Minilomalla Helsingissä

Pistäydymme mieheni kanssa silloin tällöin yhden yön Helsingin reissulla katsomassa näyttelyitä. Kun matkustaa junalla ja yöpyy hotellissa on kuin olisi kauempanakin matkalla.
Yleensä kyllä ulkomaanmatkamme suuntautuvat Suomea  lämpimämpiin paikkoihin ja Helsinki on merituulineen koleampi kuin Kouvolan seutu.

Minulla matkalukemisena Marjo Niemen Juostu maa,
mieheni lukee Kyösti Niemelän kirjoittamaa Kanava-lehden
artikkelia 'Lentävän lauseen lennokas historia'.

Heti matkan alussa tuli huolekas mieli, kun edessämme istui kaksi varusmiestä, joista toinen yski taukoamatta. Kävi sääliksi poikaparka, mutta myös itseni, silmäoperaatio edessä. "Sä et saa sairastua", totesi mieheni. Päätimme lähteä istumaan ravintolavaunuun siihen asti, että tapaamme konduktöörin ja voimme kysyä, löytyykö tyhjiä paikkoja. Kondari tulikin jo seuraavassa vaunussa vastaan, pyysi seuraamaan ja lupasi viedä meidät ekstra-luokaan. Jeps, laukut mukaan ja levittäytymään hulppeasti neljän hengen tilaan. Väljempää, virvokkeita ja hiljaisuutta. No, minähän en ihmisten keskusteluista häiriinny, paitsi kovaäänisestä selostuksesta puhelimeen. Ällistykseni oli suuri, kun käytävän toisella puolen istuva rouvashenkilö alkoi seurata jotain usalaista sarjaa tai elokuvaa puhelimestaan ilman kuulokkeita. Se jäsentymätön mutina vasta häiritsikin, aina välillä erottui jokin "fucking liar" ja räminää. Miten ajattelematonta. Päätin ajan, mihin asti odotan ennen kuin huomautan, että rauhalliseksi luokitellussa vaunussa ei näin tehdä, ystävällisesti tietenkin, mutta onneksi leffa päättyi. Siinä ympärillä tehtiin töitä läppäreillä ja moni oli tietenkin valinnut tämän vaunun juuri saadakseen rauhallisen työtilan.
Ikä tuo varmuutta ja itsetuntoa, nuorena en olisi rohjennut pyytää paikan vaihtoa enkä huomauttaa junahäirikölle hänen käyttäytymisestään.

Ensimmäisenä reissupäivänämme kävelimme Oopperatalolle katsomaan oopperan La Traviata.
Aivan liian harvoin tulee käydyksi oopperassa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Liput ovat kalliita, ymmärrän, että ne eivät voi olla halpoja, mutta se on se este minulle, joka rakastan oopperaa.
Ooppera on vahva taidemuoto isoine orkestereineen ja osaavine laulajineen. Nautin muhkeasta laulusta, joka täyttää tilan. Vanhoissa oopperoissa on kyse suurista tunteista ja erilaisista ajoista. Ne kertovat, että olosuhteet ovat erilaisia, mutta ihminen sama ajasta toiseen.

Giuseppe Verdin oopperan La Traviata kantaesitys oli Venetsiassa 6.3.1853. 
Ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen, jolla on yhteys hänen omaan elämäänsä. 

Ihmisen syntyperä määräsi 1800-luvulla hänen elämänsä rajat. Alempaan yhteiskuntaluokkaan syntyneellä naisella ei ollut muita mahdollisuuksia nousta yhteiskunnan portailla kuin mahdollinen kauneutensa, joka monesti tuotti hänelle myös kärsimystä.
Rajat ylittyvät kun nuorukainen Alfredo rakastuu kauniisen kurtisaaninaiseen Violettaan ja tahtoo elää hänen kanssaan. Traagisen rakkauden yhtenä osapuolena on keuhkotauti, joka silloin oli kuolemantauti.

Oli kiinnostavaa kuvitella, miten vahvasti oopperayleisö on tämän oopperan tarinan kokenut 1800-luvulla, jolloin viihdettä oli vähän saatavilla, kun se myös viihteen ja kulttuurin keskellä elävälle 2000-luvun ihmiselle - minulle - oli iso elämys. 


Toisena pääkaupunkipäivänämme suuntasimme aamiaisen jälkeen Ateneumiin katsomaan juuri avattua Eero Nelimarkka-näyttelyä, jossa on esillä töitä taiteilijan koko uran ajalta. 

Nelimarkka syntyi köyhiin oloihin, vaivaistaloon, Vaasassa vuonna 1891. Hänestä tuli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita.
Hän maalasi ilmeikkäitä muotokuvia, paljon omakuvia, asetelmia, tuokioita, sisäkuvia ja maisemia. 
Nelimarkan suuri unelma toteutui, kun hän vanhoilla päivillään perusti oman museon ja taidekoulun. Hän on lausunut koulustaan seuraavasti:
"Piirustuskoulu mielestäni voi tehdä suuren palveluksen yhteiskunnalle. Eihän kaunotaiteet ole haitaksi kenellekään, sillä ihmismielen jalostamiseksi ne ovat tarkoitetut."

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Omakuvia 1914 - 1924

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Ruumissaatto, lapsuuden muisto, ajoittamaton

Laajassa Nelimarkka-näyttelyssä meni paljon aikaa, toista näin isoa ei olisi samana päivänä  jaksanutkaan. 
Lounaan jälkeen suuntasimme kauppakeskus Rediin katsomaan World Visionin näyttelyä 22 tyttöä.   

Näyttelyn nimi tulee siitä, että joka vuosi 12 miljoonaa alaikäistä tyttöä joutuu naimisiin, mikä tekee 22 tyttöä minuuttia kohden.
Suomen World Vision, yksi maamme suurimmista avustusjärjestöistä, tekee pitkäkestoista humanitääristä työtä lasten oikeuksien toteutumiseksi eri puolilla maailmaa. 
Valokuvaaja Laura Oja on kuvannut tähän näyttelyyn tyttöjä Ruandassa, Keniassa, Ugandassa ja Ukrainassa.
Eräässä kuvassa on teiniäitejä ja koulun keskeyttäneitä tyttöjä, jotka on autettu saamaan koulutusta ompelijoiksi, eräässä toisessa on iloisia tyttöjä turvatalossa.  Eräs heistä oli kävellyt seitsemän päivää Ugandasta Kenian puolelle paetessaan vaimoksi joutumista 14-vuotiaana. Näissä taloissa tytöt saavat kasvurauhaa ja mahdollisuuden opiskella pitemmälle kuin kotona ollessaan.

Laura Oja, Opettajaksi
"Koulussa oikeastaan mikään ei ole vaikeaa ja kaikki on vain kivaa."
Gladysillä, 11, on selkeä tavoite: hän haluaa isona opettajaksi. Iltaisin hän
opiskelee taskulampun valossa muun perheen jo nukkuessa. Uganda, 2024. 

Laura Oja, Rakkain
Kun  Adelina, 7, joutui jättämään kotinsa ja lähtemään perheensä kanssa Ukrainasta Moldovaan, hän otti mukaan rakkaimman esineensä. Pienen pehmopöllön nimi on Losja. Moldova, 2022

Kylläpä tulikin taas kävellyksi kaupunkilomalla, toisena päivänä yli 9 km. Etsimme lounaspaikkaa ja pitihän sitä vähän hortoilla kaupoissakin junaa odotellessa. Minä katselin kirjoja Akateemisessa ja mieheni Rosebudissa.
Istahdimme tyytyväisinä junaan, kukaan ei yskinyt eikä katsellut elokuvaa ilman kuulokkeita kuten siellä "eliittivaunussa", iloinen puheensorina ei häirinnyt yhtään. Mietin ja sulattelin kokemaani. 

Apua, ylihuomenna kaihileikkaus. Olen aina ollut luottavainen potilas ja kärsivällinen toipuja - koska ei mitään hätää, olenhan voinut lukea. Nyt on eri juttu, kun leikkaus tehdään silmiin.

Mauno Koiviston muistomerkki Välittäjä Pikkuparlamentinpuistossa.
Olen aina halunnut kävellä tämän kaksiosaisen muistomerkin läpi. 
Nyt muistin sen tehdä. 

Naistenpäivänä 8.3.2023

Petra Tiirikkala, Tyttö ja nukke, 1940 -1943
mustesuihkutuloste alkuperäisestä
käsinvärjätystä hopeagelatiinivedoksesta
Suomen valokuvataiteen museo

Tulin juuri Tukholman reissulta ja alan valmistautua lapsenlapsen vierailuun kumppaninsa kanssa (voi kylläpä minä olen vanha, kun kaksi lapsenlastakin on  aikuisia ja heille tapahtuu aikuisten asioita!), joten naistenpäivän kirjoitukseni jää lyhyeksi.

Laivalla mietin, milloin lehtikioskit jäivät pois laivoilta. Ja oliko niissä joskus menneessä maailmassa taskukirjojakin?

Nyt on kaksi romaania odottamassa esittelyään, Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ja Oksana Vasjakinan Haava. Molemmille tulee sekä ruusuja että risuja.
Helsingissä ostin junaa odotellessa Akateemisesta kirjakaupasta Joan Didionin kaksitoista esseetä sisältävän kirjan Let Me Tell You What I Mean, ja kotona haettiin kirjoja postista ja kirjastosta. Postissa odotti Adlibris paketti, jossa Jenny Erpenbeckin Not A Novel, A Memoir in Pieces ja kirjastossa Janne Saarikiven Rakkaat sanat ja Erich Kästnerin Päiväkirja 45.
On turvallinen olo, kun tietää, että luettava ei lopu.

Tämän juttuni alkukuva on niin kaunis, etten sanotuksi saa. En tiedä, mitä se tuo mieleen teille tämän kirjoitukseni lukijoille, mutta minä näen siinä itseään suloisena pitävän pikkutytön, jota on kohdeltu hyvin ja arvostaen.

Naistenpäivän runoiksi valikoin Arja Tiaista ja Jukka Itkosta.

Lapset, ainoat enkelit, emme ansaitse heitä.
Hän nojaa pöytään, katsoo uneksivasti eteen, 

kertoo merkillisiä asioita. Ja kesken kaiken

kysyy, onko Norja omavarainen öljyn suhteen?

Hän tahtoisi kaukoputken ja mikroskoopin.

Nähdä kauas ja lähelle, todesti.
Minä luen keittiössä ääneen Kanteletarta, 

systeri leipoo, lapsi muovailee savesta linnun.

Ikkunoilla palavat kynttilät. Mainio elämä. 
Kohta syödään, kudotaan villapaitaa, jutellaan

miehistä, lapsista, työstä, myyjäisistä. 
- Arja Tiainen

Nainen voi olla suklaata

ja nainen voi olla lunta,

nainen voi olla kotimaa

tai kadonnut valtakunta.

Nainen voi olla sylikin

ja tuulessa heiluva heinä.

Nainen voi olla tikapuut

tai tiilistä muurattu seinä.

Nainen voi olla kanava

ja nainen voi olla naula, 

nainen voi olla vasara

tai lasinen pullon kaula.

Nainen voi olla ikkuna

tai ikkunan verhona peitto,

nainen voi olla aavikko

ja kiehuva mansikkakeitto.
- Jukka Itkonen

Hyvää Kansainvälistä naistenpäivää meille kaikille!

Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Amélie Nothomb, Hunger

Amélie Nothomb on belgialaislähtöinen kirjailija, joka joutui lapsena muuttamaan diplomaatti-isänsä työn vuoksi maasta toiseen kolmen vuoden välein. Hän syntyi Kobessa Japanissa. Nykyään päälle viisikymppisenä hän asuu Ranskassa. 
Tausta on antanut Nothombille paljon pohdittavaa. Useissa romaaneissaan hän käsitteleekin kulttuurieroja, jopa kokemiaan kulttuurishokkeja.
Nothombin laajasta romaanituotannosta on suomennettu toistaiseksi Vaitelias naapuri, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Samuraisyleily. Hänen uusimpiin teoksiinsa kuuluva Les Prénoms épicènes, The Book of Proper Names on saanut Englannissa paljon kiitosta. 
Ranskassa ja Belgiassa Nothombilla on omaperäisyytensä ansiosta kulttimaine.

Biographie de la faim (2004), The Life of Hunger (2006) on elämäkerrallista tekstiä nälkä-teeman kautta nähtynä. 
Nälkä ei ole Nothombin tarkastelussa vain ruuan nälkää, sitä se ei varakkaan perheen tyttärellä ole ollenkaan. Se on makean, alkoholin, veden, elämysten, paikkojen, ihailtavana olemisen ja ihailemisen, rakkauden, ihmisten ja lukemisen nälkää. Nälkä on halua, vimmaa, kyltymättömyyttä, tyhjyyden pelkoa. Eräässä vaiheessa 13-vuotiaana näännytettyään itsensä kieltäytymällä ruuasta se on hänelle myös nälän nälkää. 
Nälkä on aktiivista toimintaa, draivia, joka ajaa liikkeelle ja pakottaa etsimään. Täydellisen kylläisyyden Nothomb näkee kyllästyneisyytenä. 

Nothomb pitää nälkää eräänä kaikkia ihmisiä yhdistävänä piirteenä, jossa hän itse supernälän omaavana on mestari. 
As far back as my memories go, I have always been dying of hunger. 

Is there a hunger of the belly that is not also a sign of a generalized hunger? By hunger I mean that terrible lack within the whole being, the gnawing void, the aspiration not so much to a utopian plenitude as to simple reality: where there is nothing, I beg for there to be something. 

Kirjaa lukiessa voi miettiä, mille asteikolle oma nälkä asettuu, onko olo tyyni ja tyydytetty vai tunteeko, että jotain enemmän pitäisi olla. 

Kuva, jonka Nothomb antaa diplomaattiperheen omapäisen, lahjakkaan tyttären elämästä on täynnä sekä rakkautta että menetyksiä. 
Kirjassa on paljon samoja asioita, mitä on Nothombin muissakin kirjoissa. mm. poikaystävä Rinri, jonka kirjailija tapaa nuorena aikuisena Japanissa, on Samuraisyleilyssä ihmissuhteen toisena osapuolena. Tämä romaani, Nälkä, kattaa isomman osan Nothombin elämästä kuin hänen muut johonkin tiettyyn elämänjaksoon sijoittuvat romaaninsa. 

Neljä ensimmäistä vuotta Kobessa tyttö saa viettää rakkaan hoitajansa Nishio-sanin ihailussa tämän lempeän katseen alla. Hän kärttää suklaata ja luumubrändiä, jota hoitaja ei suostu antamaan, koska se kuuluu aikuisille. Tyttö taas ei ymmärrä, miksi humaltuminen on vain aikuisten ilo. Hän siemailee pullonpohjia cocktail-kutsuilla ja on esikoulussa krapulassa. 
Aikuinen muistelija on sitä mieltä, ettei hänellä ollut lapsuuden alkoholismistaan mitään haittaa. Epäilen, että tässä alkoholin nauttimisessa Japanin vuosina on hieman liioittelua, kuten myöhemmin myös baareissa käymisessä ja whiskyn siemailemisessa perheen kesken New Yorkissa alle 10-vuotiaana. Mutta kyseessähän ei olekaan faktateostyyppinen biografia vaan kaunokirjallista esseeseen vivahtavaa oman elämän tarkastelua haluamisen kautta. Anoreksia 13 - 15 -vuotiaana hävittää alkoholin himon.

Japanin jälkeen isä saa siirron Pekingiin Kiinaan, joka on monella tavalla vastakohta Japanille. 
My Japan was the land of nature, flowers and trees, my Japan was a mountain garden, Peking was the city taken to its apotheosis of ugliness, its greatest concentration of concrete.
"Japanin äidin" suloinen naisten ja lasten käyttämä japanin kielen variaatio vaihtuu Maon ajan kiinan tylyttämiseen ja käskemiseen. Hellittelyjen sijaan tyttö joutuu tottumaan kotia vartioiviin sotilaisiin ja koulupäivän alkamiseen tukistelulla. Tyttö elää ikävuotensa 5 - 8 maailmanlopuksi kokemissaan tunnelmissa.
Hän alkaa tutkia karttoja ja opiskella sanakirjoja alusta loppuun, mitkä aktiviteetit ovat tietenkin tylsyyden poistamista. Hän kärsii myös ylettömästä veden juonnista, kyltymätön tyhjyyden tunne ilmenee kyltymättömänä janona. Ja kyllä Kiinassakin löytää makeaa ahmittavaksi, vaikka varastelemalla. Samoin alkoholia.
Myöhemmin Nothomb pohtii aikuisen aivoillaan, että Japanin jälkeen Kiinalla ei ollut mitään mahdollisuutta tulla hänen hyväksymäkseen.  

Onneksi apokalypsi päättyy ja sitä seuraa kolmen vuoden pesti New Yorkissa, jota Nothomb kuvaa näin: In New York being eight, nine, ten - Jubilation, Jubilaton, Jubilation!
New Yorkin mentaliteetti on sama kuin sinne muuttaneen tytön. Nopea pulssi, elämykset ja vauhti saavat ajan kulumaan nopeaan. Au-pair, kaunotar Inge, on hänelle lähes yhtä merkityksellinen kuin lapsuuden Nishio-san. 

Mutta mikä onkaan seuraava paikka - maailman köyhin maa Bangladesh. Siellä Amélie ja hänen sisarensa istuvat kolme seuraavaa vuotta sohvalla lukemassa päivät pitkät. Tytöt ovat kehittäneet muuttojen mukana lähes symbioottisen suhteen. 
Paljon lukemisen seurauksena Amélie löytää lukemiseen juonen käänteiden lisäksi aivan uuden ulottuvuuden, kielen kauneuden. 
As I read the sentence that brought hardly any supplementary information, an incredible phenomenon occurred: a nervous impulse ran down my vertebral column, my skin shivered, and despite an ambient temperature of thirty-eight degrees, I developed gooseflesh. 
Pienempänä tyttö oli ollut usein pettynyt kirjojen loppuihin. Eikö muuta, tässäkö se oli? Nyt alkaa nälkäinen kauneuden etsintä kirjoitetussa kielessä. 

Lomalla Nepalissa Amélie kokee 12-vuotiaana elämänsä tyttönä loppuvan. Konkreettisesti tämä toteutuu bramaanien 'elävä jumalatar' -perinteessä, jossa valittu tyttövauva sijoitetaan temppeliin paikalleen kuin patsas papittarien palvottavaksi. Hän ei pysty liikuttamaaan kuin käsiään, häntä lihotetaan ja kuljetetaan kerran vuodessa kulkueessa ihmisten nähtäväksi, kunnes 12-vuotiaana hylätään kuihtuneine jalkoineen liikuntakyvyttömänä, ja tilalle valitaan uusi tarkkaan valittu tyttölapsi. Onko tytön elämä parempaa ennen vai jälkeen jumalallisuuden, sitä emme tiedä, mutta Amélie tajuaa tässä seremoniassa yhden asiaan, 12-vuotiaana tyttöys hyvästellään. Amélie inhoaa muutoksia kehossaan. 

Burma on paikka, joka olisi aiemmin ollut paikasta toiseen siirrellylle lapselle unelma, mutta 13-vuotias Amélie ei pysty ottamaan sen loistoa vastaan. Hän tuntee itsensä täysin sopimattomaksi ylelliseen kauneuteen ja kokee kauhua huomatesaan himoitsevansa englantilaista poikaa. Hän lakkaa syömästä. Kahden kuukauden päästä nälkä katoaa ja sen mukana tahto ja tunteet, myös itseinho. Parin vuoden vaikean jakson jälkeen, kuoleman partaalla, ruumis vie lopulta voiton hengestä ja vaatii ravintoa. Jo jonkin aikaa tyttö on pelännyt aivojensa tuhoutuvan rasvan puutteessa ja huomannut,  että mitä enemmän paino putoaa sitä ohuemmaksi myös hänen mielensä käy. Hän alkaa tuntea nälän nälkää. 
Nothombin mielestä asketismi ei mitenkään rikastuta sielua, eikä kieltäytyminen ole hyve. 

Miksi Nothomb kirjoittaa? Miksi hän kirjoittaa monessa kirjassaan omasta elämästään? 
Hän meni 17-vuotiaana Brysseliin avoimeen yliopistoon ja koki Belgian maaksi, jota ymmärtää vähiten. Niinpä hän alkoi selvitellä asioita kirjoittamalla. 
Nothomb on todennut, että kyvyttömyys ymmärtää on hänellä ollut toimiva nostatusaine romaanien kirjoittamisessa. 

Kirjan lopussa Amélie palaa 21-vuotiaana yliopistotutkinto mukanaan Japaniin ja vierailee varhaislapsuuden ympäristössään, joka on menettänyt täysin lumouksensa. Kaikki on pientä ja arkista, myös Nishio-sanin tapaaminen.  
Japanissa ollessaan Nothomb pettymyksistään huolimatta viihtyy, saa poikaystävän ja löytää kirjoittamisen rytmin. Hän ryhtyy päätoimiseksi kirjailijaksi. 
Writing no longer had anything to do with the hazardous extraction of beginnings, from now on it was what it is today - a big push, blissful fear, desire constantly re-sourced, voluptuous necessity. 

Nothombin kirja on aikamoinen selvitys siitä, millaista paikasta toiseen siirrellyn diplomaattiperheen lapsen elämä voi olla. 
Eräs lause tuo hyvin esiin Nothombin kriittisen mielipiteen: It seems that most international terrorists are recruited from the children of diplomats. I'm not surprised. 

--------------
Lisäys 4.3.
Keskustelimme mieheni kanssa, olemmeko supernälkäisiä kuten Nothombin kuvaama tyttö, vai kylläisiä ja tyyniä kuten hänen tapaamansa Vanuatun saaren asukkaat, joista hän kertoo kirjan alussa. 
Molemmat totesimme, että  olemme olleet nuorena nälkäisiä, jopa supernälkäisiä välillä, mutta nykyään tyyntyneempiä (se tavallinen tarina). Tosin paloakin löytyy, nothombilaisia siis enemmän kuin vanuatulaisia. 

Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö

Ajattelen kuplaa, joka ihmisiä ympäröi, kun he ovat lapsia. Se on kuin kenno, jonka läpi asiat suodattuvat. Maailman räikeät värit häämöttävät jossain kaukana. Mitä ympärillä tapahtuukaan lapsi näkee siitä vain osan: tapahtumat nimettöminä ja vailla alkua ja loppua. Tilanteiden värit, mutta ei muotoa.
Ja siksi lapset kestävät. He kannattelevat vanhempiaan, kun muut sortuvat ympäriltä. Kun ihminen siirtyy aikuisuuteeen, kupla puhkeaa, kaikki pinnalle kerääntynyt räjähtää iholle. Nuori on kuin vastasyntynyt, rääpäle veren ja paskan ja liman peitossa. On synnytettävä itsensä. Kätilöitä riittää vain harvalle.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö mennään syvälle teinityttöjen maailmaan, eikä suinkaan vain mihinkään vaaleanpunaiseen suloisuuteen, kuten otsikko antaisi ymmärtää, vaan neljän sisaren murrosiän kipuiluun, juuri siihen käännekohtaan, jolloin lapsuus väistyy ja tyttö on alttiina vaaroille enemmän kuin koskaan elämässään.

Perheessä on kaunis äiti, huolehtiva isä ja neljä täydellisen kaunista ja etevää tytärtä, Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Äidistä on itsestäänselvää, että hänen tyttärensä yltävät mihin vain haluavat, harrastavat hienoja harrastuksia ja valmistuvat hyviin ammatteihin. 
Ensimmäisessä osassa eletään 90-lukua. Kaksi vanhinta tytärtä ovat murrosiässä, Aliisa 14 ja Ada 13 vuotta, toisessa osassa kahdeksan vuotta myöhemmin Anni on 15-vuotias ja viimeisessä luvussa nuorin Alma on jo aikuinen opiskelija, mutta myöhästynyttä murrosikää viettävä hänkin. 

Ainoa tytöistä, joka ei esiinny kertojana on Aliisa. Silti hän on se, joka on mukana kaiken aikaa, ensin perheen keskipisteenä ja sisarensa Adan ihailun ja kateuden kohteena ja myöhemmin sisarten huolen aiheina. Maailman kaunein tyttö Aliisa on se, jonka lapsuuden kupla räjähtää rikki rajuimmin. Lopussa Alma palaa selvittämään, mitä tapahtui sinä mökkikesänä, jolloin hän itse oli vauva ja Aliisa sekosi Kurt Cobainin kuolemasta ja omista kasvukivuistaan. 

Minua alkaa ärsyttää. Minua ärsyttää ärsyttää ärsyttää Aliisan täydellinen iho, hänen täydelliset silmänsä, hänen täydellinen vartalonsa, Aliisa maailman kaunein tyttö Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa, tönäisen Aliisaa ja Aliisa tönäisee minua ja minä Aliisaa.
"Älkää tönikö", huutaa isä, mutta minä tönin silti ja Aliisa tönii, kunnes Anni alkaa itkeä. Isä repii meidät erilleen. Katson Aliisaa ja silmäni sanovat: tule lähemmäs niin lyön. Aliisan silmät vastaavat: tätä et saa anteeksi.

Tyttöjen maailmassa ulkonäkö on tärkeimpiä asioita. He halveksivat aikuisia ja näiden tylsää elämää. He miettivät yhtä aikaa elämän tarkoitusta ja omaa viehätysvoimaansa. He kiinnostuvat seksistä ja miehistä aiemmin ja enemmän kuin aikuiset ikinä kuvittelevat. Jotkut heistä myös tekevät asioita, joista vanhemmilla ei ole hajuakaan. Muutokset tytöissä ovat ällistyttävän nopeita. Hyljeksitystä, koulun kunnollisimmasta hissukasta tulee sopivan ystävän löydettyään pelätty ja arvostettu pahistyttö. Tyttöjen ystävyydestä saattaa kehittyä symbioottinen rakastuneiden suhdetta muistuttava riippuvuussuhde.
Usein murrosikäinen tyttö on joko täysin sisäänpäin kääntynyt tai liian ulospäin suuntautuva, liian avoin ja altis.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa. HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. 

Ei se, että me olemme yhdessä, minä ja Susanna, ole pelkää raivoa ja kapinaa. On paljastamisen hetkiä. Pelon, kivun ja vereslihan hetkiä. Susanna itkee välillä minua vasten ja hänellä on lukuisia surullisia tarinoita.  

Aino Kivi onnistuu tekemään jokaisesta neljästä tytöstä hyvin elävän hahmon. 
Ada on käytännöllisin ja järkevin kaikista, hänen varassaan maailma pysyy pystyssä. Hän hoitaa pikkusisaret, kun isosisko haaveilee ja äitiä väsyttää. Hän pitää aikuisenakin sisaristaan huolta. Hän on myös valinnut itselleen lääkärin ammatin, jossa saa auttaa ihmisiä. Hänen murrosikäänsä varjostaa sisarkateus ja oman ulkonäön aiheeton vähättely.
Annin murrosikä on kaikkein kauhein, mutta niin vain hänkin selviää aikuisuuteen. Alma kehittyy hitaimmin, mihinkäpä hänellä kiire, kuopuksella.  
Traagisin on Aliisa. Hän on eräänlainen Marilyn Monroe -hahmo, kaunis ja hauras. Hänen romahtamisensa vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 
Kun Ada kirjan loppupuolella kaivaa esiin siskonsa teini-iän päiväkirjat, suru menetyksestä valtaa lukijan. Teinitytön kirjoittama teksti tuntuu niin aidolta yliviivauksineen. Missä on se kaunis, lupaava tyttö? Mihin katosivat unelmat ja äidin ruokkima kaikkivoipuus. 
Aliisa Amanda. 
Maailman kaunein tyttö. 
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.  

Olen paitsi itse ollut nuori tyttö, niin myös seurannut 13 - 16 -vuotiaiden tyttöjen elämää opettajan työssäni neljällä vuosikymmenellä. Olen nähnyt monenlaista teini-iän ahdistusta ja koen Kiven kuvauksessa paljon tuttua. Silti - ja siksikin - se riipaisee.
Minulle nousee kirjan tunnelmista mieleen Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides, jonka olen nähnyt elokuvana ja Monika Fagerholmin kirjojen tytöt. 
Kiven tytöissä on myös samaa kuin Toni Morrisonin Sulassa ja Nelissä (klik). Harva on osannut kuvata näin hyvin tyttöjen eroottista heräämistä ja oman viehätysvoimansa heille antamaa vallan tunnetta.  

Minä kiertelen kaupungilla, kerään katseita. Jätän takin auki, käytän liian paljastavia paitoja, verkkosukkia ja sortseja. Tunnustelen sitä, miten minua halutaan. Minua kadehditaan ja himoitaan, kurotellaan. 

Otin kirjoitukseni alussa olevan kuvan Tallinnan laivalla tiistaina. Kun on kirja mukana viihtyy missä vain. Toinen kuvan kirja on Rony Smolarin Elämäni kahdeksas päivä. Mieheni luki sitä silloin ja minä nyt. 

Laitan loppuun vielä Anni Kiven kuvan kirjan taitteesta. Nykyään on suuntauksena kuvata kirjailijoita kirjan kansiin synkkinä ja syvämietteisinä. Kiva nähdä vaihteeksi tällainen rento, valoisa kuva.
Kivi on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamaopettaja. Hän on saanut kiitosta ohjauksistaan Joensuun kaupunginteatterissa, jossa toimi muutaman vuoden ennen kuin siirtyi tämän vuoden alussa taiteelliseksi johtajaksi Myllyteatteriin. 
Näemmekö ehkä joskus Maailman kauneimman tytön teatterisovituksena? Elokuvana tarina toimisi erityisen hyvin. 
Maailman kaunein tyttö on Kiven esikoisromaani. Se kilpaili Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta vuonna 2016, jolloin palkinnon sai Hanna Weseliuksen Alma.
Luin jostain, että Kiveltä olisi tulossa uusi romaani. Sitä odottamaan. 

Mikä harmittaa tänään ja on harmittanut jo monta päivää, World Visionin kampanjan nimi

World Visionin Suomen osasto on lanseerannut uuden kampanjan kehitysmaiden tyttöjen sukupuolielinten silpomisen lopettamiseksi. Asia on hyvä ja haluan tukea sitä, kuten muutakin työtä köyhien lasten hyväksi. Mutta mikä onkaan kampanjan nimi: Pelasta pimppi! Kampanjatuotteena myydään heijastinta, jossa hehkuu tämä teksti. Mitenkähän käy kaupaksi?

Eikö ole tarkoitus pelastaa TYTTÖ?

Olen juuri lukenut Asko Sahlbergin järkyttävän romaanin Irinan kuolemat, jossa eräs tyttö kokee ja toinen näkee pahoja asioita myös seksuaalisuuden alueella. Kun siinä ohessa avaan sähköpostini ja siellä on ensimmäisenä vastassa tämä mauton, lapsellinen, turhan pelleilevä teksti, en voi kuin huokaista harmista ja pettymyksestä. 

Koen tuon tekstin jopa alatyylisenä. Joissain jengikulttuureissa tytöistä puhutaan sukupuolielimen nimellä. 

En halua laittaa kuvaksi sen heijastimen kuvaa. Googlatkaa, ellette ole saaneet jo muutamia sähköpostikirjeitä, kuten minä.  
Laitan sen sijaan tänne loppuun yksityiskohdan koristellusta puistosta tässä meidän lähellä viime keväältä. 

Miten on, kokeeko kukaan muu tätä kampanjaotsikkoa vastenmielisenä? 

Hieman lisää edelliseen kirjoitukseeni Morrisonin Sulasta

Tässä Toni Morrisonin Sulan suomennoksen kansi, johon on otettu osa Corneillen maalausta vuodelta 1984. Tämä on paljon vaikuttavampi kuin englanninkielisen taskukirjan kruusailtu kuva. 

Sula on suomennettu vasta 1995, parikymmentä vuotta julkaisustaan. Morrisonin saama Nobelin palkinto 1993 on varmaan sysännyt kustantamoja suomentamaan hänen varhaistuotantoaan. 

Deweyt ovat suomennoksessakin deweyjä. Käännös on hieno - tietenkin - kääntäjänä Seppo Loponen!

    Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas "Dewey", kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
    "Kuinka ne pystyy erottaan toisistaan?" Hannah kysyi häneltä.
    "Mitä niitä erottelemaan. Deweyjä mitä deweyjä."

Seuraavaksi kuvaus tyttöjen heräämisestä seksuaalisuuteen.

Sitten tuli kesä. Kesä joka herpaantui kukintojen painosta. Raskaat auringonkukat tiukkuivat aitojen yli:kurjenmiekat käpristyivät ja ruskettuivat reunoistaan, kaukana purppurasydämistään; maissintähkät päästivät kullanruskeat jouhensa kiertymään varsiinsa. Ja pojat. Kauniit, kauniit pojat, jotka täplittivät maisemaa kuin jalokivet, halkoivat pelloilla huudoillaan ilmaa ja suurustivat joen kiiltävän märillä selillään. Heidän askeleensa jättivät jälkeensä savuntuoksun.
    Sinä kesänä, heidän kahdentenatoista kesänään, kauniiden mustien poikien kesänä, heistä tuli keimailevia, säikkyjä ja röyhkeitä - kaikkea yhtä aikaa.

Morrison ei sievistele ja väheksy tyttöjä väittämällä näiden kaipaavan vain romanttista kädestä pitelemistä. Tytöt keikuttelevat ripakinttuisina joutilaiden miesten "silmälaakson halki" ja ovat salaa mielissään, kun nämä huutelevat "sakkolihaa" ("pig meat" ja "brown sugar"). Morrison osaa kuvata seksin kaipuunkin samalla kertaa sekä rohkeasti että hienostuneesti, mikä on minulla ehdoton tyylivaatimus silloin kun kirjoitetaan intiimeistä asioista. 

Vuosia myöhemmin heidän omat silmänsä lasittuivat, kun he leuka kämmenellä muistelivat niitä mittarimatohymyjä, niitä kyykkiviä lanteita, niitä ratakiskokoipia tuolinrisojen kahta puolen. Niitä kermanvärisiä housuja, joiden pelkkä sauma ilmaisi paikan, missä se mysteeri sykerteli. Ne sileät vaniljahaarat kutsuivat heitä; ne sitruunankeltaiset gabardiinit viittoivat heille.

Toni Morrisonin kuva kirjan sisäkannelta

Toni Morrison, Sula

Olen aloittanut amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Toni Morrisonin varhaisempien 70-luvun kirjojen uusintalukemisen. Sula on toinen, sitä ennen ilmestyi The Bluest Eye (Sinisimmät silmät) ja sen jälkeen Song of Solomon (Solomonin laulu)ja Tar Baby (Tervanukke).

Kohta 85 vuotta täyttävällä Morrisonilla on laaja tuotanto siihen nähden, että hän on kirjoittanut pääosin päivätyönsä ohessa. Viimeisin kaunokirjallinen teos ilmestyi viime vuonna God Help the Child (Luoja lasta auttakoon). Se on minulla vielä lukematta, ainoana hänen romaaniteoksistaan. Morrison on minulle suuri kirjailija. Hänellä on kyky vangita lukija sellaiseen imuun, että siitä irrottautuminen ei ole aivan helppoa. 
Annan nyt mielelläni hänen lumota itseni, koska en ole löytänyt lukemistani uutuuksista yhtään, joka saisi minut kunnolla eläytymään.

Hyllystäni löytyy joitakin Morrisonin teoksia
 muiden hyvien kirjojen keskeltä

Sula alkaa vuodesta 1919 ja päättyy vuoteen 1965. Luvut on merkitty vuosiluvuin.
Ohion osavaltion Medallionin kaupungin mustien yhteisö elää kaupunkia ympäröivällä kukkulalla, joka on saanut nimekseen The Bottom. Myöhemmin alueesta tulee valkoisten suosima esikaupunki huviloineen ja golfkenttineen. Morrisonin tarinassa siellä asuu puuhakkaita naisia lapsineen ja onnettomia miehiä, jotka vaeltavat kuin kulkukoirat, koska heille ei ole paikkaa yhteiskunnassa. He eivät saa haluamiaan miehekkäitä töitä, tien rakennusta yms, vain nöyryyttäviksi kokemiaan tarjoilijan hommia, mikä saa heidät häpeämään. Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista miehistä moni on masentunut ja osittain tai täysin seonnut. 

Tarinan päähenkilöinä on kaksi tyttöä,  Sula ja Nel, jotka tapaavat 12-vuotiaina ja muodostavat erottamattoman parivaljakon. Myöhemmät vaiheet heittävät heitä erilleen, mutta siskous säilyy heidän edes itse sitä tajuamatta. Seuraavassa sitaatissa Nel tajuaa asian. Jude on hänen miehensä, jonka Sula nappasi leikitelläkseen hetken kuten muidenkin kanssa. 
        'All that time, all that time, I thought I was missing Jude.' And the loss pressed down on her chest and came up into her throat. 'We was girls together', she said as though explaining something. 'O Lord, Sula', she cried, girl, girl, girlgirlgirl.'   
     It was a fine cry - loud and long - but it had no bottom and it had no top, just circles and circles of sorrow. 

Minulla on Sula vain englanninkielisenä, mutta aion lainata sen aivan lähipäivinä suomeksi, koska minua kiinnostaa katsoa, miten kääntäjä Seppo Loponen on toiminut muutamassa kohdassa. Lisään tähän kirjoitukseeni sitten myös suomenkielisiä tekstinäytteitä tai kirjoitan uuden postauksen. Tämä tiedoksi niille lukijoille, joille englanti ei ole vahva kieli. 

Sulan kieli on sekä lyyristä että realistista. Sen maailma on rujon kaunis, raaka ja unohtumaton.
Morrisonin yksi vahvuus on se, että hän ei selitä, vaan luottaa lukijan hoksottimiin. Kirja laajenee lukijan mielikuvituksessa paljon siinä kuvatun ulkopuolelle. Esimerkiksi Sulan Plum-enon, oikealta nimeltään Ralph (lähes kaikilla on lempinimet) tragedia tämän palattua sodasta on kuvattu hyvin lyhyesti. Hän on kuin alkoholisoitunut Tar Baby, toinen sodan veteraani, paitsi että huoneesta ei löydy pulloja, vaan paljosta kärventämisestä mustunut ruokalusikka. Seuraava kuvaus onkin tilanteesta, jossa oma äiti polttaa epäkelvon poikansa. Hän ei näe muuta mahdollisuutta. 
Jos kirjailija olisi ympännyt tähän jonkin pitkän selostuksen huumeista, se olisi pilannut kerronnan. Näin koin juuri Oneironia lukiessani. Olen miettinyt, että liittyykö tämä runsaus ja sirpalefaktojen runsas käyttö fiktiossa nykyään Google-aikaan. Karsittu ja tiivistetty teksti säilyttää minulle intensiteetin paremmin kuin runsas ja rönsyilevä. 

Nel valitsee perinteisen mustan naisen osan. Sula haluaa kaiken. Hän lähtee Medallionista ja kulkee ympäri maata, kuuluu opiskelleenkin. Jotkut tietävät, että hänellä olisi ollut valkoihoisia miehiä, mikä on täysin yli ymmärryksen menevää. Kun hän palaa, hänestä tulee myyttinen hahmo, pahan mukanaan tuoja, noita. Yhteisö kukoistaa Sulan ansiosta, koska hänen röyhkeä riippumattomuutensa saa heidät välittämään enemmän perheistään. Naiset takertuvat miehiinsä ja hoitavat paremmin lapsiaan. Sula on heille peili.  

Toinen pelätty paholainen on kylähullu Shadrack, joka perustaa itsemurhaajien vuosipäivän. Hän kulkee ympäri Bottomia aina vuoden kolmantena päivänä lehmänkelloa kalkattaen, hirttoköysi hartioillaan kutsuen ihmisiä murhaamaan. Suicide Day otetaan yhteisön normaaliin kielenkäyttöön joulun ja uudenvuoden ohella. Kukaan ei halua järjestää juhliaan 3.1., vaikka päivään liittyvä taikausko häviääkin ajan myötä. 
Sulan, Nelin ja Shadrackin kohtalot risteävät traagisella tavalla.

Kolmas myyttisiä ulottuvuuksia saava henkilö on Sulan isoäidin adoptoima kolmen pojan muodostama ykseys, jonka osia kutsutaan ensin kaikkia erisnimellä Dewey ja kohta yhteisellä yleisnimellä deweyt. Tässä on eräs yksityiskohta, jonka haluan tarkistaa suomennoksesta, ovatko he edelleen deweyt vai kallet vai mitä.

Morrison nostaa kirjoissaan esiin USA:n mustien, varsinkin naisten, asemaa. 
Kriitikot ovat halunneet nähdä hänen teksteissään postmodernia feminismiä, mutta Morrison itse on korostanut, että feminismi ei ole hänen agendansa, vaan hän haluaa tekstiensä olevan vapaita erilaisille määrittelyille, ei sitoutuvan johonkin tiettyyn.

Tyttöjen suhteesta tuli mieleeni Sofi Oksasen Puhdistuksen sisarukset ja rotuasioista Joyce Carol Oatesin viimeisin The Sacrifice. Eihän mustien tasa-arvoa USA:ssa ole mitenkään loppuun saatettu eikä loppuun kirjoitettu.

Kannatti lukea tämä uudestaan. Enhän silloin 70-luvulla osannut liittää lukemaani paljon mihinkään. (Hui, minähän olen lukenut aktiivisesti yli 50 vuotta!) Lukuelämys oli yhtä intensiivinen ellei jopa vaikuttavampi kuin silloin. Kirjan tunnelma viipyilee mielessäni. 

Entä löytyykö muita Morrisonin fiktioon ihastuneita? Mikä romaani on suosikkinne?

Sulan lukemista lopetellessani kuului radiosta Stingin kappale Fragile. Tässä linkki, jos haluat kuunnella sen. 

Ja tässä Fragile-sanat, jotka liittyvät mielessäni Sulan ja Nelin viimeiseen tapaamiseen:

If blood will flow when flesh and steel are one

Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow's rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime's argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are
How fragile we are, how fragile we are