Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuisempaan  maailmaan.  

Sara Westover on 33-vuotias historian tohtori. Opintiellä on hänen esikoisteoksensa ja omaelämäkerta, joka on saanut paljon kiitosta.

Idea kirjasta lähti liikkeelle, kun Westoverin yliopisto-opettajat kiinnostuivat hänen erikoisesta opintiestään ja kannustivat häntä kirjoittamaan siitä rohkaisuna muille opiskelijoille, joiden tausta on epätavanomainen ja jotka ovat joutuneet taistelemaan oikeudestaan opiskella. 
Kun Westover pääsi vauhtiin oman opinpolkunsa kuvauksessa hän huomasi, että jos hän haluaa vastata kunnolla kysymykseen, mikä sai hänet opiskelemaan, hänen on paneuduttava lapsuuteensa, josta löytyy selitys. Kirjan nimi 'Opintiellä' ei näin ollen tarkoita pelkkää koulutusta vaan elämänkoulua ja sitä muodonmuutosta, jonka hän on käynyt läpi jätettyään taakseen lapsuuden kotinsa ja sen tarjoamat arvot.

Westoverin perhe asui, ja suurin osa perheestä asuu edelleen, Cliftonin pikkukaupungissa Idahossa. Perheen isällä oli romuttamo ja äiti toimi isän määräyksestä laittomana kätilönä ja valmisti siinä ohessa uskomuslääkkeitä yrteistä. Kaksi vanhinta lasta kävi koulua, mutta sen jälkeen syntyneet viisi lasta jäivät kotiopetuksen varaan. Äiti opetti lukutaidon ja yksinkertaisen laskutaidon, historiasta lapset eivät tienneet mitään. Kaikkien, kuopus Tara mukaan lukien, piti tehdä raskasta ja vaarallista työtä isän mukana romujen erottelussa ja satunnaisissa rakennusprojekteissa. 
Perhe erottautui mormonien yhteisöstä tiukkojen tulkintojensa vuoksi. Isä hävitti puhelimen, jätti autonsa rekisteröimättä ja lapsensa ilman syntymätodistusta. Virallinen yhteiskunta oli vihollinen, jota vastaan valmistauduttiin omavaraisuudella ja asearsenaalilla. Millenniumin lähestyessä isä pakotti perheensä mukaan viikkojen hamstraamiseen. Ruokaa ja öljyä kuopattiin maahan ja jokaiselle lapselle varustettiin survivalistireppu, koska yhteiskunta kohtaisi loppunsa vuonna 2000 ja ketkäs silloin pärjäisivät!
Kun kello näyttää 0.05 eikä mitään ole vieläkään tapahtunut, isä jatkaa saippuaoopperan katsomista, ja yöllä tytär näkee hänet edelleen tv-tuolissaan teeskennellyn rentona. 
   Hän näytti minusta pienemmältä kuin vielä aamulla. Hänen olemuksestaan huokuva pettymys oli niin lapsekasta, että minä mietin, kuinka Jumala oli saattanut riistää häneltä sen hetken. Isä oli uskollinen palvelija, joka antautui kärsimykseensä yhtä auliisti kuin Nooa rakensi arkin. 
   Mutta Jumala ei lähettänytkään vedenpaisumusta. 

Myöhemmin psykologiaakin opiskeltuaan Tara tuli siihen johtopäätökseen, että hänen isänsä oli vainoharhainen ja kärsi sen lisäksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaikuttaa oikealta tulkinnalta, niin outoa poukkoilua isän käyttäytyminen oli. Medialaitteet tiukasti kiellettyään hän jossain vaiheessa hankki äkkiarvaamatta taloon markkinoiden parhaan television. 

Taran edellä hänen isoveljensä Tyler on uhmannut isäänsä ja lähtenyt opiskelemaan. Hän soittaa musikaalisesti lahjakkkaalle Taralle kiellettyä klassista musiikkia, joka saa tämän oivaltamaan, että on olemassa paljon sellaista arvokasta, mikä on häneltä evätty. Niinpä hän ponnistelee 17-vuotiaana yksin kirjoista opiskelemalla collegen pääsykokeisiin ja pääsee sisään. 
Opintiellä on omistettu Tylerille, tietenkin. 
Toinen motiivi kotoa lähtemiseen on päästä pakoon vaarallisen väkivaltaista Shawn-veljeä, jonka käyttäytymiseen ei perheessä puututa. Se, että haettaisiin apua ulkopuolelta, on poissa laskuista. Rukous ja äidin rohdot on ainoa, millä perheessä lääkitään kaikkia ruumiin ja mielen vammoja. Romuttamolla tulee loukkaantumisia, ollaan jopa henkihieverissä, mutta lääkäriin ei mennä, mieluummin vaikka kuollaan ja annetaan kuolla.

Kirjan lukeneissa on niitä, jotka pitävät Taran collegeen pääsyä ihmeenomaisena, jopa mahdottomana. No, kyseessä on älykäs ja sisukas tyttö, ja amerikkalainen collegehan ei ole samaa kuin meidän yliopisto, pari ensimmäistä vuotta on lähempänä meidän lukiotamme ja pääsykoe koostuu armollisista monivalintakysymyksistä. Ammattiin tähtäävät opinnot valitaan vasta monialaisen opiskelun jälkeen.

Tara on collegen aloittaessaan kuin tynnyrissä kasvanut tyttö. Hän ei tiedä mitään holokaustista tai mustien vapaustaistelusta. Hän kavahtaa asuntolan tyttöjä, joilla on huulikiiltoa ja lyhyet hameet. Kuitenkin kyseessä on siveästi käyttäytyvien nuorten mormonicollege, jonka ohjelmaan kuuluu kirkossa käynti. Siitä se lähtee, tiedonhaluinen tyttö pinnistelee opinnoissaan eteenpäin välillä ruumiillista työtä tehden. Hän ei voi hakea stipendiä, koska isän sanat valtiosta saatanana painavat  tässä vaiheessa vielä enemmän kuin hänelle avautuvan uuden maailman asenteet. Keskeyttäminenkin on lähellä, koska köyhyys sitoo ajatukset ja houkuttelee luopumaan tavoitteista. 
Lopputulos on se, että Tara Westover opiskelee historia pääaineenaan tohtoriksi Cambridgessa ja työskentelee vierailevana professorina Harvardissa. Siellä vanhemmat vielä käyvät taivuttelemassa häntä palaamaan lapsuuden oppien mukaiseen mormoninaisen elämään, mutta tytär on etääntynyt heistä liikaa ja saanut elämäänsä uutta arvokkaampaa.

Pahin erottaja perheenjäsenten välillä on se, että he kieltävät systemaattisesti Taran kärsimyksen veljensä pahoinpitelemänä.  
Tämä saa kirjailijan pohtimaan muistojen luonnetta. Ellei Tara olisi pitänyt päiväkirjoja, hän olisi aivopestävissä näkemään asiat toisin ja luopumaan omasta kokemuksestaan.
Pidän kovasti tästä muistelua pohtivasta osasta. Olen itsekin miettinyt paljon muistamista. Muistojen yksityiskohdat saattavat muuttua paljonkin aikojen kuluessa ja eri henkilöiden kuvaamina, mutta muisteltaviin tapahtumiin liittynyt tunne ei, se on aina totta. 
Varhaisemmat muistot saavat usein kerrottuina koomisen sävyn, tuoreemmissa kipu on paljaampaa. Näin on myös Westoverilla. 
Tara-tyttö on joutunut pelkäämään, että omat vanhemmat olisivat mieluummin antaneet hänen vuotaa kuiviin mahdollisessa onnettomuudessa kuin pyytäneet apua yhteiskunnalta. Olisiko näin todella käynyt on sivuseikka. Tärkeintä on se, että he saivat hänet tuntemaan niin. 

Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä on tietenkin mahdotonta.

Samaistuin monella tavalla Tara Westoveriin. 
Tässä muuten todella on syytä puhua suoraan kirjailijasta, ei mistään autofiktion päähenkilöstä. Westover on vieraillut kaikissa USA:n suosituimmissa haastatteluohjelmissa kertomassa kirjastaan ja elämästään. Vietin pari tuntia katsomalla videoita, joissa hän on Ellen DeGeneresin, Oprah Winfreyn ja Bill Gatesin ohjelmissa sekä opiskelijoiden haastateltavana Aspen Institutessa. Myös perheen rohdosfirma, nykyään kukoistava huuhaa-yritys Butterfly Experiences, löytyy googlaamalla. Alkuaikoina perheen äiti tiesi, toisin kuin maaninen isä, että hänen rohtonsa ovat vain lisä koululääketieteeseen, mutta nykyään näiden öljyjen ympärillä on miljoonabisnes luentokursseineen ja nettikauppatuotteineen.   
Niin, miten niin samaistuin näin uskomattomaan tarinaan? No, Tara ei ole kuulunut joukkoon, ei lapsuudessa enemmistömormoneihin, ei yliopistomaailmassa hyvän oppineen taustan omaaviin opiskelijoihin, eikä enää opiskeltuaan taustaporukoihinsa. Jokainen luokkahypyn tehnyt suomalainen tietää, mistä Tara puhuu, ja meitä on paljon. Taran tuntema yksinäisyys on universaalia.
Lapsuuden perheessäni tultiin kaikessa jäljessä, ei hankittu radiota, televisiosta puhumattakaan, mitä häpesin. Isäni ei halunnut minun opiskelevan, ja se toi epäluottamuksen välillemme ja pilasi suhteemme siitä asti, kun menin oppikouluun 10-vuotiaana. Taran tavoin yritin aikuisena tehdä toivioretkiä kotiini, mutta yhteyttä ei löytynyt. Käyttäydyimme normaalin kohteliaasti, mutta sisimmässäni tiesin aina valinneeni isäni mielestä väärin, hylänneeni ja joutuneeni siksi hylätyksi. Tiedän, että isäni koki äitini kuoleman jälkeen meidät lapset yleensäkin suunnattomaksi taakaksi, hän toi sen ilmi suuttuessaan, "turhat" opiskelut siihen kaiken päälle. Voin melkein nähdä hänen pahansuovan ilmeensä ja naapurin tytärten kehumisen, koska he olivat menneet heti pakollisten kouluvuosien jälkeen töihin ja naimisiin maalaistaloihin.  Lapsenlapsistakaan ei ollut maamiehiksi.

Oppilaissani on ollut vuosien mittaan sellaisia, joiden kotiolot ovat muistuttaneet paljolti Tara Westoverin kotia. Koulua ja sen oppeja ei ole arvostettu, vain ruumiillista työtä, ja sitä on joissain tapauksissa vaadittu lapselta niin paljon, että läksyjä ei ole enää jaksettu tehdä.  

En siis samaistu mielipiteissäni heihin, jotka sanovat, että hui, aivan uskomatonta, että USA:ssa on tällaistakin toisin kuin meillä, enkä varsinkaan heihin, jotka sanovat, että kirja on vääristelty bluffi, ettei tällaista voi ollakaan. Kiitän Tara Westoveria: I appreciate it! Kiitos, että sanoitit tämän tunteen, joka on painanut minuakin ja vaikuttanut elämääni monella tavalla.   

Videohaastatteluissa Tara Westover on sievä ja sanavalmis. Sitäkin luin jostain amerikkalaisesta keskustelusta, että hän ei voisi olla tällainen noiden kokemusten jälkeen. Tässä on vähän samaa kuin siinä arvostelussa, mitä on kohdistunut pakolaisiin, joidenkin silmissä he eivät ole uskottavia, jos ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Olisiko Tara voittanut kaikki elämänsä esteet jos olisi nahjus? Minulle hän näyttää ja kuulostaa juuri sellaiselta, miltä kovan koulun läpi mennyt yleensä on. Hän on oppinut työntekoon ja pärjäämään yksin, asioita, joista hän kiittää vaikeaa lapsuuttaan.  

Kirjan kansiliepeestä

                                           
                                           ------------------------------------------------
12.9
Voi ei, tämän kirjoitukseni otsikossa oli pari päivää nimi Sara Westover! Tulee mieleen, mitähän kaikkea muuta menee silmieni ohi. No,nyt se on oikein.