Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 

Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.

Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.

"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).  

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?

Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin.