Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.   

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth!

Olen jo jokin aikaa sitten lukenut kolme kirjaa, joita yhdistää pieni koko ja suuri sisältö. Tarkastelen nyt sitä, mikä minua näissä kirjoissa miellytti ja oliko mitään, mikä ei.

Tomi Norhan romaani Naarasperho (2024) on musiikinopettajan esikoisteos. 
Kirja kertoo kolmesta sisaresta kesänvietossa 50-luvun alussa heille tutulla huvilalla Hämeenkyrössä. 
 
He eivät ole enää nuoria mutta eivät vielä vanhojakaan, he elävät eräänlaisessa ajattomassa välitilassa, jossa heitä eivät kiusaa nuoruuden houkutukset eivätkä vanhuuden vaivat. Vaikka aurinko ja vehreyttä uhkuva puutarha asettavat leppeän ja suotuisan raamin heidän elolleen, nostavatpa toisinaan hymynkin kasvoille, ihmisen mieli ole kuitenkaan yhtä suoraviivainen ja mutkaton kuin luonto on. Syynä asiantilaan on se, että toisin kuin luonto, ihminen ei kykene elämään kulloinkin käsillä olevassa hetkessä, vaan kurkottaa alati niin menneeseen kuin tulevaan.

Ollaan Frans Eemil Sillanpään maisemissa sekä konkreettisesti että tekstin tyylissä. Käypä Taata vierailullakin "arvon neitien" luona.
Viisikymmenluvulla eläneenä pidän tekstiä hyvin aikaansa istuvana. Pidän tästä kirjasta muutoinkin. Yllätyin positiivisesti sekä tyylistä, että aihevalinnasta; ei autofiktiota eikä aikamme ongelmia vaan hyppy vuosikymmenten taa, jolloin moni asia oli toisin ja ongelmat erilaisia.  
Filosofiset pohdinnat naisten elämän kuvauksen ohessa luovat viipyilevän tunnelman ajasta ennen laitteita, joilla me nykyään huvitamme itseämme ja täytämme tyhjät hetket. 
Pian käy ilmi, että sisaret seuraavat Elliä huolissaan. Ellissä on jotain vikaa. He kaikki ovat sen ikäisiä, että saavat osakseen virnuilua vanhaksipiiaksi jäämisestä, mutta Ellin kohdalla asia on ongelmallisempi kuin toisilla. Virkeällä, luovalla ja innostuvalla Ellillä on stigma, joka pitää sisarukset varuillaan. Nykyään Ellin tilaa osataan hoitaa. 

Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä ja lopussa tarinat yhdistyvät, jolloin myös kirja nimi saa lisää merkitystä.
Kirjan alussa Elli seuraa perhosten leikkiä, ja niiden sukupuolelle ominainen käyttäytyminen jää askarruttamaan häntä. Vaaran uhatessa perhosuros alkaa uhota, naaras jää paikoilleen. 

Toinen vaan paikoillaan
se istuu, hiljaa lepattaa

Ei intoa, ei uhmaakaan
koe naarasperho matkallaan.

Kaunis, mieleenjääpä, valoisa teos.
Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton. Ellin tarina on jo itsessään niin vahva. 
Toivon saavani lukea lisää Norhalta.

Ranskassa asuva, belgialaistaustainen Amélie Nothomb on hyvin persoonallinen ja tuottelias kirjailija. Hänen kirjojaan on suomennettu turhan vähän. 
Nothomb on elänyt elämän, josta riittää aiheita yhä uusiin kirjoihin.
First Blood (2023) on saanut inspiraationsa tositapahtumasta. Kirjailijan isä Patrick Nothomb toimi nuoruudessaan diplomaattina Kongon tasavallassa, joka kipuili erilaisten ryhmien pyrkiessä valtaan. Pahin tilanne tapahtui vuonna 1964, kun kapinalliset kaappasivat panttivangeiksi 1500 valkoihoista Nothomb heidän joukossaan. Hän neuvotteli neljä kuukautta kaappaajien kanssa vankien elämän puolesta käyttäen kaikki diplomaatin taitonsa samalla kun joukosta vietiin satunnaisesti ihmisiä ammuttavaksi.  

Kirja alkaa tilanteesta, jossa toisten puolesta neuvotellutta miestä kuljetetaan mestauspaikalle. Hän on väsynyt puhumaan ja on alkuksi vain huojentunut siitä, että enää hänen ei tarvitse yrittää. Kuljetuksen aikana auton ikkunoista katsellessaan hän oivaltaa kirkkaasti, miten intohimoisesti rakastaa elää, ja kun kaksitoista asetta on osoitettuna häntä kohti, hänelle tapahtuu se, minkä niin usein on kuvattu tapahtuvan kuoleman edellä, elämä vilisee kuin nauhana mielessä. Nuori, vasta 28-vuotias, mies on kiinni elämässä enemmän kuin koskaan. 

Lopussa saamme lukea, miten tilanne kehittyi. Patrick Nothomb kuoli vasta vuonna 2020, joten tiedämme, että hän selvisi.
Yhdeksän kymmenestä panttivangista selvisi lopun verilöylystä, jonka vangitsijat järjestivät kuultuaan, että belgialaiset laskuvarjojääkärit ovat laskeutuneet pelastamaan vangittuja. 
Kirjailija toteaa, että ei pidä aliarvioida ihmisen kiihkeää halua elää. 
 

Olen ennenkin todennut Nothombin kirjoista kirjoittaessani, että pidän hänen tavastaan kuvata lapset toisaalta kuin pieninä aikuisina toisaalta oman villin maailmansa jäseninä.
Viisivuotias Patrick lukee maailmankirjallisuuden klassikkoja, ajattelee suuria ja selviää erinäisissä tilanteissa neuvokkuudellaan. Lasten laumassa ollaan luovia ja eletään jännittävää elämää. Siellä myös autetaan heikompia ja löydetään keinot selvitä mitä kauheimmissa olosuhteissa. Murrosiän tulo on kokonaisen maailman loppu. Mystiikan sävyttämästä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista, on pakko siirtyä aikuisten maailmaan, jossa eletään rajoitusten mukaan ja valitaan tylsiä asioita. 

I felt like hanging myself. Being fifteen years old was turning into a nightmare. My horizons were shrinking.

Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta.

Norjalainen Vigdis Hjorth julkaisi romaanin Gjentakelsen vuonna 2023. Se sai kotimaassa ylistävän vastaanoton. Pohjoismaisista kielistä loistavia suomennoksia tehnyt Katriina Huttunen suomensi kirjan, ja sen nimeksi tuli Toisto. 
Hjorthin laajasta tuotannosta on suomennettu aiemmin yksi lastenkirja ja kaksi romaania, Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Hjorth jatkaa Toistossa näissä kahdessa käsittelemäänsä teemaa, yhden perheenjäsenen hylätyksi tulemista perheessä. Tässä kirjassa Hjorth kertoo, miksi hänen on pitänyt niin paljon toistaa ja miten hän löysi lopulta salatun totuuden. 

Vanha nainen kävelee koiransa kanssa pimeässä metsässä ja kokee oivalluksen. Hän muistaa itsensä lapsena ja epätoivoisena nuorena. Hän muistaa, miten epänormaalin intensiivisesti äiti vahti häntä ja miten isä väisti hänen katsettaan.
Hän on koko elämänsä etsinyt vastausta raskasmielisyyteensä ja kokemiinsa ihmissuhdeongelmiin uskaltamatta nähdä sellaista, minkä hän nyt arvelee olleen kirjojensa lukijoillekin ilmiselvää.
Perhe karttaa häntä ja pelkää uusien kirjojen ilmestymistä, koska ne saattavat viedä vaarallisen lähelle paljastumista, joka särkisi perheyhteisön. On mukavampaa uhrata yksi kuin kaikki.
Naiselle on tapahtunut 16-vuotiaana sellaista, mikä on raottanut porttia, mutta sen jälkeen on kulunut 48 vuotta ennen kuin hän pystyy ottamaan vastaan koko totuuden. Muisto, josta hän on kertonut kirjatapahtumissakin ja aina leikkisästi, nuorten sähellys ensimmäisessä seksikokemuksessaan, aikuisten dramaattisesti suurentelema, onkin äärimmäisen vakavaa, koska se on aiemmin tunnustamatta jääneen maanjäristyksen jälkijäristys. 

... ja sitten hän tulee, kuusitoistavuotias, seisoo paljain jaloin lumessa terassin oven ulkopuolella, ja olin unohtanut että hän näytti sellaiselta, niin kalpealta, mutta oli marraskuu, niin laihalta, mutta hän oli lakannut syömästä, hänellä ei ollut kieltä, hän oli lakannut puhumasta ja kirjoittamasta, seisomassa oven ikkunan ulkopuolella, niin palelevan yksin ja orpona, enkä uskaltanut avata, sitten avasin kuitenkin, ja hän astui sisään silloisessa yöpaidassaan, sinikukkaisessa, melkein maata viistävässä, olin unohtanut sen. 

Hjorthin teksti on sellaista, että sitä pitää lukea useampaan kertaan, niin kaunista se on rytmiltään.
Trauman pohdinta on kiinnostavaa ja hyvin perusteltua.  

Ilmeisesti Hjorthin kuvaama tilanne perustuu melko paljon hänen omaan elämäänsä. Se on jakanut perhettä ja herättänyt kirjallisen keskustelun virkelighetslitteratur -genren oikeutuksesta. Karl Ove Knausgård on aukonut tietä tämäntyyppiselle kirjallisuudelle, jossa kuvataan läheisiä tunnistettavasti, mutta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä todellisuuden kanssa. 
Norjassa perhe-elämän pimeitä puolia paljastavalla kirjallisuudella on pitkä perinne, siihen on totuttu, mutta on selvä, että jos kuvataan karmeita perheessä tapahtuneita asioita vailla todellisuuspohjaa, niin onhan se väärin perhettä kohtaan. Toisaalta - jos oikeasti on se tilanne, että raskaan kaltoinkohtelun tai muun pahan traumatisoima saa oikeutta vain teostensa avulla, niin antaa palaa.  

 

Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Amélie Nothomb, The Character of Rain

Tutustuminen uuteen mielikirjailijaani Amélie Nothombiin jatkuu erikoisella kolmivuotiaan lapsen elämäkerralla -  kyllä, KOLMIvuotiaan. Kirja sisältää omaelämäkerrallista ainesta. Pidän Nothombin tavasta kirjoittaa oman elämänsä kokemuksista hienostuneesti, yhtä aikaa vakavasti ja koomisesti, esseehen kääntyen ja ilman liiallista tunnustuksellisuuden makua.

Japanissa, jossa tämä belgialaisten vanhempien lapsi syntyy ja elää elämänsä ensimmäiset vuodet, on uskottu, että kolmivuotiaaksi asti lapset ovat jumalia. Tämä uskomus on saanut Nothombin tarttumaan rohkeasti vaikeaan tehtävään, lapsijumalan, 'okosama', ja hänen jalustaltaan putoamisensa kuvaamiseen.

IN THE BEGINNING was nothing, and this nothing had neither form nor substance. - It was nothing other than what it was. And God knew that it was good.

Kuvattu lapsi on aluksi se, elävä mihinkään reagoimaton "putki", josta vanhemmat käyttävät nimeä Kasvi. Hän on kooman kaltaisessa tilassa, ei liiku, ei ääntele, mutta syö ja kasvaa. Putken ainoat tehtävät ovat ravinnon vastaan ottaminen, ruuansulatus ja ulostaminen. Eräässä vaiheessa vanhemmat kokeilevat jopa lopettaa ruokinnan saadakseen kasvin reagoimaan. Turhaan.
Vanhemmista on ensi alkuun vain mukavaa, kun heillä on kahden vilkkaan lapsen ohella pieni nukke, josta ei ole enempää vaivaa kuin kultakalasta. Naapuritkin ihailevat "kilttiä" vauvaa. Mutta kun lapsi täyttää vuoden eikä kehity, aletaan huolestua. Välillä vanhemmat toivovat, että heillä olisi huutajan tilalla kasvi. Sama toukkamainen veltto olotila jatkuu kaksivuotiaaksi, jolloin lapsi yhtenä aamuna nousee istumaan ja aloittaa hirveän huudon. Perhe riemastuu, isä soittaa äidilleen Brysseliin, että Kasvi on herännyt eikä olekaan kasvi ja pyytää katsomaan ihmettä. 
Aikaa kuluu, ennen kuin mummi pääsee paikalle. Hän lähestyy pikku raivotarta belgialaisen valkosuklaapötkön kanssa. Lapsi ymmärtää hänen puheestaan sanat 'valkoinen' ja 'syötävää' ja maistaa. Kun porkkanapyreetä ravinnokseen nieleskellyt lapsi saa kielelleen suklaan, hän herää. Näin uinumisvaihe päättyy ja lapsesta tulee tiedostava olento. 

It is I. I'm talking. I'm not an "it". I'm a "me"! You can no longer say "it" when you talk about yourself. You have to say "me".

Pleasure is a wonderful thing, for it has taught me that I am me. Me: where pleasure is. Pleasure is me. Wherever there is pleasure there is me. No pleasure without me. No me without pleasure! 

Mielihyvä on lopulta se, mikä saa lapsen kokemaan, että hänen kannattaa siirtyä putkesta ihmiseksi ja tavoitella lisää kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
Yksi kaikissa lukemissani Nothombin kirjoissa toistuva teema on nautinto elämää ylläpitävänä voimana. Ruoka ja nälkä ovat metaforia kaikelle, mikä saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, kuten kulttuuri. 
Nothomb antaa huutia niukistelijoille ja selittää, miten juuri mielihyvä tekee meistä nöyriä ja kieltäytyminen elämän nautinnoista typistää ja tyhmistää. 

There has always been a large group of imbeciles opposing sensuality to intelligence. They inhabit a vicious circle: they deny themselves any extravagance to exalt their intellect, and the result is they diminish their intellect. They grow more and more dull, which leads them to become more and more convinced they are brilliant. There is no greater purpose for stupidity than to believe itself brilliant. 

Seuraavan puoli vuotta tyttö Amélie elää hoitajansa, Nishio-sanin, palvomana valtakuntanaan perheen pieni puutarha. Kasvit tottelevat ja kumartavat häntä. Sanoja tulee ulos, kun pikku jumala on saanut päätetyksi missä järjestyksessä hän niitä sanoo, itselleen hän on puhunut jo pitkään. Hän aloittaa puhumalla hoitajalleen lasten ja naisten käyttämää suloista japanin kielen muotoa, mutta perhettään miellyttääkseen alkaa puhua myös ranskaa, joka hänelle on yhtä ja samaa kieltä. Ei hän tiedä, että on olemassa eri kieliä. 
Odotusten mukaisesti lapsi, jota vanhemmat nyt ovat alkaneet kutsua tämän omalla nimellä, valitsee ensimmäiseksi sanakseen 'mama' ja heti perään 'papa', mutta sitten menee pitkään ennen seuraavaa sanaa, joka on 'imuri'. 

Kohtaaminen imurin kanssa osoittaa  Nothombin kyvyn kokea ympäristö lapsen aistein. Hän näkee pitkäkaulaisen eläimen, jonka hännän äiti kiinnittää seinään ja joka sitten alkaa äännellä ja tempoa äidin kättä ja mikä ihmeellisintä niellä matosta kaikkea pientä. Lapsi seuraa imuria nelinkontin, painaa poskensa mattoon ja tuntee itsensä niin paljon imuriksi, että tekee siitä veljensä.  

Ensimmäisten sanojen joukossa ovat myös sanat 'kuolema' ja 'meri', joilla on iso merkitys elämäkerrassa. Yksi tytön nimen kirjainmerkeistä tarkoittaa merta. Hän on hukkua kahdesti, ja toinen onnettomuuksista on itsemurhayritys. Lapsen sanavarastossa ei tietenkään ole sanaa itsemurha, mutta tarkoitus on selvä. Putkielämä alkaa vetää uudelleen puoleensa sen jälkeen kun lapsi on kauhukseen ymmärtänyt, että hyvät asiat voivat kadota.                                               
Englanninkielinen kirjan nimi The Character of Rain (sateen kirjainmerkki/luonne) viittaa vesielementtiin, jota kirjassa on monessa muodossa. Alkuperäinen ranskalainen nimi Métaphysique des tubes (putkien metafysiikka) kuulostaa vaikealta markkinointimielessä, mutta ranskankielisellä alueella Nothombin nimi on niin tunnettu, että nimellä ei niin ole väliä. Putki on mukana kaiken aikaa alun katatonisen tilan jälkeenkin, uhkana ja vaarana. Karppilammikon karppien kidat näyttävät putken, joka imaisee mukaansa, ja isäkin putoaa rankkasateen pehmittämällä kadulla viemäriin.

Vaaran läheisyys on eräs lapsuuteen kuuluva asia. Se on myös yksi niitä asioita, minkä myöhemmin unohtaa. Kolmivuotiaan elämäkerta kertoo, miten lapsi yrittää muodostaa absurdiin elämäänsä lainalaisuuksia, mitä kauhuja hän kokee, miten paljon hän ymmärtää väärin ja miten paljon häntä ymmärretään väärin.

Kun lapsi himoitsee pehmoelefanttia ja melkein jo tuntee käsissään sen sileän sametti-ihon, hän saakin syntymäpäivälahjakseen jotain vanhempien mielestä hänelle paljon parempaa, eläviä karppeja kalalammikkoon ja tehtävän ruokkia niitä. Lahja saa lapsen teeskentelemään innostusta vaikka ruokintahetki on hänestä kammottavinta ikinä. Vanhempien mielestä perheessä on selvä tuleva meribiologi, "kaikkihan" sen näkevät. 
Vanhempien ei kannata päätellä varhaislapsuuden mielenkiinnoista mitään tulevaisuuden varalle, koska lapsen elämä silloin on vielä egosentristä hetkessä elämisen jumalallista aikaa, jossa kaikki on hänelle mahdollista ja jonka jälkeistä aikaa hän ei pysty kuvittelemaan. Elämäkerta päättyykin lauseeseen: AFTER THAT, nothing more happened. 

Toinen asia, mikä vanhempien on hyvä tietää ja mikä myös Nothombin  lapsuuden muistoissa tulee esiin, on se, että lapset osaavat kaikenlaista ennen kuin he tuovat kykynsä esiin. He puhuvat päänsä sisällä, vaikka eivät sanoisi ääneen mitään. He saattavat myös lukea, kun vanhempi vielä luulee, että kyseessä on kuvien katselu. Nothombin kolmivuotias päättelee, että koska hän on oppinut siihen asti kaiken itse, kävelemään ja puhumaan, niin samalla tavalla hän oppii lukemaankin.  

Tässä kirjassa, kuten Nothombin muissakin Japaniin (ja myös Kiinaan) sijoittuvissa kirjoissa on paljon asiaa paikallisen kulttuurin piirteistä. Kaksi hoitajaa edustavat erilaisia ihmistyyppejä suhteessa ulkomaalaisiin, diplomaatti-isä harrastaa Noh-laulua, saaden nimen The Singer of Noh with Blue Eyes ja japanilaisessa puutarhassa on jotain niin maagista, että se on kiinnittynyt kirjoittajan mieleen täydellisyyden metaforana, jolle ei ole  vertaista.

When God required a place to symbolize earthly delights, He didn't choose a desert island, or a beach with fine sand, or a field with ripened wheat, or a lush hillside; He chose a garden. 
I shared His preference, for there is no better place on earth from which to reign. In my garden fiefdom, plants were my subjects. At my command they would blossom before my eyes. This was the first Spring of my existence and I couldn't yet imagine that this vegetal refulgence would reach a high-point, and then decline. 

PS Kannen suloinen valokuva on Nothombin kotialbumista. Ei ole vaikea kuvitella, mistä hän on saanut idean kuvata okosama-lapsen silmiä jatkuvasti apposen auki olevina ja tuijottavina. 

PPS Ai niin, hyvää äitienpäivää! Äitienpäivä koskee kaikkia, koska meillä kaikilla on/on ollut äiti. Olemme kaikki olleet pieniä okosameja joskus.  

Luettua ja elettyä, vappujen muistelua

Viime aikoina minua on luetuttanut enemmän kuin kirjoituttanut, mutta pistelen nyt tähän jotain, mitä kolmesta lukemastani romaanista on jäänyt mieleeni. Eikö muuten olekin suomen kielessä rikkaat verbimuodot... minua on luetuttanut.

 

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää on kansikuvaansa myöten tyylikäs romaani vaietuista muistoista, rakastumisesta ja siitä, miten pystyä elämään toisen petoksesta tietäen. Rakastuminen on suloista ja saattaa salattuna olla jopa suloisempaa kuin julkisesti toteutettuna, mutta samalla se voi loukata syvästi sitä kenen "omistusoikeutta" loukataan.

Lauri oli sanonut häntä kauniiksi silloin kun hänellä oli sininen pusero päällään. Sininen pusero oli pyykissä. Lauri oli sanonut häntä kauniiksi. Lauri oli sanonut paljon muutakin. - Lintunen, Lauri oli sanonut, kun he olivat suudelleet rautatieaseman pihassa. - Lintunen, Lauri oli sanonut suudelman jälkeen kun heidän suunsa olivat vielä niin lähekkäin, melkein hipoivat toisiaan, että Kerttu oli hengittänyt Laurin henkäisemän lintusen suoraan omiin keuhkoihinsa. Sen ajatteleminen tuntui kuin vatsassa pyrähtelisi peippo. 

Kaikki olisi muuten täydellistä, mutta Laurin vaimo Helmi on tullut miestään vastaan asemalle ja näkee tilanteen.

Ainoa miinus, minkä tälle esikoisromaanille annan on lukujen merkitsemisen sekavuus. Välillä otsikkoina on vaihtelevia vuosilukuja  50-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja näissä kertojana on minämuodossa Helmi, välillä otsikkona on vuosiluvun sijaan sana Kerttu, ja näissä luvuissa kerrotaan hän-muodossa Kertun elämästä ja ajatuksista.  

Kati Hiekkapelto sai rikosromaanistaan Suojattomat Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014.
Päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut rikostutkija Anna Fekete.
Fekete, joka itsekin on maahanmuuttaja on juuri oikea henkilö näkemään monikulttuurisuuden ongelmia ja kollegoidensa maahanmuuttajia kohtaan osoittamaa ennakkoluuloa. Tutkijakaveri Eskon ymmärryksen kasvua on kiinnostavaa seurata. Hänestä kasvaa kerronnan myötä kuin toinen päähenkilö. Myös tutkittavat on kuvattu eläviksi taustoineen ja persoonallisuudenpiirteineen.

Sammy oli saapunut Suomeen samalla tavalla ja samaa reittiä kuin Länsi-Euroopan ahnaisiin suoniin tarkoitettu, hänelle itselleenkin niin tuttu heroiini: sakeaa pakokaasua puskevaan rekka-autoon kätkettynä, halki loputtomiin jatkuvan Venäjän, laittomasti.
Heroiini jatkoi matkaa, Sammy jäi. 
Hän haki turvapaikkaa, asettui vastaanottokeskukseen, yritti unohtaa heroiinin ja onnistuikin siinä jotenkuten, odotti kaksi vuotta, neljä kuukautta ja viikon. Sai käännytyspäätöksen ja painui maan alle. Kadulle. Löysi Subutexin. 

Yllä kirjan napakka alku. Pidän Hiekkapellon selkeästä tyylistä. 

Sofi Oksasen viimeisin romaani Koirapuisto kertoo hedelmällisyysbisneksen nurjista puolista. Tyttöjä houkutellaan makean elämän toivossa pilaamaan terveytensä ja loppuelämänsä. Aikatasoina on nykypäivän Helsinki ja Ukraina itsenäistymisensä alkuvuosina. 

Sairastuneita tyttöjä. Tyttöjä, joiden munasarjat oli poistettu. Tyttöjä, jotka olivat saaneet komplikaatioita, tai joiden kohtu oli puhkaistu vahingossa, Tyttöjä, jotka olivat palanneet lapsettomuusklinikoille, mutta eivät luovuttamaan, vaan asiakkaiksi. Tyttöjä, joiden vointia kukaan ei ollut seurannut sen jälkeen, kun he olivat kadonneet agentuurien katalogeista. 

Tärkeä aihe ja jännittävä juoni. Jäänkylmä ja kova maailma. 
On kaksi asiaa, joista en pidä Oksasen tyylissä: välistä kyllästyttävän yksityiskohtainen ja runsas kerronta ja täydellinen huumorin poissaolo. Elämässähän on synkkienkin asioiden keskellä yleensä aina jotain koomista ja jopa sorretut ihmiset saattavat katsella tilannettaan välillä huumorin avulla, jaksaakseen.  


Nämä kirjat ovat oman lahjakaappini kirjoja, joita on jäänyt yli, kun joululahjat on pakattu. Siellä on kirjoja vielä vaikka kuinka paljon. Katsotaan, jatkanko niillä vai syvennynkö postissa jo matkalla oleviin Amélie Nothombin kirjoihin, joissa mennään lapsuuteen. The Character of Rain kertoo maailmasta 2,5 - 3 -vuotiaan kokemana ja The Book of Proper Names siitä, miten murrosikäinen alkaa hallita omaa elämäänsä.

Vappu oli ja meni. Joskus on ollut vikkaampaakin. 
Ystäväni Kuhmosta lähetti kuvan autiosta torista ja rantaraitista vapunpäivänä. Torilla oli vain yksinäinen Laukunkantajan patsas. Liikutuin ja aloin muistella niitä vuosia, jolloin elämä oli rikkainta. Asuin Kuhmossa 27-vuotiaasta viisikymppiseksi, lapset vanhinta lukuunottamatta syntyivät siellä, ja kun muutimme Kymenlaaksoon, niin nuorin seurasi lukiolaisena mukanamme. Kun 80-luvulla liikuimme Kuhmon kansoitetulla vapputorilla, niin minä huutelin hysteerisenä vilkkaiden poikieni perään, kun pelkäsin heidän eksyvän minulta ja joutuvan mahdollisesti kidnapatuiksi (hoh hoh hoo...) Me osallistuimme monta kertaa vappumarssiinkin, mutta minulle politiikka ei ollut mitenkään tärkeää. Tärkeintä oli perhe. Olen aina kokenut kaikki vuoden kiertoon kuuluvat juhlat lasten juhliksi. En bilettänyt nuorena, olin liian totinen, en siis tunne opiskelijavappua. Vasta lasten mukana vappuun tuli minulle merkitys ja ilo! Kun lapsi saa ilmapallon, hänen silmänsä loistavat ja munkit ja sima ovat parasta herkkua maailmassa.

Kun ilmapallot oli saatu ripustetuksi ikkunoihin, tulin iloiseksi. Teki mieli tehdä kaikkea kotoista, niinpä leivoin korvapuusteja ja kuuntelin samalla Muistojen bulevardia. 

2 x Nothomb, intohimoisesti

Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi. 

Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija. 

Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)

Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa,  sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam Goldingin Kärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa. 
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan. 
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."

Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä. 
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää. 
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit. 
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.

Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.  

Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken. 

Ote takakannesta

Kannen mainoslause

Belgialainen kirjailija ja kriitikko Luc Santé kehuu kannen mainoslauseessa Nothombin teosta sen hauskuudesta. No, onhan siinä paljon hauskaakin, mutta minä eläydyin kirjassa juuri lapsuuden vakavuuteen. 

                                                    ......

Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille... 
  
Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.

Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.

Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon. 

                                                
Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.  
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä.