Absurdiutta koulumaailmassa - ja mielenkiintoisen taideprojektin esittely

Osa Varpu Erosen teoksesta
Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä, 2022

Kylläpä alkoikin koulumuistot ja pännimiset palautua mieleen, kun kirjoitin jokin aika sitten kouluelämän väkivallasta. Listaan tähän nyt joitain koulukokemuksiani absurdeimmasta päästä. 

1 Opetusharjoittelussa sattunutta

Opetusmetodeissa putkahtaa aina silloin tällöin muotivirtauksia, joista on hyvä poimia omaan opetustyyliin sopivaa. Harjoittelukoulut kulkevat metodien kokeilussa eturintamassa. 
Aineopettajat pätevöityvät opettajiksi harjoittelukouluissa, joita on kutsuttu myös normaalikouluiksi. Itse opiskelin Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa, pohjoismaista filologiaa, yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa sekä lopuksi suuntani valittuani kasvatustiedettä. Opetusharjoittelun suoritin Joensuun yliopistossa (nyk. Itä-Suomen yliopisto), kun lähdimme opiskeluelämästä  "oikeaan elämään", töihin juuri aloittaneeseen peruskouluun. Helsingissä oli silloin vielä oppikoulu, uudistus eteni pohjoisesta alaspäin. 

Kielten opetuksen eräs trendi, josta kuulin harjoittelukoulussa, oli ns havainto-opetus, jonka metodeihin kuului sanojen opettaminen kolmen esimerkin avulla, kolmas havainnollisin. Esimerkki ruotsin opetuksesta: det här är ett äpple (näyttää omenan kuvaa), det där är ett äpple (näyttää erilaista omenan kuvaa) och det här är också ett äpple (ojentelee kädessään oikeaa omenaa). Kuulin, että joku harjoittelija oli tuonut pyöränsä (en cykel) luokkaan ja joku harkinnut tosissaan koiran (en hund) tuomista. Hah hah, eikös symbolifunktio tapahdu puheen oppimisen yhteydessä, miksi ei säästetä aikaa ja todeta vain että omena = ett äpple?
Nykyään on taas liikkeellä hyvin omituisia oppimiskäsityksiä, esim. se että omatoimista opiskelua pitäisi olla jo ennen kuin on edes opetettu perusasioita ja että oppilaat olisivat valmiita kokoamaan isoja kokonaisuuksia materaalien merestä, kun opettaja voisi ne vain yksinkertaisesti kertoa - ja taas päästäisiin eteenpäin opin tiellä. Keinot edellä ei kannata mennä. 

Kerran sain ohjaavalta opettajalta tunnin suunnitteluun ohjeen, joka sai minut vaikeroimaan ylivoimaisen edessä. Jaa ryhmä kolmeen osaan ja valmista kullekin ryhmälle kolme eritasoista tehtäväkokonaisuutta, jotka kaikki kootaan tunnin lopussa. Siinä häntä kuunnellessani jo laskin monisteiden määrää ja sopersinkin jotain kolmestasadasta monistepaperista. Bussimatkalla kotiin mietin, miten ehdin syöksyillä neuvomassa yhdeksää ryhmää ja vielä tarkistaa kaikki tehtävät 45 minuutin sisällä ohjaavan opettajani ja muiden mahdollisten tunnin seuraajien todistaessa katastrofiani luokan takaosassa. Kotiin päästyä olin jo hysterian partaalla, mutta mieheni, jolla auskultointi edessä seuraavana vuonna, rauhoitti minua ja sanoi, että teet vain yhden kolmen tasoisen suunnitelman. Niin tein ja näytti, että ohjaava opettaja ei muistanut aiempaa tehtävän antoaan, vaan kiitteli hyvästä tunnista. 
Minä rakastin opetusharjoittelua. Siinä mentiin eteenpäin vakaasti toisin kuin silloin oli tyyli aineopinnoissa ja oli ihanaa valmistua ammattiin, jossa sai sitten tehdä paljolti oman mielen mukaan. Opettajan vapaus onkin ollut yksi suomalaisen koulun vahvuuksia. Sitä ei saisi noin vain antaa pois. 
Helsingin Sanomissa haastateltiin muutama päivä sitten opettajaa joka oli vaihtanut opettajan työnsä raitiovaunukuskin työhön. Hän oli kyllästynyt turhaan palaveeraamiseen ja kaikkeen sälään, mitä on kasautunut varsinaisen opettamisen ympärille. Painava puheenvuoro.
Olen huomannut, että esim. opetussuunnitelmia uusitaan liian taajaan, ja siinä työssähän opettajien pitää laatia valtakunnallisen suunnitelman lisäksi paikallisesti sovellettu versio, mikä on mielestäni - anteeksi vain - turha. Opetussuunnitelmista ja niiden nyansseista ei tarvitse muutoinkaan niin stressata, sen kun opettaa vain hyvin kuten ennenkin ja huolehtii oppilaistaan. 
Ilmeisesti koulujen pitää nykyään tehdä kaiken maailman raportteja ja kartoituksia. Se on tärkeimmästä eli oppilastyöstä pois.    

2. Omituisuutta valtakunnallisessa OPS:ssa

Viimeinen opetusuunnitelma, jonka paikallista versiota olin laatimassa antoi aika erikoisen kuvan opettajille tarjoillusta englannin kielen osaamisen arvostelusta. Arvosanan määräävien tasojen määrittely kuulosti kaiken kaikkiaan erittäin keinotekoiselta, mutta kaiken huippu oli ylin taso. Kiitettävään arvosanaan yltävän oppilaan pitää kielen kuullun ymmärtämisessä pystyä ymmärtämään hänelle puhuttu asia melkoisessakin metelissä ja huomion ollessa kiinnittyneenä muualle. Jotenkin näin se meni, heh. Eikös tämä mittaa jotain muuta kuin englannin kielen taitoa? Tarkkaa kuuloa ja multitaskaamiskykyjä  - ovat arvelleet että sellaista tarvitaan tulevaisuuden yhteiskunnassa. Miten tämä muotoillaan oman koulun ympäristöön sopivaksi? Jos paikkakunnalla olisi lentokenttä, niin voisi ottaa esimerkiksi huonot lentoaseman kuulutukset, tosin nekin on jo pitkään korvattu sähköisillä infotauluilla, ja eikö päinvastoin pidä poistaa meteli eikä sopeuttaa ihmislasta siihen?

3. Koulutilan järjestäminen, opettajan rooli ja oppikirjojen käyttö

Jo minun aikanani kuului sellaisia ääniä, että kankea pulpettirivi on kuin autio erämaa. No, itselläni oli vaikka mitä järjestelyjä luokassa, pöytäryhmiä ja kaarimuodostelmia, jopa säkkituolinurkka, johon pääsi palkintona kunnostautumisesta. Mutta joillekin ryhmille paras ratkaisu oli (huomasin kun levottomuus hiipi oppilaisiin millenniumin vaiheilla) muuttumaton oma paikka ja erillään toisista istuminen omassa pulpetissa eli pulpettirivit.
Mitä turvattomampi ja levottomampi oppilas sitä enemmän opettajan on oltava hänelle johtaja eikä mikään kanssaoppija ja ohjailija, mitä omituisia termejä olen kuullut. Oppilaan tilalle on samoissa termien uusinnoissa yritetty lanseerata tylsää termiä oppija. 
Nykyään on menty hukkateille siinä, että joissain uusissa moderneissa kouluissa ei ole edes omia luokkatiloja puhumattakaan omasta pulpetista, vain tilaa jota käytetään eri tavoin ja epämukavia istuimia. Ennen kiinnitettiin huomiota ergonomiaan, nyt annetaan arkkitehtien suunnitella näyttäviä kokonaisuuksia, joissa ei ole hyvä olla.        
Toinen vainottu asia oli jo minun opettajan työni aikana (lopetin 2010) oppikirjat. Oli muka hienompaa oppia muista materiaaleista kuin kirjoista. Oppikirjat on valmistanut työryhmä OPS:n huomioonottaen. Niissä on ydin, jonka päälle on helppo lisätä muuta oman maun ja oppilasryhmän innon mukaan. Ei tietääkseni koskaan ole ajateltu, että kirjoissa olisi kaikki. Jo oma englannin opettajani toi 60-luvulla oppimateriaaliksi englantilaisia lehtiä. Nyt kehitys on kehittynyt niin pitkälle, että kaikissa kouluissa ei ole kirjoja ollenkaan. 
Digimateriaali ei ikinä korvaa kirjaa, mutta on lyhyellä tähtäimellä halvempaa ja talous edellä mennään, vaikka asia muuksi selitettäisiin. Jos olisin vielä opettajana taistelisin painettujen kirjojen puolesta. 


4. Opettajan lisääntyneet ja yhä lisääntyvät tehtävät

Esimerkki tästä: Ennen opettaja opetti tunnilla ja jos joku oli sieltä poissa hänen piti kysellä kavereilta tehtävistä, jossain vaiheessa opettaja sitten velvoitettiin huolehtimaan myös sairaana ja lomailemassa olevien opetuksesta. Oppilaat kävivät kyselemässä lomamatkalle lähtiessään mukaansa tarkkoja ohjeita ja monisteita - mistä sitä luovempi opettajatyyppi tietää, mitä kaikkea kolmenkin viikon aikana tehdään (riippuu tilanteista, oppilaiden vastaanottokyvystä ym). Jotkut tunnolliset huolehtivat, että varmasti tehdään sitä, minkä poissa olevalle on selvittänyt, ettei tule vanhemmilta sanomista. 
Etäkouluaikana on otettu käyttöön tekniikat, joilla opetus voidaan välittää myös sairasvuoteelle. Mutta minusta kyllä etäopetukseksi sopiva on ihan muuta kuin paikan päällä tapahtuva opetus, joten tämä on taas uusi stressi.
Tässä olisi vaikka kuinka paljon listattavaa. Numeroarvostelun lisäksi suullinen palautehetki jokaiselle oppilaalle (aineenopettajalla satoja oppilaita), yksilölliset vanhempien tapaamiset, viralliset kehityskeskustelut koulunjohtajan kanssa (turhia pienessä koulussa, jossa reksin kanssa voi keskustella milloin tahansa), poissaolojen reaaliaikainen seuraaminen ja selvittäminen (kun ennen oppilas toi kouluun palattuaan poissaoloselvityksen nyt asia on jopa päinvastoin, opettajan pitää joissain tapauksissa raportoida vanhemmille oliko lapsi koulussa), ne Wilma-viestit nykyään (miksi vanhempien pitäisi tietää kaikki koulupäivästä, eikö lapsella saa olla mitään yksityistä?), digimateriaalien valmistaminen jne jne...
Neuvoni opettajille: älkää ottako vastaan kaikkea! Muutoin raitiovaununkuljettajan työ alkaa houkutella yhä useampaa.


5. Henkilökohtainen arviointi? 

Ruotsin kouluissa on tietääkseni jokaiselle oppilaalle oma arvosteluasteikko, eli voi olla kahdenlaisia kymppejä, sellaisia joissa oppilas osaa kaiken vaadittavan ja vähän ekstraa harrastuneisuuden ansiosta ja sellaisia, joissa oppilas entisiin surkeisiin suorituksiinsa nähden on kunnostautunut niin, että on nyt kympin arvoinen. Tietääkseni Suomessakin on halukkuutta ottaa tämä arviointitapa käyttöön ja se saattaa jo ollakin todellisuutta jossain. 
Jos tällaista arvostelumenettelyä käytetään oppilasjoukossa, niin arvosteluhan vesittyy täysin. Mitä merkitystä silloin on noilla OPS:n taulukoilla, joilla määritellään eri arvosanojen perustat? Maijan on kiitettävän arvosanan saadakseen ymmärrettävä englanninkielinen puhuttu ohje, vaikka on keskittynyt metelissä ihailemaan omakuvaansa Instassa, mutta Liisan kymppiin riittää, että kuuntelee tarkasti ilman mitään huomiota vievää ja ymmärtää enemmän kuin aiemmin, jolloin ei ymmärtänyt mitään. 
Stipendikin myönnetään tämän ajattelumallin mukaan, ei hyvästä käyttäytymisestä, vaan parantuneesta käyttäytymisestä. Muistelen eräiden alakoululaisten hämmästelyn, kun luokan stipendin sai oppilas siitä syystä, ettei ollut enää purrut opettajaa.     

Vielä jäi tärkeitä asioita puimatta, mutta toisella kerralla lisää.    

Alkukuva on Varpu Erosen näyttelystä Vieras maa Kouvolan taidemuseon Kouta-galleriassa. Näyttely on ensimmäinen osa Erosen projektia Käytännöllisen historian museo. Hän tutkii projektissa sukunsa naisille kuuluneen matkalaukun sisältöä. Laukussa on kuitteja, reseptejä, valokuvia ja almanakkoja.
Teosten materiaalit ovat kaikki luonnosta ja mitä moninaisimpia. Eronen on opetellut keittämään värejä mm. maissista, jäkälästä ja ruosteesta. Teoksessa Sopas med vinge -  Pyyhkäise siivellä materiaaleina on seuraavaa: lyijykynä, avokado, pioni ja muste paperille, juolavehnäpionipaperi, museoneulat ja Kot-kot muna -kanan kuivatut siivet.
Olen aiemmin nähnyt Eroselta ihanan työn Kehto (klik), joka on tässäkin näyttelyssä. Se on omistettu kaikille suvun menehtyneille lapsille. 

Sopas med vinge - Pyyhkäise siivellä,
Varpu Eronen 2022

Yksi riittää

Taidekeskus Antares Sippolassa on vanhaan meijeriin tehty näyttelytila ja taiteilijaresidenssi. Tämän kesän  näyttely on nimeltään Uni ja kuolema - Hypnos ja Thanatos. Näyttelyssä on esillä yli 70 työtä yhdeksältätoista nykytaiteilijalta. Tilaa on paljon, mikä mahdollistaa väljän asettelun ja luo juhlavan ja rauhallisen  tunnelman. Olen käynyt katsomassa lähes kaikki Antareksen näyttelyt ja seurannut, miten taidekeskus kehittyy.

Ohitin monta isoa ja komeaa maalausta ja pysähdyin erään pienen vaatimattoman kolmiulotteisen taulun luo. Taulussa on pohjana saniaisenlehtikuvioiseksi painettu musteensininen sametti ja sen päälle on kiinnitetty haavanlehdistä koottu pesä. Tekijä on Varpu Eronen, ja työn nimi on Kehto. 

En tiedä, mikä siinä oli, mutta tämän luo minun oli palattava yhä uudelleen ja edelleenkin kuva kiehtoo minua, vaikka en ole saanut siinä välittymään materiaalien herkkää kauneutta kuten toivoin. 

Miksi yleensäkin kiinnymme laajasta joukosta johonkin tiettyyn? 

Olen istunut monessa klassisen musiikin konsertissa, jossa mikään ei ole vaikuttanut  ja olen saattanut nukahtaa makeasti. Mutta sitten joskus tulee se täyteyden hetki, että musiikki alkaa puhua juuri minulle, tunnen sen koko kehossani ja elän siinä kyyneleet silmistä noruen. Se hetki riittää. Yksi silloin tällöin riittää. 

Luin Paul Therouxin novellikirjan Saarista vihrein, jonka kansikuva on edellisen kirjoitukseni lopussa. Tässä osa takakantta:

Adam Korpakin kansikuva (jätin tähän vähän hahmoja esiin) on minusta upea, kuten kaikki Korpakin kuvitukset, joihin olen törmännyt. Erityiskiitos!

Olisi luullut, että jonnekin eksoottiseen paikkaan sijoittuva novelli olisi imaissut minut mukaansa, mutta ei. Luin ensimmäisen novellin Maailman ääri, luin sen heti toiseen kertaan ja ajattelin, että minua odottaa valtava elämys, kun näitä novelleja on vielä 13 jäljellä, mutta kaikki muut tuntuivatkin yhdentekeviltä. 
Maailman ääri kertoo tilanteesta, jossa perheensä kanssa USA:sta Lontooseen World's End -nimiselle alueelle muuttanut mies saa pienen poikansa kautta tietää, että hänen työmatkoilla ollessaan äiti ja poika käyvät lennättämässä leijaa jonkun miehen kanssa. "Mamin ystävä" tietää leijanlennättämisen niksit, on leikkinyt pojan kanssa ja jopa lahjoittanut tälle pienen leluauton. Isä tekee lapsensa levottomaksi kysymyksillään ja järjestää tämän epätoivoissaan vahtimaan mamin ystävää selittäen, että mies saattaa olla varas.
"Mitä hän sinulta varastaa, isi?"

Robarge mietti tovin ja sanoi sitten: "Jotakin hyvin kallisarvoista - " ja hänen äänensä murtui. Jos hän pakottautuisi jatkamaan, hän alkaisi itkeä. Hän poistui lapsen huoneesta. Ikinä hän ei ollut tuntenut tällaista surua. 
Kun epäilevä aviomies sitten palaa seuraavalta työmatkaltaan ja kyselee pojalta tämän huomioista, hän huomaa tiukkaavansa puhuuko tämä totta, mitä hän ei ole koskaan ennen tehnyt, jolloin poika vahvistaa vakuuttelujaan sanomalla, ettei äidillä olekaan mitään ystävää. Onko poika änkyttänyt ennen? Miksi hän ei avaa isän tuomaa lahjaa? 

Robarge  käy vielä talon valoja sammutellessaan katsomassa nukkuvaa lastaan. Nostaessaan avaamatonta lahjapakettia tämän sänkyyn hän tuntee patjan alla jotain kovaa, keittiön sahalaitaisen leipäveitsen. 

Tämä novelli kuvaa vähäeleisesti, miten ajattelemattomasti lapsen viattomuus voidaan viedä.  Alkuperäisen englanninkielisen kirjan nimi on napattu tästä novellista World's End, suomennoksen nimi kirjan viimeisestä novellista Saarista vihrein. 

Yksi riittää, kun se on täydellinen. 
Luin kerran naistenlehdestä jutun, jossa naiset kertoivat täydellisen laukun metsästyksestään ja siitä, miten päämäärä lähestyy monen huonon ja epäonnistuneen ostoksen kautta. Kun se oikea löytyy, niin muita ei sitten enää tarvita. Minusta asia on juuri näin, ja se saattaa päteä myös kesämekkoon ja kenkiin.

'Yhdestä tärkeästä' kirjoittaessa tuli mieleen Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin päähenkilö, jolle yksi tietty ruusu on tärkeämpi kuin kokonainen ruusutarha, koska hän on kasvattanut sen ruusun ja nähnyt sen vuoksi vaivaa. Valitettavasti minulla on tämä kirja vain englanninkielisenä, mutta kirjoitan tähän prinssin keskustelun kesyttämänsä ketun kanssa. 

   'It is the time you lavished on your rose which makes your rose so important.'
   'It is the time I lavished on my rose... ' said the little prince,  so as to be sure to remember.
   'Men have forgotten this basic truth', said the fox. 'But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible forever. You are responsible for your rose...'

Pikku prinssi -näytelmään on tehty kaunis laulu Kesytetty, jonka ensimmäinen säkeistö kertoo tämän keskustelun ydinajatuksen.
Sinä olet minulle vain yksi, yksi tuhansien joukossa.
En tarvitse sinua, ei, en tarvitse sinua.
Mutta jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen.


Koitan koittamistani pyöräyttää tähän jonkin yhdistävän loppulauseen.
No, olkoon tämä Samuli Parosen miete kokoelmasta Testamentti:
Mikä tahansa voi tulla tärkeäksi asiaksi.