Kaksi hyvää elokuvaa kotisohvalta katsottuna

 

Meidän mökin ope-patsas viime syksynä
ensilumen aikaan. Kuva: Ume

Koska molemmat elokuvat, joita tässä tarkastelen, tapahtuvat koulumaailmassa ja molemmissa on työlleen omistautunut opettaja, niin tämä valokuva meidän mökiltä sopii alkukuvaksi aika hyvin.
 

STEVE

Uusi brittielokuva Steve on katsottavissa vain Netflixissä. Sitä näytettiin pari viikkoa muutamassa suuressa kaupungissa USA:ssa ja Englannissa ennen kuin se siirtyi vain suoratoistona katsottavaksi. 
Näin on käynyt monelle muullekin tasokkaalle elokuvalle. On harmi, jos elokuvateattereihin jäävät vain keskinkertaiset elokuvat ja suoratoistojätit ostavat parhaat. Tämä ohjaa ihmisiä katsomaan elokuvat omilta laitteiltaan ja elokuvateatterit vähenevät entisestään.
Miksi kaikki pitää tehdä kotona? Minä haluaisin käydä elokuvissa.

Steven on ohjannut Tim Mielants ja se perustuu käsikirjoittaja Max Porterin pienoisromaaniin Shy. Elokuvan ensiesitys oli Toronton filmifestivaaleilla tänä vuonna.
Pääosan vaikeista taustoista tulevien oppilaiden sisäoppilaitoksen/koulukodin rehtorina tekee koskettavasti Cillian Murphy.
Opettajat ovat helisemässä aggressiivisten teinien kaitsijoina. Kaiken lisäksi kouluun saapuu filmiryhmä tekemään ohjelmaa näistä nuorista ja heidän opettajistaan. Ilmeisesti koulu on edistyksellinen menetelmissään ja huolenpidossaan. Sen mainitaan noudattavan suomalaista mallia. (Jaahas!)
Oppilas, josta uupunut rehtori Steve on erityisen huolissaan, on ahdistunut Shy, jota näyttelee Jay Lucurgo. Katsoja pelkää molempien puolesta, eikä suotta. 

Kun rehtori lopulta pääsee kivaan kotiinsa aamulla, sisäoppilaitoksessahan on oltava myös yövalvonta, tuntuu, että siirrymme aivan eri maailmaan. Vaimo on lähtemässä töihin ja iloiset lapset kouluihinsa.
Ikimaailmassa rehtori ei pystyisi kuvaamaan ulkopuoliselle millaista katastrofien torjuntaa hänen työnsä on.  

Elokuvassa on koomisetkin hetkensä. Kun kaaospäivän - sama kuin muutkin päivät - keskelle pyrähtää myös paikallinen poliitikko tyhjine puheineen, niin Shyn kysymys hänelle on kuin balsamia haavoihin myös rehtorille ja muulle henkilökunnalle. Ovatko poliitikot syntymästään asti tuollaisia, noin pönttöjä?  

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Tämä vuonna 1989 valmistunut ja televisiossa aiemminkin näytetty elokuva oli muutama päivä sitten jollain tv-kanavista ja löytyy ainakin Yle Areenasta.

Elokuva tapahtuu sisäoppilaitoksessa kuten Steve, mutta on miljööltään ja ajankohdaltaan aivan erilainen. Nyt ollaan rikkaitten perheitten pojille suunnitellussa brittiläistä public schoolia jäljittelevässä oppilaitoksessa USA:n itärannikolla 1950-luvulla. 

Koulussa perinne ja totteleminen ovat tärkeimpiä arvoja, mutta mitä tapahtuu, kun kouluun astelee uusi opettaja, joka haluaa kasvattaa pojat ajattelemaan omilla aivoillaan, arvostamaan runoutta ja vapautta ja tätä hetkeä, jolloin he ovat nuoria ja elossa?
Pojat ovat toteuttamassa ankarien isiensä toiveita. Kaikkein tärkeintä on valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja mitään turhaa kuten taiteita ei saa harrastaa edes vapaa-ajalla.

Steven dramaattiset hetket tapahtuivat yhden vuorokauden aikana, Kuolleiden runoilijoiden seurassa pojat ehtivät kiintyä opettajaansa ja vaalia haaveitaan pitempään, lähes lukukauden verran. 

Opettaja John Keatingin roolin näyttelee mieleenjäävästi Robin Williams. 
Poikien joukossa on tulevia ansioituneita näyttelijöitä, esim. Ethan Hawke, joka esittää aran Todd Andersonin roolin. 
Elokuva on saanut alkunsa käsikirjoittaja Tom Schulmanin omista muistoista. Mietin, että hän saattaisi olla juuri elokuvan oikeudentuntoinen Todd, jolla moraali voittaa hetkeksi arkuuden.
Ohjaaja on muitakin menestyselokuvia ohjannut Peter Weir.

Kun katson Kuolleiden runoilijoiden seuraa mietin, miten tarpeellinen pysähtyneitä käsityksiä ravisteleva nuorisoliike USA:ssa olikaan. 
John Keatingin kaltaisia ihmisiä pidettiin syystäkin lietsojina ahtaasti ajattelevissa piireissä. "Captain, my captain", pojat kutsuivat Walt Whitmania toistaen opettajaansa ja innostuivat tämän "carpe diem, sieze the day" -ajatuksesta. Heissä jäi itämään kapinan siemen, jota heidän kohtaamansa vastarinnan vuoksi vasta heidän lapsensa pääsivät enemmän toteuttamaan. 
Nykyään korostetaan "ole oma itsesi" -ajatusta, mutta se, sekään, ei näytä tekevän onnelliseksi, vaan tuottaa monelle eksyneisyyden tunnetta.      

Opettajainkoulutuslaitoksissa pitäisi katsoa nämä molemmat elokuvat ja kouluissa oppilaille näyttää varsinkin tämä jälkimmäinen, koska Steven maailman he tietävät ja se on masentava.
Kuolleiden runoilijoiden seura virkistää, innoittaa ja tuo elämänmyönteisyydellään toivoa. Se pukkaa elämään: tartu hetkeen, tämä on sinun elämäsi!

Vielä tulee mieleen yksi opettajan uraa suunnitteleville suositeltava elokuva. Bhutaniin sijoittuva Koulu maailman laidalla.  
  

Alun kuvassa on mieheni lahjaksi saama moottorisahalla tehty veistos. Olimme muuttamassa Kuhmosta 23 vuoden jälkeen. Pieni seiskaluokkalainen kantoi karhuveistoksen kouluun, ojensi sen miehelleni ja sanoi: "Kun sä nyt muutat sinne, sinne... niin me aateltiin antaa tämä sulle." Veistos on kulkenut mukanamme jo 25 vuotta. 
Se oli ensin meillä olohuoneessa, mutta veimme sen sitten mökille.
Voi, mitkä koululeikit tämän lempeän hahmon inspiroimina onkaan leikitty! Oppilaina on olleet nuo linnut, pehmolelut, Maiju-mummi (=minä) ja lapsi.

"Sivistys ja ilo" on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana. 
Minä toteutan teemaa täällä kotimaisemissa käymällä lapsenlapsen kanssa taidemuseossa, Pomppumaailmassa ja katsomassa elokuvan Ella ja kaverit.
Iloiset terveiset messuilijoille! 

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Kuvat kertovat: Riika Ruottinen

Riika Ruottisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva sarjakuvakirja Porno sijainen, Sarjakuvia työelämästä kertoo peruskoulun yläluokkien sijaisopettajan silmin kouluelämän nurjista puolista, homekouluista, vaikeista oppilaista, pätkätyöläisyydestä, huonosti suunnitellusta koulutuksesta, itsekkäistä kollegoista, tylystä johtamisesta ja päähenkilön herkkyydestä.

Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista. 
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä. 

Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.

Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään. 
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.

Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen. 
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa. 
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."

Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden. 

Voi noita nuoria, ihailen miestäni ja epäilen, että olen muuttumassa teiniksi!

Alkoi viehättää tämä päiväkirjatyyli. Tässä jatkoa eiliseen.

Mieheni, joka on taloyhtiön puheenjohtaja, sai illalla alakerran arvokkailta rouvilta äkäisen soiton. He ilmoittivat, että nuorisolauma oli juoksennellut käytävässä ja soittanut turhaan jonkun ovikelloa ja että nyt rikolliset olisivat pihassa napattavana. Me emme olleet kuulleet yhtään mitään. Kurkistimme ikkunasta ja olihan siellä puolentusinaa seiskaluokkalaisen oloista henkilöä. Muutama päivä sitten samaista jengiä oli moitittu siitä, että he hengailivat parkkialueella autojen ympärillä ilman syytä. Silloin mieheni otti ikkunasta heistä kuvan, ikään kuin kaiken varalta todistusaineistoksi. 
No, Unto lähti ulos jututtamaan syyllisiä. 

Keskustelu oli ollut suurinpiirtein seuraavanlainen:

- Terve nuoriso! On tullut vähän valituksia.

- Ei me olla mitää tehty. Eiks täs muka saa olla?

- Olette juoksennellu tuolla käytävillä ja soittanu ovikelloja. Miä olen entinen Myllykosken yhteiskoulun ope ja voin soittaa teidän koteihin, jos ette lopeta häiriköintiä. Nappasin teistä kuvanki tossa yhtenä päivänä. 

- Byää byää ... älä ilmota, please. Mitä sossuki sanoo.

(tekoitkua, itkijänä pieni hento tyttönen)

- Eikö teillä ole mitään paikkaa, missä olla? Vaikka toistenne kotona?

- Ei meille voi mennä.

- Ei meillekään.
- Eikä meille.

Sitten oli seurannut perusteellinen keskustelu nuorten ajanviettopaikoista. Mieheni oli kysellyt nuokkarit ym. mahdolliset paikat ja ottanut osaa ankeuteen.

- Ei meil oo mitään paikkaa, ja tääl tulee kylmä.

- Pitäiskö mun alkaa pitämään teille kerhoa tuolla meidän kellarissa?

- JOO!

- Hei, ei me häiritä enää.

- Hyvä on. Hyvää yötä ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Mieheni tuli sisään hyväntuulisena ja kertoi, että rouvat odottivat käytävällä ja tivasivat, että eikö ne huutanu vastaan. Mieheni oli sanonut, että ihan mukavia lapsia olivat. Ei kukaan huutanu, keskusteltiin vain. 

Juttelimme juuri Unton kanssa kasvatusasioista, miten lasta pitää kuunnella eikä aina tietää itse kaikkea paremmin, kun ovikello soi vienosti. Menin avaamaan. Siellä seisoi koko poppoo, yhdellä ruusukimppu kädessä. Pienin kysyi:"Onko se - mikä se  on - kotona?" Ja minä: "Unto, on se. - Hei Ume sulle on vieraita!"

Kuuntelin taustalla ovensuuseremoniaa.

- Me ostettiin sulle nämä - ja täs on tämä. 

'Nämä' kuvasin alkukuvaksi ja 'tämä' on kaupan lahjapakkauspaperin toiselle puolen kirjoitettu lupaus. Tässä se on, sumensin nimet. 

Liikuttavaa! Mieheni vei vielä pipareita lapsukaisille, jotka kiittelivät.

Ihailin taas kerran mieheni diplomaattisia taitoja. Hän sai taannoin talossa arvonimen Ahtisaari, kun ratkaisi neuvottelupöydässä meidän olohuoneessa aikuisten välille syntyneen kiperän tilanteen, jossa oli kyse syrjinnästä, koirista ja salaattipenkistä. 

Tänään lähdimme kumpainenkin omille teillemme. Minä katsastin Kouvolan kauppoja. Valon lisääntyminen on saanut näkemään sekä kodissa että itsessä uudistustarvetta. Kävin kangaskaupassa esikatselemassa kymmeniä erilaisia pehmeänvalkoisia vaihtoehtoja olohuoneen kellastuneiden verhojen tilalle. Itselleni löysin Sokokselta hiussolkia. Pitkäntukan kasvatus on menossa, puolen vuoden päästä saattaa jo syntyä ponnari - ja entäs jos silloin on soljet loppu! Kun olin vielä käynyt Henkkamaukassa ja yhdessä toisessa nuorisokaupassa ja istuin Hesessä juustopurilaisella ja pehmisjädellä, niin päähäni pälkähti, että minähän olen kuin teini - tukankasvatus, teinikaupat ja purilaiset - minulle on tapahtumassa sama mitä Benjamin Buttonille leffassa The Curious Case of Benjamin Button, eli alan nuortua, ensin teiniksi ja sitten taaperoksi. Ihmekös, että minusta ne teinipojat ovella olivat niin suloisia. Sekin kaunis nepalilaisen sherpan näköinen poika, joka kätteli Untoa arvokkaasti läksiäisiksi.

Kävin kaupunkireissulla myös pääkirjastossa. 

Minulla on nyt luettuna kolme kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa:

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu

Marceline Loridal-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Teemu Ollikainen: Syö mitä mielesi tekee

Ja seuraaava pino on lainassa:
Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani

Anu Heberlein: Se ei ollut minun vikani

Niina Repo: Kompleksi

Mikaela Strömberg: Sophie

David Ebershoff, Tanskalainen tyttö

Jenny Lawson: Furiously Happy - A Funny Book About Horrible Things

J.D. Salinger: Franny ja Zooey

Moniin näistä kirjoista olen saanut vinkkejä toisilta bloggareilta. Kiitos teille!

En varmaan loppujen lopuksi lue näitä kaikkia, kunhan pidän vähän aikaa meillä lepäämässä. Voin myös innostua lukemaan jotain ihan muuta. En välitä, vaikka kirjoja -  joista olen sentään maksanut varausmaksunkin - jää lukematta.

On hyvä tukea kirjastolaitosta, ja maailmahan on täynnä lukemattomia kirjoja.

Miehen työhuoneesta kuuluu kaunista musiikkia. Huutelin juuri, mitä se on. Ei tiedä, tulee radiosta, jotain balladeja.

Koko päivän mieleeni on palannut huoli eräästä rakkaasta läheisestä. Mietin kävellessäni, miten voisi auttaa läheisiä, lähimmäisiä,  ja miten kauimmaisia. 

Kävelykadulla soitti harmonikkaa Romanian romani. Pysähdyin, kaivelin kassin pohjalta lompakkoani ja sanoin:"I'll give you my coins!" Hän kiitteli. Vaihdoimme muutaman lauseen. Lähtiessäni hän laittoi käden sydämensä kohdalle ja sanoi:"You made my day!" 

Bussissa istui nuori äiti vastapäätä noin kolmivuotiasta poikaansa. Minä istuin vähän matkan päässä toisella puolen käytävää. Äiti ei puhunut koko parinkymmenen minuutin matkalla mitään lapselleen. Tämä  piirteli pikku sormellaan jotain ikkunalautaan, mutisi itsekseen ja ummisti välillä silmänsä, välillä katseli minua totisena. Hymyilin, hän vain katsoi. Miten voi lapsi olla noin hiljaa? Pääpysäkille tultua äiti ampaisi liikkeelle kovaa katsomatta yhtään, miten poika selviää perässä, vaikka bussi joutui pysähtymään lumipenkan eteen ennen laiturialuetta. Minä seurasin poikaa valmiina ottamaan kiinni, jos hän meinaa kupsahtaa bussin alle. Äiti huusi ovelta kovalla äänellä kuskille "Kiitos!" Ei ollut siis mykkä.  

Kohta syömme kalasoppaa. Mies on varmaan hurjan nälkäinen. Hän oli pysähtynyt mökkireissullaan pikkupurtavalle Taavetin Satun Makiaan, josta toi myös lämpimäisiä, leposkoja. 

Illalla vietämme saunailtaa. Meillä on vanhanajan talo alakerran saunoineen, johon meillä on ollut onni saada kaksi saunavuoroa juuri meille parhaaseen aikaan keskiviikkona ja lauantaina.

Tämmöistä täällä. 

Pärttyli Rinne, Viimeinen sana, tasokas romaani

Pärttyli Rinteen kirja Viimeinen sana on yksi monista koulutragedioiden kuvauksista. Epäröin tarttua kirjaan, koska Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin on niin samaa aihepiiriä ja on pysynyt mielessäni rajuna tämän aiheen kuvauksena. Pidän myös Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu. Kirjoitinkin siitä, mutta onnistuin myöhään eräänä iltana poistamaan postaukseni. Älkää kysykö, miten. Minähän tarvitsisin sihteerin - ja sellainen minulla onkin, tai ainakin mikrotukihenkilö, täällä kotona, mutta olin silloin poissa kotoa. Tuo on ainoa postaus, jonka olen hävittänyt, ja kyllä harmitti, koska siinä oli niin hyvää kommentointia. 

Sekä Shriverin että Hirvosen romaanit kertovat häiriintyneestä nuoresta vanhemman silmin. Rinteen romaani menee suoraan ampujan ja muiden nuorten hapuilevaan elämään ja ajatuksiin. 

Lukion viimeistä luokkaa käyvä Franz ei pärjää koulun itsevarmoille urheilijapojille, mutta hän haaveilee olevansa ylivertainen filosofi. Kun jännitys estää häntä esiintymästä nuorten filosofiaväittelyssä, hän kieltää tapahtuman arvon ja selittää itselleen olevansa näin lapsellisten juttujen yläpuolella. Kun Franzin jo hylännyt tyttöystävä hälyttää tämän hakemaan itselleen yöllä ABC:ltä mässytysherkkuja, Franz tottelee. Virpi on halunnut välillä "jonkun pidemmän miehekkäämmän miehen", mutta Franz vaalii silti haaveitaan ja toivoo kohoavansa ystävästä takaisin "pikkuisensa isännäksi". 
Nuorten kömpelö seksi pornosivuja matkimalla on surullista luettavaa.

Rinne ei selitä, hän näyttää. Hän näyttää Franzin kotona viisastelemassa vanhemmilleen. Hän näyttää Franzin matelemassa tyttöystävän edessä ja koheltamassa kaverinsa Kolehmaisen kanssa. Hän näyttää Franzin laatimassa ja pitämässä kouluesitelmäänsä. Keskustelu opettajan kanssa esitelmän jälkeen on koskettava, hyvin todentuntuinen kohtaus.

Pidän tästä kirjasta todella. 

Rinne on onnistunut nuorten kuvauksessa. 
Hän osaa filosofina kuvata Franzin päätymisen Nietzschen oppien kannattajaksi. Tämä on sellaista, mitä en ole muista tätä aihetta käsittelevistä kirjoista lukenut. Olen itsekin kiinnostunut filosofiasta ja olen pitänyt lyhyitä filosofian valinnaisainekursseja yläkoulussa. Eläydyin Franzin opettajan Helenan tilanteeseen vahvasti. Vaikea paikka. 

Kirja jättää huolestuneen ajatuksen. Mitä me voisimme tehdä meidän franzeillemme? Eikö löydy mitään muuta kuin väkivalta, missä he voisivat päteä ja toteuttaa miehisyyttään?

Kirjan kansi on erittäin onnistunut. Kiitos Janne Lehtinen!

Pari pientä kieliasiaa jäi askarruttamaan, johtuvat ehkä kirjoittajan asumisesta ulkomailla. Parissa kohdassa oiotaan matonkuteita, pitäisi kai olla maton hapsuja. Matonkuteet ovat niitä kangassuikeroita, joista matto valmistetaan. Franz suihkuttaa kaulalleen ennen treffejä hajuvettä. Käytetäänkö miesten tuoksuista todella nimeä hajuvesi? Minusta kuulostaisi paremmalta käyttää tässä kohdassa tuotteen nimeä: hän suihkutti kaulalleen Chimmy Choo Mania tai Hugo Mania.

Pärttyli Rinne asuu Skotlannissa. Hän on paitsi filosofi myös dramaturgi ja käsikirjoittaja. Viimeinen sana on hänen esikoisromaaninsa.

Lopuksi pieni tekstinäyte. Franz on lähdössä korkein odotuksin ja haavein filosofiatapahtumaan.Tällaistahan saattaa olla kotikeskustelu ihan tavallisen diivailevan murrosikäisen kanssa. Mistä ihmeestä vanhempi pystyisi päättelemään, että pojan päässä on pian suunnitelma nousta suurimmaksi rakkauden filosofeista järjestämällä oma performanssi?

   - Riittääkö kolme voileipää?
Franz söi muroja vaitonaisena. Äiti laittoi eväspussiin kaksi punaista mehutetraa ja jäi odottamaan vastausta. Franz päätti harkita huolella, mitä sanoisi. Tätä varten oli ymmärrettävä äitiä paremmin. Mistä äidin toimissa oikein oli kyse? Mitä oikeastaan oli äitiys? Paitojen silittämistäkö, mehutetrojen laitteluako, niitäkö todella? Eikö äitejäkin kutsunut jokin korkeampi voima, korkeampi tehtävä, jonka läpäisi elämänvirta itse. Mikä oli tämä olento joka ikuisesti hääri hänen ympärillään ja nimitti itseään äidiksi? Oliko äiti iloinen vai huolestunut? Nämä suuret kysymykset haihtuivat hänen päästään yhtä nopeasti kuin ne olivat sinne tulleetkin. selvästi äiti oli hänen äitinsä, ja siksi pitikin pohtia ennen kaikkea mitä äiti oli hänelle. Näin ollen kysymys äidistä palautui kysymykseksi hänestä itsestään. Äiti odotti tovin, ja kun Franz ei vastannut, paketoi sitten pussiin neljä sämpylää.
   - Vanhemmissaan näkee omat rajoituksensa. Sen mikä on ylitettävä, jotta olisi olemassa, Franz sanoi muroja rouskuttaen. 
   Äiti laski katseensa hämillään. Hänen käsissään oli appelsiini ja Mars-patukka.