Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Parhaat kohdat Finlandia-palkintojuhlan puheista

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva: Ume

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai tänä vuonna Iida Rauma ravistelevasta teoksestaan Hävitys: tapauskertomus. 
Rauma puhui kiitospuheessaan lukutaidon puolesta, jolla tarkoitti sitä, että lapsi opetetaan lukemaan ja kasvamaan lukutaidon avulla yhteiskunnassamme pärjääväksi aikuiseksi. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta, mutta ilman lukutaitoa ihminen on huijattavissa ja heikoilla. Hän viittasi äitiinsä,  lastentarhanopettajaan, joka oli kummeksunut lukutaitokampanjoita, koska lukeminen ei ole noin vain kampanjalla saavutettavissa, vaan taito joka saavutetaan vuosien kuluessa, kun lapselle luetaan joka päivä siihen asti, että hän haluaa lukea itse.   
Hieno kiteytys Rauman puheessa: Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita aikuinen voi lapselle antaa.

Ja palkinnon saajan valinneen piispa Mari Leppäsen puheen lopetus: Suojelkaa lapsia. 

Hävitys on ainoa Finlandia-ehdokaskirja, jonka olen lukenut. Olen myös kirjoittanut siitä (klik).
Kirja on palkintonsa arvoinen, hyvä kaunokirjallinen teos, jolla on painava yhteiskunnallinen sanoma.  

Kun mietin omaa osuuttani lukutaitoon kannustamisessa, niin voin tyytyväisenä todeta, että siinä olen ollut hyvä ja kunnianhimoinen äiti, vaikka monessa muussa asiassa huithapeli. Minähän luin lapsille iltasatujen lisäksi aamusadutkin ennen päivähoitoon menoa. 

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva Ume

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Ville-Juhani Sutinen. Hänen kirjansa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ensimmäinen tyylipuhdas esseekirja, joka saa tämän palkinnon. 

Sutinen totesi, että palkinto on voitto esseelle, kauniisti ilmaistulle todelle.
Kauniisti ilmaistua totta - onpa kaunis määritelmä esseelle. Sutisella oli tässä hieman enemmän sanoja. Kirjoitan, mitä muistan television lähetyksestä, joten lainaukseni eivät ole sanatarkkoja. 

Palkinnon jakanut ylilääkäri Hanna Nohynek kertoi kasvaneensa kirjojen keskellä ja jopa harkinneensa suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Hän sanoi, että Sutisen kirjaa lukiessaan hän tunsi tulevansa rikkaammaksi ja hänestä tuntui siltä, että oli lukenut yhden kirjan sijaan kymmeniä kirjoja ja käynyt sadoittain keskusteluja itsensä ja kirjailijan kanssa. Näin hyvä kirja toimii!

Itse pidän kirjallisuusesseistä kovasti ja luen niitä paljon, vaikka blogissani se ei ehkä paljon näy.
Olen melko varma, että saan tämän kirjan joululahjaksi. Odotan siitä joulunpyhieni rikastajaa. 

Talviomenoita 1.12.2022, Kuva Ume

Lasten - ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sofia Chanfreau saturomaanistaan Giraffens hjärta är ovanligt stort. Kirjan kuvittaja on kirjoittajan sisar Amanda Chanfreau. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Kirjan on suomentanut Outi Menna.

Tämän palkinnon jaosta jäi mieleeni palkinnon jakaneen näyttelijä, juontaja, luokanopettaja Ernest Lawsonin kannustus aikuisille johdatella lempeästi kirjojen äärelle sellaistakin lasta, jota ei kirjat kauheasti kiinnosta. Kun se oikea kirja osuu kohdalle niin ovi lukemiseen aukeaa. Itse hän vaati lapsena kirjalta mielikuvitusta ja valitsi nyt palkinnon saajaksi kirjan, jonka olisi lapsena lukenut. 

Sofia Chanfreau lopetti puheensa toteamalla, että on hienoa, että jokin minkä luo itseään varten omasta näkökulmastaan voi puhutella myös muita, ja kai se todistaa, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. 
Viittaisiko sana 'kuitenkin' tässä siihen, että niin paljon kuplaudutaan ja luodaan rajoja.
Positiivinen hieno ajatus kirjan mahdista. 

Olen katsellut kirjakaupassa tämän kirjan kuvitusta - mahtava! Olen Chanfreaun sisarusten ja Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että houkutteleva lastenkirja luo uusia maailmoja.
Olen usein harmitellut kuvakirjoja, joissa lasta valistetaan tylsästi sen sijaan, että välitettävä asia upotettaisiin fantasiaan. Pelkkä opettavaisuus ärsyttää. 
Mutta siis - Finlandia-palkinnot eivät ärsyttäneet, vaan tuntuivat erittäin perustelluilta. 

KIITOS hyvistä kirjoista tänäkin vuonna! 

Karin Smirnoff ei pettänyt, päähenkilön persoonaa syventävä trilogian kakkososa

 

Karin Smirnoff jatkaa trilogiansa kakkososassa Jana Kipon ja kaksosveli Brorin selviytymistarinaa. 

Mainitsen nyt ensimmäiseksi kannet, mitä en ykkösosasta Lähdin veljen luo kirjoittaessani muistanut tehdä. Kansissa on käytetty Helmer Osslundin (1866 - 1938) upeita värikylläisiä maalauksia. Osslund on ollut Gauguinin oppilas, ja se näkyy. 
Suomentaja näissä kirjoissa on Outi Menna. Maailma jonka hän Smirnoffilta välittää on ainutlaatuinen ja yllättävä. Se on yhtä hurja kuin kansien maalaukset. 

Pohjoisen rajakylissä miehet ovat juroja ja arvaamattomia vallan käyttäjiä. Alkoholi, insesti, pahoinpitelyt, petokset ja lasten menetys ovat karussa yhteisössä arkipäivää. Naiset ovat suhteessa miehiinsä alistuvia ja lapsilleen kylmiä.

Jana Kippo, kotoaan jo nuorena maailmalle lähtenyt keramiikkataiteilija, on palannut pohjoiseen kotikyläänsä Smalångeriin auttamaan Broria irti alkoholista. Kun he äidin toivomuksen mukaisesti ovat vieneet tämän ruumiin peräkärryssä Kukkojärven lahkolaiskylään, Janalla alkaa uusi taistelu veljen puolesta. Lahko tahtoo omia molemmat, Janan sekä Brorin, mutta Jana on nainen joka ei luovuta itsenäisyyttään millekään eikä kenellekään. Veli on heikko.

Kaksosten suhde on kuvattu kauniisti. He ovat lapsena kiintyneet toisiinsa  taistellessaan sadistista isää vastaan ja yrittäessään elää lannistuneen, lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvan äidin kanssa. 
Huolimatta Janan vuosista maailmalla side kaksosten välillä on säilynyt. Heitä yhdistää ulkonäköön liittyvä poikkeavuus ja he ovat tottuneet keskustelemaan ajatusten tasolla. Usein säyseämpi Bror varoittaa Janaa.

   Synti armo synti armo.
   Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei olekaan niin helppoa. 
   Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vatasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien. 
   On minulla yksi tytär sanoin. Hän on aikuinen.
   Anteeksi unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.
   Ei sanoin. Vaan johnbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 
   Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.

Jana Kippo on mielenkiintoisimpia hahmoja mitä olen pitkään aikaan tavannut kirjallisuudessa. Heti kun hän on löytämässä elämäänsä tasapainoa hän pilaa kaiken ja karkaa. Hän käyttää seksiä kokeakseen hellyyttä ja turvaa, mutta ei siedä pitkään idylliä, vaan alkaa etsiä ronskia menoa ja vaaraa. Hän on tilanteessa, jossa on menettämässä veljensä, mikä on liikaa, koska hän on jo menettänyt sekä lapsensa että sen ainoan miehen johon tuntee vetoa, sielunkumppaninsa hurjuudessa ja haavaisuudessa. Mutta miten kaksi liian liekehtivää jaksaisikaan toisiaan?  

Loppukohtaus luo valtavan jännitteen. Jos tilanteen muistelijana ei olisi edelleen Jana Kippo, pelkäisin pahinta.
Tuskin maltan odottaa jatkoa. Enkä maltakaan... käväisin äsken kirjoittamiseni välissä varaamassa kirjaston sivuilta trilogian kolmannen osan alkukielisenä Sen for jag hem.

Olen lukenut ruotsin kielellä hyvin vähän ja joka kerta nauttinut, kun vauhtiin pääsen. Hauska kokea miltä välimerkkien puuttuminen ja nimien erikoinen kirjoitustapa ruotsissa tuntuvat.

Luin mielenkiintoisen uutisen googlaillessani tetoja Karin Smirnoffista. Smirnoffia  on pyydetty kirjoittamaan jatkoa Stieg Larssonin Millennium -sarjaan. Larssonhan kuoli juuri ennen sarjan ensimmäisen osan julkaisua, jolloin osia oli valmiina kolme. Kolme seuraavaa on kirjoittanut David Lagercrantz ja jatkoa on siis tulossa Smirnoffilta. 
En ole lukenut Millennium-kirjoja, mutta olen nähnyt pari tähän kirjasarjaan pohjautuvaa elokuvaa. Ymmärrän miksi juuri Smirnoff sopii kirjoittamaan synkästä, autistisesti käyttäytyvästä Lisbeth Salanderista. Samanlaiset luonnetyypit, Lisbeth ja Jana.

Jana Kippo tekee pätkätöitä, kuten niin monet taiteilijat, milloin mitäkin. Erityisen hauska työelämänkuvaus tässä kirjassa on Janan kausi kuvaamataidonopettajana "uskonyhteisön" koulussa. (Tämä tuli sopivasti, kun ajatukseni ovat edellisen kirjoitukseni jälkeen pyörineet muutoinkin kouluelämässä. Tekee mieli raotella kouluelämän kokemusteni arkkua lisää.) 
Vanhempien kouluvierailua varten järjestetään näyttely, johon Janan pitää teettää oppilailla kuvia Jeesuksesta. Yksi oppilaista, uhmassaan Janan vertainen, maalaa aikuiskasvoisen Jeesus-lapsen imemään koskenkorvapulloa. Jana on laajentanut oppilaiden käsitystä siitä, miten Jeesuksen saa kuvata, ja tyttö haluaa saada isänsä tajuamaan, miltä tämän juominen perheessä tuntuu.
  En ollut kertonut koulussa kenellekään lauran taulusta. Ja olin ripustanut sen seinälle vasta kun valot oli sammutettu.
   Aluksi kaikki vaikenivat. Sen jälkeen aleppossa alkoi sataa pommeja. 

Kiitos kirjoistanne Karin Smirnoff, Sergei Dovlatov ja Anni Lötjönen

Pöydälläni on kirjoja, joita en haluaisi palauttaa kirjastoon tylysti ilman kirjoitettuja hyvästejä. Siispä nostan esiin niistä jotakin mieleen jäänyttä. Kaikki nämä kirjat viehättävät minua ja antoivat ajateltavaa.

Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff on menestynyt ruotsalainen esikoiskirjailija. 
Jag for ner till bror ilmestyi 2018, Outi Mennan taidokas suomennos Lähdin veljen luo on viime vuodelta. Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Vi for upp med mor 2019 on suomennettu nimellä Viedään äiti pohjoiseen ja kolmas osa Sen for jag hem on vielä suomentamatta. 
 
Keramiikkataiteilija Jana Kippo (janakippo) palaa kotiin pohjoisen pikkukaupunkiin, jossa elämä on melodramaattisen värikästä, raakaa ja yllätyksellistä. Hänellä on asioita selvitettävänään. Epätavallinen sukutarina, täynnä intohimoa, seksuaalisuutta ja väkivaltaa. Silti erittäin hauska, jopa koominen. 
Svenska Dagbladet: "Röyhkeä ja aivan helkkarin hyvä."

Janan ja veljen elämä lapsena äitimuorin ja taaton kanssa tuo mieleen sellaisia kirjoja kuten Kreetta Onkelin Ilonen talo, Tara Westoverin Opintiellä, Édouard Louisin Ei enää Eddy ja Taija Tuomisen Tiikerihai. Siitä lapsuudesta on vaikea ponnistaa ehjäksi aikuiseksi.

Kirjassa on erikoinen tyylikeino jättää välimerkkejä pois ja kirjoittaa nimet etu- ja sukunimi yhteenkirjoitettuina pienellä alkukirjaimella. Se ei yllättävää kyllä ärsytä, vaan tuo kerrontaan viehättävän puhekielen tunnun. 
Älkää sanoin ette saa.
No jana göranbäckström ei malttanut olla palaamatta aiheeseen ("No, Jana", Göran Bäckström ei malttanut...)
Menet vain mukana kun äijä vie mutta varo martinpilkvistiä. 
Nimien kirjoitustapa antaa myös sellaisen viestin, että nämä ihmiset voisivat edustaa ketä tahansa tyyppiä kotiseudulta ja muualtakin, näitä piisaa, näitä martinpilkvistejä.
 

Sergei Dovlatov, Meikäläiset

Sergei Dovlatovilla on kiinnostavia ideoita romaaniensa kokoamisessa.
Matkalaukussa hän kehii tarinaa laukusta nostamiensa esineiden kautta. Kompromississa lukujen alussa on pätkä kaikkien sääntöjen mukaan kirjoitetusta lehtiuutisesta ja sen jälkeen kertomus uutisen taustoista. 
Meikäläiset koostuu kirjailijan sukulaisten henkilökuvista. Kuvattujen henkilöiden kautta avautuu Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa ja lopussa ollaan 80-luvun New Yorkissa, johon kirjailija perheineen päätyy jouduttuaan epäsuosioon kotimaassaan. Dovlatov kirjoitti kirjan vuonna 1983, Pauli Tapion erittäin onnistunut suomennos on vuodelta 2012. Hän on suomentanut muutkin Dovlatovilta suomennetut kirjat niin, että niissä välittyy venäläisyys ja itäeurooppalainen juutalaisuus.

Kertomukset sukulaisista ovat hauskoja, liioitelluin siveltimen vedoin taiteiltuja vekkuleita karikatyyrejä. Jo ensimmäinen luku, henkilökuva isoisästä, mitään pelkäämättömästä suursyömäristä, talonpoika Moiseista saa lukijan hytkymään naurusta.
 
Dovlatovin tyylissä on juutalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä sarkasmiin taipuvaa huumoria.
Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies. 

Entäs sitten italialaisten elokuvien sankaria muistuttava Borja-serkku. Karnevalistinen hahmo hänkin.
   Hän oli esimerkillinen neuvostopoika. Pioneeri, luokan priimus, jalkapalloilija ja metallijätteen kerääjä. Hän piti päiväkirjaa, johon kirjoitti viisaita ajatelmia. Hän istutti pihaan koivun. Draamakerhossa hän sai esittää nuorkaartilaisia. 
   Minä olin nuorempi ja huonompi. Hänet asetettiin minulle aina esimerkiksi.
Juuri ennen kuin Borjan koulu päättyy tähtioppilaan mitaliin ja aplodeihin hän nousee ikkunalaudalle ja virtsaa alapuolella askeltavan rehtorin, Verikoiran, päälle. Sama kuvio toistuu Borjan elämässä. Kun alkaa mennä liian hyvin, hän tekee aina jonkin odottamattoman munauksen. Kunnostautumiset ja mahalaskut vuorottelevat, kunnes alkaa tuntua siltä, että vankeus sopii kurittomalle ketkulle paremmin kuin normaalielämä huumaavine mahdollisuuksineen (muka). 

Viimeinen tarina omasta tyttärestä ja siitä, mitä maahanmuuttajan identiteetti tuo mukanaan ja mitä se vie, on sävyltään erilainen, haikea. Isästä ei taida tulla amerikkalaista supersankaria. 
Minua hämmästytti hänen avuttomuutensa. Hänen arkuutensa liikenteessä, tuulessa... Hänen riippuvuutensa minun päätöksistäni, toimistani, sanoistani...
   Mietin, montako vuotta tämä jatkuu. Ja vastasin itselleni. Loppuun saakka...

Sergei Dovalatov kuoli sydänkohtaukseen kahdentoista emigranttivuoden jälkeen vuonna 1990. Hän oli vasta 48-vuotias. 

Anni Lötjönen, Loppuunpalamaton

Tästä kirjasta mainitsin jo vuodenvaihteen katselmuksessani, että  se ansaitsisi tulla tarkastelluksi. No, ajatus ei häipynyt mielestäni.
 
Kolmikymppinen koulunkäyntiavustaja viettää menevää nuoren naisen elämää, bailaa, solmii lyhyitä suhteita ja matkustelee kunnes uupuu ja väsyy. 
Oppilaita on vaikea auttaa ja nuori nainen vaatii itseltään liikaa. Hän kirjoittaa ryhdistäytymislistoja päiväkirjaansa, jossa uskoutumiset alkavat viehättävästi kirjaa puhutellen Rakas matkakirja, Rakas ainoa ystäväni, paras kuuntelija, ymmärtäjäni, Pikkukirjani, Rakas lokikirja. Vaatimuslistat ovat tylyjä käskyjä:
Tule onnelliseksi!
Välillä niissä näkyy hiven armollisuutta:
Olen kiltimpi itselleni. Jo kymmenen vuotta sitten luulin olevani liiian isokokoinen, väärän hiuksinen, jotenkin huonon näköinen. En ole enkä ollut silloinkaan. lopetan sekoilun. Teen silti vatsalihaksia välillä, mutta hyväksyn peilikuvani ilmankin.
Tahdon voimalla ei kuitenkaan masennusta voiteta.  

Pahimpina hetkinä toivon syöpää, että olisi edes sellaista kipua, joka laittaisi kaiken muun perspektiiviin. Olen elossa, terve, enkä yhtään kiitollinen herätessäni uuteen päivään. Jos on kateellinen syövälle, kaikki ei ole hyvin.  

Kun työn kuormittavuus ja yksityiselämän sotkut käyvät ylivoimaisiksi huolehtijan on lopulta pakko antautua huolehdittavaksi. Silloin löytyy terapeutti Sirkku, jonka avulla nainen pystyy näkemään omat vanhempansakin tarvitsevina puutteellisina ihmisinä.
Jokainen pystyy kommunikoimaan vain sillä tasolla millä pystyy, antamaan vain sen, mitä on saanut, muista hengittää. 

Tämä kirja antaa hyvän kuvan siitä, mikä kasvattajan työssä on vaikeaa. Opettaja ja muu lasten parissa toimiva huomaa hyvin pian, että oppilasta auttaakseen pitäisi auttaa kotia tai muuttaa yhteiskuntaa. Hänen on pidettävä yhteyttä vanhempiin, jotka eivät tajua omaa rooliaan lapsen vaikeuksissa, siedettävä heidän laiminlyöntinsä ja nieltävä pettymyksensä.

Näen päivittäin kaltoinkohdeltuja lapsia, joita ei ole koskaan lyöty. 

Näen oppilaiden kotiin katsomalla heitä, enkä haluaisi tirkistellä, mutta siinä se on edessäni: heidän vanhempiensa lapsuus, pelot, tavat, arvot, koko hyvän ja pahan historia. 

Minä ohjaan, hymyilen, en hermostu. Vaikka mitä tulee vastaan, lentää naamalle, tärähtää sähköpostiin. En kyynisty koskaan, en luovuta. 

Loppuunpalamaton on Anni Lötjösen esikoiskirja (2021). Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja entinen sosiaalialan ammattilainen.

                            

Loppuun vielä Sirkun harjoitus ahdistuksen voittamiseksi. Kuvittele, että sinua painava asia on musta pilvenhattara. Puhalla sitä pois uloshengityksillä ja vedä sen jälkeen sisään keuhkoihin iloa tuottavaa väriä.
Tein tämän harjoituksen äsken kävelyllä: Puh puh, viruksen uhka pois ja aah auringon kultaa sisään. Ja nyt jatkan silmäilemällä maljakossa iloa tuikkivia tulppaaneja. 💛 

Paolo Giordano, Johanna Bäckström Lerneby ja Quynh Tran kertovat kirjoissaan väkivallasta

Yhdessä kirjassa italialainen komppania joutuu kokemaan monenlaista väkivaltaa suojelutehtävässään Afganistanissa, toisessa taas Libanonista lähtöisin oleva rikollissuku terrorisoi göteborgilaista lähiötä ja kolmannessa Suomessa asuvan vietnamilaisperheen äiti pahoinpitelee poikaansa. 

Paolo Giordanon Ihmisruumis (Il corpo umano) ilmestyi vuonna 2012 tekijänsä toisena romaanina Alkulukujen yksinäisyyden jälkeen. Giordano on fysiikan tohtori, journalisti ja menestynyt kirjailija. Jo esikoiskirja oli kansainvälinen menestys ja sen jälkeen on ilmestynyt useampi kiitosta kerännyt teos. 

Ihmisruumis on sotakirja, joka kuvaa sitä, miten YK:n tehtävissä Afganistanissa toimivan italialaiskomppanian miehet muuttuvat komennuksensa aikana.
Giordano on lainannut kirjansa moton Erich Maria Remarquen klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta: "Ja vaikka saisimmekin takaisin tuon nuoruutemme maiseman, emme enää tietäisi, mitä tehdä sillä." 

Erityisen vaaralliseksi miesten tehtävän tekee se, että he eivät koskaan voi olla varmoja, onko siviilien joukossa terroristien puolella olevia. Kaiken lisäksi tehtävä turhauttaa, koska heidän koulutettavansa eivät osoita suurtakaan kiinnostusta. He ottavat avun vastaan, mutta välinpitämättöminä.
Ajoneuvot pysäköidään torikadulle afgaanipoliisien kasarmin läheisyyteen ja sotilaat tekevät sinne ohjatun vierailun, sillä seuraavasta viikosta lähtien heidän täytyy käydä kasarmilla päivittäin kouluttamassa afgaanipoliiseja, mao-maoja. Jo nähdessään heidän pitelevän kiväärejä Cederna tajuaa, että he ovat toivottomia tapauksia: jos poliitikot päättävät vetää joukkonsa pois ja jättää afgaanit selviytymään sodastaan omin neuvoin, maa joutuu heti takaisin talebanien käsiin, siitä hän on vuorenvarma. 

Tämä siis tiedettiin jo ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta voiko mikään valtio pitää jatkuvasti joukkojaan vieraassa maassa?

Nuoret miehet kärsivät fyysisesti ja psyykkisesti, ahtaissa oloissa tapahtuu ryhmäkiusaamista ja moraali laskee. Pahinta on se, että pelko turruttaa mielen ja koettu pahuus ei ole noin vain pois pyyhittävissä. Jotkut eivät ehkä enää osaa olla siviilissä.
Jokin on todellakin muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottavat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyttävän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt. 

Giordanon sotaromaani on jännityskertomus.
Se on myös selonteko siitä, miten epämukavaa sotilaan elämä on. Kuvaukset verille hiertävästä turvavyöstä ja parinkymmenen minuutin välein ripulikohtauksia aiheuttavasta mahataudista ovat mieleenjääviä. 

"Kolmikymppisen nuorukaisen kaunis romaani oman sukupolvensa alastomista ja kuolleista."
- La Lettura - Cortiere della Sera 

Toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirja Familjen (2020), suomennos Perhe (2021), sai alkunsa lehtiartikkelista, jonka hän kirjoitti muutama vuosi aiemmin Aftonbladetiin. 
Hän seurasi vuosia göteborgilaista Angeredin lähiötä terrorisoivaa Al Asimin sukua, joka harjoitti omaa oikeuttaan, kiristi, pahoinpiteli, kosti ja keräsi suojelurahoja. Poliisin oli mahdotonta saada suvun jäseniä oikeuden eteen, koska todistajat eivät uskaltaneet todistaa ja silminnäkijät vaikenivat. 
Bäckström Lerneby tutustui vuosien mittaan suvun jäseniin, poliiseihin ja uhreihin ja haastatteli heitä.
Kirjassa on kaksi pääaihetta. Se kertoo mafiasuvun ajattelumalleista ja viranomaisten yhteistyöprojektista saada tämä perhe vastaamaan teoistaan.

Kirjaa lukiessa Sopranos-elokuvat tulivat elävästi mieleeni. Sekä Sopranosit että Al Asimit luottavat ennen kaikkea sukuun.
Suvun keskuudessa kuritetaan väärin toimineita ja päätetään, kuka lähtee kostamaan. Al Asimeilla kostajaksi valitaan mieluimmin alaikäinen, joka selviää lievemmin rangaistuksin virallisen yhteiskunnan instansseissa.
Yhteiskunnan ulkopuolella elävät haluavat hoitaa myös heikot yksilönsä omin avuin. He kokevat sosiaaliviranomaisten väliintulon esim. lasten huostaanotot huumeperheistä hyvin epäoikeudenmukaisina. Toisaalta he kyllä ottavat vastaan yhteiskunnan apuja ja jopa huijaavat niiden saamiseksi.
Suku tekee näennäisesti elannokseen tukkukauppaa, mutta varsinainen  kauppatavara on huumeet. Kiristäminen on myös tuottoisa elinkeino ja nykyään mahtisuvut (Al Asimien lisäksi heitä on Ruotsissa mm Omeirat,  Khodrit, El-Zeinit ja Fahkrot) ovat kiinnostuneita myös musiikkibisneksestä. Äskettäin tapettu rap-artisti Einár mainitaan kirjassa. Hän oli yrittänyt elää salattujen henkilötietojen turvin, mutta kostajia on vaikea päästä pakoon. 

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä aivan mitättömistä tapauksista, jotka ovat johtaneet joukkoväkivaltaan. Suvun lapset kiusaavat jotakuta lasta leikkipuistossa. Jos menee komentamaan kiusaajia, he soittavat välittömästi sukua paikalle pahoinpitelemään torujaa, noudattavat siis kaikkea muuta kuin "koko kylä kasvattaa" -periaatetta. 
Lähiön ihmiset ovat sitä mieltä, että on paras vain mukautua väkivallan uhan alla, ja vainotut yrittäjät palkkaavat itselleen turvamiehiä tai jättävät tuottavan firmansa ja muuttavat pois paikkakunnalta tai jopa maasta, mikä sekään ei aina pelasta, koska suku on levittäytynyt myös muihin maihin mm Saksaan.
   

Suku on kaikkein tärkein ja suvun jäsenen puolustaminen on itsestäänselvyys.
Suvun jäsenten mielestä on aivan normaalia ja luonnollista lyödä henkilöä joka on loukannut lastasi jollain tavoin, poliisi vain ei pidä sitä normaalina, koska on Al Asimeja vastaan.  
Toimittaja sanoo pitävänsä aivan absurdina sellaista ajatusta, että lasten välejä selvittelemään tullut aikuinen ryhtyisi itse tappelemaan, mutta keskustelukumppani tuhahtaa, että kunhan puhut, luonnollinen on luonnollista. 

Suvun päämies, imaami Salim Abu Nizar Al Asim on sitä mieltä, että hän on sovittelija ja rauhanrakentaja. Se on osittain totta. Hän on auttanut poliisia joissain sukujen välisissä kiistoissa. Poliisi tietää, että yleinen turvallisuus on tärkeämpi kuin se, että joku saadaan kiinni ja on viisasta yrittää pitää hyvät välit päämieheen, jolla on arvovaltaa yhteisössään. 
Poliisin toiminta kunniakulttuurialueilla on nuorallatanssia, jossa ei missään nimessä pidä menettää hyviä suhteita sukuihin. 
Poliisi toivoo, että alueita kehitettäisiin vahvemmiksi, koska rikollisryhmät ottavat vallan siellä missä yhteiskunta on heikko. Pitää kehittää kouluja ja sosiaalihuoltoa sekä huolehtia ihmisten toimeentulosta, niin ettei pääse syntymään rinnakkaisyhteiskuntia.

Bäckström Lernebyn kirja on silmiä avaava. Se osoittaa, miten monimutkaisesta asiasta on kyse.

Ihmeellistä, että toimittaja on löytänyt lähestymistavan, jossa hän kaikesta rehellisyydestään huolimatta on pystynyt välttämään suvun vainon.
Suku ei halunnut osallistua kirjan tekoon, joten hän on muuttanut sekä suvun jäsenten että rikosten uhrien nimet. Kukaan yksittäinen yrittäjä ei tietenkään uskaltanut avoimesti kertoa kokemuksistaan, mutta Bäckström Lerneby kokosi haastatteluitten perusteella kuvitteellisen henkilön, kahvilanomistaja Marian, jossa yhdistyy useita kiristyksen kohteeksi joutuneita.   

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys on hänen esikoiskirjansa.
Tranin vanhemmat tulivat Vietnamin pakolaisina Pietarsaareen vuonna 1989 ja samana vuonna heille syntyi poika, Quynh.
Qyuynh Tran eli suomenruotsalaisessa yhteisössä ja muutti myöhemmin Ruotsiin. Hän toimii Ruotsissa psykologina ja on opiskellut Biskops Arnön kirjailijakoulussa. 

Skugga och svalka, Varjo ja viileys ilmestyi yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa molemmilla kielillä tänä vuonna. 
Kirja kertoo kolmihenkisestä perheestä, jossa jokaisella on oma intohimonsa. Pesulassa pienellä palkalla työskentelevä äiti Má haluaa rikastua kaikin keinoin. Hän kokeilee maksullista vietnaminkielisten videoiden lainaamista ystäville, korttipelejä ja marjanpoimintaa, isoveli Hieu harrastaa kauniita tyttöjä ja alakoululainen pikkuveli, kirjan minäkertoja, ahkeroi koulussa saaden tunnustusta terävästä älystään.

Má odotti kärsivällisesti kunnes Hieu mainitsi peliautomaatit, ja Mán katse sai hänet vaikenemaan. Má kävi hakemassa rikkaharjan, Hieu lysähti polvilleen ja oli pitkään siinä asennossa, polvistuneena, kun Má hutki häntä rikkaharjan varrella. Hän suojasi itseään, näytti kuin hän olisi aavistanut minne lyönnit osuisivat ja Má iski muutaman kerran hutiin, mutta sitten: Mán silmiin syttyi outo loiste, hän kohotti harjanvarren kattoon asti, otti vauhtia ja osui joka iskulla paljaisiin käsivarsiin. Hieu pidätti hengitystään, jännitti lihaksensa ennen jokaista lyöntiä ja yritti olla ääntelehtimättä. 
Hän oli nauliutunut lattiaan sen näköisenä kuin koettaisi nousta polviltaan pystyyn. Minä seisoin keittiössä, näin hänen lysähtävän alas. Hän vääntelehti. Hän makasi takaraivo kaapinovea vasten, ja Má löi häntä jaloille.

Paitsi väkivalta, niin myös rinnakkaistodellisuuden läsnäolo yhdistää Giordanon, Bäckström Lernebyn ja Quynh Tranin kirjoja. Sotakokemus vie miehen toiseen maailmaan, samoin lapsen kokema pahoinpitely ympäristössä, jossa enemmistön keskuudessa lapsen kurittaminen on rikos.
Onko tällainen kasvatustapa yleistä vietnamilaisilla äideillä? Olen törmännyt siihen ennenkin, mm. USA:ssa asuvan vietnamilaistaustaisen Ocean Vuongin kirjassa Lyhyt maallinen loistomme, jonka hän on omistanut lukutaidottomalle äidilleen.
 

Tran ei selittele. Hän kertoo asiat lapsen näkökulmasta, siitä ainoasta todellisuudesta, mikä jokaisella lapsella on. Hän ei myöskään kirjoita maahanmuuttajanäkökulmasta sitä ympäristöön peilaten.
Hän kertoo erään perheen tarinan, johon kuuluu eteenpäin pyrkimistä, taistelua toimeentulosta, rakkautta ja vihaa. 

Metsällä on kirjassa mystinen merkitys.
Kirjan kieli on aika ajoin jotenkin runollisen harras. Tyyli vaihtelee.
Jotkut luvut tuntuvat asiaankuulumattomilta, irrallisilta tekstiharjoitelmilta, kuten esim. puheliaan luontokerhon vetäjän paasauksen kuvaaminen nonstop- tekstinä. Päätarina on hyvä ja olisi kantanut ilman turhia rönsyjä. 

Kirjan kansi on ihastuttava. Se on Outi Mennan loistavaa työtä. 

Leopardi nousee ja kävelee takaisin metsikköön: pimeään, kirkkaana kuultavaan metsikköön, joka oli päivällä avoin puutarha ennen kuin pimeys karkotti helteen ja jäljelle jäivät vain varjo ja viileys. Viileä, terävärajainen pimeys, joka varoittaa aamunkoitosta.