Tänään olen purkanut joulua pois meidän huushollista. Joulun aika oli mukavaa ajanviettoa vuoroin läheisten kanssa ja itsekseni. Nautin joulun rekvisiitasta, kukista, valoista ja herkuista, ulkoilin, katsoin lastenlasten kanssa vanhoja kotivideoita, videokuvasin perhettä lisää, kävin puolivuotissyöpäkontrollissa (kaikki hyvin), saavutin loppiaisena virallisen vanhuusiän 65 vuotta (kaikki hyvin), luin monta kirjaa, kävin elokuvissa, oleilin ja nautiskelin.
Kirjat, joista voisin kirjoittaa ovat
Jari Tervon Revontultentie ja
Maria Peuran Ja taivaan tähdet putoavat, mutta olkoon. Niistä on niin moni kirjoittanut eikä minulla ole niistä mitään uutta sanottavaa. Sen sijaan haluan kirjoittaa
Elina Valkealahden kirjasta
Kadotettu maisema.
Kirja on eläinsatu aikuisille, faabeli. Kuten faabeleissa yleensäkin, tässäkin on opetus tai opetuksia.
Kirjan eläimet/henkilöt, Kirahvi, Lintu, Korppikotka, Perhonen ja Krokotiili näyttävät kukin puutteensa ja vahvuutensa tarinan aikana.
Kirahvi on kasvanut muita korkeammaksi. Se kuvittelee näkevänsä kaiken mahdollisen, enemmän kuin kukaan muu, minkä hintana on yksinäisyys. Eräänä päivänä Kirahvi saa kuulla, että hänen tuntemansa maiseman ulkopuolella on paljon lisää maisemaa, alppiruusuja ja joki kuunsiltoineen. Tämä tieto vie Kirahvilta tyytyväisyyden omaan maisemaan ja pakottaa sen lähtemään liikkeelle.
Lintu on koko ajan liikkeessä etsimässä kotia. Etsimisestä tulee itsetarkoitus, ja jossakin vaiheessa Linnun valtaa epävarmuus. Se ei jaksa enää ihastua paikoista, jotka alkavat tuntua toistensa kopioilta. Se epäilee, että onkin jo löytänyt kodin, mutta ei ole tunnistanut sitä, vaan jatkanut matkaa.
Kirahvi antoi minun mennä. Me olemme molemmat vapaita. Vapaus vain oli alkanut tuntua hieman erilaiselta kuin aiemmin. Ennen vapaus tuntui - vapaalta. Nyttemmin se oli alkanut Linnusta tuntua enemmänkin pakonomaiselta tarpeelta tehdä sitä mitä aiemminkin. Se, mikä ennen oli tuntunut vapaalta, oli alkanut tuntua pakolta. Miten muuttuvaista vapaus onkaan? Se on mieltemme luoma illuusio, joka lopulta kahlitsee meidät vankilaansa, emmekä oikein vielä silloinkaan ymmärrä - tai hyväksy - menettäneemme vapauttamme.
Lintu myös pelkäsi, mitä tapahtuisi, jos se löytäisi kodin. Ehkä se ei viihtyisikään kodissaan ja koti olisi sille pettymys? Mutta eihän se silloin olisi kotini, Lintu ajatteli, ja ainahan voisin muuttaa. Minä en ole antanut mahdollisuutta itselleni löytää kotia.
Huvittava pieni Toukka kuvittelee Perhoseksi kuoriutuessaan siipien lisäksi saavansa niihin mitä lumoavimmat värit ja kuviot, mutta toisin käy.
Mitään hopeareunuksia ei ollut, ei liioin samettista hohdetta siivissä. Joesta kuvastui likaisenruskea siipipari, joiden ainoan kuvion muodosti repaleisen epäsäännölliset siipien ääriviivat. Mitään kuvioita ei ollut, mitään väriä ei ollut. Ei liioin kauneutta. Niillä siivillä ei totisesti muuta voisi tehdä kuin lentää. Oliko se tarpeeksi vai paljon?
Koska Perhosen elämä on lyhyt, se päättää unohtaa ulkonäöstään murehtimisen ja keskittyä lentotaituruuteen, johon sen siivet ovat oivalliset. Se syöksyy ja lepattaa huolettomana ja iloisena ilmassa elämänhalua täynnä piittaamatta kuoleman läheisyydestä.
Krokotiili on jalat maassa -tyyppi. Se vakuuttaa halveksien Kirahville, että kuunsilta on vain illuusio, ei sillä kävellä. Kirahvin mielestä Krokotiili on masentava ja tylsä otus.
Korppikotka haluaa kovasti ystävystyä Linnun kanssa, jolle taas ystävyys on mahdotonta sellaisen kanssa, jonka kitaan pelkää joutuvansa. Korppikotkan on ehkä viisainta pysyä siellä, missä se tunnetaan, omassa parvessaan.
Kaikissa, parhaissakin, myös Kirahvissa ja Linnussa, on annos raadonsyöjää, korppikotkaa.
Kodin löytäminen toisen luota ei ole täydellistä auvoa, salaisuudet pystyttävät muureja. Silti koti on enemmän kohtaaminen kuin paikka.
Kirjan lopussa olevassa epilogissa kirjailija puhuttelee vaatimattomasti lukijaa.
Pahoittelen, että houkuttelin sinut lukemaan tämän tarinan, vaikka en edes ajatellut sinua, vaan itseni takia tämän halusin kirjoittaa. että minulla olisi jotakin, jota jakaa jonkun kanssa. Aivan kuten kirahvi halusi jakaa jo yksitoikkoiseksi käyneen maisemansa. Oliko se muuten sen arvoista?
Tarkoitan: Olisiko sittenkin kannattanut jäädä ja unohtaa mitään kuunsiltaa olevan olemassakaan?
Vastaan lukijana: Kyllä, se oli sen arvoista! Ja ei olisi kannattanut unohtaa. Kuunsillat ovat tärkeitä!
Kadotettu maisema on ihastuttava, syvällinen kirja elämän tarkoituksesta, kaipuusta, ystävyydestä ja yksinäisyydestä.
Se sopii vuoden alun henkisiin inventaarioihin.
Kirjan kieli on kaunista ja lauserakenne selkeä.
Minä olen kirahvi, lintu, korppikotka, perhonen ja krokotiili.
Pidän juuri tällaisesta suorasta ja kirkkaasta kielestä, ei mitään vertauksia, rönsyjä tai kalevalaisia toistoja.
Kansikuva on kuvataiteita harrastavan Valkealahden itse tekemä. Näen siinä kirahvin suomalaisessa maisemassa.