Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat
Kouvolan Taidemuseossa

Ei raja ole kuivaa nahkaa. 
Se on ihmisen elävä iho.
Iho ihoa vasten elävät naapurit, tahtoivat tai eivät.

Se erottaa, se yhdistää, raja.
Sen yli kulkevat
pelon ja vihan aallot.
Sen poikki kulkevat kauppatiet ja lähettiläät, 
ruhtinaiden sanat. Sen läpi
kaukana mahtisanojen saattueista
kulkee kevyt äänetön askel, 
rajoista piittaamaton. Lempeys, metsän eläin. 

Yllä oleva runo on osa Lassi Nummen Linnakronikkaa kokoelmasta Linna vedessä. Erik Akselinpoika Tott rakennuttaa Olavinlinnaa ja perustelee sen tarpeellisuutta Savon naiselle. Hän sanoo, että raja on muokatulle nahalle eli pergamentille muokattu juova ja linna välttämätön sen suojelemiseksi. Linna on hänen kivinen tarunsa ja unensa. 
Savon nainen vastaa 'Armolle ja Herralle' tällä runollaan, joka on minusta huikean hieno. Hän ei olisi halunnut taruja kiveen ja rautaan. Sanat olisivat riittäneet hänelle. 

Rajan käsite. Luonnolliset rajat, rajapyykit ja rajajoet, muurit ja piikkilangat. Näkymättömät rajat. Ihmisen rajat, ihminen joka ei tunne rajojaan, reviiriään vahtiva ihminen, rajaton ihminen. Rajoittaa, estää, suojata. Pysy nahoissasi, älä ylitä rajojasi, väritä rajojen sisältä! Jotain rajaa.

Eräs Googlen vaihtuvia aloituskuvia koneellani

Toinen lainaukseni on rouva Jenni Haukion puheesta Eläinsuojelugaalassa, jossa hän sai Kiitos Eläimiltä -palkinnon. Haukio puhui tuotantoeläinten olosuhteiden ja hyvän kohtelun puolesta ja lainasi amerikkalaiskirjailija Henry Bestonin sanoja sadan vuoden takaa.

Tarvitsemme uuden, viisaamman käsityksen eläimistä, sillä eläimiä ei tule arvioida ihmisten mittapuulla. Vanhemmassa ja eheämmässä maailmassa kuin omamme ne liikkuivat valmiina ja täydellisinä, siunattuina herkillä aisteilla, jotka me olemme menettäneet tai jollaisia meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne kuulivat ääniä, joita me emme saa kuulla milloinkaan. Ne eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon. 

Ne ovat toisia kansoja...
Olemmeko me ymmärtäneet kaiken väärin, kun olemme perustaneet tehokanaloita ja suursikaloita? 
Kunpa osaisi aistia hetken kuin eläin, elää leijonan elämää. Miten vähän me tunnemmekaan eläimiä. 
Ajan verkko... Miten pieni oma elämä onkaan maailmankaikkeuden mittakaavassa, kosmisessa äärettömyydessä.

Nämä kaksi lainaamaani tekstiä ovat molemmat kauniita ja niissä on jotain hyvin tunneälyistä. 
Jään miettimään. Miettikää tekin. 

Toivotan vielä hyvää isänpäivän iltaa. Oma isäni kuoli kuusi vuotta sitten, joten meillä on juhlittu isinä vain miestäni ja poikiani. Tulimme isovanhemmiksi vähän päälle viisikymppisinä. Meistä oli hienoa, jotenkin velmua myös, tulla niin nuorina Mummiksi ja Vaariksi. Koimme nämä nimet heti tärkeinä arvoniminä. 

Kuuntelin lounasta kokatessani isänpäiväiskelmiä. Voi voi sitä melankoliaa. Ole poikani parempi kuin minä luuserimies, viikonloppuisän kaihoa ja isä, joka katuu sitä, että ei ollut mukana lapsensa elämässä. Kauheaa räytymistä. Ja sitten vastapainoksi sellaisia joissa isyys on joku vitsi, nainen sai nalkkiin. Pitäisköhän noita lauluja päivittää.