Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Baltian matkan jälkimietteitä 2: kuvakertomus kaikesta kauniista

Majoituimme Riiassa Opera-hotelliin aivan keskustassa. Linja-autoasemalta pääsi hetkessä alikulun kautta perille. Muutoinkaan emme käyttäneet mitään kulkuvälineitä, paitsi Jūrmalaan mennessä. Sinne menee taajaan junia. 
Ei olisi uskonut, että ollaan niin isossa kaupungissa, kun kaikki tuntui olevan lähellä. Tietysti, jos olisimme viipyneet pitempään, niin olisimme laajentaneet reviiriä ja kulkeneet raitiovaunulla. Muun muassa Kansallinen kirjasto jäi näkemättä, koska se oli kauempana ja aikaa rajatusti.
Pidän siitä, että kaupungin keskusta on kätevästi pienellä alueella. Tottakai kauniit rakennukset erottuvat, jos niillä on oma piha-alue, mutta silloin niihin ei jaksa kävellä. 
Riiassa kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa näkyi EU-lippu oman maan lipun rinnalla. Miksi ei meillä? 

Alunperin vuonna 1334 rakennettu Mustapäitten talo. Mustapäät oli kauppiaskilta.
Talo tuhoutui pahasti II maailmansodassa ja venäläismiehittäjät purkivat sen, mutta
1990-luvulla se rakennettiin uudelleen. Talossa järjestetään kulttuuritapahtumia.
Kuva: Ume

Pysähdyimme Raatihuoneen aukiolle kuuntelemaan sellisti Aleksandra Stricelliä, joka soitti ihania säveliä Mustapäiden talon edessä. Seurasin viehättyneenä vanhaa herraa, joka asettui aivan soittajan viereen ikään kuin kuuntelemaan tarkasti pää kallellaan. 

Vanhassakaupungissa kuuli monia kieliä: saksaa, amerikanenglantia. japania, espanjaa, portugalia, italiaa, venäjää (kaupungissa on iso venäjänkielinen väestö) ja tietenkin latvian kieltä, latviešua. 
Kun katselin latviankielisiä uutisia, niin minusta ne kuulostivat aivan Oddasat-uutisten saamelta, sama ystävällinen poljento. Latvia on toinen balttikielistä, liettua toinen. Viron kieli kuuluu itämerensuomalaisin kieliin, vaikka Viro maantieteellisesti onkin osa Baltiaa.  

Latvialaiset ovat todella pitkiä ihmisiä, tuntui että ollaan jossain mallien ja korkeushyppääjien yhteisössä. Eipä tätä ehkä saisi todeta, en vain ymmärrä, miksi. Juuri alkaneessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa kerrottiin, että tällä kaudella opettajien haasteena on ohjelmaan osallistuvien pituus - siellä on Marko Mörkö Anttila ja muita - ja pian huomasin Iltalehden jutun, jossa kuulutettiin kehorauhaa ja pyydettiin jättämään pitkätkin rauhaan.
Minusta on upeaa, että on monennäköisiä ihmisiä. Päättelin heti, että kookkaitten ihmisten kaupoissa on varmaan myös isoja kenkiä, minulla kun on isot jalat. Oikein päättelin, Origo-ostoskeskuksen Nike-outletista löysin hyvät patikointikengät tulevia seikkailuja varten. 

Riian tuomiokirkko on Baltian maiden suurin keskiaikainen kirkko. Sitä rakennettiin 1200-luvulta 1700-luvulle, tyyleissä näkyy goottilaisuutta ja barokkia. Kirkossa on maailman neljänneksi suurimmat, mitä kauneimmat urut.
Tuomiokirkossa pidetään päivällä lyhyitä urkukonsertteja. Kuuntelimme Bachin, Debussyn ja Eugène Gigoutin musiikkia. Urkuja soitti Jolanta Barinska.
Hyvä hengähdyshetki kauniisti soivan musiikin hellimänä. 

Riiassa on paljon jugend-taloja, ja aivan vanhankaupungin kupeessa on yksi maailman suurimpia jugend-keskittymiä. Haluaisin katsella tätä aluetta lisää. 

Jūrmala on merenrantakaupunki Riianlahden rannalla. Hienohiekkaista rantaa ja mäntymetsää on parikymmentä kilometriä. Kaupunki koostuu pienten kylien ketjusta, joihin on rakennettu viehättäviä taloja, hotelleja, kahviloita, hoitolaitoksia ja kylpylöitä.  

Saman kadun varrella oli mitä erilaisimpia rakennustyylejä. Persoonallisuus saa näkyä, mikä on minusta upeaa. 

Oli linnoja...

ja mökkejä.

Kuva: Ume

Oli värejä... 

ja muotoja.

Tämä talo oli myytävänä...

ja tämä kaunotar korjausta vailla.

Ortodoksikirkko on ilahduttavan kirkasvärinen.

Kuva: Ume

Sää oli lähes kesäisen lämmin. Voi vain kuvitella, miten paljon elämää tällä rannalla on ollut heinäkuussa. Latviassa on niin lämmin, että rantabisneskin kannattaa. Rantatuolit ja -petit oli nyt kasattuina sivuun, elokuuhan on ollut epätavallisen viileä. 
Meillä Suomessa ei tietääkseni ole millään rannoilla (Yyteri, Kalajoen hiekat, Kouvolan Käyrälampi jne) rantavarusteiden vuokrausta, vaan jokaisen on tuotava omat välineensä. Kyllä viime heinäkuussa olisi kannattanut perustaa vuokrauspisteitä.
Tässäpä idea koululaisille kesätyöksi: hanki parikymmentä kokoon taitettavaa rantatuolia ja vuokraa niitä ranta-alueen reunassa tarvitseville. Luulen, että kauppa kävisi hellepäivinä. 

Kuva: Ume

Ennen kaikkea tätä kaunista tutustuimme pahuuteen, siitä seuraavassa osassa matkakertomustani. Ehkä jätän sen pahuuden (holokaustimuseo ja miehitysmuseo) vähälle kuvaukselle. 
Olen niin täynnä pahuuden sallimista. Miten voi olla, että oma hallituksemmekin... uuh... 

PS Matkakumppani Unto ei ollut niin innokas kuvaamaan kuin yleensä, koska "kunnon kamerat" jäivät kotiin. Olen merkinnyt hänen ottamansa kuvat Ume, loput ovat minun.  


PPS Oi, se hauskin unohtui: simpukkasisäänkäynti erään Jūrmalan talon alakertaan. Leikkisyys kunniaan! 

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja