Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.