Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa." 

Tove Ditlevsen, Nuoruus

 

Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Lapsuus-osan lopussa on haikea tunnelmakuvaus hetkestä, jolloin repaleinen lapsuus alkaa jäädä taakse.  
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Toinen osa Nuoruus jatkaa tästä ja kattaa ikävuodet 15 - 18. 
Ollaan Kööpenhaminassa toisen maailmansodan alla. Kaupungissa on levoton odottava tunnelma kuten tytön elämässäkin. Työttömyys, tyytymättömyys, ahtaat asunnot, luokkaerot, sukupuolierot ja fasismin nousu ovat miljöö, josta tyttö pyrkii itsenäistymään. Hän kokee, että hänen oikea elämänsä voi alkaa vasta kun hän täyttää kahdeksantoista, pääsee irti lapsuudenperheestään ja saa oman tilan, jossa voi kirjoittaa. 
Kiedon käteni ympärilleni ja iloitsen siitä, että olen vielä nuori ja terve. Muuten nuoruuteni ei ole muuta kuin puute ja este, enkä pääse siitä tarpeeksi nopeasti eroon.

Tyttö ei pääse lukioon perheen varattomuuden vuoksi. Hän hakeutuu töihin, ensin kotiapulaiseksi, josta hänet potkitaan pois yhden työpäivän jälkeen osaamattomuuden vuoksi, sitten täysihoitolaan, jossa raataminen väsyttää hänet täysin ja lopuksi konttoriin, jossa hänelle ei anneta mitään kunnollista tekemistä. Hän päätyykin kirjoittamaan pomon tietämättä tilausrunoja konttorin väelle perhejuhliin. Kirjoittaminen on tytölle kaikki kaikessa. Hän on jo kirjoittanut runoja ja haaveilee elämästä kirjailijana. Äidin haave on, että tyttö löytäisi hyvän aviomiehen. 
Jos et lakkaa olemasta noin omituinen, hän sanoo, et pääse koskaan naimisiin. En haluakaan päästä, sanon, vaikka juuri harkitsenkin tätä epätoivoista ulospääsyä. Ajattelen lapsuuden mörköä: kunnollista ammattimiestä. Minulla ei ole mitään ammattimiestä vastaan, mutta sana kunnollinen tukkii kaikki valoisat tulevaisuudenhaaveet.

Ditlevsen on tavoittanut hyvin teini-iän kopean tietämättömyyden ja tyttömäisen haaveilun. Hän ei selittele nuoremman minänsä tekoja eikä ajatuksia, vaan kuvaa ne raportoiden ja näyttäen: tällaista se oli.
Aikuiset suhtautuvat nuoriin kuin välttämättömänä pahana, joille pitäisi tehdä tilaa. Työpaikasta ja vuokra-asunnosta tulee helposti potkut ja kotoa ei saa tukea. Kotona viedään tytön palkasta suurin osa eikä ymmärretä, että hänellä olisi omiakin tarpeita, kuten päällystakki.  
Haave omasta rauhallisesta huoneesta ei toteudu, vaikka nuoruus antaakin hieman enemmän liikkumatilaa kuin lapsuus, jossa ollaan täysin toisten armoilla.

Tyttö elää kuten muutkin ikäisensä työväen nuoret, käy tyttökavereiden kanssa tansseissa ja heilastelee nuorten kömpelöitten miesten kanssa, mutta samalla hän odottaa koko ajan tapaavansa jonkun, joka huomaa hänen erityisyytensä ja auttaa häntä kirjailijaksi. Hän kokee rakastumisen tarvetta ja on valmis rakastumaan vaikka vanhempaan mieheen kunhan tällä on iso kirjahylly, ja kyllä suihkukin voisi auttaa asiaa. 

Kun tyttö saa runonsa julkaistuksi kirjallisuuslehdessä, hän tuntee ihmeellistä huikaisua - olisiko onnea. Ja kun oma kirja, runokokoelma, ilmestyy, hän haluaa olla ensimmäisen illan sen kanssa yksin, koska ei ole ketään, joka voisi ymmärtää, mikä ihme se hänelle on. 

Kirjani! Otan sen käteeni ja tunnen juhlallista onnea joka ei muistuta mitään mitä olen ennen kokenut. Tove Ditlevsen. Pigesind. Tätä ei voi enää vetää takaisin. Se on peruuttamatonta. Kirja tulee olemaan olemassa aina, riippumatta siitä, millainen kohtalo minua odottaa.

Niin paljon kuin pidän tästäkin Ditlevsenin kirjasta koen sen kuitenkin laimeampana kuin trilogian ensimmäisen osan, jossa on enemmän runollisuutta ja aforistista tyyliä.
Mietin, onko yleensäkin näin. Lapsuudessa on paljon magiikkaa. Saako siitä siksi helpommin kiehtovan kirjan kuin tosikkomaisemmasta nuoruudesta?
Tulee mieleen J.M. Coetzeen vilpitön Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. (Boyhood: Scenes from provincial life), levoton Nuoruus (Youth) ja itseironinen elämäkertagenrellä ilkamoiva Kesä (Summertime). Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta Poikavuodet on väkevin. Myös Olli Jalosen Poikakirja oli minulle voimakkaampi lukuelämys kuin Miehiä ja ihmisiä.
Nyt odotan, pysyykö tunnelma Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiassa ensimmäisen osan jälkeen. 
Ehkä lukijan toive yllätetyksi tulemisesta myös kirjasarjan jatko-osissa onkin ylimitoitettu vaatimus. 

Luulen, että Ditlevsenin trilogian kolmannessa osassa Gift tapahtuu paljon nuoruuden unissakävelijävaiheen jälkeen. Epäilen, että uusi status ei anna sitä vapautta, mitä nuori nainen toivoo. Nimi on kaksoismerkityksessään pahaenteinen, naimisissa ja myrkky. Myös kirjan englanninnoksen nimi kertoo jotain ikävää, Dependency (riippuvuus). Ditlevsen ei löytänyt onnea liitoissaan.
Kirjoja syntyi paljon, mutta niistä on suomennettu vasta muutama. Kööpenhamina-trilogiaksi kutsuttujen Barndom, Ungdom ja Gift suomentajana on ansioitunut Katriina Huttunen. Gift ei ole vielä ilmestynyt suomeksi. 

 
Aiempia kirjoituksiani Tove Ditlevsenin kirjoista:
Lapsuus 
Lapselle on tehty pahaa

Kirjakoheltajan tunnustuksia

 

Olen varmaan ennenkin  kertonut, että kun varaamisesta tuli ilmaista, niin minulle aukesi runsauden taivas. Kun luen hyvän kirjaesittelyn, niin minunhan pitää saada se kirja kotiin tarkistettavakseni, samoin kuin jos näkee hyvän vaatteen, niin sitä on käytävä sovittamassa. Niinpä minulla on koko ajan paljon kirjoja sekä lainassa että varauksessa. Kirjastokäynneillä, joita on taajaan, palautan noin viisi kirjaa ja lainaan saman määrän. 

No niin, mutta asiaan. Tapahtui seuraavaa...
Luin jostain lehdestä ruotsalaisen Björn Natthiko Lindebladin muistelmakirjasta Saatan olla väärässä ja ajattelin, että oijoi minunhan oli tarkoitus varata tämä jo aiemmin. No, ei kun kirjaston sivuille. Ihmettelin, kun kirjan kohdalla ei näkynyt 'varaa teos' -painiketta, e-kirjan kyllä, mutta en minä semmoista. Kokeilin eri laitteilla ja pyysin miestäkin kokeilemaan omilla sivuillaan. Hänen tunnuksillaan onnistui!
Tuli mieleen laittaa viesti kirjaston verkkopalveluasiantuntijalle. Hän neuvomaan, että pitää ensin kirjautua. Juu juu, tiedän minä tuommoiset, kun koko ajan varaan. Siinä sitten ällistelimme muutaman viestin verran. Ei ollut tullut tällaista mysteeritapausta ennen vastaan. Minä naureskelin, että onkohan se kirja katsottu minulle vaaralliseksi ja ilmoitin, että ei tarvitse nähdä enempää vaivaa, kun saan kirjan mieheni kautta. No, asiantuntija ilmoitti, että kyllä tämä probleema askarruttaa ja että he miettivät sitä nyt oikein porukalla, mutta ei vaan selkene. Sitten hän laittoi tapaukseni Kansalliskirjaston tukeen tutkittavaksi ja parin päivän päästä tulee vastaus: järjestelmä ei anna varata, koska minulla on jo yksi varaus kirjasta!
Arvatkaa naurattiko? - Nauratti. 
Totesin anteeksipyynnössäni, että hyvä kun ei anneta varata kahdesti. Muistelin, että joskus ennen minulla kyllä olisi ollut varauslistallani sama kirja kahdesti, kunnes huomasin asian ja poistin sen mitä olisin joutunut odottamaan pitempään. (Olen muuten myös joskus varannut kirjan, joka minulla oli jo kotona lainassa.)
Verkkoasiantuntija vastasi vielä minulle kohteliaasti, että oli vain hyvä, kun ongelma nousi esiin ja että he suunnittelevat korjata asian verkkokirjastossa, niin että sinne tulee maininta, jos kirjasta on jo varaus. Heh, minun kohellukseni olikin hyödyksi. 
     
Tällä hetkellä minulla on lainassa hm... kaksi isoa kirjapinoa ja varauksessa kymmenkunta kirjaa, ei yhtään samaa kotona ja varauslistalla. Tarkistin. 
Eniten minua vetää puoleensa indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous, Tove Ditlevsenin Nuoruus ja Vladimir Nabokovin Despair. 
Luin hiljattain Meri Valkaman romaanin Sinun, Margot (hyvä romaani rakkaudesta ja entisestä Itä-Saksasta sisältäpäin tarkasteltuna) ja luen parhaillaan Kristiina Vuoren romaania Samettiin kätketty (historiallinen romaani, jossa 1640-luvun Turku herää eloon ja nuorten naisten elämän puitteet puistattavat).  

Joskus kirjablogeissa keskustellaan siitä, pitääkö kirja lukea loppuun jos sen on aloittanut. Ei minusta. Eikö se ole vähän sellaista 'lautanen tyhjäksi' -ajattelua. Jos en nauti annoksestani, en syö, vaan siirrän sivuun.
Kirjoja on kiva selailla ja varsinkaan uusista kirjoista ei takakansiesittelyn perusteella tiedä, pitääkö kirjasta niin paljon, että lukee sen. Joistain mielikirjailijoista tietää melko varmasti etukäteen, että kirja vastaa odotuksia. 

Tietenkin korona-apeus on lisännyt kirjojen rohmuamistani.
Luulen, että virustilanne alkaa helpottaa. Tutut ihmiset sairastavat nyt omikronin aiheuttamaa flunssaa hyvin lievänä. Päätimmekin, että Mentula-residenssin lockdown on päättynyt ja meille saa tulla. Olen myös alkanut suunnitella reissuja useammalle taholle. Jotain voitte päätellä siitä, että pöydälläni on Lonely Planetin 2020 päivitetty painos Pocket Tenerife.

Kirjakassini teksti

Tove Ditlevsen, Lapsuus

Tove Ditlevsen (1917 - 1976) on Tanskassa tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija. Häneltä on suomennettu vain vuonna 1941 julkaistu esikoisromaani Man gjorde et barn fortræd, Lapselle on tehty pahaa ja omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa Barndom, Lapsuus, joka ilmestyi Tanskassa jo 1967, mutta suomennettiin vasta tänä vuonna. Suomentaja on Katriina Huttunen, jolle kiitos kauniista kielestä!

Luin jokin aika sitten kirjan Lapselle on tehty pahaa ja ihailin Ditlevsenin tarkkaa psykologista näkökulmaa. 
On kiinnostavaa huomata, miten kirjailijan tyyli on pysynyt osin samana osin muuttunut - onhan kirjojen välillä kaksikymmentäkuusi vuotta ja yli kaksikymmentä teosta. Myös ajan tyyli oli erilainen 40-luvulla kuin 60-luvun lopussa. Ajatellaan vaikka rintamalta lähettyjen kirjeiden arvokkuutta ja juhlavuutta; teitittely ja arvonimien käyttökin olivat 40- ja 50-luvuilla arkipäivää, kun taas parikymmentä vuotta myöhemmin tyyli muuttui rennommaksi. 

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Pieni tyttö on äitinsä kanssa kotona isän lähdettyä töihin ja isonveljen kouluun. Hän kokee, että on paras olla äänetön ja näkymätön, niin äiti ei muista että hän on siinä ja vielä lapsi, koska äiti tuntuu vihaavan lapsuutta. Kun isä saa potkut töistä poliittisen aktiivisuutensa seurauksena, äidin vihamielisyys lisääntyy entisestään. 
 
Kohtaus, jossa tyttö havahtuu huomaamaan, että kuuluu perheineen alempaan sosiaaliluokkaan, on koskettava. Äiti vie tytön ilmoittautumaan kouluun. Kun hän kehaisee noidan näköiselle, pelkoa herättävälle rehtorille, että hänen tyttönsä osaa jo lukea ja kirjoittaa, niin tämä torjuu tiedon kylmästi ja valistaa, että heillä on koulussa oma tapa opettaa lukemaan. Tyttö aistii äitinsä loukkaantumisen ja paljon muutakin. 
Katson häntä ja oivallan samaan aikaan monta asiaa: hän on pienempi kuin muut naiset, nuorempi kuin muut äidit, ja hän pelkää ulkomaailmaa. Ja kun hän ja minä pelkäämme sitä yhdessä, hän hyökkää kimppuuni. Seisoessamme noidan edessä huomaan myös että äitini kädet haisevat tiskivedeltä. Vihaan sitä hajua, ja kun poistumme koululta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sydämeni täytyy siitä vihan, surun ja myötätunnon kaaoksesta mitä äiti on tästä hetkestä lähtien ja koko elämäni ajan minussa herättävä. 

Tyttö kasvaa ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän kuljettaa runovihkoaan mukana koululaukussa, ettei veli löytäisi sitä pilkattavakseen. Kun hän 14-vuotiaana uskaltaa viedä runonsa eräälle toimittajalle arvioitavaksi tämä hämmästyy niiden eroottisuutta. Toimittaja oli odottanut runoja lehden lastensivuille. Hän pyytää tyttöä palaamaan runojensa kanssa kahden vuoden kuluttua. 
Lukio on tavoittamattomissa, työläisperheen tytön tie vie rippikoulun jälkeen kotiapulaiseksi.
Tulevaisuus on suunnaton, ylivoimainen kolossi, ja pian se kaatuu päälleni ja murskaa minut. Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni ja tuskin olen saanut yhden reiän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi. Se tekee minusta haavoittuvaisen ja ärtyisän.   

Ditlevsenin lapsuuden kuvat ovat äärimmäisen kauniita.

Minne vain kääntyykin, törmää lapsuuteen ja satuttaa itsensä, se on kulmikas ja kova ja loppuu vasta kun se on repinyt lapsen riekaleiksi. Kuulostaa siltä, että jokaisella on omansa ja että jokaisen lapsuus on erilainen. Esimerkiksi veljeni lapsuus on hyvin äänekäs, kun taas minun lapsuuteni on hiljainen ja väijyvä ja valpas. 

Lapsuus on pitkä ja pimeä kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. 

Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen.

Minusta tuntuu pahalta irrottaa muutamia lauseita sitaateiksi, kun koko luku 6 on kuin proosarunoa.

Kirjan lopussa minäkertoja on 14-vuotias, mikä on se ikä, johon asti lapsuuden suotiin kestävän. Se on tällä tytöllä kestänyt juuri ja juuri toisin kuin Ruth-ystävän sileä ja särötön lapsuus, josta olisi jäänyt vaikka muille jakaa.
Tyttö on yksin kotinsa olohuoneessa surullisena ja haikeana. Elämällä ei näytä olevan paljon tarjottavaa. Onko hän aikuisenakin yhtä mahdoton ja riekaleinen kuin lapsena?
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Yksi Ditlevsenin teosten pääaiheita on lapsuus. Muita tärkeitä teemoja on ihmisen mieli, taiteilijuus, kuolema ja erotiikka. 

Ditlevsenillä on osassa romaanejakin omaelämäkerrallista ainesta, mutta varsinaisia muistelmia ovat Barndom, Ungdom (1967) ja Gift:Erindringer (1971). 
En oikein ymmärrä, miksi Lapsuus-teoksen takakannessa puhutaan autofiktiosta, vaikka kirjailija itse on puhunut muistelmistaan ja kolmannen osan lopussa on tuo sanakin 'erindringer', muistoja. Pitääkö kaikista muistelmista nyt käyttää sanaa 'autofiktio'? Kyllähän se tiedetään, että muistelu ei ole objektiivista tietoa. 
Kolmannen osan nimessä on sanaleikki. Nimi tarkoittaa sekä naimisissa olevaa että myrkkyä. 

Ditlevsen kuoli viisi vuotta Gift-kirjan julkaisun jälkeen ennätettyään julkaista näiden vuosien aikana runoteoksen, romaanin, kaksi esseekirjaa ja kaksi omasta elämästä kertovaa teosta, joista toinen kertoo ensirakkaudesta ja toinen on salaperäisen kuuloinen Tove Ditlevsen om sig selv.
Elämä oli käynyt raskaaksi ja kirjailija päätyi itsemurhaan. 

Kunpa saisimme lisää Ditlevseniä suomeksi! 

Tietääkseni Huttunen on suomentamassa trilogian kakkososaa.
Täällä yksi lukija odottaa malttamattomana.

Tästä voit klikata kirjoitukseeni kirjasta Lapselle on tehty pahaa. 

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa

Vanhat kirjan kannet olivat usein yksinkertaisia, vain kaunis pinta, ei tekstejä. Tähän on piirretty lisäksi taitettu kukka.
Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917 - 1976) kirjoitti esikoisromaaninsa Man gjorde et barn fortraed vuonna 1941 julkaistuaan sitä ennen kaksi runokokoelmaa. Kirjan suomalainen nimi noudattaa alkuperäistä, Lapselle on tehty pahaa, 1950. Suomentaja on Yrjö Korhonen.

Nimi kertoo mistä on kysymys. Kyllä, lapsen hyväksikäytöstä, ja osuvasti myös sen, että lapsena seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta tuntuu aikuisena, kun syy pahaan oloon on selvinnyt, että sen kauhun on kokenut joku toinen, vieras lapsi, jonka hän on kerran tuntenut.

Kirsten Worm on huolehtivien työväenluokkaisten vanhempien vielä kotonaan asuva nuori nainen. Päättelen, että eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kirsten  on kohdannut miehen, Jörgenin, josta pitää, mutta ei pysty tuomaan häntä kotiinsa, vaikka tietää, että aina huolissaan olevat vanhemmat iloitsisivat tietäessään, että hänellä on kunnollinen poikaystävä. Vanhempien ja Kirstenin välit ovat etäiset. He ovat kaikki avuttomia ja kykenemättömiä lähestymään toisiaan. 

Jokin oli hullusti, mutta hän ei tiennyt,  mikä se oli. Hän tiesi vain, että hänen ruumiissaan oli kuume, hän kaipasi elämää. Hän istui mielellään "Sisiliassa" Jörgenin ja Ninan ja Egonin kanssa juomassa porteria ja limonaadia. Hän tunsi mielihyvää tanssiessaan Jörgenin kanssa ja tuntiessaan hänen laihojen sormiensa liukuvan pitkin selkärankaansa. Hän tiesi, että oli olemassa jotain muuta, syvempää iloa, puhtaampaa, mutta hänen sydämensä oli niin levoton ja hänen yhdeksäntoistavuotiaan sielunsa yllä häilyi varjo, jonka syytä hän ei tiennyt. 

Varjo on se, että Kirsten kavahtaa seksuaalista lähestymistä. Jörgenin halua viestivä katse pelästyttää ja tuo muiston jostain kauhistuttavasta. Kuitenkin hän haluaa olla Jörgenin kanssa, vaikka tietää, että "se tärkein" puuttuu.
Hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Ei ollut yhtään miestä, jonka olkapäätä vasten olisi voinut painaa päänsä ja tuntea itsensä turvalliseksi. Ei ollut mitään turvaa miehen läheisyydessä. Oli vain himoa ja tuskaa.

Kirstenin ongelma alkaa selvitä, kun hänen työpaikalleen kirjapainoon tulee uusi työntekijä, vanhempi mies, jonka tapa lähestyä äänettömästi epävarmoin askelin saa hänet varuilleen ja nostaa alitajunnasta jotain unohtunutta. Vaaran tunne kulkee hänen lävitseen, mutta hän puistelee sen pois. Seuraavaksi hän säpsähtää miehen pitkiä valkoisia sormia ja kohottaa katseensa tämän kasvoihin, jotka ensin tuntuvat oudosti tutuilta ja sitten kohta vierailta. Vanhemmille miehen nimi ei sano mitään. Kirsten tuntee olonsa pettyneeksi, Miten hän olisikaan voinut lapsena tavata tätä miestä, ylihuolehtiva äitihän vahti hänen joka askeltaan.   

Muistot tilanteista, joissa Kirsten on lapsena kauhistunut kenen tahansa vieraan miehen kasvojen tullessa lähelle alkavat nousta pintaan ja painajaisunet johdattavat häntä eteenpäin.
Siis jo silloin, hän ajatteli, ja silloin olin seitsenvuotias. Olenko elänyt jo kerran aikaisemmin vai onko mahdollista, että seitsenvuotias lapsi -?  Tässä ajatukset vaikenivat, kuten aina. Tässä oli syvä, tiheä pimeys, läpitunkematon. 

Kirsten tietää, että hänen on pakko uskaltaa selvittää salaisuutensa oman elämänsä ja vierellään pysyneen Jörgenin elämän vuoksi. Mikä mies Emanuel Schultz oikein on? Miksi tämä tulee hänen painajaisiinsa? Kirsten järjestää tapaamisen.
Silloin revittiin pois se verho, jonka läpi hän oli jo puoliksi tunkeutunut. Silloin hän näki kaiken - ja huusi. Silloin hän eli kaiken uudelleen ja painoi rystyset suuhunsa tukahduttaakseen huudot, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa. 

Kirstenin huutaessa mies kääntyy kylmänä pois ja miettii, että jaahas tällaiset asiat jäävät muistiin. Hän oli pelännyt kolmivuotiaaseen kajotessaan, että seuraavana päivänä äiti ja poliisi tulisivat, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nuori luotettava pyhäkoulunopettaja jatkoi oheiskasvattajana.
Hän oli saanut saatella pienen rakkautensa kohteen kotiin ilman epäilyn häivää,  eikä tämä ollut valittanut asiasta. Hänen olisi pitänyt - silloin, ei nyt enää. 

Tämä on siis mahdollista, hän ajatteli. Vuosilla ei ole  mitään merkitystä. Lapsi ei kuole, sitä ei käännetä ylösalaisin kuin koteloa, josta täysikasvuinen ihminen astuu esiin. Se jatkaa elämäänsä eristettynä johonkin ihmisessä ja voi milloin tahansa sukeltautua esiin. Eloisana. Tuorein muistoin. Ne huudot tulivat kuusitoista vuotta liian myöhän. 
Lapsi ei ollut huutanut. 

Kristen kuuntelee miehen selittelyä siitä, miten aivan hyvin voi rakastua lapseen, koska lapsessa on jotain niin esteettistä.
Hän selittää itseään kuin varas, joka kaikesta huolimatta on ylpeä siitä mitä tekee ja pitää sitä mielenkiintoisena. Hän on pelännyt vain ilmiantoa eikä hän vieläkään välitä lapsesta, vain itsestään. 

Tahdoin vain vähän leikkiä kanssanne. 

Hänen äänensä sameni: - Te olitte niin pieni, ja teillä oli pieni, lyhyt, sininen hame. Teidän pienet kiinteät jalkanne - 

Emanuel selittää, miten lapsen viaton luottavaisuus voittaa hänen kaltaisellaan aikuisen naisen laskelmoivuuden ja miten ihme ja paratiisi toteutuu, kun pieni lapsi käsittää sellaista mitä ei saisi käsittää, kun saa aukaista kukannupun ja murskata terälehdet. Luonnonvastaista, no juu, mutta eihän sille mitään voi, kun on sellainen kuin on. 

Ditlevsen on kuvannut pedofiliatapauksen tarkkanäköisesti ja läheltä. Ei kai vain... Hänen oma elämänsä oli onneton ja päättyi itsemurhaan.
Ditlevsenin elämäkertatrilogian ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt suomeksi Katriina Huttusen suomentamana. Toivottavasti kaikki osat suomennetaan. 

Ajankuva ja yhteiskuntaluokkien kuvaus ovat Ditlevsenin vahvuuksia.
Kirstenin silmin hän arvostelee ja armahtaa, ei pedofiiliä, mutta muita, joita on katsonut arvostellen. Kirsten aikuistuu.
Hän löytää säälin tunteen vanhempiaan kohtaan, jotka ovat yhtä tietämättömiä ja lannistettuja kuin hän itsekin on. 

- Mikä isänne on? kysyy johtaja kohteliaasti. - Työläinen? Vai niin, jaahah, luulen, ettemme voi käyttää teitä mihinkään. Lisäksi: te olette ilmeisesti niitä, joiden pitää elää palkallaan, me etsimme hyvästä perheestä olevaa nuorta tyttöä, joka vain tahtoo ansaita vähän taskurahoja. 

Vanhempien vallasta lapsiinsa Kirsten toteaa, että nämä voivat vahingossa vaikka lyödä lapsensa kuoliaaksi eikä heitä voida siitä rangaista.
Että olisi tuomioistuin vanhempia varten oli ennenkuulumaton ajatus, aivan liian rohkea juolahtamaan heidän mieleensä. 

Köyhälistön lapset elävät ahtaasti ja saavat liiankin pieninä todistaa aikuisten intiimiasioita ja rankkoja riitoja. Elokuvissa ja viikkolehdissä he taas tapaavat täydellisen sliipatun sankarin ja sankarittaren joka naisellisesti pää taaksepäin taipuneena antautuu romanttiselle viettelijälleen. Näistä kahdesta he rakentavat itselleen mallin.
Kumppani on löydyttävä samasta yhteiskuntaluokasta tai kauniilla työläistytöllä joskus selkeästi ylempää. Luokkaerot määräävät elämän. 

Tanssiravintola on paheiden pesä, josta nuoria varoitellaan.   
Kaikki oli yhtä lainehtivaa ihmismerta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet sinne sattumalta ja tiheään toisiinsa  sulloutuneina hengittivät toistensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka muutamaa yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta olivat äärettömän tyhjiä ja välinpitämättömiä. Tyhmiä, nuoria ja hikisiä - siellä täällä katseessa häivähdys jostakin kerran olleesta, kadotetuista mahdollisuuksista, poistuhlatuista sielunkyvyistä, kallisarvoisista lahjoista, jotka oli murskattu ja tapettu jazzin idioottimaisessa neekerimölinässä ja viettien kohtalokkaassa sokeudessa. 

Ditlevsenin tyyli on melodramaattista, mutta ei liikaa. Aikanaan se ei ole vaikuttanut niin pateettiselta.
Asiaa on paljon ja sellaista asiaa, mikä nykylukijalle muistuttaa, miten paljon on menty eteenpäin ihmisten oikeuksissa ja tasa-arvossa.  

Olen katsonut YleTeemalla menevää italialaista Elena Ferranten romaaneihin perustuvaa tv-sarjaa Loistava ystäväni, jossa kuvataan napolilaisia työläisnuoria. Ajankohta on myöhäisempi kuin Ditlevsenin nuorilla, sarjan alussa ollaan 50-luvulla, mutta luokkajaot ovat yhtä jyrkät kuin Ditlevsenin kuvaamana aikana Tanskassa. 
Luin myös Simone de Beauvoirin elämäkerrallisen romaanin Erottamattomat, jossa porvaristytöt kärsivät ahtaasta katolisen uskonnon rajaamasta elämästään 1900-luvun alun Ranskassa. 
Ditlevsenin, Elena Ferranten ja Simone de Beauvoirin romaanit liittyvät yhteen sillä tavalla, että niissä kaikissa nuoret tytöt etsivät omaa rooliaan ja oikeuttaan mielekkääseen elämään. Kaikki he etsivät myös rakkautta kaivaten, pettyen, murtuen ja onnistuenkin.  
Ditlevsenin kirja päättyy kahteen tärkeään lauseeseen:
Vihan voimme unohtaa. Rakkautta emme koskaan.