Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Timo Hännikäinen, Kuolevainen - Esseetä?

Timo Hännikäisen teos Kuolevainen (2016) määritellään takakannessa esseistiseksi proosateokseksi. Itse hän on lisännyt otsikon perään alkulehdelle sanan Proosaa. Minä en oikein päässyt tätä kirjaa lukiessa esseemäiseen olotilaan. 

Hännikäinen kertoo saaneensa aiheen kirjaan sisarensa ennalta tiedetyn, hitaan kuoleman myötä. 
Hän pohtii hitaan ja äkkikuoleman piirteitä ja vaikutusta läheisiin, käy läpi tilastoja kuolinsyistä ja muuttuneista eliniänodotteista, selostaa ruumiinhävittämisen historiaa Suomessa mainiten myös pari eksoottisempaa tapaa ulkomailta, esittelee kuolemaa taiteessa ja viihteessä ja ihmisten suhtautumista kuolemaan eri aikoina. Itsemurhat ja eläinten kuolema, sen tiedostamattomuus erotukseksi ihmisten kuolemasta, ovat myös esillä omissa luvuissaan. Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta - anteeksi vain - kaikki tämä tietopuoli on esillä jo yläkoulun katsomusaineissa. Itse olen pohtinut elämänkatsomustiedon oppilaiden kanssa kuolemaa aika monitahoisesti. 
Odotin jotain uusia näkökulmia asiaan. 
Olen ehkä elänyt liian kauan ja lukenut liikaa. Ehkä joku nuorempi ihminen löytää Kuolevaisesta enemmän. 

Aloin lukea kirjaa avoimin mielin antaen Hännikäiselle uuden mahdollisuuden. 
Aiemmin lukemani Ilman (2009) on mielestäni huonoimpia esseekirjoiksi määriteltyjä kirjoja, marinaa siitä, että naiset eivät suostu "ylijäämämiesten" seksileluiksi. Ja sitten oli ne pilkkaavat ala-arvoiset juhannustwiitit naisjärjestöille ja Kordelinin säätiön epäröinti, pitäisikö jo myönnetty apuraha perua. Ajattelin, että jos asia onkin niin, että miehellä on kaksi puolta populisti-Timo ja viisas-Timo. 
Somekäyttäytyminen erikseen, humalatilalla seliteltyä - voiko niin olla? Halusin kuitenkin lukea paperikirjan ikäänkuin se olisi jonkun tuntemattoman, tuoreen, itsensä ryvettämättömän kirjoittajan tekemä. 

Kuolevaisessa ei ole kovin paljon hätkähdyttämismielessä kirjoitettua, mutta ei siinä ole sitten paljon muutakaan. 
Kirjassa on 119 sivua, joista 34 kuvasivuja tai tyhjiä sivuja. Kuvituksena on valokuvia kuuluisista kuolema-aiheisista maalauksista ja muusta. Kun tekstiä on näin vähän, se saisi olla painavaa.

Hännikäinen kirjoittaa paljon henkilökohtaista, joka ei muutu yleiseksi, kuten esimerkiksi omien asioiden käsittely Mathias Rosenlundin teoksissa. 
Jonkin kirjan mainitessaan Hännikäinen toteaa, että se on Carita-vaimon suosittelema, ja Carita on järjestänyt pääsyn katsomaan avattuja ruumiita oikeuslääketieteen osastolle, kiitokseksi on pitänyt näyttää vaimon työkavereille koiranpentua. Näistä asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa ilman Caritaa. Hänen mainitsemisensa tällä tavalla tuntuu itsetarkoitukselliselta ja pinnalliselta. 
Sisaresta kirjoittaminen on tasokkaampaa. 

Lopun ikuisuushaaveiden käsittelyssä on kiinnostavampaa tekstiä. Jos kirja olisi kauttaaltaan tätä tasoa, kirjoittaisin siitä myönteisemmin. 

Ahdistus ihmiselle suodun ajan lyhyydestä todennäköisesti lievenee vanhemmiten. Asioiden toistuessa huomaa, että melkein kaikki on jo jossain muodossa sanottu ja tehty ja kasvuikään kuuluva tunne oman kokemuksen ainutlaatuisuudesta on perspektiiviharha. 

Kuoleman mytologian loputon kirjavuus tuo mieleen sanonnan, jonka mukaan aurinkoa ja kuolemaa ei voi katsoa paljaalla silmällä. Se täytyy pukea vertauskuviin ja symboleihin, niinkuin pyhät asiat aina. Se on itsessään tyhjä ja merkityksetön, mutta antaa kaikelle merkityksen.

Itsemurhaa pohtiessaan Hännikäinen mainitsee poliittiset itsemurhat. Maailmanhistoriassa on ollut tilanteita, joissa yhteiskunnan tila on vienyt periaatteellisia ihmisiä poistumaan pystypäin mieluummin kuin alistumaan "arvojensa negaatioon".  Ja nyt on Hännikäisen mielestä juuri sellainen tilanne "muukalaislaumojen" takia. Hännikäinen sanoo, että ei hän toki itse halua poistua, mutta ymmärtää hyvin, jos muut haluavat. Siis, huh huh! Tämä kuulostaa minusta samalta kuin Ilman-tilanne, niin paha paikka naisenkutaleiden takia, että itsemurhahan se on miehillä mielessä. Älytöntä!

Mitä te tämän kirjoitukseni lukijat haluaisitte hartaimmin tehdä vielä elämässänne? Mikä olisi tärkeintä?

Näin Hännikäinen: Haluaisin elämäni aikana kaataa jonkin ison saaliseläimen, kuten peuran tai villisian. Haluaisin viettää Caritan kanssa kultahäitä, opetella sitomaan kirjoja ja ampumaan jousella sekä matkustaa laajalti Itä-Euroopan maissa....
Hännikäinen kertoo ampuvansa metsänlaidasta sinne houkuttelemiaan sepelkyyhkyjä, mutta ison nisäkkään tappaminen olisi toiveiden täyttymys.   
Kun saaliseläin putoaa tai kaatuu, tunnen alkukantaista voitonriemua jota on vaikea verrata mihinkään. Se on parempaa kuin seksi, ja yhdynnän tavoin jättää jälkeensä tunteen, joka on sekoitus tyhjyyttä ja euforiaa.
Hännikäisen mukaan suuri osa ihmisistä haluaa tappaa, joillakin halu on piilevänä, toisilla voimakkaampana.  
En voi mitään sille, että minulle tulee tässä mieleen se koiranpentu Hännikäisen sylissä oikeuslääketieteellisessä. Onko se nyt niin erilainen kuin metsäpeura? 

Ai niin, mitä minä, kuolevainen, haluaisin tehdä loppuelämässäni? 
En ainakaan tappaa. Rakastaa. 


P.S. Maanantaina 28.11.
Mietin lisää loppuelämäni haluamisia. Seuraavaksi rakkauden jälkeen tulee: päästä lomille Välimerelle, kokea kulttuuria ja kirjoittaa, ja että niveleni ja muu terveys säilyisi niin, että tämä kaikki olisi mahdollista. Jos tämä visio toteutuu, sanon 'Elämälle kiitos'!

P.S.2 En tiedä, miksi en ole löytänyt enää sopivaa tekstimuotoa ja kokoa. Teksti on tullut joko liian pienenä tai selkokokona. Koitan löytää seuraavassa kirjoituksessani takaisin vanhaan hyväksi havaitsemaani. Se taitaa olla juuri tämä.