Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk.
Plussaa:
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.
Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma.
Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.
Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.
 |
| Lakiasaaressa 19.3.2026 |
Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn.
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue.
Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä.
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa, julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista.
Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.
Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa.
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.
Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.
