Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä ja animaatiolokuvien tekijä.
Hän on tehnyt sekä kriitikoiden että lukijoiden suosioon päässeitä sarjakuvaromaaneja omista kokemuksistaan paikoissa, joissa on asunut Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa ja lastensa kanssa. 

Shenzen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta kertovat Delislen matkakokemuksista Aasian maissa ja Merkintöjä Jerusalemista hänen havainnoistaan Israelissa elokuusta 2008 heinäkuuhun 2009. Kirja julkaistiin 2011 nimellä Chroniques de Jérusalem ja sen on suomentanut seuraavana vuonna Saara Pääkkönen.
Kirjan tekee tällä hetkellä erityisen kiinnostavaksi se, että Delislen vuoteen sisältyy myös yksi Gazan sodista, operaatio Valettu Lyijy.

Merkintöjä Jesrusalemista on päiväkirja niistä asioista, jotka kiinnittävät Delislen huomion ristiriitaisuudellaan, hassuudellaan tai järjettömyydellään.
Hän ei ole uskonnollinen ja voi siksi kommentoida objektiivisesti Israelin uskontoja ja niiden sisällä olevia ryhmittymiä.
Elämä monikansallisessa ruuhkaisessa Jerusalemissa on vaikeaa, koska eri uskonnoilla on eri juhlat ja vapaapäivät. Elämää hankaloittavat lukuisat rajanylityspaikat ja se, ettei koskaan tiedä, ovatko kaupat, virastot ja nähtävyyspaikat auki vai kiinni ja onko jokin ruoka-aines peitetty kaupassa muovien taakse, koska sen syöminen on tiettynä aikana kielletty.
Väkivalta on läsnä arkipäivässä niinkin hassuna näkynä, että lenkkeilijäporukassa joku juoksee iso kivääri selässään.  

Rabbi julistaa perjantaisin sapatin alkaneeksi puhaltamalla torveen torilla ikivanhan perinteen mukaan, mutta nykyajan torimyyjät heittävät häntä nauraen kesäkurpitsalla selkään ja hän pakenee suojaisaan kotikortteliinsa. Pyhä ja maallinen sekoittuvat. 

Vieraille riittää turistinähtävyyksiä. Kolmella isolla uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on osin yhteiset, osin erilliset pyhät paikkansa erittäin ahtaalla alueella. Pyhän haudan kirkkoa hallinnoi kuusi kristillistä kirkkokuntaa, joilla kaikilla on tarkasti määritelty hoitovastuunsa, mutta käytännössä kirkosta huolehtii eräs arabisuku. Uskonnot näyttävät elävän sopusoinnussa keskenään vihollisenaan maallistuminen ja vielä pahempana poliittiset ambitiot, joissa uskontoja käytetään hyväksi.
Kuvatessaan ihmisten arkea Jerusalemin alueella Delisle antaa kiinnostavaa tietoa, jota poliittiset katsaukset eivät näytä. 

Delisle vetää piirrostyöpajoja ja ihmettelee valtavan suuria tasoeroja ryhmien välillä.

Kun hän opettaa sarjakuvaa modernille naisryhmälle, vanha tiukan linjan uskovainen mieshenkilö pauhaa lähettyvillä kuin itsekseen silmät maahan luotuina  ja naiset kertovat hänen moittivan heitä, mutta katsovan muualle koska kohti katsominen on kiellettyä.

Sarjakuvatyöpajoja pidetään myös Sanna Hukkasen matkapäiväkirjassa Taiga, Etnograafinen matkakertomus. Hukkanen kulkee Venäjällä suomensukuisten kansojen keskuudessa moskovalaisen tulkkinsa Annan kanssa. 
Kirja on julkaistu viime vuonna, se kertoo ajasta Venäjän syrjäseuduilla juuri ennen koronaa ja Ukrainaan hyökkäämistä.

 

 

Venäjällä ei ole sarjakuvan perinnettä. Sanomalehdissä ei ole strippejä ja tätä taidemuotoa on pidetty jopa länsimaisena propagandana. Kaikki on kurseille osallistuville uutta, mutta he saavat yleensä pian kiinni asian ytimestä ja innostuvat piirtämään. Monet valitsevat aiheeksi oman ryhmänsä syrjityn aseman.
Osallistujien taso Hukkasen kurssien kesken vaihtelee hurjasti kuten kollegallaan Delislellä Jerusalemissa. Kuvaamataidon opettajiksi kouluttautuvat saattavat olla heikompia ideoiltaan kuin täysin kouluttamattomat ihmiset.

Monikulttuurisuus Venäjällä on ollut sitä, että vähemmistökansat ovat saaneet tanssia ja esiintyä näytösluonteisesti kansallispuvuissaan, mutta omankielinen radioasema ja kirjallisuus on ollut liikaa. Neuvostoliiton hajottua vähemmistökielinen julkaisutoiminta oli elpynyt joksikin aikaa, kunnes sitä alettiin taas systemaattisesti vähentää. Uusi kielilaki on nyt estänyt sen sekä myös omankielisen opetuksen kouluissa.
 
Saamelaisalueille on tehty teemapuistoja, "etnoparkkeja", kuten reservaatteihin USA:ssa. Tyyli saattaa olla aika raflaava. Erään puiston kuuluisin nähtävyys on puu, jonka muodossa voi nähdä Leninin profiilin.

Tämäkin kirja kertoo paljon yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Se vie ajatukset siihen, miten Venäjällä oli jo paljon ennen sodan aloitusta ryhdytty puhdistuksiin aitovenäläisyyden korottamiseksi ja vähemmistöryhmien hävittämiseksi.
Ollaan kaukana tasa-arvosta, kun vähemmistökansojen nuoria miehiä kerätään ja huijataan ensimmäisinä sotaan. Myös muualta maahan opiskelemaan tai töihin tulleita yritetään lahjoa rintamalle "lihaksi". 

Tällä hetkellä Sanna Hukkanen ei voisi tehdä tällaista matkaa.
Toivottavasti joskus tulee sellainen maailmantilanne, että se on taas mahdollista. Mutta mikä lienee silloin suomalais-ugrilaisten ihmisten asema?
Löytävätkö tutkijat heitä enää?

PS
Kiinnostuin Guy Delislen kirjoista Esmeraldan ansiosta (Esmeraldan eetos) ja Sanna Hukkasen kirjoista Hikkaj'n (Hikatusta) ansiosta. Kiitokseni heille!

PS2
Olen aiemmin kirjoittanut Sanna Hukkasen sarjakuvakirjasta Juuri. Tesktistä tuli "hieman" omiin muistoihinikin rönsyävä. Jos jaksat lukea, niin täältä (klik) löytyy. 

Horinaton helmikuuko?

Hurjan lumitalven satoa

Hämmästyin, kun näin inarilaisen Skábmagovat-elokuvafestivaalien mainoksen Helsingin Sanomissa (klik). Juuri on ollut kauhea polemiikki Katariina Sourin Lux Helsinki -valotaidetapahtumaan maalaamasta kuvasta jossa on nainen saamenpuvussa ja poro, miten kliseinen se on. No, mikä tekee tästä julisteen kuvasta ei-kliseisen? Sekö, että tekijä Ellen-Maarit Juuso on syntynyt Kilpisjärvellä?
Kliseinen, jään miettimään... kulunut, tavanomainen?

Sulaako nämä lumivuoret ikinä?

Katsoin eilen TV1:n Perjantai-ajankohtaisohjelman, jossa Sixten Korkman selitti, ettei nyt olisi mikään pakko kurjistaa vähävaraisia lapsiperheitä ja että hänen mielestään säästötalkoissa pitäisi kaikkien olla mukana. Minä lisään siihen, että minun mielestäni parempiosaisten pitää olla mukana etunenässä.
Porukka lakkoilee ja osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä ja mitä tekee hallitus? Ei mitään.
Heikoimpien tukeminen vahvistaa demokratiaa ja eriarvoisuuden lisääminen rapauttaa sen.

Äänestin kummallakin kierroksella ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Toivon Suomen saavan humaanin presidentin, sellaisen joka puhuu mitä tarkoittaa ja on köyhien ihmisten puolella. 
Kymppi on nykykouluarvosanoissa kiitettävä ja kasi on hyvä. Minun kouluaikanani 10 oli erinomainen ja 8 tyydyttävä. 

Ihanin aikakauslehdessä kohtaamani lausahdus on Jari Sinkkosen ET-lehden nro 3 haastattelussa: "Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa." Ja myös: " Tärkeintä ihmiselle on saada toisen ihmisen katse, kosketus ja kiinnostus. Niitä vastasyntynytkin tarvitsee, jotta kehittyisi ja pysyisi hengissä."

Mietin, eikö vanhempienkin pidä katsoa lastaan lumoutuneesti. Kaikilla ei ole isovanhempia ihailemassa. Entä riittääkö se, että on isovanhempien puuttuessa itse katsonut heitä lumoutuneesti, kun he ovat olleet pieniä ja kun he ovat isoja? Olisiko pitänyt kasvattaa myös taisteluasennetta ja kovuutta? Vastaan pitkän mietinnän ja itsetutkistelun jälkeen - ei. Tärkeintä on kasvattaa lapsi luottamaan elämään.
Uskon, että paljon huomiota saaneesta lapsesta kasvaa todennäköisimmin itseään korostamaton ja vahva ja ohikatsotulla on vaarana kehittyä ylimieliseksi ja heikoksi.

Askartelimme lapsenlapsen kanssa yksisarvisen, 
jolle löytyi kaveri paidan etumuksesta

Kyllä on itsensä kengittäminen hankalaa talvikeleillä.
Nasta-, pito- vai kitkapohjat? Nastat pitävät parhaiten, mutta niillä ei voi poikkeilla sisätiloihin kävelylenkin varrella. Minulla on irrotettavat liukupohjat, mutta niillä on pysyteltävä ulkona, koska ne ovat hankalat kiskoa pois ja taas vetää uudelleen kengän päälle. Samoin hankalia ovat varmaan nastakenkien päälle kiskottavat piikkisuojat, joita on eri merkeille erihintaisia. On myös älykenkiä, joissa nastojen pitäisi painua jonkin verran sisälle itsekseen pohjan mukaan (silti pilaavat lattioita) ja sellaisiakin joissa ne voi napsauttaa kantapään painikkeesta umpihuppeluksiin, mutta tiedän, että joskus ne voivat myös jäädä sinne pysyvästi. 
Turvallisinta olisi varmaan pysyä sisällä kesään asti.

Joonas Rinta-Kanto tekee Helsingin Sanomiin hauskaa sarjakuvaa Fok It.
Pari päivää siiten lehdessä oli strippi, jossa kaverukset muistelevat, etttä olisi ollut puhetta pitää horinaton helmikuu, mutta mönkään meni heti alkuunsa, "näinhän se sitte" ja "näin ne menee juu juu".
Horinaton helmikuu, hmm... minäkin tässä teille hajamietteitäni. 

Ai niin, se vielä, että sain tämmöisen kirjan, 1001 kirjaa jotka olisi pakko lukea ennen kuolemaa. Jaahas. Kävin läpi ja laskeskelin, että olisin lukenut näistä ehkä parisataa. Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 2006, joten sen jälkeen kirjoitettuja ei ole mukana. Ensimmäisten joukossa on antiikin kreikkalaisen Aisopoksen nimiin merkityt, ehkä useamman tarinoijan, opettavaiset eläintarinat, Fabulae Aesopi, jotka on julkaistu kirjana Pariisissa vuonna 1475 ja viimeisenä Kazuo Ishiguron Never Let Me Go vuodelta 2005. Saa nähdä, inspiroidunko lukemaan jonkin kirjassa esitellyn teoksen. 

Suvi Ermilä, Vastaanottokeskus

Suvi Ermilä on sarjakuvataiteilija ja sosionomi. Hän käsitteli esikoisteoksessaan Hauho (2017) sukulaisten välisiä suhteita kesämökillä. Toinen kirja Jälki vuodelta 2018 sisältää neljä sarjakuvanovellia ihmisten kohtaamisista ja niiden jättämistä muistoista. 
Viime vuonna julkaistusta teoksestaan Vastaanottokeskus Ermilä sai Sarjakuva- Finlandian. 

Vastaanottokeskus koostuu 27 lyhyestä kertomuksesta, jotka kuvaavat tilanteita vastaanottokeskuksen arjessa työntekijän näkökulmasta. Elämä on hidasta odottamista, työntekijät yrittävät vakuuttaa toisiaan työmenetelmiensä merkityksellisyydestä ja motivoida asiakkaitaan jaksamaan välitilassaan. 
Rosoiset tummat piirrokset kuvaavat hyvin elämän rosoista ankeutta. Tekstiä on vähän, varsinkin asiakkaiden kanssa keskusteltaessa, jolloin kielenä on lyhyt englanti: "Go and wait in car, please go to line... " 
Kansi näyttää liituvärein toteutetulta ja joidenkin piirrosten taustat vesivärimaalauksilta.

Yllä olevat kuvat ovat novellista Tarkistus, jossa yövuorolaisen kasvoilta välittyy pelko nurkassa mustana möykkynä kyhjöttävän puhumattoman asiakkaan puolesta.

Surullisista tilanteista huolimatta Ermilän kirjassa on myös tilannekomiikkaa ja välistä absurdia huumoria sekä kritiikkiä valittuja menetelmiä kohtaan.
Kun innokas ohjaaja vie pakolaisryhmän Nuuksioon kokemaan suomalaisen metsän rauhoittavan ihanuuden, hän ei ota huomioon, että joku metsään kuljetetuista on rämpinyt kuukausikaupalla Serbian metsissä pakomatkallaan ja nähnyt osan vierellä tallaajista menehtyvän matkan varrelle. 
Taidepajan vetäjän on vaikea houkutella ketään projektiinsa maalaamaan tunteitaan kankaalle ja rentoutumaan taiteen avulla. Jos ei ole ollut kiinnostunut maalaamisesta kotimaassaan ja on pitänyt sitä lasten elämään kuuluvana ajanvietteenä, niin miksi siitä nyt elämänsä epävarmimmassa vaiheessa kiinnostuisi. 
Työntekijää epäilyttää voimauttavan valokuvan käyttö ja suosio pakolaisten keskuudessa, mutta asian esittelijä sanoo, että se on asiakkaan psykososiaalista tukemista, jota tärkeämpää ei olekaan.  

Loppuselitys on se, että asiakasta pitää auttaa voimaantumaan, niin että hän kestäisi käännytyksen."Negatiivinen asenne ei ainakaan auta ketään."

Psykososiaalinen tukeminen ja voimaantuminen, niin.
Eikös jo Claes Andersson todennut kauan sitten, että parasta ahdistuneen ihmisen tukemista on hänen aineellisten olojensa järjestäminen siedettäviksi. 

Ukrainalaispakolaisten kohtaamisessa näyttää olevan uusia järkeviä tuulia, byrokratiaa on vähennetty ja työhön pääsyä helpotettu. Kunpa tämä laajennettaisiin koskemaan kaikkia pakolaisia. 
On älytöntä ja sydämetöntä, että hyvin arvosanoin Suomessa suomen kielellä ylioppilaaksi kirjoittanut ja kesätyöpaikan hankkinut afgaaninuorukainen palautetaan kotimaahansa vain koska hidas byrokratian mylly on päätynyt sekä oleskelulupaa hakevalle että Suomelle epäviisaaseen ratkaisuun lähettää pois tänne kotoutunut lahjakas ja uuttera nuori ihminen.

Ermilän pienet vähin kuvin ja sanoin toteutetut kuvakertomukset tuovat esiin myös suomalaisen yksinäisyyden. Jollekulle vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on parempi tehdä tupla- ja yövuoroja vastaanottokeskuksessa, koska se on hänellekin turvapaikka, jossa ei tarvitse olla yksin. 
Novelli SPR:n projektista, jossa vapaaehtoiset kutsuvat turvapaikanhakijoita aitoon suomalaiseen joulun viettoon keskuksen työntekijöiden pelätessä, että nämä joutuvat hyväksikäytön uhreiksi, kertoo hykerryttävästi monenlaista asenteista ja ihmisistä.
Tilanteet ja ihmiset niissä näytetään rehellisesti, mutta ei ironisesti vaan lämpimästi ja ymmärtäen. 

Totta valheen kautta

Luin Johanna Venhon kirjoittaman elämäkertakirjan Martti Suosalon tähänastinen elämä, joka on hyvin rakennettu elämäkertakirja, kunnon tietokirja. Venho kirjoittaa paitsi näyttelijä Martti Suosalon elämästä niin myös suomalaisen teatterin historiasta pitkältä aikaa. Hän on sisällyttänyt kirjaan myös monien ohjaajien, kanssanäyttelijöiden ja vaimon, Virpi Suutarin, kirjoitukset Suosalosta.
Kirjasta jää kiitollinen tunne siitä, että sai olla mukana tässä monipuolisessa teatterielämän tarkastelussa ja suurenmoisen, rakastetun näyttelijän elämässä. 

Suosalon kirjan jälkeen luin dekkaristi Ninni Schulmanin kirjan Tyttölapsi nro 291, jonka kannessa lukee näkyvästi "Tositarina". Olin niin iloinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä mitä sanaa käytän kirjan kertojasta, kuten usein  autofiktioromaaneista kirjoittaessa käy, "minäkertoja", "kirjailijaa muistuttava hahmo" jne. Tässä kirjassa Ninni Schulman kertoo oman vaikean selkäsairautensa tarinan alkaen vauva-ajan kipsikaukalosta ja päätyen urheaan Vasaloppetin hiihtoon. 

Kun mietin näistä kahdesta kirjasta kirjoittamista, kuulin pienen lapsenlapsen huutelevan naapurihuoneeseen rakentamastaan majasta: "Valheen kautta, valheen kautta, totta kuin rotta, totta kuin rotta." Olivat jammailleet Vaarin kanssa M. A. Nummisen lastenlaulujen tahdissa.
Nummisella on laulu nimeltä "Totta valheen kautta". Eikös tämä kuvaakin hyvin autofiktiota, fiktiota itsestä? Siinä pyritään eräänlaiseen psyykkiseen totuuteen sellaisten epätotuuksien kautta, jotka tekevät tästä omaelämäkerran lajista tosielämää kiinnostavamman ja jopa eräällä tavalla todemman kuin täydessä totuudessa pysyttäessä. 
Minä olen aivan kyllästynyt autofiktion suosioon. Sillä on taitajansa, mutta ei "kaikkien" kannattaisi valita tätä genreä. Suoraan sanoen, kaikkien autofiktiota kirjoittavien arkielämä ei ole niin kiinnostavaa luettavaa tai sitten siitä saisi ponnistaa pois ja rohkaistua menemään reilusti fiktion puolelle, jolloin kirjaa saisi myös lukea fiktiona ja suhtautua minäkertojaan keksittynä hahmona eikä silkkihansikkain kosketeltavana hauraana uskoutujana.  

Mutta arvatkaapa mitä? Nyt kun tässä kirjoittaessa käännän Schulmanin kirjan ja luen takakannen esittelyn, niin mitä saankaan lukea: "Valtavaa huomiota herättänyt autofiktiivinen teos..." - Eikä ole! Tämähän on tositarina. Mitäs tuossa kannen punaisessa ympyrässä lukee?
Takakannella on myös Norra Skåne -lehden kehu:"Järisyttävä pajastustarina." - Eikä ole! Paljastus on liioittelua ja vähentää tämän vakavan, kauniin, mietteliään kirjan arvoa. Paljastuksia tehdään jossain sensaatiolehdissä ja törkyisillä somekanavilla. 

Kirjoitan molemmista kirjoista jotain vielä myöhemmin. Tällä kertaa riittäköön tämä näkökulma kesken kiireiden - totta kuin rotta, lapsenlapsen balettiesitys illalla ja pakkaamista. Aamulla startataan Satakuntaan siskojani tapaamaan. 
Pari muutakin kirjaa on luettuna, Suvi Ermilän tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittanut Vastaanottokeskus ja ruotsiniranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden erinomainen, kuolemaan valmistautuvan ihmisen kuvaus, romaani Olimme kerran.  

Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Ville Rannan kynästä, elämäkerrallista ja yhteiskunnallista

 

Ville Ranta on kansainvälisesti tunnettu sarjakuvapiirtäjä ja Suomessa tunnettu myös pilapiirtäjänä. Hän on piirtänyt yhteiskunnallisia pilakuvia ainakin Demokraattiin, Kirkko & Kaupunki -lehteen, Iltalehteen ja nettiin. 

Joku raja on vuodelta 2012. Sarjakuviin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen on toimittanut kirjan ja kirjoittanut siihen valaisevan esipuheen Politiikan paluu pilapiirroksiin. Hänninen toteaa, että poliittinen pilapiirros voi Suomessa huonosti vuosikymmenten ajan. Puoluepoliittiset lehdet kuolivat, puoluepolitikointi laimeni muutoinkin ja näytti siltä, että Kari Suomalaisen suuruus jätti muut varjoonsa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.
Ville Ranta herätti keskustelua terävyydellään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän noudatti ranskalaista perinnettä, jonka mukaan pilapiirroksessa saa ja pitää pilailla ja herätellä ihmisiä olemalla ilkeä ja kohtuuton. Hänen Kaltio-lehden verkkosivulle vuonna 2006 piirtämänsä kuva Muhammad, pelko ja sananvapaus johti päätoimittajan erottamiseen. 
Kun 2000-luvun alku vielä näytti siltä, ettei kukaan närkästy mistään ja on vaikea pilkata kun ei loukkaannuta, niin 2010-luvulla kaikki muuttui. Hänninen kiteyttää muutoksen näin: "Sen sijaan nyky-Suomi onkin täynnä pikku prinsessoja, jotka vahtaavat kellon ympäri lehtiä, internetiä ja televisiota siltä varalta, että niistä löytyisi paheksuttavaa." 
Närkästysyhteiskunnassa kohuja päästetään kommentoimaan asiantuntemattomat ihmiset, ja kohu, ellei suorastaan moraalinen paniikki, syntyy hyvin helposti mistä vain. 
Tähän ilmapiiriin pilapiirtäjän on hyvä iskeä. 

Ranta kuvaa pilapiirroksissaan usein ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä.
Joku raja -kokoelmassa on neljä näkökulmaa aikaamme: miehen kriisi, uskon kriisi, politiikan kriisi ja järjen kriisi. 
Kansikuva kuuluu järjen ja politiikan kriisin piiriin. 

Pari kuvaa miehen kriisistä, jälkimmäisessä muutakin:

Uskon kriisin kuvissa on herkkuja kirkon pyrkimyksestä mielistellä maallistunutta porukkaa. Osaan kuvista on lisätty teksti, mikä on paikallaan, niin pian kohut unohtuvat. Eräässäkin kuvassa on elämän iloista nauttimaan yllyttävien vapaa-ajattelijoiden jengi iskulauseineen 'Jumalaa tuskin on olemassa' ja heitä vastassa paremmaksi pistänyt Oulun seurakuntayhtymä, joka otti nuorisokampanjansa logoksi kirkkoveneen.  Vanhoillislestadiolainen liike ja Päivi Räsänen Raamattu-viittauksineen ovat antaneet paljon materiaalia Rannalle.

Kaikki ehkä muistavat Iltalehden vuoden 2011 joulukortin, jossa Timo Soini joulupukkina toivottaa hyvää joulua kaikille suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiville ja hänen tonttulaumansa jatkaa toivottamalla kaikille muille paskaa joulua. Yksi tonttu uhoaa, että teidät saisi ampua ja kaksi murisee, että nuo muut voisi myös lähettää pois Suomesta. 

Rannan kuville on tyypillistä, että hän iskee joka puolelle, kaikkiin kupliin. Sehän onkin hyvälle pilapiirtäjälle tärkeä ominaisuus.
 
Vielä yksi Rannan kuva, joka ei ole tästä kokoelmasta. Olen kopioinut sen jostain lehtikuvasta tai netistä.  Lisään sen, koska se on mielestäni niin hyvä. 

Rannan uusin teos Kuinka valloitin Ranskan on hauska itseironinen, omaelämäkerrallinen satiiri suomalaisesta sarjakuvapiirtäjästä yrittämässä suuren sarjakuvamaan Ranskan markkinoille. 
Gallian kukot lupaavat, mutta eivät pidä sanaansa kuten suomipojat. "Vilöö" yrittää useamman kerran tavoitella isoja kirjakustantamoja, mutta joutuu tyytymään pieneen. Ranskan kielen kanssakin on vaikeuksia.

Ranta on kuvannut nuoruuden hyväuskoisuuden ja haaveilun hyvin. 

Kirjan alussa tekijä selvittää tapahtumien paikkansapitävyyttä näin:
"Tämän kirjan yhtäläisyydet todellisiin
henkilöihin ja todellisin tapahtumiin
ovat satunnaisia sikäli, että todellisuus
on pahempi ja sitä on paljon enemmän."  

Todettakoon, että Rannan lähes koko tuotanto on käännetty ranskaksi ja hän on ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvapiirtäjänä saanut Ranskan kansallisen ansioritarikunnan (Ordre national du Mérite) ritarimerkin. Hän pitää myös ranskankielistä sarjakuvablogia Ville veut être francais.

Kuvat kertovat: Riika Ruottinen

Riika Ruottisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva sarjakuvakirja Porno sijainen, Sarjakuvia työelämästä kertoo peruskoulun yläluokkien sijaisopettajan silmin kouluelämän nurjista puolista, homekouluista, vaikeista oppilaista, pätkätyöläisyydestä, huonosti suunnitellusta koulutuksesta, itsekkäistä kollegoista, tylystä johtamisesta ja päähenkilön herkkyydestä.

Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista. 
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä. 

Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.

Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään. 
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.

Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen. 
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa. 
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."

Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden. 

Mistä tietää? Mielenterveysviikon tärkeä kysymys sarjakuvan keinoin kerrottuna

 
Viivi Rintanen on nuori sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja. Hän on keskittynyt niin blogissaan kuin  kirjoissaankin mielenterveysaiheisiin.

Mielisairaalan kesätyttö -teoksessa Rintanen kertoo anoreksiasta kärsivästä nuoresta naisesta, Vilmasta, joka on hakeutunut kesätöihin siivoojaksi sairaalaan. Hän ei raksinut hakusivuja täyttäessään pois mielenterveysosastoa. Hän on muutoinkin kaikessa täydellisyyten pyrkivä, miksei hän pärjäisi missä vain?

Kirjan piirrosjälki on tummaa, kovaa ja osin suttuista, mikä sopii hyvin kuvaamaan nuoren naisen tilannetta stressaavassa työssä, joka pahentaa hänen omaa ongelmaansa.

Vilma hoitaa tehtäviään tunnollisesti ja ahdistuneena. Hän tarkkailee sairaalan hierarkiaa, erehtyy luulemaan palaveriin kiirehtivää lääkäriä potilaaksi ja pohtii ohimennen kuulemiaan keskusteluja. Hän murehtii potilaiden kohtaloita yölläkin valvoessaan yksinäisessä opiskelija-asunnossaan.
Syömisessään oirehtivien tapaan hänen on vaikea päättää, onko hän sairas vai ei. Hänellä ei ole ollut fyysistä näläntunnetta vuosiin ja silti hän ajattelee ruokaa koko ajan.
Ehkä Vilma juuri tällä osastolla testaa itseään. Hänellä ja potilailla näyttää olevan paljon yhteistä. Kuka siis on "hullu" ja kuka normaali? Voiko epätäydellisenä elää hyvää elämää?

- En täytä diagnostisia kriteerejä. 
- Kai minuakin voisi jotenkin auttaa. 
- Pelkään, että apu olisi vain turruttavia lääkkeitä.
- Miksi minä pelkään ruokaa? 
- Pelko kasvaa koko ajan. Se kasvaa samaa vauhtia kuin nääntymiseni.

Hän vertaa itseään pahimmin sairaisiin ja torjuu pontevasti ajatusta, että olisi itsekin sairas. 

Vietämme kansallista mielenterveysviikkoa. Mielenterveyden keskusliitto on valinnut tänä vuonna viikon teemaksi Mistä tietää?. Tämä kirja on oikein sopiva valottamaan kysymystä. Mistä tietää, että ei voi hyvin, että vauhti on liian kova, että on masentunut, että syöminen tai päihteet eivät ole hallinnassa tai että läheisen mieli on sairastumassa. On ihmisiä, jotka kieltäytyvät huomaamasta fyysisen tilansa heikkoutta, mutta ehkä vielä enemmän on niitä, joita pelottaa tunnustaa, että mieli ei voi hyvin.  
Jo se, että epäily nousee mieleen on syy hakea apua, ennen kuin oireet pahenevat ja toipuminen on vaikeampaa. Ennen kuin on liian myöhäistä. Teemaviikon alussa sunnuntaisin on vuosittain itsemurhaan menehtyneiden muistopäivä, jolloin järjestetään kynttilätapahtumia.  
Tänä vuonna jäsenyhdistykset eri paikkakunnilla ovat järjestäneet hyvin vähän yleisötapahtumia johtuen poikkeustilanteesta, mutta sosiaalisessa mediassa ja lehtijutuissa on kyllä käsitelty tätä tärkeää aihetta.

Mielisairaalan kesätyttö puolustelee itseään niille, jotka neuvovat häntä hakemaan apua. Hän suostuttelee myös itseään uskomaan, että on terveiden puolella ymmärtämättä, että paraneminen alkaa vasta kun on luovuttanut ja tunnustanut tarvitsevansa apua.   

- Tämä on mun ominaisuus, taipumus! EI VALINTA!
- MÄ EN OLE SAIRAS!
- Tää on pakko elää. 
- Ei niin. En ole enää sama.
- Syömishäiriöpalstoilla puhutaan "peikosta", joka ei salli tai pakottaa syömään.
- Alkoholistitkin puhuvat viinapirusta.
- Minä en kuule ääniä. Syyttelevä, vähättelevä ja kohtuuton ääni on omani.
- Miksen sitten vain lopeta?

Eräs asia, mikä on hyvä muistaa kun puhutaan mielenterveyden sairauksista on se, että ihminen ei ole sairautensa, vaan hänellä on sairaus. Jos joku sairastaa esim. skitsofreniaa, se on osa hänen elämäänsä. Skitsofreenikko on leimaava sana, joka niputtaa erilaiset ja eri asteiset skitsofrenian oireet ikään kuin yhdeksi ominaisuudeksi, joka tekee kaikista tätä tautia sairastavista samanlaisia.
Myös anoreksiaa ja muita syömähäiriöitä sairastavat ovat persoonia, joille yhteistä on samanlainen oirehdinta.

- Kunpa voisi kertoa ihmisille, etten oikeasti ole tällainen. Etten halua olla vähääkään hullu.
- En jaksaisi hävetä.

Myös se on tärkeää tiedostaa, että me olemme kaikki jossain kohtaa kuvitteellisella janalla, jonka toisessa päässä on loistava psyykkinen tila ja toisessa täysin hajonnut mieli, joka estää ihmistä tulemasta toimeen omillaan. Me myös liu'umme tällä janalla. En ole sama tänään kuin eilen ja toivon, että pysyn terveenä tulevaisuudessa mitä se sitten tuokin tullessaan. 

On tärkeää, että pidämme huolta omasta ja mahdollisuuksien mukaan (ei liikaa itseltään vaatien) läheistenkin mielestä. 

Toivotan hyvää mieltä ja iloa teille lukijani!

Sanna Hukkanen, Juuri - ja jotain omista juuristani

 Joensuulainen kuvataiteilija Sanna Hukkanen työskenteli vuosia Tansaniassa, solmi parisuhteen siellä ja muutti miehensä kanssa Pohjois-Karjalaan. Muutto ei ollut kulttuurishokki vain afrikkalaiselle miehelle, vaan myös taiteilijalle itselleen. Sarjakuvateos Juuri (2015) sisältää tämän tilanteen kuvallista ja sanallista pohdintaa. 

Juuret sekä sitovat että kannattelevat. Juuria voi kasvattaa. Ihminen voi riuhtaista itsensä irti juuristaan ja juurtua uudelleen. On kiinnostavaa miettiä omia juuriaan. 

Kirjassa on viisi tarinaa. Tyyli vaihtelee perinteisestä ruutuihin piirretyistä kuvista koko sivun täyttäviksi mustavalkokuviksi, jotka muistuttavat julistetaidetta.

Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Kotikaupunki vertaillaan nykyistä ja entistä elämää juuri Suomeen tultua joensuulaisesta kerrostalosta käsin.

Vaikka maahanmuuttajan osa oli painanut harteitani... Oli muistoissani nyt päällimmäisenä värit, lämpö ja nauru!
Mies joutuu kuulemaan Suomeen tultua rasistista huutelua, ja hiljaisuus oudoksuttaa molempia. Sitten muistuu mieleen Tansaniassa läpi yön pauhannut disko ja sen meluun sekoittuva aamuöinen rukouskutsu, epämukavuudet ja ihmisten uteliaisuus. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja oma kieli saavat olon tuntumaan kotoisalta. 
Vaikea sanoa kumpi on pahempaa... tai parempaa... Liiaksi menevä sosiaalisuus vaiko umpimielisyys... 

Toisessa tarinassa  Lumous ollaan mummon luona ja keskustellessa päädytään siihen, että vaikka Tansaniassa ei piirakoita olekaan, niin elämä on siellä melko samanlaista kuin mummolla oli nuoruutensa Suomessa, aineellisesti yhtä puutteellista.
Mummo puhuu murretta, joka sekin liittyy vahvasti juuriin. 
Vuan onko siellä turvallista, siellä Afrikassa? Äitis ku aina huolehttii... Mie ku kerran näin semmosen kiärmmeen telekkarissa nii heti mie teitä ajattelin. 

Kolmannessa osassa Metsän sydämeen ollaan metsäretkellä. Paluumuuttaja tuntee liittyvänsä metsän ja puun juurien kautta kotipaikkaansa.

Seuraavan kuvakertomuksen nimi on Sukujuuri. Ollaan taas mummon kanssa, tällä kertaa sienimetsässä. Mummo muistelee paikallisen kaivosonnettomuuden uhreja ja pohtii, että joka paikassa taitaa olla omat vaaransa. 
Eikö siellä Afrikassakkii oo sitä aidssii ja kaiken mualiman kulukutautiloita?
Mummo huolehtii, onko tyttärentytär paistanut hänen säilyttämästään leipäjuuresta "ruisleippee", ja sienestäjät ovat yhtä mieltä siitä, että leipäjuuri taitaakin olla se varsinainen sukujuuri. 

Viimeisessä kertomuksessa Jälkikasvu "kahden seuraan on liittynyt kolmas", kuten Nalle Puhissa kauniisti todetaan. Perheessä on pieni tytär. 

Ystävällinen naapuri ihailee tytön pitkiä ripsiä ja kysyy, mistä lapsi on adoptoitu. Äiti miettii, mitä hänen kahden kulttuurin välissä elävästä tytöstään mahtaa tulla aikuisena, millainen maailma on silloin... ja miten vähän hän siihen pystyy vaikuttamaan. 

Tämä saa miettimään keskustelua, johon hiljattain törmäsin. Siinä keskustelussa varoiteltiin kysymästä, mistä ihminen on kotoisin. Milloin tällaisessakin asiassa on alettu tarvita neuvoja?
Ihan kuin jotkut pitäisivät kanssaihmisiään robotteina, jotka eivät tajua nyansseja. Kaikkihan on tilannekohtaista. Aidosti monikulttuurisissa maissa juuria kysytään kaiken aikaa. Se on kiinnostuksen osoittamista, rupattelua, kohteliasta tutustumista toisen taustaan. On aivan eri asia kysyä loukatakseen ja hätistelläkseen pois. Eihän me nyt sen vuoksi lakata olemasta ystävällisiä, että jotkut törpöt kysyvät väärällä tavalla. 
Samassa keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, ettei ihonväriä saa koskaan ilmoittaa tunnisteeksi, ei vaikka etsittäisiin kadonnutta. Höh, miksi? Miksi me hylkäisimme ilmeisimmän tunnusmerkin? Tulevaisuuden katoamisilmoitus: "Ihminen kadonnut." Ei ikää, ei sukupuolta, ei mitään. Löytyykö? Ihminen? 

No niin, tässä kirjassa näillä 'sormi pystyssä' -opettamisilla ei leikitä. Ollaan isommissa kuvioissa ja ihmisistä sekä olosuhteista löydetään samuutta enemmän kuin eroja. Koen kirjan mielenkiintoisena isoja teemoja avaavana kertomuksena eräästä vaiheesta taiteilijan omassa elämässä.
Luontoarvot ovat esillä monella tavalla. Hukkanen toivoo, että kaikkea metsää ei muutettaisi talousmetsäksi, vaan meillä säilyisi myös aarnimetsiä.

Tämä tuo mieleen oman puunhalaajaisäni, joka ei koskaan kaatanut puita metsästään, kävi vain hakemassa pois ns. tuulenkaatamia. Hän teki tätä vielä lähes yhdeksänkymppisenä, ajoi yksinään traktorilla metsään, aiheuttaen tyttärilleen suurta huolta, mikä oli tietenkin vain huolestujien ongelma. 

Omat sukujuureni ovat satakuntalaisessa talonpoikaisuudessa, mutta tunnen olevani yleissuomalainen. Olen asunut eri murrealueilla. Muutan puhettani vaistomaisesti eri alueilla ja eri henkilöiden kanssa keskustellessani. Olen elänyt 26-vuotiaasta viisikymppiseksi Kainuussa, lapset ovat varttuneet siellä, ja siellä olen tehnyt pisimpään ansiotyötäni. Ei ihme, että pidän Kainuuta kotiseutunani enemmän kuin Satakuntaa. 

Kävimme pystyttämässä Unton näyttelyn Pomarkun kirjastoon, (täällä samasta näyttelystä aiemmin Myllykoskella). Vietin aikaa pikkusiskoni kanssa ja sain kuulla häneltä muistoja, joita minullakin pitäisi olla.
En jostain syystä muista mitään isoveljestäni, joka kuoli 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Siskoni kertoi, että veli heitteli häntä, kymmenen vuotta nuorempaa, ilmaan ja oli iloinen ja leikkisä poika. Minä olin se, joka osuin sattumalta ensimmäisenä kolaripaikalle, jossa veljeni makasi ojassa. Mopolla ajaneeseen veljeeni törmänneen auton kuljettaja, tuttu mies, oli pyytänyt minua kääntymään takaisin ja viemään sanaa kotiin. Olin tehnyt niin, mutta isäni ei tahtonut uskoa minua. Tiedän tämän, en muista. Siskoni kertoi, että vielä samana päivänä moponraato tuotiin pihaan ja veljen kaverit seisoivat ympyrässä sen äärellä ja itkivät. Eräs sukulainen oli hakenut muutaman päivän kuluttua veljeni koiran hänen sänkynsä alta ynisemästä, koska sitä ei haluttu enää pitää meillä suremassa. Jaahas, vai niin, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Vielä vähemmän tosin muistaa toinen pikkusiskoni, jota kävimme katsomassa Huittisissa mielenterveyskuntoutujien ryhmäkodissa. Sinne pääsi sisään, maskeissa käsipesun kautta.
Porissa ihmiset käyttivät hyvin vähän maskeja missään, mutta tartuntatilanne onkin siellä tällä haavaa Suomen parhaita. Tuntui ihan, että oli lomalla.  
 
Mieheni totesi kotiin ajaessamme, että Satakunnassa koko elämänsä asuneen nuorimman siskoni muistikuvat kodistamme ovat tarkkoja ja valoisia toisin kuin minun. Siskoni oli leikki-ikäinen äidin ja veljen kuollessa vajaan kahden vuoden välein, minä murrosikäinen. Sisko suhtautui asioihin minua luontevammin, hyppäsi isoäitimme syliin, kun sai tietää äidin kuolleen ja ilmoitti:"Sä saat olla nyt mun äiti." Minä olin noiden tragedioiden aikaan iässä jossa kapinoidaan ja kyseenalaistetaan. Olin vihainen. Halusin unohtaa ja lähteä pois heti kun voin ja aloittaa jossain alusta, mieluiten kaukana ulkomailla. Eihän se tietenkään niin mennyt, koska juuret ja koska vastuu. 
Jokin aika sitten muistin, sisareni avustuksella senkin, miten me nauroimme isän Fonzie-kampaukselle. Oli meillä hauskaakin. Monet valokuvat vahvistavat sen.   

Unton näyttelykuvissa on lehmien lisäksi myös isäni työhevonen. Pomarkun kirjastoon tuli pystytyshomman aikana nelivuotiaiden päiväkotiryhmä. Tämä kuva oli heidän suosikkinsa, ja voi sitä kysymysten määrää. Ihania lapsia! 
Kirjaston työntekijät laittoivat lehmäkuvien alle pöydän, jossa oli rivi Mimmi Lehmä -kuvakirjoja. Kerrassaan hieno valinta! 

Taikinajuuri oli lapsuudenkodissani Korpelassa aina kuplimassa ison saavin pohjalla. Ruisleipiä tehtiin koko päivä ja ne ripustettiin orteen tuvan kattoon. Tyhjentäessämme taloa isän kuoleman jälkeen minä sain mukaani 1800-luvun alussa vuollun kaulimen. Siinä on merkkejä, joilla leivästä tuli siunattua. Taikinajuuri oli ajat sitten kadonnut. 

PS Tekstin hyppely tuolla alussa ei ole tarkoituksellista. Vaihtelin kuvia, mikä sekoitti tekstin, enkä jaksa enää korjata. 
Hyvää Pyhäinpäivää!

-------
Seuraavana aamuna 
Ai niin, piti kirjoittaa Juuri-kirjan innoittamana omiin muuuttoihini liittyvistä tunteista, mutta ajauduinkin kuolemiin, mikä tietty sopii ajankohtaan.
Muuton jälkeen seuraa usein vaihto-oppilas -syndrooma. Ensin muistelee kaihoten vanhaa taaksejättämäänsä, sitten kaikki näyttäytyy uudessa paikassa parempana, kunnes punnitseminen tasoittuu. 

Ydinajatuksia

Olen lukenut, paljon. En ole kirjoittanut lukemastani. Ratkaisu: ei pitkästi, vaan ydinajatus, se päällimmäisin ja tärkein, mitä minulle kirjasta jäi.

I was a novelist, I wrote novels, and if I used something from my own life, it had to be camouflaged, a part of the fiction. To renounce this was not among the possibilities open to me as a writer. For then it would no longer be literature. 

(Olin romaanikirjailija, kirjoitin romaaneja, ja jos käytin jotain materiaalia omasta elämästäni se piti naamioida osaksi fiktiota. Tästä kieltäytyminen ei ollut minulle kirjailijana mahdollista, koska silloin kirjoittamani ei enää olisi kirjallisuutta.)

Näin kirjailijat ovat aina tehneet. Onko Karl Ove Knausgårdin kirjoista vauhtinsa saanut autofiktio-termi turha?
Muistan kun hänen kirjojensa julkaisun jälkeen ihmeteltiin, miten voi olla, että mies muistaa kaikki keskustelut ja eihän se kaikki voi olla totta. Itse hän sanoi, että muutti ja yhdisteli, mutta silti takerruttiin tuohon onko se totta -äimistelyyn. Saipa hän syytöksiä "kirjallisesta pedofiliastakin", koska päähenkilö koki rakkaussuhteen nuoreen tyttöön. Omituinen syytös. 

Knausgårdin tyylissä on niin paljon läsnäolon tuntua, että se tuntuu joltain aivan uudelta. Juuri tämä läsnäolevuus sai ihmiset ymmälleen sen suhteen, mikä on totta.

Sana inadvertent tarkoittaa tahatonta ja suunnittelematonta. Knausgård haluaa esseessään sanoa, että sen jälkeen kun oma tyyli on löytynyt kirjoittaminen soljuu kuin itsestään. Näin hänelle kävi monien vuosien etsimisen jälkeen. 
Kirja on syntynyt Why I Write -luentosarjaan valmistellun luennon pohjalta. 
 

Tauon jälkeen Elina oli valmis aloittamaan toisen näytöksen lukemisen, mutta näyttelijät halusivatkin keskustella tekstistä. 

- Entä jos keskustellaan sitten, kun ollaan luettu koko näytelmä? Elina ehdotti varovaisesti.

Lotta näytti paheksuvalta ja järkyttyneeltä.

- Me ollaan hei ensemble, eikä me kaivata mitään natsiohjaajaa. Meillä on sellainen periaate, että voidaan aina vapaasti keskustella ja analysoida. Jos joku haluaa milloin tahansa keskeyttää tilanteen ja puhua, kaikkien on suostuttava siihen. 

Elina Kilkku tuo kirjassaan esiin aloittelevan ohjaajan kipupisteitä. Päähenkilö kokee, että näyttelijät eivät kunnioita häntä, eivätkä toisiaan, vaan jokainen yrittää viedä läpi omaa näkemystään. Hyvin tärkeäksi nousee kysymys, kuka keittää porukalle kahvin. Elämä käy mahdottomaksi myös avioliitossa ja uusperheen äitinä. Mies on menestyvämpi ja hänen työnsä menevät aina vaimon töiden edelle, kunnes ajan henki lyttää hänen ohjauksensa toksisena miespullisteluna. Sitä ennen pariskunta on jo päätynyt eroon, koska heillä on samalla alalla työskentelyn vuoksi kilpailua ja koska mies kaipaa perinteisempää vaimoa. Elina ei lannistu, vaan perustaa luottonaistensa kanssa Taiteilijoiden Turvatiimi -nimisen terapiaryhmän ja on onnellisempi kuin koskaan. 

Jotkut kohdat ovat alleviivaavia, esim. se että Elinan mies sanoo haluavansa olla kuten Picasso ja muut miespuoliset työlleen kaikkensa antaneet nerot, jotka vähät välittivät kotiasioista. Lukija oli sen jo oivaltanut! Ydinajatus on riemastuttava: tartu hetkeen, seuraa kärppänä aikaasi ja menestyt! Onhan tuo konsulttityökin niin tätä aikaa. 

Memento mori on Tiitu Takalon omaan kokemukseen perustuva sarjakuvakirja. Se kertoo, millaista on kokea aivoverenvuoto ja toipua siitä. 

Aivoleikkauksista toipuminen on hidasta. Useimmiten toimintakyky ei palaa vuodessa. Kyse ei ole masennuksesta, vaan erityisestä tilasta, jossa haluaisi tehdä asioita kuten ennenkin, mutta ei pysty.  Intoa ja elämänhalua olisi, mutta ei jaksamista. 

Ydinajatus on viimeisessä ruudussa. Toisinkin olisi voinut käydä. 

Viime aikoina olen lukenut Kari Hotakaiselta yhtä sun toista, runojakin, ja päätynyt siihen, että hänellä on kaikessa tuotannossaan sama teema, ydinajatus: IHMISEN OSA. Se on myös yhden hänen romaaninsa nimi. Sanapari sekä tulee vastaan hänen teksteissään sellaisenaan että on ymmärrettävissä Hotakaisen luomien henkilöhahmojen harhailuissa. 

Kuka rakastaisi mörökölliä?

Minun piti tänään kirjoittaa matkustamisesta ja sen tärkeydestä. Kuviakin on jo tehtynä jutun koristeeksi, niitä taannoisen matkani kuvia. Mutta eipä syntynyt juttua vielä, kun oli niin paljon muuta tekemistä ja ajattelemista. 
Kävimme katsomassa lukion kakkosluokkalaisten vanhojen tanssia kauppakeskuksessa Kouvolassa. Eilen olimme jo Tuusulassa vastaavassa tilaisuudessa, tosin vielä tärkeämmässä, koska siellä tanssi omia lapsenlapsia. Oi nuoruus ja kauneus, ja kyllä sitä onkin itse vanha, kun nyt ollaan tässä. Elävästi muistan vielä oman lukioaikani loppuvaiheet, vanhojen päivästä kirjoituksiin. 

No, löysin onnistuneen sarjakuvan ystävänpäivän tiimoilta. Katsokaa, miten pienillä viivoilla ja muutoksilla on kuvattu isoja tunnetiloja. Mahtavaa piirrostyötä. 
Entä asia, järkyttyminen huomioiduksi tulemisesta, miten viehättävää. Ja onko siinä huomioijilla pientä kiusantekoakin, mutta ei kovin pahaa.
Joka tapauksessa, jokainen on laulun arvoinen, ja eiköhän aikuisiin päde sama mikä lapsiin: ystävyyttämme ja rakkauttamme tarvitsevat eniten ne, joka sitä vähiten ansaitsisivat. Kilttiä on helppo rakastaa, mutta kuka rakastaisi mörökölliä?

Nimihifistelijä ärsyyntyy huonosta kirjan nimestä

Luin Sarah Andersenin sarjakuvakirjoja. 
Luin? Miten sarjakuvakirjasta pitää sanoa, luinko vai katselin, kun se toiminta on molempia, jossain paljon tekstiä sisältävässä enemmän lukemista ja jossain kuviin perustuvassa lähes pelkkää katselua? 

Jotkut sivut ovat oivaltavia ja pysäyttäviä, jotkut ei. Sarjakuvakirjoissa on usein sama kuin musiikkialbumeissa, tusinatavaran joukossa muutama helmi.
 

Yhden sivun sisältävissä tilanteissa on kuvattu ns Y-sukupolven nuoren naisen ahdistusta ulkonäöstään, epävarmuutta, sosiaalista kömpelyyttä, laiskuutta ja hidasta siirtymistä aikuisuuteen. 
Pitkä lapsuus ja saamattomuus on usein liitetty Y-sukupolven, milleniaalien, nettisukupolven (ainakin näitä nimityksiä käytetään 1980-luvun alkuvuosien ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneistä ) heikompiin ominaisuuksiin. Hyviä puolia on auktoriteettivastaisuus, ja oman ajan arvostaminen, mutta Andersen keskittyy sarjakuvissaan huumorin kautta heikkouksiin.

Andersen on sanonut, että kirja on semi-omaelämäkerrallinen. Hän on Brooklynissä asuva 1993 syntynyt nainen, joka haaveili pianistin urasta, mutta löysi sitten itsestään sarjakuvapiirtäjän. Hän julkaisi kuviaan ensin netissä.  

Minusta nämä pikkutarinat kuvaavat nuoren ihmisen tunnetiloja universaalisti, vaikka moni luuleekin olevansa ainoa huono, epävarma, ruma ja kärsivä. Nämä tuntemukset ovat ehkä pidentyneet kestoltaan, joskus aiemmin niitä pidettiin biologisen murrosiän piirteinä.
  
Pidän kirjan ulkoasusta ja piirtäjän selkeästä tyylistä. 

Pidän itselleen nauramisesta, se on aina paljon miellyttävämpää kuin toisille nauraminen, olkoon kyse mistä tahansa sukupolvesta. 

Tässä alla kirjan kansi suomeksi:

Mitäh? Elämänhallinta on illuusio. Näinkö on? Voi pirskatti, miten huono nimi! Tämähän on juuri se johtopäätös, mikä lukijan pitäisi saada tehdä.  
Ihan sama kuin jos Johanna Laitilan romaanin Lilium Regale nimenä olisi On vaikeaa elää homoseksuaalina.

Englannin kielisen kirjan nimi Big Mushy Happy Lump tulee viimeiseltä sivulta, jossa kuvien nuori nainen kokee syksyisin ja talvisin paljon syöneenä ja paksujen talvivaatteiden suojaamana olevansa turvassa ulkonäkövaatimuksilta, iso pehmoinen, onnellinen möykky. Olishan tuo hyvä nimi suomeksikin.

Pidän kirjojen nimistä, jotka ovat arvoituksellisia. Siitäkin pidän, että nimi löytyy jostain kirjan sivulta. On aina hieno hetki, kun hoksaa 'ai tässä se on'.  
Selittävä nimi on lukijaa aliarvioiva.

Luin ja katselin Sarah Andersenilta myös 'Pehmoista möykkyä' edeltävän kirjan Aikuisuus on myytti, jonka nimi ei minua yhtään häiritse, vaikka onkin selittelevä. Nimi on kirjan sisältä. Siellä milleniaali aikansa aikuisuutta märehdittyään alkaa 85-vuotiaan teininä kallistua sille kannalle, että aikuisuus on pelkkä myytti. Tämä myyttijuttu on siis sarjakuvahahmon oma oivallus, ei ulkopuolisen viisasteleva päätelmä, kuten elämänhallinnan illuusiomaisuus tuossa toisessa kirjassa, 'Hähää taitaa olla tytöllä elämänhallinta hakusessa' - TÄMÄ on se seikka, mikä siinä nimessä minua niin pännii!

Pari kysymystä lukijoille. 
- Oletko sarjakuvien ystävä? 
- Onko kirjan nimi joskus herättänyt sinussa ärtymystä? 
Minussa on monikin, mutta en nyt tähän hätään muista yhtään. Olisi pitänyt laittaa tägi 'huonot kirjojen nimet' aina kun olen ollut nimiarvostelupäällä. Nyt laitan.
Tageista puheen ollen, minua neuvottiin juuri äskettäin, että tunnisteisiin pitää laittaa sisäänheittäjiksi sanoja joilla useimmin hakeudutaan nettiin. Krrhm, hmm...