 |
| Myllykosken Koivusaari, syksy 2017 |
Aloin tarkastella luonnosvaiheelle jääneitä kirjoituksiani. Joissain on vain otsikko ja pari riviä, joissain olisi koko postaus valmiina, mutta epäröinnin vuoksi jäänyt julkaisematta. Kun en ehkä koskaan tartu näihin aiheisiin uudestaan, niin kerronkin nyt teille lukijani, mitä fantsuja juttuja olettekaan jääneet vaille!
Luonnoksia on tällä haavaa yli 60, en väsytä teitä luettelemalla kirjojen nimiä ja listaamalla muutoinkaan niitä kaikkia.
Viime aikoina olen aloittanut novellikirjoituksia. Niitä jatkan jossain vaiheessa, onhan menossa se novellihaastekin, johon tunnen oikein kunnianhimoa.
Aioin kirjoittaa myös Anna-Leena Härkösen Valomerkistä, mutta se tuntui niin surulliselta ja tyhjältä, että en saanut postausta aikaiseksi. Juha Vuorisen matkakirjat Maltan mieleni ja Hola:n takaa naurattivat ja herättivät monenlaista mietettä, koska olen matkaillut molemmisssa, Maltalla ja Espanjan Aurinkorannikolla, mutta tuli muita kirjoja, jotka houkuttelivat kirjoittamaan enemmän.
Se kirjoista.
Alla otsikoita, joita löytyy luonnoksistani ja jotain, mitä niiden kohdalla ajattelin.
Kielisensuuri ja uudet tabut. Mitä vikaa on muka suntiossa?
- Siis millä tavalla seurakuntavahtimestari on parempi ammattinimi kuin suntio?
- Sukupuolineutraalius ammattinimikkeissä on tavoiteltava asia, mutta onko aivan pakko lanseerata sen nimissä kiireellä jotain täysin keinotekoisia sanoja?
- Pitäisikö 'kulttuurinen omiminen' ymmärtää vähän suppeammin kuin mitä monet sen nykyään ymmärtävät? Unohtavatko termiä ahkeraan viljelevät, että kirjailijalla on mielikuvitus, jota hänen on suotavaa käyttää.
Blogikommentoinnin etiikka
- Vältettävää: mestaroiminen, kunnioituksen puute, jankkaaminen, toisten keskustelijoiden syyttely ja leimaaminen
- Suositeltavaa: asioissa pitäytyminen, kohtelias puhetapa
Text neck ja lukijan kyhmy
- Entä ne kaikki entisajan ammatit, jotka väänsivät ihmisen kehon ammattinsa näköiseksi?
Tuire Kilpeläisen laululyriikka
- Kauneus, tarinat...
Hassuja hakusanoja
- Voi millä kaikella termistöllä minunkin blogiini on hakeuduttu ja miltä sivustoilta!
Itsepalvelukirjasto ja posti Ärrällä, palvelu paranee, kun sen luulisi huononevan
- Entä työpaikat, sellaiset missä selviää vähällä koulutuksella?
Turvapaikanhakijat ja huijarijuristit
- Apua tarvitsevien avulla hyötyminen, voiko katalampaa olla?
Onni on uusi lukutuoli ja liput neljään teatteriesitykseen ja opistokinokin aloitti taas
- Kirjoittaisinko kaikista kerhon elokuvista?
Mitä on aina oltava matkassa
- Se yksi turvavillatakki, kynä ja lehtiö. Ja mitä muuta?
My good hand, peukku poissa pelistä, vieläkö leikkaukseen?
-Tunaroivat sen operaation, mutta jaksanko enää? Kuka takaa millaisena Saksikäsi Edwardina herään leikkauksesta. Ja kehohan muistaa kaiken mitä sille on tehty. Toisaalta ja toisaalta.
Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja autofiktioista
- Fanikirjat omana genrenään
- Eikö kaikki kirjoittaminen ole itse asiassa jollain tasolla autofiktiota?
Meemi-tehtävä
- Ota lähellä olevasta kirjasta sivu 123 ja lue sen kuudes lause. Mitä se sinulle sanoo? Tänään ja tässä.
Nappaan tuosta koneen vierestä Helena Anhavan novellikirjan Kun on nuorin. Jaahas: "No, ei siinä ainakaan turhia illuusioita päässyt syntymään." Yhym, juu, sanoo se, paljonkin.
Ja sitten vielä Rosa Liksomin Unohdettu vartti, s 123 ja kuudes lause:" Alhaalla oli pieni joki, jossa vesi virtasi kirkkaampana." Ooh, hienoa...
Tässä on lainakirjakasa, josta otan jotain mukaan viikon päästä koittavalle lomamatkalle. Päällimmäisenä on Rosa Liksomin novellikokoelma Perhe, Riiko Sakkisen näyttelystä ja sitä varten tehdyistä matkoista kertova Rajat kiinni ja paljon kehuttu Nathan Hillin romaani Nix. Nämä painavat yhteensä yli kaksi kiloa, uskomatonta mutta totta. Punnitsin ensin itseni ilman kirjoja ja sitten kirjojen kanssa. Nixin yli seitsemässäsadassa sivussa riittäisi kyllä lukemista pitkäksi aikaa.
Olen tänään suruinen, vaihteeksi. Suruinen on hieno sana. Se on surullisen ja haikean yhdistelmä.
Osuin apteekin ilmaislehdessä Apoteekissa Eppu Nuotion kolumniin, joka loppuu näin:
Taide lohduttaa, antaa näköaloja, poraa reiän omaan umpioon. Taide on minun kaidepuuni, se auttaa ja ravistaa muistamaan, että kaikki on mahdollista, että elossaolo on ainutlaatuinen mahdollisuus.
- Entä ne kaikki entisajan ammatit, jotka väänsivät ihmisen kehon ammattinsa näköiseksi?
Tuire Kilpeläisen laululyriikka
- Kauneus, tarinat...
Hassuja hakusanoja
- Voi millä kaikella termistöllä minunkin blogiini on hakeuduttu ja miltä sivustoilta!
Itsepalvelukirjasto ja posti Ärrällä, palvelu paranee, kun sen luulisi huononevan
- Entä työpaikat, sellaiset missä selviää vähällä koulutuksella?
Turvapaikanhakijat ja huijarijuristit
- Apua tarvitsevien avulla hyötyminen, voiko katalampaa olla?
Onni on uusi lukutuoli ja liput neljään teatteriesitykseen ja opistokinokin aloitti taas
- Kirjoittaisinko kaikista kerhon elokuvista?
Mitä on aina oltava matkassa
- Se yksi turvavillatakki, kynä ja lehtiö. Ja mitä muuta?
My good hand, peukku poissa pelistä, vieläkö leikkaukseen?
-Tunaroivat sen operaation, mutta jaksanko enää? Kuka takaa millaisena Saksikäsi Edwardina herään leikkauksesta. Ja kehohan muistaa kaiken mitä sille on tehty. Toisaalta ja toisaalta.
Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja autofiktioista
- Fanikirjat omana genrenään
- Eikö kaikki kirjoittaminen ole itse asiassa jollain tasolla autofiktiota?
Meemi-tehtävä
- Ota lähellä olevasta kirjasta sivu 123 ja lue sen kuudes lause. Mitä se sinulle sanoo? Tänään ja tässä.
Nappaan tuosta koneen vierestä Helena Anhavan novellikirjan Kun on nuorin. Jaahas: "No, ei siinä ainakaan turhia illuusioita päässyt syntymään." Yhym, juu, sanoo se, paljonkin.
Ja sitten vielä Rosa Liksomin Unohdettu vartti, s 123 ja kuudes lause:" Alhaalla oli pieni joki, jossa vesi virtasi kirkkaampana." Ooh, hienoa...
Tässä on lainakirjakasa, josta otan jotain mukaan viikon päästä koittavalle lomamatkalle. Päällimmäisenä on Rosa Liksomin novellikokoelma Perhe, Riiko Sakkisen näyttelystä ja sitä varten tehdyistä matkoista kertova Rajat kiinni ja paljon kehuttu Nathan Hillin romaani Nix. Nämä painavat yhteensä yli kaksi kiloa, uskomatonta mutta totta. Punnitsin ensin itseni ilman kirjoja ja sitten kirjojen kanssa. Nixin yli seitsemässäsadassa sivussa riittäisi kyllä lukemista pitkäksi aikaa.
Olen tänään suruinen, vaihteeksi. Suruinen on hieno sana. Se on surullisen ja haikean yhdistelmä.
Osuin apteekin ilmaislehdessä Apoteekissa Eppu Nuotion kolumniin, joka loppuu näin:
Taide lohduttaa, antaa näköaloja, poraa reiän omaan umpioon. Taide on minun kaidepuuni, se auttaa ja ravistaa muistamaan, että kaikki on mahdollista, että elossaolo on ainutlaatuinen mahdollisuus.
