mutta poika antaa äitinsä rönsyillä. 

When Jamal was on his own with his mother, he let her speak uninterrupted relishing the deliberate way she added depth to the picture, pausing to allow a forgotten detail to emerge, surprising herself with something she had forgotten to remember before. And Jamal did his best to make no challenge when he noticed any contradictions. He did not know then that stories do not stand still, that they change with new recollections and rearrange themselves subtly with every addition, and what seem like contradictions may be unavoidable revisions of what might have happened. He did not know this consciously, but he had an instinct for listening, which amounted to the same thing.

Maryam uskaltaa muistaa vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan vähitellen, kun taas hänen aviomiehensä Abbas kyllä muistaa kaiken, mutta vaikenee. Hän on paennut Sansibarista piiloutuen salamatkustajaksi laivalle ja viettänyt viisitoista vuotta valtamerilaivoilla ennen asettumistaan hiljaiseen perhe-elämään Norwichiin. 
Hän kertoo perheelleen elämästä laivoilla, mutta kuittaa sitä edeltävän elämänsä sanomalla, että hän on 'a monkey from Africa'.
Abbasin menneisyydessä on häpeällinen teko, josta hän ei saa kerrotuksi, kunnes on jo melkein liian myöhäistä.  
Salailu tekee Abbasista käyttäytymiseltään arvaamattoman, mitä vaimo ihmettelee. Abbas ei siedä vähääkään epäkunnioittavuutta itseään kohtaan. Maryam huomaa miehestään, milloin ollaan rajalla, jossa hänen katseensa kovettuu ja muuttuu julmaksi ikään kuin hän olisi jossain muualla. 
Lapsiin isän salaisuus vaikuttaa niin, että Anna/Hanna inhoaa kaikkea siirtolaisuuteen kytkeytyvää ja Jamal tutkii yliopiston lopputyössään afrikkalaista siirtolaisuutta Euroopassa. 

When I left there I did not know how much I was leaving behind. Wherever I wandered or came to live after that nothing was expected of me. I was a man without responsibility, without a purpose. Nothing was required of me. I would have wanted to explain that to you, how I had lost that place, and at the same time lost my place in the world.

Abbas ei osaa elää ilman menneisyyttään, kuten Saision Lidia. Hän kadottaa elämänsä merkityksen kieltäessään taustansa. 

Molempia kirjoja lukiessa ajattelin tv-haastattelua, jossa Anja Snellman painotti sitä, että ihminen on lavea ja epätäydellinen ja häntä on katsottava armollisesti. Nykyään on ilmapiirissä paljon tuomitsevuutta toisia kohtaan, ei niinkään itseä, ja ihmisen rajaamista jonkin ominaisuutensa ilmentymäksi. Me ihmiset olemme monenlaisia ja muuttuvia ja meillä on salaisuutemme, joita emme kerro edes rehellisimmissä autofiktioissa. Me ansaitsemme kaiken kunnioituksen ja arvostuksen toisiltamme vähättelyn sijaan. 

Kirjallisuuden Nobel on jaettu vuodesta 1901. Selasin palkittujen listaa ja löysin sieltä monta omaa mielikirjailijaani. Gurnah ei ehkä yllä heidän tasolleen, mutta pidän siitä, miten syvälle hän menee henkilöidensä tarkastelussa. Tansanialaissyntyinen Englannissa asuva Gurnah on paitsi kirjailija myös yliopisto-opettaja (englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori), ja kirjallisuuskriitikko, joka romaaneissaan käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttoa. 

Saisio on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä, tv-sarjoja ja jopa librettoja ja osallistunut elokuvakäsikirjoituksen tekoon. Hän on saanut paljon palkintoja, mm. Finlandian vuonna 2003 kirjastaan Punainen erokirja.
Jos kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnossa on tarkoitus palkita vuoden paras teos, niin minä olisin antanut sen tänä vuonna Saision Passiolle, joka on suuri kronikka, harvinaisen laaja ja kiinnostava teos.
Olen myös sitä mieltä, että Finlandia pitäisi olla kirjallisuusraadin, ei yksittäisen henkilön, päätettävissä kuten Nobel-palkintokin on. 

Vielä eräs Saision kirjan ansio: se säteilee huumoria ja elämäniloa.
Kirjan luettuaan tuntee olonsa virkistyneeksi ja inspiroituneeksi samalla kun ajatus viipyilee kuvatuissa tilanteissa. Ihana kirja!

Myös kirjan ulkoasu on harvinaisen kaunis. Elina Warstalle kiitos! Sähkökirjan lukijat ja kirjaa kuuntelemalla nautiskelevat eivät näe puhuttelevaa takakantta, ja myös kirjan selkämys on kaunis. Kuvaan ne tänne loppuun kun olen saanut kirjan joululahjaksi.

------------

28.12. Lupaus on lupaus:

Tässä tuo yllä olevasta kuvasta huonosti luettavissa oleva teksti.
Tästä se kaikki alkoi, syyllisyydentunnossa teetetystä korusta,
joka painoi niskaa 

Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.
Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä Suomessakin. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?

PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla.