P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita.
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.