Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.

Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Oli kyseessä sitten urheilutapahtuma, teatteriesitys tai konsertti, kaikki missä ihmiset nukahtavat yhtaikaa yhteiseen uneen puhdistaa meitä. Onhan järjellä ajatellen hullua, että viisisataa ihmistä kokoontuu yhtaikaa yhteiseen läjään katsomaan jotakin älyttömyyttä, jotain sellaista kuin Huomenna hän tulee. Mutta se tehdään juuri siksi että se on katarsis parhaimmilaan. Se on meille välttämätöntä kuin uni. 

Martti Suosalon suunnitelmissa on koota teatteriporukka, joka kulkee paikkakunnalta toiselle pyöreän sirkusteltan kanssa, kokoaa teltan ja esiintyy, sitten purkaa teltan, pakkaa tavarat ja siirtyy viemään elämyksen taas uusille ihmisille uudelle paikkakunnalle. 
Tämä hanke on Suosalon pitkäaikainen haave. Sirkus Suosalon tavoitteeksi tulee  viedä teatterintekeminen alkulähteilleen, vähäisen rekvisiitan ja pantomiimin aikaan, näyttelijän monipuolisuutta ja yleisökontaktia korostaen. Kannatan!
Suosalo on tähänkin asti kiertänyt mielellään esittämässä monologeja pitkin maakuntia, samoin kuin kollegansa Juha Hurme. 

Kirjailija Johanna Venho on koonnut kohta kuusikymppisiään viettävän Martti Suosalon elämästä ja ajatuksista kiinnostavan elämäkerran lapsuuden mielikuvitusrikkaista leikeistä nuorisoteatterin ja Turkan tiukan koulun kautta Ryhmäteatterin iloisempaan menoon, Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, erilaisten elokuvaroolien tulkitsijaksi ja yrittäjäksi. 
Venhon haastattelemana Suosalo kertoo miten rakentaa roolinsa, miten on kerännyt oman työkalupakkinsa tarkkailemalla ihmisiä ja miten rooliin uppoutuminen on joskus raskasta. Tekstin muistaminen tapahtuu rytmin avulla, itkun aikaansaaminen on tekninen kysymys ja vaisto sekä intuitio ohjaavat roolihahmon rakentamisessa.

Jaksan tehdä tätä työtä yleisön vuoksi, joka on joka esityksessä uusi ja muuttaa siksi myös esitystä. Teatteri on fyysinen laji, ja näyttelijän suhteessa yleisöön on myös jotain eroottista: sähkö tuntuu ilmassa. 

Sanon nykyisin mieluusti olevani vanhakantainen näyttelijä. Se ei tarkoita vanhanaikaista ylinäyttelemistä, mutta kylläkin sitä, että nimenomaan näyttelen. En saa itsestäni mitään irti, jos ohjaaja vaatii "vain olemaan". 

Venho on koonnut kirjaan myös toistakymmentä ohjaajien ja näyttelijäkollegoiden kirjoitusta siitä, mitä kaikkea nämä ovat kokeneet Martin kanssa ja miten he näkevät Martin. 

Manu on siinä mielessä sataprosenttinen näyttelijä, että hän tekee mitä vain. Se pohjaa Turkan antamaan koulutukseen, mutta ei koulutus kaikista näyttelijöistä tämänkaltaisia tehnyt. Manulla on myötäsyntyinen näyttelijän psyyke. Se ei tarkoita, että hän olisi syntynyt valmiina tai olisi harjoittelematta valmis. Hän työstää joka ikisen alueen ja haluaa olla hyvä. 

 - Raila Leppäkoski, teatteriohjaaja, Teatterikorkeakoulun ohjaajan työn ja näyttelijäntyön professori

Martti on itsenäisin ihminen jonka tunnen. 

Näyttelijä Liisi Tandefelt sanoi minulle Martista, että Suomessa on harvoja näyttelijöitä, joista voi niin sanoa, mutta Martti on näyttelijäeläin. 
-  Virpi Suutari, dokumenttielokuvaohjaaja, Martin puoliso ja kolmen lapsen äiti. 

Minulla on välillä teatteria kova ikävä juuri sen takia, että on sellaisia ihmisiä kuin Manu Suosalo.
- Kurt Nuotio, teatteriohjaaja

Erittäin mielenkiintoista luettavaa on myös Martin ja kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet tämän ajan ilmiöistä teatterissa ja elokuvassa. Teatterihan hengittää ajan henkeä ja se mitä tapahtuu yhteiskunnassa näkyy myös teatterikoulutuksessa ja laitosteattereissa.

Maailmassa oli aika, jolloin taidetta arvostettiin yksilön yli. Nyt eletään toisenlaista aikaa: yksilö on kaikki kaikessa, hänen tunteensa, tarpeensa, hyvinvointinsa. Myös siinä voidaan mennä äärimmäisyyksiin. Koska menneinä vuosikymmeninä loukattin monia niin pahasti ja niin moni haavoittui, on tullut vastareaktio, toinen äärilaita, yliherkkien armada. Suunta on oikea. Kun se siiitä vähän tasoittuu, ollaan hyvässä jamassa. 

Jos näyttelijä esittää Othelloa, joka on musta, ei hänen tietenkään tarvitse olla oikeasti musta mies. Hän näyttelee sitä. Jos esitän mielenterveyskuntoutujaa, olen roolissa sitä parempi mitä terveempi olen.  Näin ovat sanoneet ne, jotka ovat olleet oikeasti sekaisin. 

Näyttelijä näyttelee. Se että näytelmässä ollaan poliittisesti epäkorrekteja, ei tarkoita sitä, että niin olisi oikeasti. Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta, törkeyttä, ahdasmielisiä ihmisiä. Heitäkin täytyy voida ja osata näytellä. Heidän törkeytensä täytyy voida näyttää katsojalle. Se ei tarkoita, että oltaisiin heidän puolellaan tai että väitettäisiin, että niin on oikein toimia. 

Höh, miten tällaisia asioita tarvitsee edes selittää! Miten tyhmää ajattelua tänä aikana onkaan. Miten epäkohteliasta ja alentavaa on rajoittaa näyttelijää ja kieltää häneltä hänen työnsä ydin, roolin esittäminen. 
Suomen hauskin mies -näytelmässä on kohtaus, jossa sulhasehdokkaalla on mustat housut päässä, isä tulee paikalle ja toteaa: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään neekeri ole!" Näytelmässä eletään vuotta 1917 ja puheen tyyli on historiallisesti oikein. Se ei kelvannut nuorille näyttelijöille, koska heillä on sanoja, joita ei saa sanoa. Suosalo oli keksinyt, että isä sanoo: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään hottentotti ole!" Se kelpasi! Luulisi, että hottentotti olisi pahempi kuin ns n-sana, jos yksittäisiin sanoihin aletaan tuijottaa, mikä on niin hassua.  

Tero Jartti, Suosalon lahjakkuutta kehuva kurssikaveri, näyttelijä ja ohjaaja näkee näyttelijäntyön muutoksessa ikävän piirteen:

Nykyisin on enemmän esiintyjiä kuin näyttelijöitä. Esiintyjät ovat juontajia: television avaaminen on puuduttavaa nykyisin, kun samat naamat haastattelevat toisiaan eri ohjelmissa. Aika skeidaa - ei se kyllä motivoi katsomaan. Uskon, että tekijät itsekin tiedostavat asian ja kärsivät siitä, että on pakko mainostaa oman konsernin tyyppejä ristiin. Tämä on myös pienen maan ongelma.
Olen täysin samaa mieltä. En ole pitkään aikaan löytänyt mitään tasokasta viihteellistä katsottavaa tv-kanavilta, kunnes osuin vahingossa ohjelmaan Jukka Lindströmin sivuhistoria. Se on hyvä, mutta siis tällä hetkellä ainoa ohjelma, jota viitsin katsoa isossa joukossa tv-viihdettä, joka koostuu tyhjänpäiväisistä sketsiohjelmista ja lapsellisista visailuista ja kisailuista. 

Martti Suosalo eli nuorena naimattomana näyttelijänä boheemia elämää, osittain siksikin, että hän pystyy nukkumaan missä vain ja ottamaan terveellisiä nokosia. Yhdessä vaiheessa hän nukkui opiskeluaikanaan jopa siskonpetissä jonkun hänelle järjestämässä kortteerissa. Nauroin makeasti näistä ajoista lukiessani. Nuoruuden luottamus ja mutkattomuus...
Kaikki muuttui rakastumisen myötä. Ihana, tomera Virpi toi Martin elämään järjestystä, rakennettiin talo ja perustettiin perhe. Perhe-elämässä Martin käytännöllisyys ja palvelijaluonne pääsevät oikeuksiinsa. Virpi ohjaa ja Martti tottelee. Nuorimman lapsen, aamu-unisen, hän kantoi pienenä "heräämötuoliin" aamupalalle. Semmoinen on Martti, mukava mies.  

Voin sanoa, että fanitan Martti Suosaloa. Olen nähnyt häntä useissa näytelmissä ja monologiesityksissä ja katsonut suurimman osan elokuvista, joissa hän on esiintynyt isoissa rooleissa. 
Kiviä taskussa on Martin ja Mika Nuojuan jo 20 vuotta yhtäjaksoisesti esittämä kiertuenäytelmä, pisin Suomessa. Sitä tilataan edelleen ympäri maan.
Minäkin haluan nähdä tämän riemastuttavan esityksen uudelleen. Jospa Sirkus Suosalossa täällä Myllykoskella, kiitos!
Olin aivan ällistynyt tämän kahden miehen esityksen jälkeen - näinkin voi näytellä. Pyörähdys ympäri, uusi asento ja ryhti ja taas on edessämme uusi hahmo, mikä nopeus ja taituruus. 

Mieleeni nousee kuva Martti Suosalosta juoksemassa läpinäkyvä kaupan sitruunapussi kädessään pitkin Lappeenrannan katua ennen Brel-lauluiltaansa. 
Siinä näyttelijä valmistautui esitykseensä fyysisesti. Sitruunoita oli ilmeisesti puristettu vesilasiin, josta hän siemaili laulujen välillä pitääkseen äänensä kunnossa.

Kiitos, Johanna Venho, tästä hyvin kirjoitetusta kirjasta!
 

Kiitos, "näyttelijäeläin" Martti Suosalo!  

Elokuva-elämys, Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen

Luen paikallislehdestä, että tämänvuotinen Anjalankosken elokuvapalkinto menee Virpi Suutarille hänen puutarhanhoitoa ja parisuhteita käsittelevästä dokumentistaan Eedenistä pohjoiseen. Mielessäni käy, voiko se olla noin hyvä. Puutarhanhoitoa? Tämähän näytettiin televisiossa syksyllä kahdesti, mutta minulta jäi katsomatta.
Opistokinossa, jossa käyn katsomassa tasokkaita elokuvia silloin tällöin torstaisin, innostava vetäjämme, elokuvaharrastaja Antero Peräkasari, kutsuu elokuvan ystäviä palkintojuhlaan ja epäilee, että dokumentti ei ehkä vedä katsomoa täyteen. Virpi Suutari on tulossa hakemaan palkintonsa. No, olisi hauska kuulla Suutarin haastattelu. "Eiköhän mennä", esitän miehelleni. 

Juhlapaikka, paikallinen elokuvateatteri, on meiltä viiden minuutin kävelymatkan päässä. Menemme varmuuden vuoksi varttituntia ennen, koska joskus on jääty jopa ovien ulkopuolelle, kun palkittava elokuva on ollut suosittu. Elokuvapalkinto annetaan "henkilölle, joka edellisenä vuonna on merkittävästi ja omaperäisesti rikastuttanut maamme elokuvakulttuuria". Tämä on jo 31. palkintovuosi, itse Kinosunnuntaita on vietetty 46 kertaa, se on maamme vanhin vuosittainen elokuvatapahtuma. 
Saamme mielipaikkamme takaa, mutta kohta väkeä lappaa paikalle niin että tarvitaan jopa muutama lisätuoli. 
Suutari on sivutilassa median haastateltavana ja pujahtaa eteen juuri ennen kuin elokuva alkaa. Tilaisuuden juontaja Peräkasari  esittelee hänet ja avaa tilaisuuden ja sitten....

Olen kesässä. Lähikuvia kukista, tuuli heiluttaa lehtiä, linnut laulavat. Vanha pariskunta tutkii pensasta, magnoliaa. Vanha herra nauttii sen tuoksusta, mutta rouva harmitteleee, ettei tunne tuoksua. Ah, magnolia, yksi minunkin mielituoksuistani. Hitaasti kuvattu luonnon kauneus pakahduttaa ja nostaa kyyneleet silmiini.

Tämä magnolia on Elimäen arboretumista

Kukas tuolla valtavassa puutarhassa möyrii, selkä heiluu, kun olento etenee määrätietoisesti. Ollaan kainuulaisella tilalla, jossa pellot on pantu pakettiin, ja emäntä on sen jälkeen alkanut muuttaa niitä jättipuutarhaksi. Hänellä on yli 3000 lajiketta, Kainuun korkeudella! "Onhan se menny sillä vähä yli. Siellä se kuppovvaa kaiken päivää ja yöllähi. Pittää sen saaha sitä tehä, se nauttii siitä", sanoo Veikko-isäntä. Puuhakas Kyllikki ehtii myös hetkeksi kuvaan hyttysverkko päässään. Iltahämärissä kuvatuissa otoksissa hän heiluu ulkona otsalampun valossa. Isäntä toteaa lempeästi, että piha-alueelle on ilmestynyt myös kettu seuraksi emännälle:"Sillä on siitä seuraa. Ne on yöeläjiä, kummathi."

Elokuvassa seurataan seitsemää hyvin erilaista pariskuntaa limittäin. Muillakin kuin Kyllikillä on mennyt vähän yli. Markon touhuista puoliso sanoo, että tämä on touhottanut ympäri Suomea tapahtumissa vaihtamassa taimia mummojen kanssa. Myös eläimet ovat tällä tilalla lisääntyneet suunniteltua nopeammin. Marko pitää luonnonmukaisuudesta, hän työskentelee paljolti alasti.

Leikkisyys, alastomuus ja luonnonmukaisuus ovat joillekin kuvatuista tärkeitä arvoja. Puutarha saa rehottaa. On hauska kipittää alasti ympäri pihaa saunan jälkeen. Nimi Eeden voisi viitata tähän. 
Joillakin puutarha on tiptop kymmenine oleskelukeitaineen, joissa ei ehditä olla.

Vähän yli. Siitä syntyy huumoria Samoin ihan tavallisesta arkipäivästä. Eräs pariskunta kasvattaa kurpitsoita kilpailuun. Emäntä lepertelee lemmikeilleen iltaisin nimeltä kutsuen: "Mötkäle, sinun pitää vielä kasvaa, tässä on Pullukalle vettä."

Ihmisten touhut näyttävät dokumentoituina aika omituisilta, omituisemmilta kuin monesti fiktiossa. Suutari onkin sanonut, että hän rakastaa kuvaamissaan ihmisissä "tiettyä hellyttävää kömpelyyttä". 
Kaikki henkilöt on kuvattu kauniisti ja ymmärtäen.
Miehet kertovat rakkausasioista romanttisesti ja vaimot tuhahtavat päälle pehmentäen näin pois liian juhlavuuden.
Elokuva kuvaakin itse asiassa rakkautta kumppaniin ja elämään  puutarhanhoidon kautta.

Joillakin kuvattavilla on elämän ehtoo menossa. Alussa kuvatun rouvan hajuaistin menetys selittyy. Hän sairastaa kroonista leukemiaa. Hän kertoo tarkoista suunnitelmistaan kuolemaansa varten. Katsoja unohtaa asian, kun väliin tulee kuvaa toisten höpsöttelyistä. Kurpitsojen mittaamista ja peittelyä. Isänsä ja tämän kumppanin luona kesää viettävä tyttö kiipeilemässä puussa ja lämmittelemässä isän villapaidan sisällä, liikuttavan hellä kuva. Sitten ruudun täyttääkin kuva samasta puutarhasta kuin alussa ja herra ripottelemassa tuhkaa uurnasta pensaan alle, hitaasti, rauhallisesti. Elämän kiertokulku. Ja sitten... yht'äkkiä ihana musiikki ja uuden kevään aukeaminen: silmut paisuvat ja puhkeavat kukkaan, perhonen kuoriutuu ulos kotilosta. Kaikki on voimallista, hedelmällistä ja upeaa. Elämää.

Väliajalle lähtiessä olen haltioisssani ja käyn sopertelemassa Suutarille kiitoksiani. 
Seuraamme vielä lupsakkaan haastattelun ja  palkintojen jaon. 

Palkitttu ja palkitsijat

Suutari oli kysellyt hastateltavia puutarhalehtien kautta. Hän oli haastatellut yli 70 pariskuntaa ja käynyt useimpien luona. Eräässä tapaamisessa hänelle oli selvinnyt, että hän keskittyykin elokuvassa parisuhteisiin. Hän kertoi olleensa tämän dokumentin tekemisen aikana onnellisempi kuin koskaan työssään.

Mielenkiintoista: Kansan Uutisten kriitikko Harri Moilanen on listannut Eedenistä pohjoiseen kymmenen maailman parhaan elokuvan joukkoon viime vuonna. 

Lisää mielenkiintoista: Anjalankosken elokuvapalkinto säilytetään tämännimisenä, vaikka kaupungin nimi on häipynyt Kouvolaan liittymisen vuoksi. Kannattaa säilyttää, koska palkinto tunnetaan elokuvantekijöiden keskuudessa ja sehän on joillakin elokuvapalkintolistoilla aakkosissa heti Academy Awards-oscareitten jälkeen!!! 

Linkit: tässä hyvä kuvagalleria ja tässä traileri.