Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...

Marja Kyllönen, Vainajaiset

 

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on lumoava kirja. Se vetää imuunsa heti Esinäytökseksi nimetystä alkutekstistä, jonka alaotsikko paljastaa, että "siinä äitini etsii tulesta sovitusta ja pillit alkavat soida". Kenen äiti? 
Kuka on minäkertoja joka välillä tunkee tekstiin mukaan, keinuttaa ja paksuntaa sitä?

... ja mistä sä tuut?
       Sieltä mistä unet tulevat ja minne unelmat hukkuvat. Minä hymyilen huuleni halki ja erkanen hiidenkivestä: ahdas nahka hiertää ylläni, luut painavat kuin kärväät täynnä mennäkesäistä mätäheinää ja takanani huohottaa pirunpelto; ja routa savuaa louhikosta, pakkanen iskee kipinää, ja kaiken yllä kajahtelee nauruhaukan musta messu, minun ääneni, ja havuilta varisee hiutaleita, hopeista hietaa. 

(Vastaustekstin alkusanat keinahtelevat alaspäin, en pysty sitä tässä toistamaan. En myöskään tummennusta, käytän omapäisesti kursiivia.)

Alussa on rakkaustarina. Jo vanhaksipojaksi ehtineelle Rauno Karumaalle tyrkytetään vaimoksi naapuritilan uhkeaa Kustaavaa, mutta Raunopa ohittaa Kustaavan taitojen esittelyn, kun äkkää kissanpoikiaan hellivän pikkusiskon Laimi Inarin.

Juuri kun Kustaava nipisteli sulhaspiirakoita huultensa lailla tirrilleen ja näperteli Raunolle pikkusievää hymyä, virmasi pirttiin Kylmän kuopustytär Laimi Inari. Hän oli neito elämänsä keväässä, norja ja heleä kuin nuori raita, kun taas Kustaava oli jo ehta vaatimeksi ja kernas kupeistaan mukuloita purkamaan. Inarin uuma oli yhtä ritvaa, rinnat kukillaan ja katse pehmyt ja lempeä kuin pajunkissalla. 

Jo näistä sitaateista huomaa, miten monipuolista Kyllösen teksti on.
Siinä on vanhahtavaa jylhää sanastoa ja rytmiä, kalevalaista alkusoinnuttelua, aivan tavallista nykypuhekieltä, runollisuutta, alakoululaisten lastenkieltä, rivoja sävyjä ja realismia, inhorealistista ruumiin toimintoja ja eritteitä kuvaavaa kieltä, Raamatun kaikuja, kainuulaisia murresanoja ja kirjailijan omia keksimiä sanoja. Omia sanoja on kuitenkin vähemmän kuin luulisi; tarkistin itselleni vieraat termit ja vain yksi kohta jäi epäselväksi (siitä myöhemmin). "Kärväs" esim on heinäseiväs.
Sana "vainajaiset" on luultavasti keksitty sana. Se tuo mieleeni vainajat ja hautajaiset, vainonkin. Vainajaisia piisaa, saahan Laimi elävän lapsen vasta yhdeksännellä odotuksella. 
Häntä ennen vauvoja on mennyt kesken niin Raunon isoäidillä kuin äidilläkin, jonka varhaiseen kuolemaan liittyy sikiön mystinen katoaminen. Siitäkö asti jo lähti liikkeelle välitilaan jäänyt henki, joka etsii itselleen kehoa?

Yksi Kyllösen tekstin piirre on huumori, joka ilmenee niin sanoissa kuin tilannekuvauksissakin. Kun kertoja kuvaa tilannetta juhlavasti ja kömpelöiden henkilöiden käyttäytyminen on arkista, syntyy koominen ristiriita.

Enpä ole tavannut missään niin herkullista punkkarinuorten kuvausta kuin Kyllösellä. Kun kirjailija ohimennen kertoo, miten koko olemuksestaan epävarma Hertta näpeltää rannevitjaansa, tiskialtaan tulpanketjua, niin lukija näkee nuoret itsensä etsijät juuri sellaisina kuin he ovat, ihmisen raakileina huolimatta suurista puheistaan ja karmeista teoistaan autiotalossa, Manalassa.

Vanhenemisen rappion kuvauksessa Kyllönen yltää hurjiin kuviin. Laimi Inari suree nuoruutensa katoamista, ottaa Raunon rakastaman Inari-nimen sijasta käyttöön ensimmäisen etunimensä Laimin ja päähänsä permanentin ja laimenee kaikin tavoin. 
"Kituvuodet" ovat raastaneet pois naisen kauneuden ja kun hän vahingossa saunassa katsoo virttynyttä itseään, hän muistaa katkerana, miten täydellinen kerran oli, "uuma oli ollut kaita ja korea kuin sukkanauha, häpykin silkkipitsiä". 

Perheessä ihmissuhteet ovat monesti koetuksella, kun ihmiset kaatavat katkeruuttaan toisiinsa. Sukujen nimet Karumaa ja Kylmä eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Vanhaemäntä, Raunon kasvattanut mummi Sylvi, on Laimin hoidettavana petipotilaana, mikä ei tee hyvää naisten suhteelle.
Omilla teillään kulkevasta Raunosta kuuluu inhottavia juoruja, jotka saavat Laimin raivon valtaan. Missä on se mies, jonka sylissä hän oli "katsonut kauneimmat unensa" ja jonka "iho oli ollut mettä ja maitoa". 
Kun kauan odotettu lapsi vihdoin tulee, liian myöhään, hän ei ole sellainen mitä on odotettu, vaan kuin outo vaihdokas. Vanhemmat tajuavat, että he ovat tästä eteenpäin elinkautisesti kiinni ihmisenalussa, josta on vaikea sanoa, onko hän onni vai onnettomuus. Poika on itsekin ymmällään oman persoonansa vuoksi ja koittaa opetella lapseksi matkimalla muita. Veikko parka. 

Vaikka Kyllönen keskittyy ihmismielen kuvaamiseen, niin myös miljöö ja sen muutokset 50-luvulta 90-luvulle tulevat kuvatuiksi värikkäästi. Kaupunki laajenee maalle, ja maataloudesta eläneiden sukujen nuorempi polvi joutuu etsimään töitä kotitilan ulkopuolelta. Raunosta tulee taksikuski ja Laimista laitosapulainen. 
           

Yö oli kulonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa. varpusten ja rastaitten uutterat puuhat olivat hiipuneet kujanvierun puskista, eikä risukko sipissyt enää siellä kytevästä elämästä, siilipesueen rasakoista askareista. Pimeys oli palanut kiinni kerrostaloihin ja kivettyihin teihin, kun Laimi louskutteli mankuvan kirkkokitkan hangassa pikkukaupunkia kahtia. Hänen varjonsa vikuroi perässä ja yritti harpata tarakalle jokaisen lyhtypylvään juurelta.
      Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa. 
(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)

Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?

Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä. 

Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa. 
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.

Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus. 
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia. 
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."

Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä. 
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin. 

Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen  tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten? 
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!   

Koronan tässä vaiheessa

Tämä mainio kuva on 7-vuotiaan Aatos Kalakosken kilpailutyö HS:n Meidän perheen ja Lasten uutisten piirustuskilpailussa taannoin. Kilpailu on ohi, joten en vaikuta tämän työn esiin nostamisella tuloksiin. Aiheena oli korona-aika. Kävin äänestämässä Aatoksen työtä, koska se on minusta niin onnistunut. Taustojen värit vaihtuvat kiinnostavalla tavalla kuhunkin ilmeeseen sopien, ja mitkä ilmeet, viimeisessä paljon kertova käsi mukana. Kaikkia noita ilmeitä on ollut kuluneen koronavuoden aikana eräällä Marjatta Mentulallakin, välillä kaikki saman päivän aikana. 

Saimme mieheni kanssa rokotteen kolme viikkoa sitten, ja kun tilanne on ollut aika hyvä eikä tullut liikkumiskieltojakaan, niin uskaltauduimme pienelle automatkalle Länsi-Suomeen.
Turussa sattui olemaan kevään kauneimmat päivät. Teimme pitkän kaupunkikävelyn auringon helliessä ja joimme kevään ensimmäiset kahvit ulkona pojan perheen kanssa. Halasimme kaikki kuusi tyyppiä useampaan kertaan ja tunsimme suurta tyydytystä ihan vain heidän katselemisestaan.
Muutama kuukausi saa aikaan paljon muutosta niin 13-vuotiaassa kuin mummissakin. Lapsi on hujahtanut päätään pidemmäksi mummiaan, jonka pää on vaalennut lisää pandemiaa murehtiessa ja läheisiä ikävöidessä.
Jatkoimme Turusta Huittisiin, jossa tapasin siskoni, lisää halauksia, ja sitten kotiin Kouvolaan Forssan, Riihimäen ja Lahden kautta.
Oli viimeinen päivä ennen lounaspaikkojen aukaisemista, joten jouduimme hakemaan tienvarsipaikoista ruokaa autoon ja närkkimään pahvirasiat sylissä huonoa ruokaa ja juomaan kahvia, joka oli kuin kitkerää värjättyä vettä. No, yksi mieheni sanonnoista on "matkalla kelpaa huonompikin ruoka", ja kyllähän me perillä saimme valtavan hyvää sapuskaa, oli ihanaa syödä sosiaalisesti ja toisten laittamaa, joten olkoon.
Paitsi että olen harmitellut samaa asiaa myös silloin, kun ravintolat ovat normaalisti auki. Ulkomailta palatessa meidän tienvarsiravintoloiden heikon tason on huomannut aina selvästi. Monissa muissa maissa vastaavissa paikoissa kahvi tehdään kuppi kerrallaan ja sämpylöitä ei ole tungettu muoviin, vaan ne saa paperiin kääräistynä. Iso bussillinen porukkaa pelmahtaa kahvilaan ja kaikki on palveltu nopeasti, leivät pariloitu leipägrillissä halutessa, ja kahvi on vahvaa ja virkistävää. 

Kyselin työssäkäyviltä, tai siis kotona kodinhoitohuoneen nurkkaan järjestetyn työpisteen ääressä ja lapsen koulupöydän nurkassa työskenteleviltä, onko etätyö alkanut väsyttää.  Minulle kerrottiin, että se on huomattu, että työpaikka on paljon muutakin kuin työnteon paikka, että kaivataan kontakteja ja että on ikävä tapaamisia kahviautomaatilla ohimennen myös sellaisten työkavereiden kanssa, joiden kanssa ei muuta yhteistä olekaan. Sain kuulla, että työn merkityksellisyyttä on  vaikeampi pitää yllä etänä kuin työpaikalla. 
Toivottavasti sellainen skenaario ei toteudu, että työnantajat alkavat säästää työtiloissa. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toisen fyysistä olemusta myös työssään, ei vain kuvaa ruudulla. 

Yllä oleva kuva on Lasse Rantasen. Sekin on Helsingin Sanomista, jonka Kulttuuriosaan 12.3. oli valittu muutamia kuvia tanskalaisen Politiken-sanomalehden ja kansainvälisen Society for News Design -järjestön 113 kuvittajalta saamista yli neljästäsadasta kuvasta. Kuvittajat olivat 44 maasta ja edustivat 69 mediaa. Piirretty pandemia -kuvat ovat kaikki loistavia ja osoittavat, miten paljon yksi kuva voi kertoa.

Pandemia tulee näkymään taiteessa varmaan monella tavalla.
Suomen kansallisooppera ehti jo valmistaa satiirin Covid fan tutte, joka oli muutaman kerran normaaliesityksenä ja nähtävillä myös televisioesityksenä.
Jo nyt on kirjoitettu useamman tekijän kirjoituksista koottuja kirjoja siitä, miltä eristys on tuntunut, mutta osa niistä on ehkä laadullisesti heikkoja nopean julkaisupaineen vuoksi. Sanaa essee käytetään nykyään genren rajoja laventaen lähes kaikesta muistiin merkitystä. Luulen, että parhaat kirjat tästä aiheesta syntyvät, kun aikaa on kulunut, on saatu perspektiiviä tapahtumiin ja ajatus kypsynyt.

Minulla on parhaillaankin kirjastosta kaksi pandemia-aikaa käsittelevää kirjaa, kiinalaisen Fang Fangin Kun kaupunki suljettiin ja suomalainen eroottisten novellien kokoelma Kevät ilman kosketusta, jonka 17 nimekästä kirjoittajaa ovat kukin kirjoittaneet novellin, mutta mikä on kenenkin, sitä ei kerrota. Luulen, että erotan Katja Ketun tyylin Jaakko Yli-Juonikkaan tyylistä.
Kun nyt vain ehtisi lukea. Ellen ehdi, niin lainaan taas uudestaan. En kehtaa tunnustaa, miten paljon minulla on kirjoja lainassa kirjastosta, pieni sivukirjasto tuossa hyllyssäni, ja varauksiakin parisen kymmentä. 

Tätä kirjoittaessa tuossa näytön sivussa vilahtelee uusia sähköposteja, joissa matkatoimistot houkuttelevat kaukomatkoille. En edes avaa niitä. Minulle matkat ovat ajankohtaisia sitten, kun kohteessa on suurin piirtein samanlaista kuin ennenkin. Ei ole mitään mieltä lähteä tyhjiin kaupunkeihin, joissa paikat on suljettu ja rannallakin pitää kävellä maski naamalla. 
Jatkan siis bikinikunnon ylläpitoa etäpilatesjumpilla ja toivon, että saamme mökille biitsitunnelmaa. 

On hienoa, että tartunnat näyttävät menevän alaspäin viime kesän tapaan. Ehkä kesätapahtumat toteutuvat. 
Meillä on (olisi) lähiseudulla ainakin Kaakon Kamarimusiikki -tapahtuma ja Kymi Libri -kirjamessut. 
Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla on tänä kesänä upeaa taidetta (klik) ja yhteen sen monista konserteista meillä onkin jo liput. Konsertti on meidän hääpäivänä ja siinä Maria Ylipää ja Waltteri Torikka laulavat kauneimpia elokuva- ja  musikaalisävelmiä Salmela Festival -orkesterin säestämänä.
Salmelan lähellä Vuohijärven Luonto- ja kulttuuritalolla on monenlaista, muiden muassa Miina Äkkijyrkän töitä.
Haaveilen reissusta Mänttä-Vilppulaan katsomaan Banksyn taidetta.
Ensimmäisenä ja tärkeimpänä tapahtumana on kahden lapsenlapsen ylioppilasjuhlat, jotka toteutuvat isompina tai sitten pienempinä.

En viitsinyt kirjoittaa kaikesta yllä konditionaalissa. Eiköhän ainakin ulkotapahtumat onnistu. Olimmehan me viime kesänäkin ulkokonsertissa.
Ja jos ei, niin sitten sopeudutaan taas siihen tilanteeseen ja katsotaan eteenpäin. 
Viimeinen kuvituskuvani selventää tätä ajatusta. Se on yksi Helsingin Sanomien Piirretty pandemia -kuvista. 

Katja Kettu, Rose on poissa

Siitä on monta viikkoa, kun olen lukenut Katja Ketun romaanin Rose on poissa (2018), mutta sulatteluaikahan vain tiivistää mielipiteen. Selailin äsken kirjaa ja palautin mieleeni yksityiskohtia; tunnelmat säilyvät aina.

Kansi ei ole aivan minun mieleeni. Se on liian laimea ja sokerisen korea tälle väkevälle tarinalle. Kirjailija itse on kyllä tyytyväinen, mikä on tärkeintä. Hän kiittää loppukiitoksissaan Manuela Boscoa ihmeellisestä kansikuvasta. Minä olisin kaivannut vahvempia värejä, eivätkä nämä hahmot näytä minusta kummaltakaan kirjan pareista, ei Etulta ja Roselta eikä Lempiltä ja Jim Harmaaturkilta. 

Romaani koostuu kirjeistä. Ensimmäinen ja viimeinen ovat samasta tilanteesta. Lempi odottaa bussia lähteäkseen reservaatista, johon on tullut selvittämään 45 vuotta aiemmin tapahtunutta äitinsä Rosen katoamista. Samaan aikaan muistinmenetykseen sairastunut Isä Ettu, Eduard Haverinen, on alkanut muistaa.

Kettu on tehnyt hyvän taustatyön romaanilleen, mistä kertoo kuuden sivun mittainen lähdeluettelo. Pari vuotta sitten julkaistiin hänen yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa laatimansa tietokirja Fintiaanien mailla. Hän oli jo silloin tutustunut aiheeseen monipuolisesti vieraillessaan USA:n pohjoisissa valtioissa suurten järvien alueella haastattelemassa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden ja suomalaisten siirtolaisten liitoista syntyneitä ihmisiä eli fintiaaneja.    
Olen muuten saattanut tavata fintiaaneja minäkin, kun vietin 70-luvun alussa vuoden Madisonissa, Wisconsinissa. Säilytän muistona tuolta ajalta reservaatista ostamaani turkoosia kaulariipusta.

Minulle mielenkiintoinen kohtaaminen tässä romaanissa on se, että Kettu omistaa kirjan Anselmi Kinnusen muistolle ja kirjan tarinassa suomalaisen siirtolaisen Ettu Haverisen talon nimi on Saavutus. Tunsin nimittäin Kuhmon Kalliojoella asuneet Anselmi ja Maija Kinnusen, joiden talon nimi oli Saavutus. Suomi on pieni maa. Koskaan ei tullut Kuhmossa asuessamme Kinnusten kanssa puheeksi mahdolliset Amerikan sukulaiset. 

Suomalaissiirtolaiset ja intiaanit olivat molemmat syrjittyjä vähemmistöjä, luontoihmisiä ja 'höyrykylpyihmisiä'. Suomalaiset tunnettiin 'tallukoina ja kiihkoilijoina', intiaanit olivat villejä. Hyvin he sopivat yhteen. 

Ketun luomassa tarinassa Rose ja Eduard rakastuvat silmittömästi, mutta heidänkin täydelliseen rakkausliittoonsa tulee ulkomaailman tuomia säröjä, minkä vuoksi Eduard kokee epäluuloa ja hätäännystä. Sitten tapahtuu väärinymmärrys ja käy vahinko. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Sen luvut on nimetty poluiksi, 10 polkua, alkaen Lähdön polusta (Maajaawin-miikanens) ja päätyen Toivon polkuun (Bagasendamovin-miikanens). Kaikkien polun nimien alla on viehättävä ja arvoituksellinen sisältöselitys, joka alkaa 'eli kuinka' tai 'eli mitä', 'eli kuinka Rose päätti vaihtaa nahkaansa ja Lempi löysi Tunnelin pään'. 
Intiaanikieliset otsikot ja yksittäiset sanat tekstissä saavat muistamaan, että onhan niistä parhaimmillaan noin viidestäsadasta alkuperäiskielestä vielä jotain ja joitain jäljellä. 

Näiden viehättävien otsikoiden alla olisi voinut olla myös yksinkertaista kertovaa proosaa. Kettu on valinnut kirjemuodon. Kirjeet ovat elokuulta 2018 Lempiltä nuoruuden ihastukselleen Jim Harmaaturkille ja helmikuulta 1973 Roselta tyttärelleen Lempille. Rosen kirjeet tavoittavat vastaanottajansa vuosikymmenten jälkeen, ja Lempin kirjeet ovat lähinnä päiväkirjamaista yksinpuhelua. 

Kaikki Katja Ketun kirjoja lukeneet tunnistavat hänen kielensä. Se on runsasta ja aistivoimaista, täynnä kielikuvia.  
Pesin sinut puhtaaksi, metsän multaisen sienen, pikisilmäisen hämärän kuusiston olennon, kostean ja mykän, eikä sinusta tiennyt, mitä rihmastoa kantaisit mukanasi. Kuinka sinusta olenkaan koettanut pitää huolta. Itsepäisyydellä, raivolla, epätoivolla. Ja aina rakastamalla rakastamalla rakastamalla, kuumeessa tykyttäviä lapsenjalkojasi, varjenevia sääriäsi, kuunsillanmuotoista häntäluuta joka loistaa pimeydessä niin kuin hopeinen veitsi. Se on terävä ja samaan aikaan hauras, sinun pikku lantiosi, minun lapseni, Lempini liekkujaiseni, pientä varttas minä vartioin.
Välillä koen tällaisen tekstin hieman uuvuttavana, ja toivon, että kirjailija järjestäisi tekstiin suvantoja, joissa saisin levätä tekstin vimmaisuudesta. 

Tässä kirjassa pidän erityisesti Ketun tavasta käsitellä seksuaalisuutta. Se on niin paljon hienostuneempaa kuin mitä hänellä oli novellikokelmassaan Piippuhylly (2013), jonka luettuani mietin pitkään pornon ja seksiaiheisen kaunokirjallisuuden eroa (en ole kirjoittanut Piippuhyllystä). Siinä missä Piippuhyllyssä on litiseviä panokohtauksia niin Rosessa on erotiikkaa.

Kohtaus, jossa äiti opettaa Rosea yhtymään metsään ja löytämään lintunsa oksanhangassa itseään keinutellen on sanomattoman kaunis. 
Tätä en ole kertonut kenellekään, koska siitä ajateltaisin pahaa, mutta minulle se oli kaunis hetki, jossa vanhempi naaras opetti elämää pennulleen. 
Minulle tuon tekstinkohdan lukeminen oli kaunis hetki, varsinkin kun juuri sitä lukiessani radiosta kuului rakkaudesta kertovaa laulua ... taas kuiskaan rakkain ota lintuni vastaan ... (Kisun 'Uneen aika vaipuu').  

Ja mitä sanotte seuraavasta? 'Kihlakiisat' on laitettu ja Rose pääsee lopultakin koskettamaan Ettua, jonka mielestä ensin piti 'tehhä lukot ja lupahukset'.
Hivelin isääsi vierailla sanoillani, alkujuuresta tutunoloisilla, kun tämä ohjasi minua Kummakivelle, siellä petäjäpilarien välissä oli taivaan vuode, ja kapusimme sille ja asetuimme nauraen silmätysten, alassuin, takaperin, ristikkäin ja vierivierin. Tulikuuma pihkantuoksu tarttui varpaisiin ja tahrasi sormet, iho ei riittänyt, tai sitä oli kylliksi, sopivasti nukkaa, naarmuja, vaalenevia arpia ja auringon lämpöä.
Ootko minun.
Kokonaan sinun.
Sitten ei enää puhuttu, oli vain iloa ja himoa ja ihon onnea. Huohotin ja ohjasin isääsi haarojeni väliin jossa kukaan muu ei koskaan aiemmin ollut ollut, ajattelin: lävistä näihin tytönnahkoihin nainen. 

Susimystiikka ei minua oikein sytyttänyt tässä kirjassa. Se oli liikaa, ja onhan nuo susimyytit aika kliseisiäkin. On sentään vuosi 2018 ja Lempi on ollut kauan poissa omasta yhteisöstään ja sen uskomuksista. Korkeintaan leikillään hän voisi selittää, että äidistä tuli susi. En spoilannut lukemiskokemusta keneltäkään, kun sanoin äskeisen. Se on alkulauseessa: "Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

Paitsi rakkautta kirjassa on paljon muuta, vähemmistölasten pakottamista enemmistön muottiin, siirtolaisten taustoja ja rikoksen selvittämistä, mikä koukutti jatkamaan lukemista välillä ahmien ja sitten palaten nauttimaan nyansseista.  

Rose on poissa oli yksi vuoden kuudesta Finlandia-ehdokkaasta, vahva ehdokas.
Luulen, että olen lukenut kolme parasta, tämän sekä Olli Jalosen (voittajan) ja Jari Järvelän teokset. 

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua

Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten kanssa, kun vanhempansa ovat matkalla.

Otin aamulenkillä kuvia Tuusulanjärvelle lautan päälle rakennetusta Sibeliusvaloteoksesta ja lähipuiston valaistuista puista. Valoteos on paikallisen valotaiteilija Toni Luoteen tekemä ja se on kunnianosoitus Eila Hiltusen Sibeliusmonumentille Helsingissä.
Teos saa päivällä valonsa auringosta (tällä haavaa ei muuten paljon saa, kun hämäryys kestää koko päivän) ja iltaisin sekä öisin se on valaistu ledvaloilla. Sibeliushan asui tämän järven rannalla Ainolassa, joten teos sopii oikein hyvin näihin maisemiin.

Me juhlimme lasten kanssa isänpäivää menemällä juhlinnan kohteen valitsemaan lounaspaikkaan syömään. Se saattaa olla vaatimattomasti Kotipizza. Nepalilaisia ravintoloita olemme myös vähän katselleet.
Iskä/vaari saa kohtapuoliin soittoja pojiltaan ja lapsenlapsilta, ehkä kortin ja lahjankin.

Teinit nukkuvat vielä. Me tarjouduimme koiran aamulenkittäjiksi mieheni kanssa. Kun kaikki ovat heränneet, eli kohta, otamme toiset aamukahvit, leivosten kera. 

Minun lahjani miehelleni on vielä tulossa postissa, Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen. Annoin pieneksi alkupalalahjaksi HS:n Teema-lehden, jonka aihe on Sivistys.

Tein tietenkin lahjan hankinnassani ison virheen: miehen kirjoittama kirja miehestä miehelle - liikaa miestä!
Olen osunut muutamiin kirjoituksiin, joissa on paheksuttu sitä, että miehet lukevat vain miesten kirjoittamia ja vain sotaa ja jännitystä. Olen huomannut myös keskusteluketjuja, joissa on vuorostaan paheksuttu sitä, ettei isien/miesten annettaisi itse edes valita lukemistaan enää. Ja sitten selityksiä ja pahoittelua, että kyllä saa valita, mutta eihän ne miehet poloiset voi tietää paremmasta, kun niille tarjoillaan vain tätä tällaista, huonoa.
Hoh hoijaa, minä kun luulen, että asia on niinpäin, että sitä myydään ja mainostetaan, mille on kysyntää. Ei kai kustantamot ryhdy väkisin opettamaan ihmisiä muuttamaan lukutapojaan. Miehet näkevät kyllä monenlaisten kirjojen mainoksia läpi vuoden, kuten naisetkin. 
Sitä paitsi, sota on hyvä aihe kirjallisuudessa, ja jännityskirjat ovat myös naisten suosiossa.
Ja pitääkö kirjaa valitessakin miettiä kirjailijan sukupuolta? Mitä väliä sillä on, eikö tärkeintä ole se, mitä siellä kansien välissä on? Annetaan kaikkien lukea sitä, mistä tykkäävät - jookos! 

Odotan, että pääsen itsekin lukemaan tuon Kimi-kirjan. Pidän Hotakaisen tyylistä.

Luen parhaillan Katja Ketun romaania Rose on poissa, tuntuu väkevältä teokselta, ei ihme, että on yksi Finlandia-ehdokkaista. Oma suosikkini on Olli Jalosen Taivaanpallo. Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän (minulle aivan tuntematon kirjailija) teokset ovat aiheiltaan hyvin kiinnostavia, aion lukea ne tässä kaamosaikana.

Mukavaa isänpäivää kaikille isille ja isien ympärillä hääräileville! 
Kaikilla meillä on tai on ollut isä. Oma isäni kuoli viitisen vuotta sitten. Muistelen häntä lämmöllä.

Myöhemmin, aamujuhlinnan jälkeen.

Kysyin mieheltäni hänen mieliaiheistaan ja mielikirjailijoistaan. Hän pitää historiallisia käännekohtia käsittelevistä romaaneista, loistava esimerkki tästä on Sirpa Kähkönen, jonka teokset hän onkin lukenut kaikki. Minä en yhtään.
Hemingway on yksi mieheni ulkomaisista mielikirjailijoista. Minun myös, vaikkakin pidän Steinbeckistä enemmän.
Minimalistinen tyyli viehättää myös U Mentulaa. Tästä esimerkkinä hän mainitsee Antti Hyryn ja  Rosa Liksomin. Itse olen lukenut Liksomilta lähes kaiken, Hyryltä en muistaakseni mitään.

Jan Andersson ja Katja Kettu, Peräkammarin poika, lähtemisen vaikeus

Katja Kettu on nyt paljon esillä uuden romaaninsa Yöperhonen ja muutaman vuoden takaisen Kätilön filmatisoinnin ansiosta. Yöperhosta en ole vielä lukenut. Kätilö-elokuva vaikutti minuun vahvasti. 

Toinen syksyn uutuus Ketulta on hänen yhdessä Jan Anderssonin kanssa tekemänsä sarjakuvakirja Peräkammarin poika.

Katja Kettu on tehnyt sarjakuvaa aiemminkin. Hän on myös ollut mukana useissa animaatiotuotannoissa. Ketun koulutus onkin kuvapuolella. Hän on valmistunut Turun taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi ja opiskellut Lontoossa elokuva- ja televisioalaa. 

Peräkammarin poika näyttää yksin vanhaan kotitaloon jumiutuneen miehen tarinaa. Jalmari on syntynyt kaksospojista jälkimmäisenä. Ensin maailmaan putkahtanut Veikka on "kympin kläpi", mutta Jalmari toista maata. "Sitten tämä toinen, mikälie staalonvaihokas, takaperintulija, turhanmärehtijä heti alusta saakka."

Jalmari muistelee Annia. "Semmoinen ponityttö, pompputissi,
nännit kuin nuoret ketunkuonot."

Jalmari on haaveillut taideopinnoista ja päätyy veistämään pahkakelloja. Aina uuden koneiston valmistuessa hän haaveilee saavansa ajan pysähtymään, mutta se näyttäisi kulkevan hänen talossaan taaksepäin. Tyttö, johon hän ihastui, lähti reippaamman veljen, Veikan, matkaan. Jalmari jäi huolehtimaan äidistä.

Jalmari ja äiti molemmat tietävät asian oikean laidan. Jalmarin piti jäädä  nuorena kesken oppisopimuksen verstaalta pois ja ryhtyä hoitamaan sairasta äitiään. Äidin ääni kuuluu edelleen kaikkialla talossa, myös se ääni, joka sanoo:"Kiitos hoivasta vaihtolainen, kyllä mie sen tajusin, että sulla mieli palo maailmalle vaan minun takia jäit. Enkä mie pahalla, en etes pyytänyt. Ei tarvinnu." Ei tarvinnu - kilteille ihmisille käy noin!

Muutaman sekunnin vanhempi isoveli on ylivoimainen. Hän käy perheineen talossa tarkistamassa ja moitiskelemassa. 

Jalmari elää vahvaa mielikuvituselämää. 

Tämä kirja on aivan yliveto. 

Kuvitus on hienoa, tummanpuhuvaa, mystistä. Taloa mädättävä hirviö muistuttaa Alien-elokuvan limaista otusta. Jalmari sankarimme käy rymistellen sotaa sitä vastaan.

Ketun kieli on niin värikästä ja runollista, että pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä.

Lähdön hetkellä Jalmari epäröi, aukeaako ovi. Ja milloin on oikea aika lähteä? Kaiken jankutuksen ja jäkätijäkän ohessa hänelle on jäänyt mieleen arkifilosofisia, sympaattisia opetuksia äidiltä. 

"Aurinkoa ei pidä säikähtää, eikä yleensä luonnonvoimia, paitsi hurrikaaneja."