Markku Heikkilä, Jussi Halla-aho - Elämäkerta

 

Markku Heikkilän kirja Jussi Halla-aho - Elämäkerta (2025) on syntynyt Halla-aholle sähköpostitse tehdyin haastatteluin. Heikkilä on haastatellut kirjaa varten myös Halla-ahon perheenjäseniä, työtovereita ja ystäviä sekä tutkinut nettiä, lehtiartikkeleita ja perussuomalaisista kirjoitettuja kirjoja.
Heikkilä kiittelee Halla-ahon perusteellisia ja hiottuja sähköpostivastauksia, joita hän on voinut käyttää kirjassa sellaisenaan, ei tulkiten, kuten usein toisen henkilön kirjoittamissa elämäkerroissa tehdään.

Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleeni kaksi aihetta: maahanmuuttovastaisuus, koska se jyrkkyydessään tuottaa itselleni kummastusta ja se, miten Halla-aho on löytänyt oman psyykensä asperger-piirteet, joiden vuoksi hän on kuormittunut johtotehtävissä ja viihtynyt parhaiten, kun on saanut tutkia vieraita kieliä.
Kolmas asia, johon kiinnitin kirjassa huomiota on voimakas puolustusasenne ja jopa hyökkäävä asenne mediaa vastaan.

- Aina kun olen menestynyt vaaleissa tai minut on valittu johonkin tehtävään, kuten puolueen puheenjohtajaksi, ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi tai eduskunnan puhemieheksi, sama lista 20 vuoden takaisista Scriptan kauheuksista kaivetaan esiin. Pöyristyneissä kolumneissa ja pääkirjoituksissa jyristään, että "Halla-ahon kirjoituksista ei enää voi vaieta" ja Halla-aho ei enää voi paeta vastuutaan". Myrsky pyörii muutaman päivän ajan, kunnes toimittajat toteavat, että en tälläkään kertaa aio pyytää anteeksi, irtisanoutua, erota enkä jäädä sairauslomalle, ja sitten on taas hiljaisempaa, kunnes minut seuraavan kerran valitaan johonkin tehtävään, jolloin sama rituaali toistuu täsmälleen samanlaisena. 

Scripta - kirjoituksia uppoavasta lännestä on Halla-ahon blogi, jossa hän on kirjoittanut yhteiskunnallisia huomioitaan ja varsinkin maahanmuutosta erittäin sarkastiseen tyyliin. Blogin kommenttiosassa, vieraskirjassa, keskustelijat, mm. eräs nimimerkki riikka (Riikka Purra) jatkoivat samalla tyylillä ja toisiaan vinolla huumorilla inspiroiden. Myöhemmin vieraskirjasta kehittyi pelkästään maahanmuuttovastaisuuteen keskittyvä Hommaforum.
Kun joidenkin Scripta-kirjoitusten ja kommenttien tyylistä on pöyristytty, niin Halla-aho on koko ajan vedonnut kontekstiin ja siihen, miten ilkeät toimittajat ja toinen vihollinen, vihervasemmisto, ovat irrottaneet asioita siitä kontekstista.
Mutta, mutta... ei kai missään julkisella alustalla saa kirjoittaa ja kommentoida mitä tahansa ja sitten selittää, että täällä saa kirjoittaa tällaista, tämä on se konteksti.

Olen lukenut tätä kirjoitustani varten Scriptan kirjoituksia, niitä on 401 kappaletta vuodesta 2003 (ensimmäiset kirjoitukset omilta kotisivuilta blogiin siirrettyjä) vuoteen 2019. Vieraskirja on kadonnut vuonna 2019. Kadonnut?

Miksi ei voi pyytää anteeksi? 
- Anteeksipyyntövaatimusten takana ei ole halu käsitellä asiaa loppuun vaan nöyryyttää. Anteeksipyynnön jälkeen hyökkäys jatkuu entisellä raivolla, ja sen jälkeen alkaa pilkka ja ilkkuminen siitä, että kohde ei pysynyt lujana vaan nöyrtyi paineen edessä.

Jussi Halla-aho, kokeilisit!
Tässä on nyt sellainen väärä ajattelu, että se anteeksipyyntö kohdistuisi medialle ja poliittisille vastustajille. Ei se heille olisi, vaan heille ketä te, sinä arvoisa eduskunnan puhemies ja Vieraskirjassasi kuumenneet kommentoijat, olette nimitelleet ja jopa uhanneet väkivallalla. Viistolla tyylillä, sarkastisesti, minkä toteat olleen yleistä maahanmuuttokriitikoilla ympäri maailmaa.
Yleistä, niin - ja väärin. Eihän yleinen ole suinkaan aina oikein.
Ei toisia, eläviä ihmisiä ja ihmisryhmiä saa käyttää oman pelleilynsä välineinä. Sitä on historiassa nähty, ja se on aina tuomittu.
Underground-meininkiä, toteaa vaimosi Hilla maahanmuuttokeskustelusta, jota kuitenkin piti niin pahana, että oli ollut aikeissa lopettaa suhteen.  
Olen melko varma, että kunnollinen, katuva anteeksipyyntö loukatuille henkilöille ja ryhmille heti kirjoitusten paljastuttua olisi lopettanut siitä muistuttamisen, eikä se vieläkään myöhäistä olisi.
Se autismikirjon piirteisiin kuuluva taipumattomuusko estää niin normaalin ja luonnollisen asian kuin anteeksipyyntö?

Sisaren ex-mies kertoo yllättyneensä Jussin kansallismielisestä heräämisestä ja kokeneensa, että tämä ei hänestä oikein sopinut siihen porukkaan.
Olen joskus mielessäni salaa miettinyt - tosin en ole Jussilta hänen kipakan luonteensa tuntien tohtinut kysyä  - että vedättikö hän tietoisesti saadakseen kannattajikseen itseään tyhmempää porukkaa, Olli virnuilee.

Halla-aho työskenteli eräässä vaiheessa opiskeluaikanaan Kiovassa viisumivirkailijana. Hän on nähnyt erilaisuutta, joten hänen muukalaisvihansa ei voi johtua tietämättömyydestä ja siitä, että ei olisi tutustunut mihinkään vieraaseen. En ymmärrä sitä. 

Noin puolet hyvin kirjoitetusta yli 400-sivuisesta tietokirjasta on Halla-ahon poliittisen uran tarkastelua. Tapahtumat ovat tuttuja, mutta pidän kiinnostavana taustojen selvittelyä. 

"Embargo poistuu" on erään kirjan luvun nimi. Siinä Halla-aho paljastaa, miksi hän luopui tavoittelemasta perussuomalaisten puheenjohtajuutta kesällä 2021, vaikka olisi tullut hyvin todennäköisesti valituksi. Hän kirjoitti luopumisen syistään tiedotteen, jolla oli kymmenen vuoden julkaisukielto, embargo. Tässä kirjassa tiedotteen sisältö julkaistaan, kuusi vuotta etuajassa.
Syyt ovat sekä poliittisia että henkilökohtaisia.
Halla-aho on ollut yleensäkin sitä mieltä, että puolueen puheenjohtajien kaudet pitää rajata eikä saa synnyttää "kekkossyndroomaa". Hän tiesi, että jos puolue lähtee hallitukseen, niin kuka tahansa muu puheenjohtajana olisi kokoomukselle helpommin hyväksyttävä kuin hän. 
Henkilökohtaiset syyt painoivat päätöksessä aivan yhtä paljon. Halla-aho oli kärsinyt jo muutaman vuoden pahaa unettomuutta ja stressiä, koska hänellä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja mieltä jäyti pelko siitä, että lapsen äiti tuo ikävällä tavalla asian julki. Unettomuus ja stressi johtivat masennukseen ja pessimistisiin ajatuksiin. Halla-aho koki, ettei oma työ maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseksi tuottanut tulosta eikä hän halunnut tehdä politiikkaa vain pysyäkseen virassa. Hän ei voinut puhua puolueväelle toivottomuudestaan, mutta selvisi tilanteesta kertomalla syiden paljastuvan 21.6.2031.    

Halla-aho törmäsi sanaan 'asperger' vasta kun eräs sukulaisista sai diagnoosin oireyhtymästä. Hän käsittelee asiaa kirjassa paljon, mutta ei halua, että oma identiteetti määriteltäisiin nepsy-kirjon kautta. 
Tutustuin asiaan yleisestä mielenkiinnosta ja tajusin yllätyksekseni ja vähän järkytykseksenikin, että oireluettelo oli tyhjentävä kuvaus minusta ja niistä ominaisuuksistani, jotka olivat lapsesta lähtien tehneet monista asioista minulle vaikeampia ja monimutkaisempia kuin muille ihmisille.

Yksi asia, missä Halla-aho on saanut laajasti hyväksyntää, on Ukrainan tukeminen. 
Useissa äärioikeistolaisissa puolueissa Euroopassa on vahvaa Venäjä-mielisyyttä, Suomessa ei. Salaliittoteoriat eivät meillä myöskään ole yleisiä, johtuneeko hyvästä peruskoulusta. (Tämä omaa mietintääni, ei kirjassa)

Heikkilän ja Halla-ahon yhteistyö on synnyttänyt tasokkaan auktorisoidun elämäkerran.
Pidän houkuttelevista lukujen nimistä (Tuskainen gladiaattori, uhkaava välirikko, Sabatonia ja villasukkia, Menninkäiset koolla), teksti on houkuttavaa ja käsiteltävät aiheet monipuolisia.
Useissa lehtijutuissa on ihmetelty, miten avoimesti Halla-aho on puhunut elämästään. En ole lukenut monia poliittisia elämäkertoja, mutta ehkä ne sitten ovat enimmäkseen pelkästään politiikkaan keskittyviä ja tylsempiä. Tämä on normaali elämäkerta. 
Halla-aho on hyvä kirjoittaja. Kirjan loppusanat ovat hänen kirjoittamansa ja ne ovat kuin lyhyt novelli elämästä selviämisestä.

Anthony Hopkins, We Did Ok, Kid

Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella itseään ja tehdä suunnitelmia tulevalle vuodelle. Moni on ankara itselleen ja lupaa olla ensi vuonna parempi ihminen kuin kuluneena vuonna.
Entä jos toteaisimme Anthony Hopkinsin tapaan "hyvinhän sinä tyyppi olet selvinnyt". Hopkins tarkastelee koko pitkää elämäänsä, joka olisi voinut mennä monella tavalla pieleen ja menikin välillä, mutta on nyt seesteistä vanhan miehen elämää.
 
Luin jostain moitteen We Did Ok, Kid -omaelämäkerran nimestä, sellaisen, että ei saisi sanoa selvinneensä hyvin, jos on mokaillut alkoholin väärinkäyttäjänä ja  epäonnistunut nuoruuden avioliitossaan ja isyydessä. Tämä on erittäin armoton näkökanta, joka jättää huomiotta myös muistelmiin sopivan kannustavan lempeyden ja lievän itseironisen sävyn.

Hopkins tuntee suurta surua siitä, että menetti kontaktin tyttäreensä ja ajautui alkoholismiin. Kirjassa on hyvin rehellistä elämän tarkastelua, ja paljon muuta: ulkopuolisuuden kokemuksen selvittelyä, kuvausta omista metodeista rooleihin  valmistautumisessa, anekdootteja elokuvien teosta ja kanssanäyttelijöistä, mielenkiintoista ajan ja miljöön kuvaa.

Lopussa kahdella Oscarilla palkittu näyttelijä kertoo, mitä ohjeita antoi luennollaan tuleville näyttelijöille. Hän oli ollut hyvin vastahakoinen tapaamaan opiskelijoita, mutta kun vaimo patisti ja melkein pakotti, niin hän taipui ja koki suuren elämyksen. Nuorten vilpittömyys ja luottavaisuus sai karskiuteen oppineen miehen purskahtamaan itkuun. Hän sanoo, että opiskelijoiden kohtaaminen vaikutti herkkyyteen, mikä näkyy The Father-elokuvan isän roolissa. 

Muista isoista rooleistaan Hopkins toteaa, että meissä kaikissa on kaikkea. Hän pääsi vetäytyvän luonteensa vuoksi hyvin Howard's End -elokuvan jäykän, turvallisuushakuisen hovimestari Stevensin pään sisään ja sanoo itsessään yhä olevan paljon Stevensiä, kuten myös Hannibal Lecteriä.

I am everything. Because we all are. All you need to do as an actor is access that part of what's inside you. 
(Minä olen kaikkea. Koska me kaikki olemme. Näyttelijänä pitää vain ottaa käyttöön kulloinkin tarvittava osa itsestä.)

Neuvo nuorille näyttelijöille liiasta nirsoilusta tarjottujen töiden suhteen ja oman työn rasittavuuden liioittelemisesta sopii yleisneuvoksi kaikille. Älä odota sitä yhtä suurta roolia. Tee kaikkea. Käyttäydy ammattimaisesti työssäsi. Lue kaikkea ja katsele hyviä elokuvia. Kuuntele musiikkia. Katso ympärillesi ja näe millaista taistelua monen ihmisen elämä on.
 
Believe that your life is all a matter of weaving; when you look back over the years, you'll see a tapestry.

(Luota siihen, että elämäsi on kudontaa; kun katsot taaksepäin, niin näet ryijyn kuvion.)

Kirjan otsikko on vastaus tälle kolmivuotiaalle Tony-pojalle, joka on juuri saanut uuden kurkkukarkin maahan pudonneen tilalle. On harmaa sunnuntaiaamu vuonna 1941 Port Talbotissa Walesissa. Sodan aikaisen säännöstelyn vuoksi kaikki makea on harvinaista. Isä kumartuu lohduttamaan itkuun purskahtanutta lasta ja karkin antanut isän ystävä nappaa kuvan. Muisto on yksi Anthony Hopkinsin varhaisimpia, niitä ryijyn ensimmäisiä kudontoja. 

PS Suomennokset ovat omiani. Kirja on suomennettukin, Hyvin sinä pärjäsit. Olen varannut suomenkielisen teoksen kirjastosta, mutta en ehtinyt vielä saada sitä.

 

Olla sinut - vaiko minut - itsensä kanssa, vaikka kaikki on nurinkurin

Olen kokenut ensimmäisen asteen toiseuden jo kotonani. Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi, mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni. Olen nykyään suomenpalestiinalainen. 
(ote kirjasta Sinut (2007), luvun otsikko "Kuka luulet olevasi")

Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 20-vuotiaana vuonna 1981 rakastuttuaan Haifassa nuoreen suomalaiseen mieheen. Hän oli opiskellut kolme vuotta yliopistossa Israelissa ja jatkoi pian opintojaan Suomessa. Hänestä tuli vähäksi aikaa rouva Maija Hänninen, koska Umayya oli suomalaisille vaikea nimi ja siihen aikaan Suomessa nainen ei voinut pitää omaa sukunimeään. 
Kolmenkymmenen Suomen vuoden jälkeen Abu-Hanna muutti pienen adoptiotyttärensä kanssa Amsterdamiin. Nykyään hän on siis hollanninpalestiinalainen. 

(Sinut-kirjan kansiliepeestä)

Ennen viestintäalan töitä Abu-Hanna ehti olla opiskelujen ohessa töissä mm. päiväkotiapulaisena ja puutarhatöissä. 
Muistan Abu-Hannan televisiosta älykkäänä ja eloisana keskustelijana, jolla olisi aina ollut enemmän sanottavaa kuin mitä hän pystyi silloisella sanavarastollaan ilmaisemaan.

Liimaudun selkä valkoista kivimuuria vasten kuin kuivattu perhonen. Pystysuorana kiinni viileässä kivessä, kädet levällään, suu auki ja katse kohti taivaannapaa. Muuri leviää ja täyttää maailman. Nyt tiedän kuinka Jaakko vei pavun jättiläiseltä. Olen vuoden ja kahdeksan kuukautta, yksin pölyisellä kujalla. Oikeassa kädessä puristan sinistä muovipottaa ja vasemmassa läpinäkyvää muovipussia, jossa on oreganovoileipä käärepaperissaan. 
(Kirjan Nurinkurin (2003) alku. Äiti haluaa kasvattaa tyttärestä itsenäisen, niinpä hän lähettää tytön yksin päiväkotiin ikkunasta seuraten. Tyttö pelkää isoa kukkoa.) 

Kaksi Umayya Abu-Hannan omaelämäkertaa kertovat paitsi tytön kasvamisesta aikuiseksi naiseksi myös siitä, millaista on olla vihollisena omassa maassaan ja miten maahanmuuttaja rakentaa identiteettiään. 
Nurinkurin kuvaa tytön elämää monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa Haifassa murrosikään asti ja Sinut kertoo nuoren naisen elämästä Suomessa, hauskoista kielellisistä kömmähdyksistä ja väärinkäsityksistä, ihmisistä jotka hyväksyvät ja heistä jotka eivät. 
Oman elämänsä kautta Abu-Hanna pohtii kotoutumista ja sen ongelmia yleensäkin. 

Toisen luokan kansalaisina palestiinalaisten on haettava kulkulupia omassa maassaan ja nieltävä loukkauksia. Heidän asuinalueitaan vallataan ja laaditaan erityislakeja supistamaan elämää, kuten juutalaisilla holokaustin aikana Euroopassa.
Opettaja-kirjailija-kääntäjä -isä keskittyy työhönsä ja taiteeseen, äiti osa-aikaisen työn ohella kodinhoitoon. Kaksi lasta saavat kaiken mahdollisen sivistyksen mitä on saatavilla, keskustelut kotona vierailevien kulttuuripersoonien kanssa, yksityiskoulun, pianotunnit ja kielten tunnit. Israelin kansallispäivänä isä vie perheen retkelle vuorille ja neuvoo, että ihmiset ovat nyt sellaisella tuulella, että ei kannata puhua kovaan ääneen arabiaa.

Tytär pelkää kertoa että pelkää eikä hän tiedä miten pelätään. Tyttäreen sattuu eritoten vanhempien pelko. Ja energia menee siihen, kun kaikki yrittävät piilottaa tietonsa siitä, että kaikki pelkäävät.
(Nurinkurin)

Piip piip kello on tasan. Uutiset. Lapset metelöivät ja aikuiset pyrkivät nappaamaan kiinni uutisten avainsanoista. Venäjänjuutalainen ehdottaa meikäläisille 'transferia'. Studiossa keskustellaan siitä, miten päästä eroon meistä ja muista meikäläisistä. Maahamme vuosi tai kaksi sitten saapuneet suunnittelevat miten meidät alkuasukkaat voisi kuljettaa pois maasta. 
(Nurinkurin) 

Nämä Abu-Hannan kirjat ovat kiinnostavaa luettavaa juuri nyt, kun Israel yrittää hävittää palestiinan kansan lopullisesti  ja USA:n presidentti suunnittelee viimeistelevänsä kansanmurhan siirtämällä eloonjääneet pois Gazan kaistalta, johon hän rakentaisi luksusuimarannan. 
Kun ajattelee, että joku toinen kansa siirrettäisiin Suomeen ja meitä "kantasuomalaisia" alettaisiin ajaa pois alta maanpakoon... koska alue on myyteissä määrätty toisille.   

Eräs kiehtova puoli Abu-Hannan kirjoissa on kuvaukset arabikulttuurista ja siitä, miten erilainen merkitys joillakin termeillä on verrattuna Suomen vastaaviin.

Arabeille rauha tarkoittaa, että ei ole vihaa eikä sotaa ja saa olla sosiaalisena isossa ihmisjoukossa, puhua, nauraa, tanssia ja melutakin. Suomalaiselle rauha tarkoittaa sodan poissaolon ohella hiljaisuutta ja ihmisten pois sulkemista, yksin oloa luonnossa omien ajatusten kanssa tai pienenä perheenä kotona. 
Abu-Hannan mummolla oli tapana katsella isoa sukuaan hauskan pidossa ja sanoa: "Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta."
Luonto on suomalaisille rakas ja ajattelemme mielellämme, että se on meidän vetonaulamme, neljä ihanaa vuodenaikaa, mutta arabien mielestä meillä on vain vähän aikaa vuodesta luontoa eli linnunlaulua, tuoksua, aaltoja, värejä ja kasvua ja koko muun ajan odotamme sitä pimeässä jääkylmässä pakastimessa.
(Ehkä nämä merkitykset ovat muuttumassa. Meillä ei ole enää neljää vuodenaikaa ja monessa maassa, jossa ennen oli suloisen lämmintä on nyt pätsi.)

Arabikulttuurissa runsastelu ei ole tyylitöntä. Värejä, musiikkia, tanssia ja hyvää ruokaa ei ole koskaan liikaa. Arabimiehet koreilevat tuoksuilla ja käyttävät silkkiä ja pitsiä vaatteissaan. Monesti europpalaiset pitävätkin pieniä vaaleanpunaiseen puettuja kiharapäisiä arabipoikia tyttöinä.

Runsaus näkyy puheessakin. Varsinkin maaseudulla ollaan monisanaisia ja puhetta höystetään kohteliaisuusmuodoilla. Pyyntöön lisätään "ilman sinun määräämistäsi" ja "toivottavasti et ota tätä käskynä, vain vaatimattomana pyyntönä". 

Kun Umayya lähtee mumminsa kanssa aamukävelylle kylän raitille, matkanteko on hidasta, koska jokaikistä naapuria tervehditään aidan yli pitkillä korupuheilla puolin ja toisin, päällekkäin ja yhtä aikaa.
"Valon ja gardenian aamu olkoon päiväsi avaus. Hellittäköön Jumala ongelmasi ja avautukoot ja ratketkoot pulmasi valon tullessa. Tässä lapsenlapsesi kanssa olet. Pitäköön Jumala tyttöjen hyvää mainetta yllä teidän kodissanne, Im-Hanna. Tervetuloa, tule sisään."
(Nurinkurin)

Kaupunkikoti on aina täynnä kulttuuriväkeä. Keskustelu tapahtuu eri arabian murteilla, paitsi jos joukossa on yksikin juutalainen puhutaan hepreaa. 

Saadakseen suunvuoron on opittava sama taito kuin liikenteessä. On löydettävä sopiva kohta. Keskustelussa se tulee, kun ajatus on korkealla ja sitä voi joko pudottaa tai rakentaa siihen uuden siiven toiseen suuntaan. 
(Nurinkurin)

Suuri osa Abu-Hannan laajaa sukua elää diasporassa. Hänen on vaikea katsoa uutisia ja avata Israelissa asuvilta tullutta sähköpostia. Hän elää muistoissaan ja unissaan entisessä kotimaassa ja reaalielämässä toista todellisuutta Suomessa, jossa asiat sujuvat ja on normaalia ratkoa arkipäiväisiä, käytännön ongelmia demokraattisesti äänestäen. 
Hän tietää olevansa vieraalla kielellä toimiessaan joskus koominen ja kömpelö ja tuntee siksi turhautumista. Juurtuminen ei ole helppoa, kun ympäristö työntää pois, mutta on pakko oppia rakastamaan sitä missä on ja löytää koti omasta  minuudesta. On oltava sinut ympäristön kanssa ja minut itsensä kanssa.
      

Synnyinmaani tapahtumat vievät yöunet - pysäyttävät kadulla, jolloin on pakko jähmettää kyyneleet ja laannutella järjetöntä ahdistusta. Kun ihmisiä tapetaan siitä syystä keitä he ovat, olemme elämän kauheimpien tapahtumien äärellä. 
(Sinut)

Abu-Hanna mainitsee, miten ihminen on aina vierasta kieltä käyttäessään vähemmän ilmaisuvoimainen kuin äidinkielellään. Silti ihailen hänen suomen kieltään. Hän on kirjoittanut kaikki kirjansa suoraan suomeksi.  
Kirjoissa on monia kauniita lyyrisiä tekstin kohtia, esim. lapsuuden kotikaupungin Haifan kuvaus, jossa ihmiset heräävät siestan jälkeen eloon, valkoiset jasmiinit ja gardeniat tuoksuvat illan tummuudessa, laivojen valot valuvat pitkin meren pintaa ja yö näyttää uuden maailman. 
Ainoa turvani, kotikaupunkini Haifa on kuin kohtu. Sitä reunustaa kolmesta suunnasta Karmel-vuori, edessä on meri ja suorin tietämäni horisontti.
(Nurinkurin)

 

Löysin jostain näistä kirjoista sellaisen mielenkiintoisen tiedon, että Umayya Abu-Hannan isän, Hanna Abu-Hannan, muistelmien keskimmäinen osa on suomennettu! Kirjan nimi on Pilven varjo. 
Johanneksen evankeliumin esipuheessa Umayya kertoo, millaista oli elää lapsuutta nasaretilaisen isän tyttärenä. 
Alienin silmin (Sinut-kirjaa laajempi versio elämästä maahanmuuttajana Suomessa) Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut Amsterdamiin muutettuaan, samoin Multikultin, jonka lopussa hänen Johannesburgissa syntynyt tyttärensä sanoo kaipaavansa omaan maahan, Suomeen.

Mieleeni on jäänyt pyörimään näistä kirjoista Im-Hannan viisas ajatus:
Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta. 

Katja Kallio, Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Kannen kuva: Irmeli Jung
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle. 

Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:

    Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.  

    Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle. 

Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut. 
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä". 

    Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
    Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
    Täällä mää oon, minä huudan.
    Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
    Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
    Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa. 

Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.

Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen  hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri. 

Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita. 
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.

Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska. 
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa. 

Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.

Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen. 
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene. 

Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.

Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista. 

Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio
Kuva: Sabrina Bqain

Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Millariikka Rytkönen, Täysin auki

Kuvasin Millariikka Rytkösen kirjan mökin saunaterassin
vanhalla penkillä ja taitoin äitienpäiväruusustani kuvaan
oksan kiitokseksi kirjan kirjoittajalle sekä tästä kirjasta
että hänen kaikista maailmaan auttamistaan vauvoista!

Kiitos kirjasta, Millariikka Rytkönen! Tekisi mieli kirjoittaa sinulle kirje, kuten sinä elämäkertakirjassasi kirjoitat useille ihmisille ja myös monille asioille kuten julkisuudelle, synnyinpaikkakunnallesi Hyvinkäälle, joululle (joulukortin) ja mahallesi, johon sinulla on/on ollut ongelmallinen suhde.
Kirjoitan kuitenkin vain kirjasi esittelyn, omalla tyylilläni, ja arvosteluntapaisen, koska pelkään että kirjeestäni tulisi liian tunteellinen. 

Täysin auki - onpa todella hyvä nimi kätilön kirjoittamalle teokselle!

Rytkönen on kätilö ja ay-pomo, Tehyn puheenjohtaja. Häntä on kehuttu vahvaksi mimmiksi, mutta sen vahvuuden takana on paljon suruja, pahin niistä lapsena rikottu suhde ruokaan ja sitä seurannut syömishäiriö ja oman kehon vihaaminen. 
Rytkösen syömishäiriön kuvaus ja selitys on parhaita tästä aiheesta kirjoitettuja. On ihmisiä, jotka eivät käsitä, miksi ruuasta tulee jollekulle ongelma. Suosittelen Rytkösen kirjaa heille. 

Joku löytää lohdun pelaamisesta, toinen seksistä. Minä löysin sen syömisestä ja sinä päihteistä. Lopulta kovuus kerrostuu sielun päälle, jos sisintä ei kukaan silitä. Reipas voi olla myös rikki. 

Se, miksi selviän elämästä on uskoakseni avoimuuteni. Se, että puhun ihmisille ympärilläni. Puhun sen kun vituttaa ja sen kun ihastuttaa. Puhun siitä, miten jokin asia on satuttanut ja siitä, miten haluaisin kostaa, mutta en tee sitä. 

Kätilöys toi minulle valtavan kunnioituksen ihmiskehoa kohtaan. Ihmetyksen, ihailun ja nöyryyden kaiken sen edessä, mihin se kykeni. Kätilön silmissä kaikki kehot olivat upeita, ja koska näin kerta toisensa jälkeen sen uskomattoman voiman ja viisauden, joka jokaisee kehoon on talletettu.

Myös synnyttäjissä on naisia joiden kehohäpeä on niin suuri, että vaa'an lukemaa ei saa sanoa ääneen eikä varsinkaan aviomiehen läsnäollessa.
Miten paljon ihmiset satuttavatkaan toisiaan! Jos pikkutyttö laitetaan vihanneskuurille ja hänen pientä pömppömahaansa kommentoidaan ivallisin, mukahauskoin letkautuksin, joita jopa ikuistetaan teksteinä kotialbumin kuvien oheen, niin mitä sillä saadaan aikaan - elinikäinen haava. 

Luokkatietoisuus heräsi nuoren Millariikan mielessä jo varhain. Työväenluokkaiset vanhemmat odottivat hänen toteuttavan heidän aloittamansa luokkahypyn. Tytär ei kuitenkaan ollut kotonaan elitistisen musiikkiluokan nuorten haaleassa joukossa, vaan enemmän jenginuorten väkevämmässä seurassa.    
Lukiossa oli yksi aikuinen, joka uskoi häneen ja teki poikkeuksen tiukkaan arvostelulinjaansa antamalla oppilaalle esseestä täyden kympin - se oppilas oli Millariikka.

Kesti aikaa ymmärtää, että sinä, Risto, olit minun senseini. Minun Opettajani. Hetken vierellä, mutta tänne saakka rinnallani. Usko toisen kykyihin nimittäin kantaa iäti. 

Risto-opettaja kannusti hyvää kirjoittajaa opiskelemaan suomenkieltä ja kirjallisuutta, mutta hänen etevin oppilaansa päätti lopettaa lukion kesken päästäkseen vapauteen ja eroon perheestä, jolle ei tulisi koskaan kelpaamaan. 
 

Rytkönen ei ole niitä julkkiksia, joilta kustantamot ovat tilanneet kirjoja, koska julkisuus myy.
Rytkönen osaa kirjoittaa. Hän on kirjoittanut kaiken aikaa, pitkin matkaa itselleen ja nyt meille.
Hänen tekstinsä on pitkälle mietittyä ja hyvin muotoiltua ja hänellä on hyvä ote kieleen. Pidän siitä, miten hän maistelee sanoja. 

Selailin päämäärättömästi näköislehteä ja huomasin nimesi, koska se on niin kaunis. Kuin pieni runo, Alva Forsius. Sinä kuulostat lähes linnunlaululta kesäaamussa. Oma nimeni pärähtää kuin riehaantuneet maissinjyvät kattilassa.
(Ote fanikirjeestä 1900-luvun alussa vaikuttaneelle porvoolaiselle kätilölle ja yhteiskunnalliselle vaikuttajalle.)

Kirjassa on neljä osaa: Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus ja Työ.
Osa teksteistä on kirjemuodossa ja osoitettu itselle eri elämänvaiheissa (Sweet sixteen [#oletusarvoille]), tietyille henkilöille (Tyttärelleni, Pojalleni), ryhmille (Joukkokirje miehille elämässäni) ja asioille (Erolle [voiko avioero koskaan olla maitokahvinvärinen?]), osa on esseetyyppisiä kirjoituksia (Ystävyydestä, Ruumiinavausraportti) ja osa ironisia pakinoita (Kirje äideille [äitimyytti paskaksi]) tai kolumnin tyyppisiä (Onnellisen kansalaisen muistilista). 

Rytkösen feminismi on järkevää, oikeisiin epäkohtiin puuttuvaa, perinteistä humaania feminismiä, jossa ei ole mitään turhia termeistä nipottamisia, vaan täyttä asiaa. Suorasanaisesti ja selkeästi esitettynä. 

Naisvaltaiset alat, hoivatyö eritoten, ovat alttiita häirinnälle ja väkivallalle.
On ihmisiä jotka kutsuvat hoitajia mehulasinvaihtajiksi, jotka saavat yöllä turhasta lisää, koska eihän yöllä tapahdu mitään. Jaahas, ei vai... Sitten on myös näitä ukkeleita, jotka ilahduttavat julkisuudessa toimivia naisia ytimekkäillä viesteillä.
Miten tylsää elämäni olisikaan ilman teitä, jotka jaksatte kannustaa vuodesta toiseen minua työssäni napakasti sanomalla:"PANISIN!".

   
Rytkönen hymähtelee keskustelulle siitä, kuka on keksinyt klitoriksen laajan rakenteen. Olen itsekin kummastellut näitä intoiluja uudesta löydöstä ja erästä kiiteltyä, ruotsalaista sarjakuvapiirtäjää, jonka mukaan asia on ollut hämärän peitossa ja vasta hiljattain ymmärretty. Rytkönen kertoo, että hänen opinnoissaan vastaava tieto oli Norjassa vuonna 1992 painetussa oppikirjassa.
Olen siitäkin samaa mieltä, että kyllähän pikkutytöt tämän nautinnon ovat aina keksineet ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin istua bussin tärinässä oivaltaakseen, miten kivaa on olla tyttö. 

Mietin, mikä kirjan teksteistä olisi mielitekstini. Pidän monista. Ruumiinavausraportti ehkä. Se on väkevä kuvaus siitä, miten elämän jäljet näkyvät avatun kehon sisällä, kaikki hyvä ja paha mitä sille on tehty. Tästä tulee myös mieleeni eräs Edith Södergranin runo, jossa hänen ruumiinsa viedään professorille avattavaksi ja sisäelimet, mustuneet keuhkot ja kaikki muu, tutkitaan yksi kerrallaan.

Rytkönen mainitsee tekstissään kätensä, joita hän on inhonnut niin paljon, että on arvellut pilaavansa perheiden valokuvat, joissa pitelee heidän vastasyntynyttä pientä ihmettään.  
Rystyset olivat kuopalla kuten taaperolla enkä saanut silmiäni irti käsieni turpeudesta, jonka alta ei paljastunut yhtäkään luuta, lihasta, niveltä tai verisuonta. Näin vain liian kohonnutta taikinaa.
Tämä on minulle ajankohtainen asia. Minullahan on nivelrikon paksuntamat ja vääntämät sormet, kädet kuin juurakot. Niissä todellakin paljastuvat luut, nivelet ja siniset verisuonet. Piilottelen käsiäni valokuvissa ja rajaan kuvia niin, että kädet jäävät ulkopuolelle.
Rytkönen kuvailee minun ihailemani kädet, joissa liha peittää luut ja rystysissä on hymykuopat. Ihailin tällaisia käsiä juuri meillä vierailleilla nuoremman polven sukulaisilla. Yhdistän ne nuoruuteen ja terveyteen. Ymmärrän, että Rytköstä ne muistuttavat painosta painostamisesta ja häpeästä. 
Kehonkuva on monelle kipeä asia. Tällaiset kirjat saavat ajattelemaan, miten tärkeää on vahvistaa lapsilla tyytyväisyyttä omaan ulkomuotoon.

Mikä ihme sai minut vihaamaan käsiäni, vaikka ne olivat valtavan taitavat kädet? 

Huolella rakennettu, humaaneja elämänarvoja välittävä kirja, jossa on myös 16 sivua lähteitä ja kaunis Kiitoskortti lopussa.
Erityisesti minua entisenä opettajana viehättää kiitos äidinkielen lehtorille, joka sytytti itseään etsivässä tytössä palon kirjoittamiseen. 
Opettajien työ on hoitajien työn ohella elintärkeää. Koulut ovat aloittamassa lukuvuotensa. Toivottavasti kaikille lapsille löytyy kannustavia opettajia.  

Jatkoa vielä 6.8. - jälkijäristyksiä
Aloin kertoa miehelleni tämän kirjan syömishäiriöteksteistä, mutta puheeni muuttui soperteluksi ja silmät sumeiksi. Koen empatiaa kaikkia syömishäiriöistä kärsiviä ja kärsineitä kohtaan.
Itsellänikin on historia syömisongelman kanssa. Aloin 11-12 -vuotiaana kieltäytyä ruuasta, mitä vaihetta kesti vuoden verran ja nuorena aikuisena omaksuin syömiseen ortoreksisen asenteen, jossa söin vähän ja oikein. Kun sitten vaikeasta keuhkokuumeesta nääntyneenä sain muutaman ahmimiskohtauksen, häpeäni oli valtavaa. Kärsin varmaan hivenaineiden puutteesta, mutta eniten ongelmalliseen ruokasuhteeseeni vaikutti huolet ja läheisyyden puute. Olen kiitollinen siitä, että tuo kaikki on kaukana takanapäin. Silti se tulee lähelle ja tunnen surua aina kun luen kohtalotovereista.   

Koskettava konsertti, joka kävi mielessäni vuoropuhelua juuri lukemani kirjan kanssa

 

Uskalsin lähteä eilen konserttiin, vaikka hieman toipilas vielä olenkin. En yskinyt kertaakaan. Konsertin jälkeen huomasin, että huimasi. Ei ihme, enhän ollut lähtenyt omasta kotipesästä ulos aikoihin mutta huimaava olo saattoi (ja saattaa, vieläkin sitä on) johtua myös kaikista niistä tunteista, mitä koin konsertin aikana.

Laila Kinnunen lienee tuttu laulajanimi ainakin kaikille vähän vanhemmille suomalaisille. Hän oli erittäin menestynyt iskelmälaulaja, jonka haave oli esiintyä musikaaleissa ja tehdä musiikkia koko sillä kapasiteetilla mikä hänellä oli. Laulajan yksityiselämä oli villiä ja elämä stressaavaa. Kun alkoholi sai yliotteen, niin alamäki oli väistämätön. 

Laulajan tytär Milana Misic on valmistanut lauluista ja tarinoista koostuvan esityksen Lailan laulut, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinan ohessa myös omastaan ja isovanhempiensa elämästä. Äiti ei pystynyt hoitamaan lastaan,mutta onneksi oli jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli keveä ja hauska. Siinä nuori Laila nauroi ja lauloi ja rakastui palavasti miehiin, joita mummin oli vaikea hyväksyä. Misic kertoi lämpimällä huumorilla, että äidin tavattua jugoslavialaisen muusikon äkkirakastuneet viettivät heti kaksi viikkoa hotellihuoneessa ja että tarina on täyttä totta, koska todiste siitä seisoo tässä lavalla edessänne. 

Väliajan jälkeen itkin melkein koko ajan. Äiti ei jaksanut olla äiti, ja hän karkotti käytöksellään myös nuoren miehensä. Isovanhemmat saivat kuulla, että asunnossa oli jatkuvat bileet ja pelastivat pikku tytön. He kasvattivat tämän aikuiseksi asti.

Seinälle heijastetut isot valokuvat olivat humoristisia, helliä ja liikuttavia. 

Misic lauloi tässä konsertissa sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja äitinsä lauluja kuhunkin elämäntarinan vaiheeseen sovittaen ja lopuksi oman kauniin laulunsa Aikoja sitten, jossa hän kertoo äidilleen antaneensa anteeksi elisen aikoja sitten. 

Eräs minua tässä konsertissa liikuttanut laulu oli Sound of Music -musikaalin My Favorite Things siitä erityisestä syystä, että eräs upeaääninen Inkeroisten yhteiskoulun oppilas lauloi sen minulle läksiäislauluksi eläkkeelle jäädessäni. Nenäliinoja kului ja itku teki hyvää, se huuhtoi pois konsertin pintaan nostamia haikeita tuntoja ja suruja.

When the dog bites, when the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Kunpa Lailakin olisi muistanut elämänsä hyvät asiat ja löytänyt keinon selvitä, kun elämä murjoi. Oliko hänellä ehkä sotalapsuudesta aiheutunut trauma? Hän oli yksi Ruotsiin lähetettyjä, jonka piti sopeutua sodan jälkeen takaisin köyhään Suomeen. Ruotsin kielen vaikutus kuuluu ensimmäisissä lauluissa vokaalien kapeutena.

Milana totesi olevansa iloinen, että hän on "tavallinen ihminen".

Olen juuri lukenut upean kirjan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani, jossa asetelma on sama kuin Milana Misicin elämäntarinassa. Kirjan tytöllä on äiti, joka on vaarallinen lapselleen, mutta onneksi hänelläkin on ihana mummo ja ukki, jotka hoitavat hänet lähes viisivuotiaaksi. Vaikka tyttö joutuu isovanhempien voimien hiipuessa takaisin arvaamattoman äidin luo, hän selviää neuvokkuutensa avulla. Syvällä aikuisuudessa äidin kuoltua hän asettuu vihdoin, paljon muuta kirjoitettuaan ja paljon koettuaan, kirjoittamaan äidilleen pitkää kirjettä, jossa yrittää selvittää syitä äidin holtittomuuteen ja käy läpi oman suvun historiaa. 

Molemmat naiset, Milana Misic ja Sirpa Kähkönen ovat kertoneet äideistään tyylikkäästi ja hyvällä maulla rankimpiakaan asioita kaihtamatta. Muistelut ovat rakkaudentunnustuksia omalle äidille.
Miten kauniisti Milana Misic toistikin tarinoissaan sanaa Äiti. 

Tämä konsertti ja tämä kirja käyvät keskustelua mielessäni.
Olen kaiken lisäksi keskustellut erään blogiystävän blogissa siitä, miten läheisistä voi kirjoittaa elämäkerrassa. On niin monta tapaa muistella. Pahimpia ovat mielestäni turhia paljasteluita sisältävät elämäkerrat, joiden rohkeilla anekdooteilla ei ole mitään laajempaa merkitystä.   

Lopuksi ote Laila Kinnusen laulusta Tiet, jonka suomenkieliset sanat on kirjoittanut Saukki (Sauvo Puhtila). Mummi oli sanonut, että tätä esittäessään Laila ennusti oman kohtalonsa. 

Tietä kaitaa toiset käydä saa, aron laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa.

Tietä suoraa harva vaeltaa, harjanteiden kautta kun kukassa on koko maa.

Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.

Valita ei tietä saata se annettu on.

Leila M. Peltonen, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä

 

Mikä sydämellinen teos, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä, kirja josta näkee että eletty on käsitelty ennen kuin siitä on kirjoitettu. Vaikeat asiat kuvataan kirjassa rehellisesti, mutta ei raadollisesti vaan tyylikkäästi, ajan tuoman hyväksynnän maustamana. 

Leila M. Peltonen on kuvannut elämäkerrallisessa romaanissaan sodanjälkeistä elämää Helsingissä perheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.  Sukellamme menneeseen maailmaan pakettinappuloineen ja kotona ommeltuine vaatteineen, radion joululahjavalvojaisineen, tapoineen ja ennakkoluuloineen. 
Hänen mukanaan koemme maailman muuttumisen samalla kun päähenkilöt Sisko ja neljä vuotta nuorempi Sakarias saavuttavat teini-iän ja siirtyvät siitä aikuisuuteen, jossa Sisko perustaa oman perheen, Sakke-Sakarainen ei.  
Lopuksi perheestä on jäljellä vain Sisko, joka tutkii äitinsä jäämistöstä löytämäänsä laatikkoa, jonka kannessa lukee MUISTOJA SAKARIAASTA. Älä heitä pois!!!

Sakke-vauva on ihme! Käyn vähän väliä sipaisemassa sen poskea ja tunnen kuinka sydämessä ailahtaa tunne, jota en osaa nimetä. Vauva on kuin nukke, mutta lämmin ja pehmoinen.

Sisko rakastuu veljeensä oitis, ja kuten tiedämme rakkauteen sisältyy aina huolehtimista. Sisko omaksuuu tehtäväkseen puolustaa ulkonäöltäään ja käyttäytymiseltään poikkeavaa veljeään ulkomaailman pahuudelta.
On traagista sekä rakastaa syvästi jotakuta, että joutua häpeämään hänen vuokseen. 
Vauvaveli alkaa herätä öisin painajaisiin ja raivokohtauksiin, joissa jäykistyy pelottavasti. Sisko herää näihin kohtauksiin ja huomaa vanhempiensa hädän, vaikka he yrittävät salata sen. Koko perhe on ymmällään. Diagnoosit viipyvät ja vasta aikuisuuden kynnyksellä löytyy diagnoosi, joka selittää niin raivokohtaukset (mustat hetket, joista Sakke ei muista jälkeenpäin mitään), epilepsian kuin autismin kirjolla oleville ihmisille tyypillisen kiinnittymisen vahvasti joihinkin asioihin kaiken muun poissulkien. Tulee lääkitys, joka rauhoittaa, mutta tulee myös ennuste tilan pysyvyydestä ja vakavuudesta. 

Kirjassa on muun kerronnan ohessa Saken kirjoittamia havaintoja luonnosta, oopperoista ja lentokoneista, jotka osoittavat, että hänellä on jo alakoululaisena huomattavaa älykkyyttä ja paneutumista. Hesperiassa viettämästään ajastakin hän on kirjoittanut seikkaperäisen raportin. Sakke muistaa kasvien latinalaiset nimet, tutkii avaruutta, syventyy musiikkiin ja lentokoneisiin. Hän on erittäin älykäs joissain asioissa, mutta avuton toisissa ja hämmentää ympäristöään poikkeavalla spontaanilla käyttäytymisellään. Hän pitää oravia ystävinään, mutta saa vihdoin myös ihmisystäviä toisista lentokonetarkkailijoista. 

Koulun alun Sakke joutuu suorittamaan erityisluokalla, ja kun häntä ei huolita oppikouluun, viisaat vanhemmat järjestävät asian niin, että hän suorittaa keskikoulun kotikouluna fiksun ja vastuullisen isonsiskon toimiessa opettajana. 

Kylässä käyminen oli yleistä Siskon ja Saken lapsuudessa ja siihen kuului tietyt säännöt pukeutumisesta, tarjoilusta, keskustelunaiheista ja käyttäytymisestä. Saken arvaamaton käytös saa aikaan sen, että perheen ystävät vähenevät, mutta ne jotka vielä käyvät ovat sitäkin tärkeämpiä. 

Sakke työntää päänsä kokonaan ovesta. Näen, että vastenmielinen ajatus synkentää hänen mielensä: tuota vierasta en tänne halua, omaan kotiin, oman Siskon viereen istumaan. Hiiteen koko tyyppi. Yhtäkkiä veli rämäyttää oven selälleen, ottaa kaksi pitkää harppausta kohti kahvipöytää, tarttuu pöytäliinan kulmasta kiinni ja nykäisee kaikin voimin. Kilisten ja paukkuen koko komea kattaus syöksyy lattialle. Yksi kahvikuppi särkyy, toisten putoamista pehmentää pitsinen pöytäliina.

Tepa-täti on kovaääninen ja suorapuheinen ja tömäyttää välillä napakasti, että "nyt mie ja äitis puhutaan Karjalan muistoloi, eikä ennää kuunnella konneista". Miten hän osaakin sanoa sen niin, ettei Sakarias suutu, nauraa hohottaa vain. Omassa huoneessa hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja levylautaselle mahtavimman lentokonesinfonian minkä tietää: Beethovenin kohtalokkaan.

Ihailen Peltosen kaunista kieltä sekä entisajan maailman esineiden ja tapojen kuvausta. Lapset viedään joskus mummulle, jonka luona saa marjamehua ja korppuja. Sakke vetää Brylcreemiä hiuksiinsa peilin edessä, Sisko käy teinihipoissa ja on kiinnittänyt seinäänsä filmitähtien kuvia. Puhelimassa käydään läheisessä puhelinkopissa. 

Ihailen kirjan kuvaamia vanhempia, jotka tekevät kaikkensa vaikean lapsensa eteen. 

He hankkivat hänelle syntymä- ja joululahjoiksi sellaisia arvokkaita esineitä, joista pojalle on pitkäaikaista iloa, kuten levysoittimen ja kaukoputken. Kun poika rauhoittuu tutkimaan kaukoputkella kuuta ja tähtiä, isä toteaakin iloisena, että he ovat tehneet maailman mahdottomimman asian, hankkineet pojalleen kuun taivaalta.
Kirjan lopussa olevat aikuisen Saken kirjeet perheenjäsenille kertovat tasapainoisesta ihmisestä, joka on hyväksynyt kohtalonsa. Hän muistaa isänsä Fortunapelin aloitussanat:" Fortuna, onnen ja sattuman peli, niin kuin itse ihmisen elämä!"

Ihailen isonsiskon kärsivällisyyttä. Hän on pienestä pitäen vastuunkantaja ja perheen ilmapuntari. Hän vetäytyy, kun huomaa vanhempiensa ahdistuksen ja hän ymmärtää veljeään syvällisellä tasolla. Sisko lienee ainoa ihminen, jolle aikuinen Sakke voi itkeä viallisuuttaan, joka on rajoittanut hänen elämäänsä monella tavalla. 
Vammaisuuden hyväksyminen ei tietenkään onnistu sisarelle, kuten ei veljelle itselleenkään, vielä lapsena ja nuorena helposti. On asioita, jotka on helpompi hyväksyä vasta aikuisena, jolloin häpeä ei enää sekoita tunteita, rentous lisääntyy ja ymmärtää, mitä voi muuttaa ja mitä ei.  

Itselläni on skitsofreniaa sairastava sisko joka asuu mielenterveysihmisten ryhmäkodissa. Ymmärrän hyvin Siskon tunteita eri ikäisenä.

Suosittelen tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena kaikille lukeville ihmisille,  vertaistukena ihmisille, joilla on vastaava tilanne ja silmiäavaavana teoksena heille, jotka suhtautuvat erilaisiin ihmisiin tyhmän väheksyen, kuten eräs nuori mies, joka istahtaa Seurasaaressa Siskon viereen penkille Sakariaan seisoessa lähettyvillä turistien ihmeteltävänä ihmispuuna, oravaystävät Susa, VanBee, Sirius, Mantovani, Nykki, Nöpö ja pikkuiset Kukka ja Helmi kipittämässä lähes kaksimetrisen "ystävällisen metsänpeikon" sivuille ojennettuja käsivarsia pitkin. 
 
Hälisevä turistiesirippu siirtyy pois Sakariaan edestä ja penkillä istuville avautuu näkymä tien toiselle puolen: siellä seisoo outo ihmispuu ja sen oksilla hyppelevät oravat! Penkillä istuva hurmuri arvioi näkymää edessään: lämmin samettikatse muuttuu viileän ylimieliseksi ja huulille nousee pilkallinen virnistys. Mies hakee hyväksyntää arviolleen minun katseestani. Hän osoittaa vaivihkaa Sakariasta ja osoitteleva sormi pyörähtää pari kertaa hitaasti ohimolla. Tuo ele ja huulten liikkeet ovat selvät: - Katso tota tyyppiä, mikä Dille.

Parhaat kiitokset Leila Peltonen on varmaan saanut omalta veljeltään:

- Mun kiva opettaja, mai nais tiitsööööö! Sakke saattaa huudahtaa yhtäkkiä kesken oppitunnin ja halata. 

Minäkin kiitän sekä kirjasta että sen painavasta sisällöstä. Kiitos!

Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa." 

Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Oli kyseessä sitten urheilutapahtuma, teatteriesitys tai konsertti, kaikki missä ihmiset nukahtavat yhtaikaa yhteiseen uneen puhdistaa meitä. Onhan järjellä ajatellen hullua, että viisisataa ihmistä kokoontuu yhtaikaa yhteiseen läjään katsomaan jotakin älyttömyyttä, jotain sellaista kuin Huomenna hän tulee. Mutta se tehdään juuri siksi että se on katarsis parhaimmilaan. Se on meille välttämätöntä kuin uni. 

Martti Suosalon suunnitelmissa on koota teatteriporukka, joka kulkee paikkakunnalta toiselle pyöreän sirkusteltan kanssa, kokoaa teltan ja esiintyy, sitten purkaa teltan, pakkaa tavarat ja siirtyy viemään elämyksen taas uusille ihmisille uudelle paikkakunnalle. 
Tämä hanke on Suosalon pitkäaikainen haave. Sirkus Suosalon tavoitteeksi tulee  viedä teatterintekeminen alkulähteilleen, vähäisen rekvisiitan ja pantomiimin aikaan, näyttelijän monipuolisuutta ja yleisökontaktia korostaen. Kannatan!
Suosalo on tähänkin asti kiertänyt mielellään esittämässä monologeja pitkin maakuntia, samoin kuin kollegansa Juha Hurme. 

Kirjailija Johanna Venho on koonnut kohta kuusikymppisiään viettävän Martti Suosalon elämästä ja ajatuksista kiinnostavan elämäkerran lapsuuden mielikuvitusrikkaista leikeistä nuorisoteatterin ja Turkan tiukan koulun kautta Ryhmäteatterin iloisempaan menoon, Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, erilaisten elokuvaroolien tulkitsijaksi ja yrittäjäksi. 
Venhon haastattelemana Suosalo kertoo miten rakentaa roolinsa, miten on kerännyt oman työkalupakkinsa tarkkailemalla ihmisiä ja miten rooliin uppoutuminen on joskus raskasta. Tekstin muistaminen tapahtuu rytmin avulla, itkun aikaansaaminen on tekninen kysymys ja vaisto sekä intuitio ohjaavat roolihahmon rakentamisessa.

Jaksan tehdä tätä työtä yleisön vuoksi, joka on joka esityksessä uusi ja muuttaa siksi myös esitystä. Teatteri on fyysinen laji, ja näyttelijän suhteessa yleisöön on myös jotain eroottista: sähkö tuntuu ilmassa. 

Sanon nykyisin mieluusti olevani vanhakantainen näyttelijä. Se ei tarkoita vanhanaikaista ylinäyttelemistä, mutta kylläkin sitä, että nimenomaan näyttelen. En saa itsestäni mitään irti, jos ohjaaja vaatii "vain olemaan". 

Venho on koonnut kirjaan myös toistakymmentä ohjaajien ja näyttelijäkollegoiden kirjoitusta siitä, mitä kaikkea nämä ovat kokeneet Martin kanssa ja miten he näkevät Martin. 

Manu on siinä mielessä sataprosenttinen näyttelijä, että hän tekee mitä vain. Se pohjaa Turkan antamaan koulutukseen, mutta ei koulutus kaikista näyttelijöistä tämänkaltaisia tehnyt. Manulla on myötäsyntyinen näyttelijän psyyke. Se ei tarkoita, että hän olisi syntynyt valmiina tai olisi harjoittelematta valmis. Hän työstää joka ikisen alueen ja haluaa olla hyvä. 

 - Raila Leppäkoski, teatteriohjaaja, Teatterikorkeakoulun ohjaajan työn ja näyttelijäntyön professori

Martti on itsenäisin ihminen jonka tunnen. 

Näyttelijä Liisi Tandefelt sanoi minulle Martista, että Suomessa on harvoja näyttelijöitä, joista voi niin sanoa, mutta Martti on näyttelijäeläin. 
-  Virpi Suutari, dokumenttielokuvaohjaaja, Martin puoliso ja kolmen lapsen äiti. 

Minulla on välillä teatteria kova ikävä juuri sen takia, että on sellaisia ihmisiä kuin Manu Suosalo.
- Kurt Nuotio, teatteriohjaaja

Erittäin mielenkiintoista luettavaa on myös Martin ja kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet tämän ajan ilmiöistä teatterissa ja elokuvassa. Teatterihan hengittää ajan henkeä ja se mitä tapahtuu yhteiskunnassa näkyy myös teatterikoulutuksessa ja laitosteattereissa.

Maailmassa oli aika, jolloin taidetta arvostettiin yksilön yli. Nyt eletään toisenlaista aikaa: yksilö on kaikki kaikessa, hänen tunteensa, tarpeensa, hyvinvointinsa. Myös siinä voidaan mennä äärimmäisyyksiin. Koska menneinä vuosikymmeninä loukattin monia niin pahasti ja niin moni haavoittui, on tullut vastareaktio, toinen äärilaita, yliherkkien armada. Suunta on oikea. Kun se siiitä vähän tasoittuu, ollaan hyvässä jamassa. 

Jos näyttelijä esittää Othelloa, joka on musta, ei hänen tietenkään tarvitse olla oikeasti musta mies. Hän näyttelee sitä. Jos esitän mielenterveyskuntoutujaa, olen roolissa sitä parempi mitä terveempi olen.  Näin ovat sanoneet ne, jotka ovat olleet oikeasti sekaisin. 

Näyttelijä näyttelee. Se että näytelmässä ollaan poliittisesti epäkorrekteja, ei tarkoita sitä, että niin olisi oikeasti. Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta, törkeyttä, ahdasmielisiä ihmisiä. Heitäkin täytyy voida ja osata näytellä. Heidän törkeytensä täytyy voida näyttää katsojalle. Se ei tarkoita, että oltaisiin heidän puolellaan tai että väitettäisiin, että niin on oikein toimia. 

Höh, miten tällaisia asioita tarvitsee edes selittää! Miten tyhmää ajattelua tänä aikana onkaan. Miten epäkohteliasta ja alentavaa on rajoittaa näyttelijää ja kieltää häneltä hänen työnsä ydin, roolin esittäminen. 
Suomen hauskin mies -näytelmässä on kohtaus, jossa sulhasehdokkaalla on mustat housut päässä, isä tulee paikalle ja toteaa: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään neekeri ole!" Näytelmässä eletään vuotta 1917 ja puheen tyyli on historiallisesti oikein. Se ei kelvannut nuorille näyttelijöille, koska heillä on sanoja, joita ei saa sanoa. Suosalo oli keksinyt, että isä sanoo: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään hottentotti ole!" Se kelpasi! Luulisi, että hottentotti olisi pahempi kuin ns n-sana, jos yksittäisiin sanoihin aletaan tuijottaa, mikä on niin hassua.  

Tero Jartti, Suosalon lahjakkuutta kehuva kurssikaveri, näyttelijä ja ohjaaja näkee näyttelijäntyön muutoksessa ikävän piirteen:

Nykyisin on enemmän esiintyjiä kuin näyttelijöitä. Esiintyjät ovat juontajia: television avaaminen on puuduttavaa nykyisin, kun samat naamat haastattelevat toisiaan eri ohjelmissa. Aika skeidaa - ei se kyllä motivoi katsomaan. Uskon, että tekijät itsekin tiedostavat asian ja kärsivät siitä, että on pakko mainostaa oman konsernin tyyppejä ristiin. Tämä on myös pienen maan ongelma.
Olen täysin samaa mieltä. En ole pitkään aikaan löytänyt mitään tasokasta viihteellistä katsottavaa tv-kanavilta, kunnes osuin vahingossa ohjelmaan Jukka Lindströmin sivuhistoria. Se on hyvä, mutta siis tällä hetkellä ainoa ohjelma, jota viitsin katsoa isossa joukossa tv-viihdettä, joka koostuu tyhjänpäiväisistä sketsiohjelmista ja lapsellisista visailuista ja kisailuista. 

Martti Suosalo eli nuorena naimattomana näyttelijänä boheemia elämää, osittain siksikin, että hän pystyy nukkumaan missä vain ja ottamaan terveellisiä nokosia. Yhdessä vaiheessa hän nukkui opiskeluaikanaan jopa siskonpetissä jonkun hänelle järjestämässä kortteerissa. Nauroin makeasti näistä ajoista lukiessani. Nuoruuden luottamus ja mutkattomuus...
Kaikki muuttui rakastumisen myötä. Ihana, tomera Virpi toi Martin elämään järjestystä, rakennettiin talo ja perustettiin perhe. Perhe-elämässä Martin käytännöllisyys ja palvelijaluonne pääsevät oikeuksiinsa. Virpi ohjaa ja Martti tottelee. Nuorimman lapsen, aamu-unisen, hän kantoi pienenä "heräämötuoliin" aamupalalle. Semmoinen on Martti, mukava mies.  

Voin sanoa, että fanitan Martti Suosaloa. Olen nähnyt häntä useissa näytelmissä ja monologiesityksissä ja katsonut suurimman osan elokuvista, joissa hän on esiintynyt isoissa rooleissa. 
Kiviä taskussa on Martin ja Mika Nuojuan jo 20 vuotta yhtäjaksoisesti esittämä kiertuenäytelmä, pisin Suomessa. Sitä tilataan edelleen ympäri maan.
Minäkin haluan nähdä tämän riemastuttavan esityksen uudelleen. Jospa Sirkus Suosalossa täällä Myllykoskella, kiitos!
Olin aivan ällistynyt tämän kahden miehen esityksen jälkeen - näinkin voi näytellä. Pyörähdys ympäri, uusi asento ja ryhti ja taas on edessämme uusi hahmo, mikä nopeus ja taituruus. 

Mieleeni nousee kuva Martti Suosalosta juoksemassa läpinäkyvä kaupan sitruunapussi kädessään pitkin Lappeenrannan katua ennen Brel-lauluiltaansa. 
Siinä näyttelijä valmistautui esitykseensä fyysisesti. Sitruunoita oli ilmeisesti puristettu vesilasiin, josta hän siemaili laulujen välillä pitääkseen äänensä kunnossa.

Kiitos, Johanna Venho, tästä hyvin kirjoitetusta kirjasta!
 

Kiitos, "näyttelijäeläin" Martti Suosalo!