Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Mikä ihmeen uussuomalainen?

Minä olen mahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies, Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ.

Näin alkaa Alexandra Salmelan novelli. Suomeen muuttanut slovakialainen kotiäiti esittäytyy.

Kustannusosakeyhtiö Teos ja Euroopan kulttuurienvälisen teemavuoden 2008 toimikunta järjestivät Mikä ihmeen uussuomalainen -novellikilpailun, joka suunnattiin monien kulttuurien vaikutuspiirissä eläville kirjoittajille. Kilpailuun osallistui 108 kirjoittajaa. Heistä raati - Maarit Halmesarka, Silja Hiidenheimo, Olli Löytty ja Mikko Rimminen - valitsi parhaat 13 novellia, jotka koottiiin antologiaan. 

Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tuona teemavuonna ja riemastuin useistakin kirjoituksista, mutta eritoten Alexandra Salmelan veijaritarinastasta Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä novellista:" Voi mikä valloittava ote. Lupaava kirjoittaja." Ja kas, vuonna 2010 Salmela julkaisi romaanin 27 eli kuolema tekee taiteilijan, josta olin aivan myyty. Siitä olen tiivistänyt mielipiteeni näin: "Hurmaava, kielellä leikittelevä tragikomedia." Osaisinpa vieläkin poimia olennaisen kirjasta näin vähin sanoin! Kun Salmelan kirja sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon luin sen uudelleen ja huomioin: "Lopun nekrologi on surullisuudessaan nerokas." 27 oli sitten vielä Finlandia-ehdokkaanakin. Tänä vuonna Salmelalta ilmestyi dystopia Antisankari, johon en oikein päässyt sisälle.

Kävin googlailemassa tietoja muista Mikä ihmeen uussuomalainen -antologian kirjoittajista ja kyllähän siellä löytyy kulttuurialoilla menestyneitä muitakin, esim. somalitaustainen Naima Mohamud, joka on nykyään käsikirjoittaja ja ohjaaja ja on saanut vuonna 2014 Vuoden Kasvattaja -palkinnon. Enemmistö kirjoittajista on ollut novelleja kirjoittaessaan nuoria, jopa alle kaksikymppisiä. 

Novellien aiheet vaihtelevat. On kertomuksia  pakolaismatkasta ja perheen yhdistämisestä, vaikeudesta elää kahden kulttuurin elämää, elämästä ulkomaalaisen puolison kanssa ja siitä, miten uussuomalainen näkee Suomen ja suomalaiset.
Syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin Puolassa syntynyt teinityttö Maryam Hamadon, joka käy lukiota Helsingissä ja "istuu kesät Syyriassa oliivipuun alla", joutuu siellä sukulaisissa oppimaan, että ihmisten kanssa on seurusteltava ja selvittävä sosiaalisessa ruletissa. Siinä menettää yksityisyyttään, mutta ei ole pelkoa, että kuolisi yksin ja jäisi mätänemään asuntoonsa kahdeksaksi vuodeksi. Korkeissa viroissa olevat tädit vievät hänet heti loman alussa ostamaan suomalaisten käytännöllisten kenkien tilalle naisellisempia, joilla hänestä tehtäisiiin taas ihminen eikä hän nolaisi sukua häissä.
Turkkilaissuomalainen teini Noomi Schulman puolestaan miettii, millä tavalla hän olisi erilainen, jos ei olisi asunut välillä Turkissa, vaan jäänyt Suomeen. Olisiko hän edelleen poikien paras kaveri, riehakas ja uskalias? Huomaisiko hän tuntea iloa siitä, että voi lähteä yksin juoksulenkille? Ymmärtäisikö hän, milloin puhutaan vain ironisesti ja milloin totta, tajuaisiko kiroilun ja juopottelun huvitteluksi ja aidoksi tunteenilmaisuksi eikä pitäisi sitä omituisuutena? Pitäisikö hän maailmaa suurena ja Suomeen syntymistä lottovoittona?  

Esipuheen raadin puolesta kirjoittanut Mikko Rimminen sanoo juuri sen, mitä itsekin ajattelin lukiessani. Novellit ovat täynnä iloa ja valoa ja suomen kieli taipuu niissä sekä tahallisesti että tahattomasti muotoihin, jotka riemastuttavat. Rimminen myös ihailee kirjoittajien rohkeutta lähteä kirjoittamaan tällä itselleen vieraalla "kummallisella ja hankalasti muotoonpuristuvalla kielellä".


Parhaaksi  raati on valinnut vasta 17-vuotiaan Maryam Hamadonin novellin Seurapiirihai sen kielen ja tyylin vuoksi, minun suosikkini Alexandra Salmelan novelli on saanut toisen sijan poskettoman hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta ja kolmanneksi on valittu intialaistaustaisen nuoren miehen Nitin Soodin kaunis novelli Helsinki ja karavaanit.


Kirjan ulkoasu on mieleeni, suunnittelun on tehnyt Jenni Saari. Takakannen lieve on harvinaisen kaunis. Kuvassa on siitä yksityiskohta.



Rimmisen esipuheen loppu:
Kieli on alati muuttuva rakennelma; tulevaisuuden suomi ja Suomi ovat riippuvaisia kaikista niistä urheista ihmisistä, jotka jaksavat antaa panoksensa kielen ja kulttuurin kehittämiseen. Tässä antologiassa riittää toivottavasti pureksittavaa niille, jotka haluavat vannoa jonkin muuttumattoman kulttuurisysteemin nimeen.


Salmelan novellin kotiäiti on reipas ja yritteliäs. Hän tarkastelee asioita huumorin kautta.
Muta en mina kulu niihin mahanmuuntaja naisiin ja miesiin, jotka vain marisee ja valittaa koko aikaa. Minä olen optimisti, että muutin Suomeen, vaikka aina ei kaikki asiat ole pinkki. Minä yrritän sulauttaa itseni Suomeen ja sen kansaan, sen takia ahkerasti opiskelen suomalaisen kielen.

Esiteltyään itsensä kotiäiti kertoo myyttisen, polveilevan tarinan arkkityyppisestä sankarista maanmiehestään Paló Oskvarokista. Välillä hän ottaa lukijan mukaan pohtimaan tyylivalintoja. Salmela on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri Prahasta, sitä ennen hän on suorittanut dramaturgin tutkinnon Bratislavassa. hänellä on tyylit hallussa. Antisankari Paló luuli joutuneensa Ameriikkaan, mutta päätyykin Suomeen, jossa häntä odottavat monenlaiset seikkailut ennen kuin hän päätyy worldmusicin nousevaksi tähdeksi Kaustisille. 
Soratietä pitkin
kävelin ja itkin.
Tämä on mahanmuuntajablues.
Oh yeaaaaaah!

Kulttuuritietoisuus saattaa joskus jopa lisätä ennakkoluuloja, jos alamme pitää ihmisiä vain oman kulttuurinsa stereotypioina. 
Tämä kirja ei lisää ennakkoluuloja, vaan avartaa. Oli mielenkiintoista lukea näitä novelleja nyt, kun tilanne on maassamme monella tavalla erilainen kuin 2008. Taloudellinen tilanne on heikompi, ja pakolaisia on tullut enemmän kuin ennen. On otettu käyttöön termi vihapuhe, ja osa väestöstä vihaakin oikein olan takaa ja julkisesti mm. uskonnosta ja politiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä sekä muualta Suomeen tulleita ja tänne pyrkiviä. Käytetään paljon sanaa kantasuomalainen, mikä on outo termi. Minulla se tuo mieleen lapsuuden maalaisympäristöstä kantakirjakarjan . 

Viimeisen sanan saa sanoa Noomi Schulman.
Kolme vuotta viimeisimmän maanvaihdoksen jälkeen asun Suomessa. Minulla on ystäviä ja  monella tapaa elämä on helpompaa. Silti ajoittain kaipaan. En tiedä, minne tai mitä. En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut huomata.  

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?

Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneiron välähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan. 
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.

Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.

Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.

En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä. 

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja. 

Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.


Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita. 
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät. 
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan  vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.   
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".    

Tilannekatsaus terveyteen, lukemisiin ja murehtimisiin

Minulla oli tänään syövän puolitoistavuotiskontrolli. Ei mitään uutta, kaikki hyvin. Olin hieman hermostunut, koska vasen, huonompi keuhkoni on oireillut juuri tämän syöpähoitajakäynnin alla. Tässä tilanteessa en voi välttyä siltä, että jos jossain on jotain outoja tuntemuksia, niin alan pelätä, että syöpä on päässyt varotoimista huolimatta leviämään. Estohoito on vanhentanut minua. En tarkoita ulkonäköä, se on mitä on, vaan väsymistä ja raihnastumista. Hampaat halkeavat, hengästyttää ja väsy voittaa illalla aikaisin.

Mieheni nappasi minusta kuvan kontrolliin rahjustamassa. Tämä käytäväkuilu tuo mieleeni Hair-elokuvan loppupuolen kohtauksen, jossa pojat marssivat Vietnam-koneen kitaan, kutsun saaneet ja eräs, jonka ei pitänyt sinne mennä. Sairauksistakin ajattelee, että ne ovat jotain, jota muut kokevat, en minä terve, kunnes tauti iskee ja hoitoputki alkaa.

Henning Mankell kirjoitti muiden pohdiskelujensa ohessa paljon myös syövästä kirjassaan Juoksuhiekka.
Hän totesi tietävänsä varmuudella muutaman faktan. Ensinnä sen, että kasvaintaudit ovat olleet aina elämän seuralaisia. Jotkut syövät ovat lisääntyneet, toiset vähentyneet. Myös dinosaurusten luista on löytynyt kasvaimia.

Varhaiset ihmisetkin sairastuivat. Niin neandertalinihmiset kuin Cro-Magnonin ihmiset ja Homo habilis.
Ei se ole kovin kummallista. Elämä perustuu solujen jakautumiseen, joka jatkuu taukoamatta sikiöasteelta kuolemaan saakka. Solumme uusiutuvat miljoonia kertoja. Ei ihme, että jakautuminen menee joskus pieleen ja saa aikaan prosessin, joka johtaa hyvälaatuisten tai vaarallisten kasvainten syntyyn. Voi ajatella, että olisi pikemminkin kummallista jos näin ei kävisi. On oltava varovainen, kun puhuu luonnon täydellisyydestä. 

Toinen asia minkä Mankell toteaa, on se, että kukaan ihminen ei pääse vuorenvarmasti syöpää pakoon. Jos elää vanhaksi syöpäriski kasvaa. Joissain suvuissa on isompi riski sairastua tiettyihin geneettisesti periytyviin syöpiin. Mankellin suvussa on kuoltu täysin muihin tauteihin. 
Sama koskee itseäni. Isäni puolelta on kuoltu kahden sukupolven ajan hyvin vanhalla iällä lähinnä vanhuuteen. Äitini puolelta osa on kuollut nuorena sydän- ja verisuonitauteihin. Minä olen aina hyväuskoisesti ajatellut tulevani isän pitkäikäiseen sukuun. Enää en ole varma tästä. Syövän kosketus on vienyt pois ylimielisyyden. 

Kolmantena syöpäfaktana Mankell toteaa, että se ei tartu. Hän ei ihmettele sitä, että jotkut kuitenkin kavahtavat. Onhan siitä hyvin vähän aikaa, kun syöpä oli parantumaton sairaus ja siihen kuoltiin kivuliaasti. 
Muistan, miten oma isoäitini kävi valvomassa tuttavansa mahasyöpään menehtyvän pojan kuolinvuoteella ja kertoi sieltä tullessaan hirveästä kuolinkamppailusta. Syöpä oli ihmisruumiissa mellastava terroristi, jota vastaan ei ollut paljon muuta kuin kääre otsalle. 
Tätä kauheaa tautia kutsuttiin ennen syöpä-termin käyttöönottoa nimellä ruumiinkoi.

Olemme lähdössä mieheni kanssa pienelle matkalle, neljä päivää Lissabonissa. Siellä on mahdollisuus nähdä valoilmiö nimeltään Aurinko. Aion karistaa huolet ja murheet kannoiltani. Kuljeskelemme kaupungissa ilman ennakkosuunnitelmia, katsotaan mitä vastaan tulee. 

Lukemiseksi valitsen Alexandra Salmelan romaanin Antisankari - Salmela hurmasi minut esikoisellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan - ja Antti Leikaksen vesiaiheisen trilogian päätösosan Soutaminen. Pidin aiemmista osista Melominen ja Huopaaminen. 

En ole oikein löytänyt kiinnostavaa lukemista viime aikoina. Ajatusenergiani on ollut ehkä liiaksi kiinni yhteiskunnan räyhätilanteessa. Olen samaa mieltä suomalaisten itsenäisyysrähinöinnistä kuin Heikki Aittokoski sunnuntain Helsingin Sanomien pitkässä kirjoituksessaan Samassa bussissa. Huokaisin helpotuksesta, kun luin järkevää tekstiä.

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä. 

Ongelmien luettelointi on helppoa. Ratkaisujen etsiminen on kiinnostavampaa. Kouhottamista ei tarvita. Tarvitaan, tässä jos missä, tervettä isänmaallisuutta, sellaista asennetta, että me hoidamme homman kotiin. Kotouttaa täytyy. Kotoutua täytyy. 

Pidän myös siitä, mitä amerikkalainen astronautti Karen L. Nyberg sanoo Joonas Berghällin elokuvassa Äidin toive. Hän kiersi maapallon lähes puoli vuotta kestäneellä avaruuslennollaan 2656 kertaa ja alkoi tunnistaa isompia vesistöjä ja maanosia. Hän lensi uutisissa mainittujen konfliktialueiden yli ja ajatteli, että me olemme kaikki maapallolaisia, naapureita toisillemme. Hän sanoo, että jokin naksahti hänen päässään ja hän alkoi tuntea suurta empatiaa vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä kohtaan. 
Avaruuslennot saisivat yleistyä, jos niissä matkustaville syntyy oivallus yhteisestä pallosta.
Berghällin elokuvassa on yhdeksän koskettavaa tarinaa äitiydestä eri maissa. Elokuvan kansainvälisestä voitosta menee puolet UNICEFIN työhön maailman heikoimmassa asemassa olevien lasten auttamiseen.
Vauraisiin maihin kuuluva Suomi täyttää kahden vuoden kuluttua 100 vuotta. Toivon, että meillä olisi silloin parempi yhteiskuntarauha kuin nyt ja ihmiset välittäisivät toisista maapallolaisista nykyistä enemmän.