David Vann, Legend of a Suicide (2008)

Takakannen tekstissä puolielämäkerralliseksi määritelty Legend of a Suicide vie mukanaan. Minulle kävi, kuten Lionel Shriverille, joka kirjoittaa, että aikoo haastaa Vannin oikeuteen yöuniensa riistämisestä. Amerikkalaiseen tapaan kirjan alkulehdillä on runsaasti kiittäviä lausuntoja kirjailijakollegoilta. Colm Tóibín sanoo, että kirja on aarre jo pelkästään kielikuviensa ja lauseenmuodostuksensa ansiosta. Olen samaa mieltä, tämä kirja on yhtä iso aarre kuin Vannin suomennettu romaani Caribou Island, Kylmä saari, jonka hän kirjoitti kaksi vuotta tämän kirjan julkaisemisen jälkeen.

Vann on omistanut kirjansa edesmenneelle isälleen James Edwin Vannille, 1940 -1980. David oli 13-vuotias, kun isä teki itsemurhan. Suvussa on enemmänkin itsemurhataipumusta. Vannin isän toisen vaimon vanhemmat ovat tehneet kaksoisitsemurhan, mistä hän on saanut ainesta Kylmän saaren asetelmaan.

Vann käsittelee lapsuutensa tragediaa ja rakkautta isäänsä fiktiivisesti. Hän työsti kirjaa yli 12 vuotta, ja sen osia on julkaistu aiemmin lehdissä. Vann luo fiktiossaan vaihtoehtoisia kuolemia, eikä se edes aina ole isä, joka kuolee. Pidän paljon tästä käsittelytavasta, joka on eräänlaista kokemuksen tislaamista ja itse asiassa todempaa kuin mikään todellisen yksittäisen hetken kuvaaminen ihmisen elämässä. Jos kirjoittaisin omista kipeistä hetkistäni, niin tuntisin tämän käsittelytavan hyvinkin omakseni Claes Andersonin lyhyiden muistovälkähdysten ja Pirkko Saision fragmentaarisen tyylin ohella.

Kirja koostuu kuudesta novellista, joiden pituus vaihtelee 9 sivusta yli 70 sivuun. Novellien päähenkilöt ovat samat, ja ne muodostavat kokonaisuuden, mutta eivät ole kuitenkaan romaanin lukuja, vaan novelleja. 

Ensimmäinen luku Ichtyology (oppi kaloista) alkaa kuvauksella synnytyksestä eristyksissä armeijan sairaalassa.
My mother gave birth on Adak Island, a small hunk of rock and snow far out on the Aleutian chain, at the edge of the Bering Sea. My father was serving two years as a dentist in the Navy; he had wanted Alaska because he liked hunting and fishing, but he obviously had not known about Adak at the time of his request. 
Had my mother known, she would have scratched out the request herself. Given enough information, my mother has never made the wrong choice.

Vannilla näyttää toistuvan sama miesmalli, mikä vei perheen tuhoon romaanissa Kylmä saari, mies, joka ajaa takaa omaa unelmaansa pyrkimällä yhä syvemmälle villiin luontoon omaamatta taitoja selviytyä erämaan armoilla.

Toisessa novellissa Rhoda Roy-poika tarkastelee isän uutta vaimoa ja tämän onnettomassa avioliitossa eläviä vanhempia. 

Kolmannessa novellissa A Legend of Good Men äiti ja poika yrittävät selvitä isän itsemurhan jälkeen kumpikin tavallaan, ei hyvin. 'Good men' tarkoittaa äidin vaihtuvia miehiä.

Neljäs novelli tai pienoisromaani, Sukkwan Island, on kirjan ydin, sen vaikuttavin osa. En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin kauhistuttavaa. Masentunut, öisin itkeskelevä eronnut hammalääkäri-isä, Jim, houkuttelee 13-vuotiaan poikansa Royn metsämajaan vain helikopterilla tavoitettavaan paikkaan. Poika on luottanut isänsä taitoihin, mutta käy ilmi, että tämä on epävarma kaikesta, ei hallitse rakentamista, metsästystä eikä kalastusta, ei osaa tutustua poikaansa, kuten oli tarkoitus, vaan mouruaa entisten heilojensa perään ja uskoutuu murrosikäiselle pojalle seksiasioistaan, täysi surkimus ja tumpelo haihattelija. Miten epätoivoiselta mahtaakaan normaalielämästään erotetusta pojasta tuntua, kun päivät ovat pelkkää odotusta ja yöt isän niiskutusten kuuntelua. Kun lukija on kulkenut mukana isän ja pojan puuduttavassa elämässä aikansa, tapahtuu yllättävä kulminaatio, jota seuraa sen kaltainen fyysinen ja henkinen taival, että lukija kokee uupumuksen ja ahdistuksen lähes fyysisenä. 
Tämä novelli on mietiskelevä, mutta myös niin visuaalinen, että näen kuin elokuvassa lopputaivalluksen, jossa toinen on kuollut ja toisessa henki on vähissä. Sivistyksen pariin siirryttyä juoni tihenee ja lukija yllättyy vielä kerran.
Novellin tyyli tuo mieleeni Cormac McCarthyn Tien ja sen mietteliäisyys myös John Williamsin Stonerin, jota olen vasta lukenut sieltä täältä. Ehkä mielipiteeni muuttuu, kunhan luen kirjan. Hemingway tulee myös mieleen aika ajoin.

Viidennessä novellissa Ketchikan, minäkertoja, kirjailijan alter ego Roy matkustaa varhaislapsuutensa Alaskaan, Ketchikaniin, josta on muuttanut pois jo 6-vuotiaana vanhempien avioeron jälkeen. Koettaessaan selvittää isän mieltymystä Alaskaan hän jopa kutsuu päivälliselle paikallisen avioparin, jonka vaimon kanssa - muiden muassa - isä oli pettänyt Royn äitiä. Roy ei saa otetuksi puheeksi isänsä henkilöllisyyttä, mutta hänelle jää sellainen tuntu, että isän rakastettu Gloria kyllä oivalsi sen. 
Omituisen juurtenetsimisretkensä aikana Roy käy tutustumassa myös entiseen kotitaloonsa, jonka uudet asukkaat kutsuvat hänet ystävällisesti sisään. Hän pettyy, ei tunne mitään ja kokee, että kaikki on pienempää ja surkeampaa kuin muistoissa. 
Memories are infinitely richer than their origins, I discovered; to travel back can only estrange one even from memory itself. And because memory is often all that a life or a self is built on, returning home can take away exactly that. 

Vimeinen novelli The Higher Blue on kokoelman kevyin ja vapautunein. Poika muistelee parhaita hetkiään isän seurassa ja kyselee äidiltä tämän muistoista, jotka ovat ihanan ironisia. 
The first two years were good. Then he took me for granted. I gave him a life, and he was so pleased, he started giving it to others. To a receptionist called Gloria, to be exact.
Keveyden tuntu tulee osin siitä, että katselukulma on nyt hän-muodossa.'The father' ja 'the boy' ovat hauskasti suurennuslasin alla, ja heidän tekemisiään tarkastellaan lempeällä huumorilla. Isä, joka erottuaan sai äidiltä purkinavaajan, mutta ei tiennyt, mikä se on, yrittämässä pojan avustamana valmistaa täydellisen zabaionen, epäonnistuen tietysti. Sitten isä saa päähänsä lähteä metsästämään - villimmän metsästyksen puutteessa - poikansa kanssa ostoskeskuksesta kaulakorua silloiselle tyttöystävälleen syntymäpäivälahjaksi. Pelleily ostoskeskuksessa jättää pojalle hellän muiston isästä. 

Perhaps we never were generous enough to the father. A father, after all, is a lot for a thing to be. That sounds bitter, I suppose, but I don't mean it to be bitter; there were times when the father showed me most clearly what I would become, and that, certainly, is a kind of gift, if not always a blessing.

Yksikään ihminen ei ole saari, lisää Vannin kirjan nostattamia ajatuksia

Viittan otsikossa edelliseen kirjoitukseeni David Vannin romaanista Kylmä saari. Kommenttikeskustelut, toisten bloggareiden kirjoitukset, joita nyt kirjan lukeneneena oli kiinnostavaa lukea ja vielä viimeksi keskustelu oman miehen kanssa hänen luettuaan tämän kirjan, kaikki nämä aiheuttivat sellaista kohinaa aivoissani, että nyt on ihan pakko kirjoittaa vähän lisää.

Mies luki kirjaa junassa - korjaan, junissa - viikonlopun Porin matkallamme. Poikki Suomen junaliikennehän on sellaista, että pitää koko ajan vaihtaa junaa. Meiltä Myllykoskelta on ensin 10 minuutin matka Kouvolaan, sieltä runsas tunti Tikkurilaan, josta puolitoista tuntia Tampereelle, ja viimeinen etappi Poriin taas puolitoista tuntia. Olemme tottuneet tähän, ja juna on kuitenkin talvisaikaan paljon mukavampi kulkuväline kuin oma auto. Voi lukea ja kirjoittaa. Joissakin junissa on vielä kivat kiertävät kahvikärrytkin. 

Seurasin, miten mieheni luki keskittyneenä. Ensimmäinen kommentti tuli ihan pian:"Tämähän on kirja tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta, ihan perusasioista." Minusta tuo oli hyvä tiivistys. Olisi tehnyt mieli kysellä lisää, mutta maltoin ja keskityin lukemaan omaa kirjaani Stephen Hawkingin omaelämäkertaa Minun lyhyt historiani, josta ehkä kirjoitan myöhemmin. 

Seuraavaksi mieheni kommentoi nyökkäilemällä kirjassa esitetylle ajatukselle, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Minä sanoin arvanneeni, että hän on yhtä mieltä tämän ajatuksen kanssa, itsekin kun on ihan täpinöissään, että pääsisi saareen viimeistelemään uutta pikkumökkiämme ja etsii odotellessaan netistä ohjeita portaiden rakentamiseen. Muistelimme nuorena lukemaamme pamflettikirjaa, Johan Huizinga, Homo ludens, leikkivä ihminen. Juna alkoi tuudittaa minua uneen, ja siinä puolivalveilla aloin minäkin nähdä ihmisen Homo faberina. Mitä muuta tämä blogihommakaan on kuin rakentamista. Postaus postauksen päälle, Jotkut taitajat vielä sisustavat blogiaan hienosti, on taustatapettia ja persoonallista alkukuvaa sekä kaikenlaisia kammareita ja erkkereitä, mihin piipahtaa. Minulla on pelkistettyä - toistaiseksi. Kirjailijan työ on rakentamista. Entä kutominen! Käsityöt yleensäkin? Voi, miten innoissani olen suunnitellut neulepaitoja pojille, pipo-huivisettejä ja jopa isotöisen tunikan itselleni, suunnitellut, toteuttanut, viimeistellyt - rakentanut. 

Gary oli nauttinut aina ruumiilisesta työstä, rakentamisesta, vastapainoksi akateemiselle elämälle. Hän piti Vonnegutin ajatuksesta - tai Max Frischin ajatushan se oikeastaan oli -, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Elämme rakentaaksemme. Se meitä määrittää. Kuvitella jotain paikkaa, pyöritellä sitä mielessään, kävellä haaveissaan sen läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja toteuttaa mielikuva sitten elävässä elämässä. Mikään ei tuota sen suurempaa tyydytystä.

Seuraavaksi keskustelimme kirjasta vasta kun mieheni oli lukenut sen kokonaan. Minä kysyin häneltä mieltäni askarruttaneen kysymyksen:"Mikä tehtävä Irenen ja Garyn pojalla Markilla ja hänen vaimollaan Karenilla oli sinun mielestäsi tarinassa, kun he jäivät kuitenkin niin laimeiksi, ohuiksi hahmoiksi?" Vastaus: "He olivat niitä, jotka osasivat sopeutua. He olivat onnellisia." Se on totta. Seurallisia, käytännön ihmisiä, joita akateemisen taustan omaavat Irene ja Gary, nuo onnettomat elämäntavan etsijät, eivät osanneet arvostaa.

Minulla on alkanut pyöriä mielessä John Donnen teksteistä paljon lainattu saari-metafora No man is an island. Donne on 1500 ja 1600 -lukujen taitteessa elänyt englantilainen kirjailija ja kirkonmies, joka kirjoitti paljon lainatun kauniin tekstinsä ihmisten yhteisyydestä katsellessaan ikkunastaan, miten mustan surman uhreja kannettiin läpi kaupungin ja kirkonkellot soivat yhtenään. 

No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main. If a clod be washed away by the sea, Europe is the less, as well as if a promontory were, as well as if a manor of thy friend's or of thine own were: any man's death diminishes me, because I am involved in mankind, and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.

Sama suomeksi:
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään. Jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa. Jos meri huuhtelee mukaansa palan maata, niin Eurooppa pienenee sen palan verran, samoin pienenee niemimaa ja myös oma tai ystäväsi maatila. Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä olen osa ihmiskuntaa. Älä siksi koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle. 

Modernisoin tekstiä tässä helpompaan muotoon. Osa tekstin kauneutta hävisi, mutta sisältö on sama. Hemingway sai tästä tekstistä nimen kirjalleen Kenelle kellot soivat. 
Mutta vielä Kylmän saaren symboliikkaan. Garysta ja Irenestä oli tullut molemmista saaria ja simpukoita. Alussa oli ollut ihan toisin. He olivat nukkuneetkin Irenen toinen käsi ja jalka Garyn ympärillä. Molemmilla oli kaipuu takaisin siihen aikaan. Olisiko Donnella ollut enemmän annettavaa heille kuin Garyn harrastamilla jylhillä muinaisenglannin sankarirunoilla?

Näytä temppusi, ruoja, hän huusi myrskyyn. Isighethera, hän kiljui. Jäähöyheninen. 

.............

Alla kirjasta keskustelleiden kuvat. Ensimmäinen on toukokuulta 2011, jolloin hankimme mökin. Mies lähestyy soutaen rantaa, ja minä kuvaan veneen perästä. Minä en ole vielä koskaan saunonut tuossa rantasaunassa. Jaa, miksi en? No, kun ei ole suihkua!

Toinen kuva on saman vuoden syyskuulta, jolloin jatkoimme kesää Turkin Bodrumissa. Ihana loma!

Mieheni Unto, Homo faber!

Bloggari itse, auringonpalvoja!

David Vann, Kylmä saari (2014)

Kuvassa on alkuperäisen kirjan kansi, Caribou Island (2011). Pidän tästä. Tämä vastaa lukukokemustani enemmän kuin suomennetun teoksen kansi, jossa on kyllä tärkeät elementit, aaltoja, mökin tönö ja nuoli. Pimeääkin on. Mutta silti, miksi sen pitää olla niin vastenmielinen? Saari on omituisen säännöllinen kuin kakkupapaperi. Ja nuoli? Pitääkö kannen kertoa tarinasta noin paljon? Minusta ei. Englanninkielisen kirjan kansi kertoo tunnelman. 

Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.

Tämän kirjan parisuhteet ovat kaikki pielessä. Päähenkilöt, eläkkeellä olevat Irene ja Gary, syyttävät toisiaan väärin eletystä elämästä, ja nuorempi pari, tytär Rhoda ja hänen avopuolisonsa Jim, ovat epäonnistumassa, koska he odottavat avioliitolta aivan eri asioita. Rhodalla on mielessään upeat häät ja suojeleva kumppani, ja sellaisena hän haluaa Jimin nähdä. Rhodaa vanhempi Jim, törkimys, haluaa kotielämän edut, täyden palvelun, ja sen lisäksi ulkopuolista, jännittävää seksiä. Sivuhenkilöt, nuori turistipari, ovat paljon näitä tunkkaisia tyyppejä raikkaampia. Röyhkeä Monique leikittelee miehillä ja reppana Carl kääntyy epäonnistuessaan äidin puoleen. Molempien pitää kasvaa, mutta heillä on vielä toivoa.

Irene rakentaa vasten tahtoaan mökkiä miehensä kanssa hurjissa sääoloissa Alaskan syyskesässä. Miestä Irenen mielenosoituksellinen mukanaolo ja huokailut raivostuttavat. Irene kokee, että mies touhuaa mökin rakentamisen parissa, kuten aiempienkin epäonnistuneiden päähänpistojensa parissa, peittääkseen elämänvalheensa, johon on vetänyt hänetkin mukaan. Mutta kun Gary saa lopulta suunsa auki, hän sanoo vaimolleen sellaista, mikä pitää aivan varmasti paikkansa: "Ethän sinä ole valinnut mitään." Irene on mennyt parisuhteessaan marttyyrina läpi elämänsä. Kun hän joutuu jäämään eläkkeelle mukavia ihmissuhteita tarjonneesta työstään, hänelle ei jää elämässä enää mitään omaa. Ikävät lapsuudenmuistot nousevat pintaan ja omien lasten asiat vaivaavat, varsinkin tyttären tilanne. Onko Rhoda menossa avioliittoon yhtä passiivisen, romanttisen typeränä kuin äitinsä? Sään muuttuessa yhä jäätävämmäksi myös Irenen päätäjyskyttävä pettymys löytää purkautumistiensä.

Lukujen alussa on todella kauniita valokuvia jylhistä metsistä.

Haluaisin ravistella Ireneä ja Rhodaa! Missä on teidän omanarvontuntonne naiset, TEIDÄN tavoitteenne ja valintanne! Miksi te menette laput silmillä vapaassa maassa, vaikka kukaan ei sitä vaadi? Irene, luulet Garyn elämää selviöksi ja näet omasi säestyksenä, jolla ei ole väliä. Miksi sinä niin lepsun ja laiskan osan olet valinnut? Miksi Rhoda hellittelet mielikuvaa ihannemiehestä, jolla ei ole oman poikakaverisi kanssa muuta yhteistä kuin ulkonäkö ja varallisuus? Älä nyt ainakaan avioidu sen mielikuvan kanssa ja hanki lapsia.

Huvitti tuo mökinrakennusprojekti saareen, koska juuri sellainen on ollut meidänkin perheessä menossa eläkkeelle jäätyä. Mies on rehkinyt  remontoimassa vanhaa mökkiä ja pystyttämässä uutta pientä aittamökkiä Työsaari-nimiseen saareen (sopiva nimi!) säällä kuin säällä. Hän pitää sellaisesta. Hänellä on ollut rakennusapua, sekä ammattilaisia että kavereita.  Minä en ole paljon osallistunut. Olen lähtenyt mukaan rantalomasäällä, makoilemaan aurinkotuoliin, koska minusta vain se on mökkeilyssä kivaa. Aluksi olin ymmälläni ja koko hanketta vastaan. Ihmettelin, miksi mieheni haluaa sellaista, mistä se idea tuli. Eikö meidän pitänyt vain veneillä vapailla vesillä ja matkustella. En pidä omistamisen riesasta. 
Kuten Irene toteaa, niin ei sitä voi tietää, mitä muutoksia toisessa - ja myös itsessä - tapahtuu pitkän avioliiton aikana. Mutta eihän ole pakko muuttua samansuuntaisesti ja samantahtisesti! Eikö omaan puolisoon voi suhtautua yhtä ystävällisesti kuin ystävään, joka löytää elämäänsä uutta? 
Minusta paras ohje avioliittoon, minkä olen kuullut, tuli Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen -elokuvan vanhalta kainuulaismieheltä, joka katseli iltapimeässä otsalampun valossa puutarhassa möyrivää vaimoaan ja tuumaili lempeästi, että se on sellainen omanlaisensa eläjä ja että yhdessäolo onnistuu, kun antaa toisen tehdä sitä, mistä tämä pitää.