Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heli Laaksonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heli Laaksonen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. tammikuuta 2026

Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.


Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.



Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen YkköneAnja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 




sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Kielivarannosta


Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.


Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).


Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.


Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja 
Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.


Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢


PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on? 


keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa!

 



Suomi on valikoitunut maailman onnellisuusraportissa 7. kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Missä on kansanjuhlat? 
- No, ei me olla semmoisia. Ai, niin jääkiekon mestaruutta on kyllä juhlittu niin, että pokaalikin on saanut lommoja. Eikö me oikein uskota tähän, eikö vieläkään?

Raportti pohjautuu paitsi tehtyyn kyselyyn myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden muuhun tarkasteluun.
143 maassa on valittu mahdollisimman monipuolinen noin tuhannen asukkaan otos ja valittuja on pyydetty arvioimaan omaa tilannettaan kymmenessä asiassa asteikolla 0 - 10. 

Onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen avulla: tulot, sosiaalinen tuki, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys. Kolmen vuoden tuloksista on laskettu keskiarvo, jossa Suomen elämäntyytyväisyyden pisteluvuksi on saatu 7,7 . Muut 10 onnellisimman joukkoon päässeet ovat muut pohjoismaat, Israel, Alankomaat, Luxemburg, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti. Heikoimmin on sijoittunut Afganistan, jonka onnellisuuspisteet ovat vain 1,7.  

Minusta tämä tulos on ymmärrettävä. Meillä on turvallinen hyvinvointiyhteiskunta edelleen, korkea elinajanodote, luottamus oikeuslaitokseen ja vapaa media. Meillä on myös tilaa ja luontoa jokaiselle, lähes ilmainen koulutus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä valintoja. 
Poliittisilla linjauksilla tilanne voidaan muuttaa. 


Erittäin huolestuttava asia on nuorten onnellisuuden lasku, joka näkyy tilastoissa eniten Pohjois-Amerikassa, mutta vahvana myös Länsi-Euroopassa.
Jos Suomessa kysely olisi tehty vain alle kolmikymppisille, niin eipä olisi oltu kärjessä. Miksi nuoremme ovat niin onnettomia ja näköalattomia? Mitä pitäisi tehdä toisin?  

On tärkeää tarkastella myös niitä maita, joilla tuossa raportissa mitattu onnellisuus on lisääntymässä: Serbia, Bulgaria, Latvia ja Kongon tasavalta. 

Luin hiljattain Heli Laaksosen mainion lehtikolumneista kootun teoksen Sekaherelmäpuu (2004). Siinä on paljon muun ohella hauskoja huomioita varsinaissuomalaisesta tavasta kehua vitsikkäällä tatsilla "suns mittä pahemppa vikka ol" ja ujostella itsensä esille nostamista "emmää tair enä mukka mahtukka". Olisko tässä vähättelevässä asenteessa jotakin tyytymiseen ja tyytyväisyyteen viittaavaa? 

Lainaan tänne loppuun Laaksosen kirjan lopetuksen, joka on kolumnista nimeltä Onk hyvä olla paha?

Tahrotank mee semne maailma, misä paha piretä hyvän? Myhäillä vaa et ihmisen täyty osat puales pittä. Ystävälline o hölmö - tarjo toisel karamelli, vaik vois itte syärä kaik. Vaikkei mun viäl pitäis olla siin iäs, ko vanhoi muistele, mää ole jo ruvennu ikävöimä niit aikoi, ko mukuli kasvatetti joskus tarpeettomanki ankarast, mut armeliail sanoil: toise huamio ottamine, omastas antamine, reilu peli. Jos mee karoteta lämmiä syrän, ymmärtävä miäl ja tahto autta toist ihmist, o meil eres jäänkylmä ja kivenkova elämä. 



PS Jälkiajatus.
Ovatko nuoremme enemmän digilaitteiden orjia kuin tajuammekaan? Kauhistuin sitä kuvaa, minkä HS:n toimittaja antoi taannoin lukiovierailustaan. Oppilaat eivät ole koronakarenssien jälkeen ryhtyneet enää juttelemaan keskenään, vaan kyhjöttävät kukin puhelimeensa tuijottaen. Pöytien sijaan hiljaiseen ruokalaan on rakennettu baaritiski, koska on huomattu, että oppilaat pelkäävät torjutuksi tulemista pöytiin mennessään niin paljon, että jäävät mieluummin pois lounaalta. Ennen piti kouluruokalassa puheenpulinaa hillitä, muistan.
Lucian rooliin ei ollut halunnut kukaan, koska edellinen Lucia oli saanut osakseen niin paljon somepilkkaa.  

PPS Koska en ikinä lopeta masentaviin ajatuksiin, niin... 
Juhlin Suomen sijoitusta ostamalla ihania leivoksia päiväkahville, jonka nautimme kunhan mieheni palaa mökkireissultaan. Hän on tarkistamassa, onko kaikki saaressa hyvin. Viestitti jo, että muutoin on, mutta huusin seinälle ripustettu kirpparilöytö, tsaari Aleksanteri II:n kuva, oli tippunut.


PPPS Ja vielä tämä:
Palasin teatterista. Kävin katsomassa paikallisteatterimme, Anjalankosken teatterin, esittämän Dario Fon farssin Näillä palkoilla ei makseta (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) ja ajattelin, miten tärkeä onnellisuutta tuova asia onkaan yhteinen nauru - kaikenlaisissa olosuhteissa.


tiistai 28. maaliskuuta 2023

Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja

 


En ole ryhtynyt polttelemaan vesipiippua, vaikka kuvasta voisi niinkin päätellä. Vahvistan keuhkojani puhaltamalla veteen pullossa. Minulla oli oikein sellainen hieno laitekin WellO2, mutta se lakkasi toimimasta ja otin käyttöön vanha keinon, joka on paljon kätevämpi, nopeampi ottaa käyttöön ja vähemmän tilaa viepä. Nimesin pulloni WellO ykköseksi. Kun vetää keuhkot täyteen ilmaa, puhaltaa voimakkaasti ja purluttaa vettä niin kauan kuin pystyy, niin keuhkojen teho paranee. 

Vanhetessa pitää tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä terveyden ja kauneuden ylläpitämiseksi. Liikunta ei ole enää vain yksi vaihtoehtoharrastus vaan myös ennaltaehkäisevä lääke. Niinhän sen pitäisi olla nuorillakin, mutta silloin liikkumattomuuden haittoja ei niin huomaa. Onneksi pidän muutamasta lajista, kävelystä, vesijumpasta, pilateksesta ja maltillisesta hiihdosta. Tänä talvena olen hiihtänyt vain lapsenlapsen kanssa pihan ympäri tehtyä latua. Ehkä vielä ehtii... ja kohta on pyöräilykelit.
Tänään olin taas vesijumpassa, jossa iso ryhmä meitä naisia ja kaksi miestä liikuimme ohjaajan ja kauniin iskelmämusiikin kannustamina. Saunassa tietenkin puhuimme politiikkaa, mitäs muuta, tässä vaalien alla. Useimmat olivat käyneet jo äänestämässä. 

Heli Laaksonen on yksi mielikirjailijoitani. Innostuin lukemaan hänen ensimmäisten runokokoelmiensa runoja, kun Tahaton lueskelija -blogin kirjoitus toi ne mieleeni. Pulu uis -kokoelma sisältää ihania melankolisia runoja kotiseutuikävästä ja Raparperisyrän muun ohessa runoja naisena ja miehenä olemisesta, "vinkei yksinäisil naisil" ja "vinkei yksinäisil miähil" sekä kivoja runoja vanhenemisesta.  

Rinkelplummaseppel

Vanh naine.
Vaahterasiirappirietti.
Retinol, vitamin-E, aloe vera.
Yleline yäkeeli. Sää olet sen arvone.

Vanh naine.
Sää olet rinkelplummaseppel,
sää olet unikonkota.

Älä yritä nim pal, älä jännit, an ol jo.
Rinkelplummaseppel, unikonkota.


Sama yleissuomeksi itse muotoilemanani (niille jotka eivät hallitse länsimurteita)

Kehäkukkaseppele (ringblomma på svenska)

Vanha nainen.
Vaahterasiirappidieetti.
Retinol, E-vitamiini, aloe vera
Ylellinen yögeeli. Olet sen arvoinen. 

Vanha nainen.
Sinä olet kehäkukkaseppele,
olet unikonkota.

Älä yritä niin paljon, älä jännitä, anna jo olla.
Kehäkukkaseppele, unikonkota. 

Kosteuttava kasvonaamio,
Hydrating Happy mask


Eräässä runossa nimeltä Mummuks tahtomine Laaksonen kertoo, miten tulee semmoinen aamu, jolloin hän herää oikein aikaisin, juo kaffet, polkaisee leninkiliikkeen ovelle odottamaan liikkeen avautumista ja valikoi myyjäfrouvan avustamana kaikkein mummumaisimmat vaatteet ja ryhtyy hankalaksi. 

Mää haise eukalyptukselt, 
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamenpystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist, 
emmää jaks,
emmää ol ikän ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassata orotta. 




Pulu uis (2000) on Laaksosen ensimmäinen julkaistu teos ja Raparperisyrän (2002) toinen.
Molempien kannet on suunnitellut Riikka Majanen.

Voisin sanoa Heli Laaksosta jopa terapiarunoilijakseni. Hänen runonsa ilahduttavat ja elähdyttävät aina tietystä ilon takana häälyvästä melankoliasta huolimatta. Vaikka olen asunut eri puolilla Suomea niin Laaksosen länsisuomalainen sävy tuntuu niin tutulta. 

Koto

Siit paikast mää sen tiäsi et nyy ollan koto
Kuulus paari vessa oven takka."Onk täsä jono?"
Voik kuvitel mittä sen kaunemppa, 
olkko Salomaaa Hiski taik Ahmatova. 

Koto-runo on Pulu uis -kokoelmasta, sitä ennen siteeraamani Raparperisyrämestä. 
Lopuksi vielä Pulu uis -kirjan Äirinkiäl-osasta näin kirjablogin loppuun sopiva runo.


Mitä mul o

Tulkka kaik juapo mu viäre istuma linja-autos.
Sanokka kaik täti et kyl o hualimatoine
ja naisihmine viäl. 
Ihmetelkkä kaik viara yhte ääne,
et kummottos se lainkka pärjä.

Mul o maja puus.
Paat rannas.
Suur harma villapait.
Taskulamp peito al.
Viäl yks raha kukkaros.
Nestuuki taskum pohjal.

Mul on kiäl.
Tämä oma

tuuline ja merine. 



torstai 29. joulukuuta 2022

Välipäivämietteitä

 

Koivusaaren puistossa Myllykoskella, Kymijoen rannalla, joulupäivänä 2022

Outo termi tuokin, välipäivät. Sanonnassa on väliaikaisuuden ja toissijaisuuden makua; päivät, jotka on lusittava, niin että päästään taas kunnolla juhlimaan.

Jostain osui silmiini semmoinen uussanonta, että joulu on nyt sitten taputeltu eli saatettu päätökseen. Tämä taputtelu tuo mieleeni pullan, joka taputellaan pyöreäksi, nostetaan pellille, voidellaan ja koristellaan. Valmista!

Joulun kirjaelämykseni oli Marja Kyllösen Vainajaiset. Omistan sille oman kirjoituksensa, kunhan olen toipunut tekstin aiheuttamasta pyörrytyksestä ja miettinyt lisää. Kyllönen on mestari kuvaamaan hahmojaan, tilanteita ja tunnetiloja kielellä joka soi kuin kansanrunous. Pienen lapsen raikkaus, ihmisen raihnastuminen, mystinen paha joka etsii itselleen kehoa johon asettua, synkkä viha ja pakottava intohimo. Tuntuu, että Kyllönen on aivan liian täynnä sanoja, hän pursuaa niitä ja onnistuu luomaan unohtumattomia kuvia.
Seuraavassa kuvaus pienen tytön suloisuudesta iässä jolloin ollaan kaikkivoipia ja viattomia, ilman itsesuojeluvaistoa.  

Hertta oli hänen nimensä: olihan hän herttainen kuin voisilmäpulla ja hymynsä yhtä mettä ja marmelaatia! Hänpä se olikin väkkärä likka, vikkelä kuin hilleri, pyöreä kuin pilleri ja leikkisä luonnoltaan. Hilpeys kiikkui saparoissa, hyppäsi ruutua hampailla ja heitteli voltteja varpailla; ja Hertta oli kukkuroillaan hupia ja hyvää tuulta, kylvi niitä ympäriinsä. Kun hän keskellä tiheintä talvea kohotti tumppunsa ja huiskautti, niin kukat puhkesivat lumen alla umpisolmuistaan, punkivat esiin hangen pahnoista ja pehmusteista ja rönsyilivät röyhelöinä, tuoksuvina rusetteina; ja puiden tamburiinit helisivät, kun tuhat lintusta, pikkuista tiukua kilkatti niissä. 

Kohta loppuun elettyä vuotta voisi pohtia monelta kantilta, mutta tyydyn toteamaan, että pahaa on ollut liikkeellä siinä missä hyvääkin.
Naapuridiktatuurimme pörhistelee ja haastaa demokraattisia yhteiskuntia, koska näkee demokratian houkuttelevan omaakin väkeä. Diktaattori ei taida ymmärtää, että sellaiset ihmiset, jotka saavat itse vaikuttaa asioihinsa ovat aina vahvempia kuin kurissa pidetyt ja oman vaikutusvaltansa pois luovuttaneet. 

Henkilökohtaisessa elämässäni huomaan vuosi vuodelta vanhenemisen merkkejä.
Sain joululahjaksi aktiivisuusmittarin, johon piti tallentaa omat mitat, paino ja pituus. Mieheni (tekninen avustajani ja kuntosparraajani) asensi sen minulle ja annoin mitat vanhasta muistista. Käveltiin päälle 6 km, jolla matkalla minulle tuli 8606 askelta ja kulutin 348,93 kcal. No, sitten saatiin päähämme mitata pituutemme. Seisoimme ovenkarmia vasten ja toinen piirsi pään päälle asettamansa kirjan avulla merkin oveen. Mitäh, minä en olekaan 169 vaan 165 senttiä - mihin ne neljä senttiä on tippuneet! Mieheni luuli olevansa 182-senttinen, kun armeijassa oli saanut sellaisen tuloksen. Hän oli vajennut 5 senttiä. 
Puntariin en viitsi mennä, koska vielä on kausiherkuttelutkin meneillään, Mozartin kuulia ja Ferrero-konvehteja jäljellä moneksi lukuhetkeksi.
Keitänkin tässä välillä hyvät kahvit tiramisun kera, niin jaksan kirjoitella... 

Täällä taas. 
Ei ole joulun aika mennyt suinkaan Heli Laaksosen joulupatjaideologian mukaisesti. Sanoinhan, että soveltuvin osin. Olen sinkoillut siellä täällä, aina on jotain menoa. Ehkä nuo täydelliset löhöpäivät sopivatkin paremmin nuoremmille, työssä itsensä väsyttäneille ihmisille. Meikäläiselle riittää muutama tunti lojumista kerrallaan. Vainajaisia luin yhtä päätä nojatuoliin jähmettyneenä kuin olisin katsonut elokuvaa. Kirja, joka vie mennessään, on suuri nautinto. 

Eilen ajelimme kyläilemässä Tuusulassa pojan perheen luona. Siellä oli inspiroivat keskustelut Keskustelupakka-korttien kysymysten äärellä. Miettikää, miten hyviä pohjia keskustelulle: jos saisit lisätä tai poistaa yhden kouluaineen, mikä se olisi, mikä saa sinut ärsyyntymään, mihin haluasit lahjoittaa 10 000 euroa, miten määrittelet kauneuden. 
Minusta keskusteleminen, ajatusten vaihto, väittely ja puntarointi ovat parasta kohtaamista ihmisten välillä. Yhtä suuri nautinto kuin lukeminen. Molemmista jää myös jälkimietteitä; asiat kehittyvät mielessä sen ansiosta, mitä kuuli toisilta.

Joulun alla käväisin siskojani tapaamassa Satakunnassa. Yövyin sillä reissulla Tampereella Ilves-hotellissa, jossa sain huoneen 15. kerroksesta. Ah, olen aina halunnut päästä isoihin kaupunkeihin ja pilvenpiirtäjähotelleihin. Tuntui siltä, että bloggari Marjatta on päässyt Manhattanille. 
Otin kuvia hotellin ikkunasta aamun valostuessa. Odotin, että saan raitiovaunun kuvaan, ja tulihan se sieltä, kuin kiiltomato pimeässä aamussa. Laitan pari Tampere-kuvaa tähän juttuni loppuun, muuten vain.  
Ehkä ensi vuonna... 

Tiedättehän, että päivä on jo pitenemässä, noin viisi minuuttia viikossa tässä vaiheessa, kevättä kohti nopeammin. Valon suuntaan mennään!

Tampereella 16.12.2022


Tampereella 16.12. 2022


torstai 22. joulukuuta 2022

Miten joulu onnistuu eli kummottos viätetä hiano joulu

 

Tässä Kultamurunen-putiikin kortissa on eräs tärkeä hyvän joulun ohje, eli mahdollisimman vähän ohjelmointia.
Joulunalusaika on kesälomien ohella vaarallisinta aikaa perheissä. Tulee riitoja, tunteet kuumenevat ja saattaa tulla paitsi ruhjeita (fyysisiä ja henkisiä) niin myös ruumiita. On helppo päätellä, mistä nämä tragediat kumpuavat: liioista odotuksista. Kun on odotettu jotain, mikä mainos- ja somemaailman mukaan on täydellisen ihanaa läheisyyden ja onnen aikaa ja itsellä on kuitenkin paha olla; kun on huhkittu ja tehty kaikkensa sen eteen, että olisi yhtä suloista kuin influenssereilla kodeissaan, eikä ole. Entä jos ymmärtäisi, että kupla mikä kupla, influensserin samettisen filtterin läpi käynyt lavastus, ja että itsellä on oikeus valita miten on ja elää - myös jouluna. 

Pekka Sauri kertoi jossain haastattelussa, että tottui lapsena pitelemään ikään kuin näkymättömiä lankoja käsissään, sovittelemaan ja jännittämään aikuisten puolesta, jotka kiristivät joulutunnelmaa aikatauluilla. Aaton joulurauhan julistus puoliltapäivin olisi pitänyt ehdottomasti kuunnella, mutta sitä ennen piti suikuilla siellä sun täällä, ja kun isä hoksasi autossa, että kotiin ei ehditä ajoissa, niin siitä alkoi kiroilu. Ironista, jos joulurauhan järkkymisen syy on se, että rauhan julistaminen jää kiireessä kuulematta. Pekka-poika oli rentoutunut vasta kun pääsi huoneeseensa kirjan ja konvehtirasian kanssa.

Minusta se että juuri jouluaattona ja joulunpyhinä pitäisi ajella hautausmailla ja sukulaisissa (tavata kiireessä sekä kuolleet että elävät läheiset), koska joulu on, on aika hassua. Eikö voisi tehdä tervehdyskäyntejä hyvissä ajoin etukäteen ja viettää joulu rauhassa kotona? Ajokelit ovat usein joulun aikaan huonoimmillaan ja päivä lyhyt, juuri vasta alkamassa pidentyä. Liikenne stressaa, siinäkin tulee ruhjeita ja ruumiita. 
Joululaulussa surraan mummoa siellä mökissä yksinään ja luvataan tulla myöhemmin lomalla käymään. Hyvin ajateltu, sillä monelle mummollekin on helpompaa, jos vieraat tulevat käymään eri aikoina ja yksi porukka kerrallaan, jolloin mummo välttää  kaikkien toiveiden täyttämisestä syntyvän joulustressin.


Murrerunoilija Heli Laaksosella on lepojoulun ohje, josta hän on julkaissut sekä pakina- että runoversion, Joulupatja - eli kummottos viätetä hiano joulu.
Ohjeen mukaan patja raahataan keskelle olohuoneen lattiaa tyynyineen ja peittoineen. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.   
Siellä sitten makoillaan tarpeen mukaan muutama päivä, vaikka uuteen vuoteen saakka, käännellään kirjan sivuja ja ojennellaan kättä kohti konvehteja. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.
Laaksonen sanoo ohjeensa sopivan yksinäisille, parillisille ja perheellisille. Patjalta vihdoin noustua pitäisi olla niin täynnä toiminnan iloa, että sitä riittää pitkälle kevääseen. 
 
Aion noudattaa tätä leppoisaa ohjetta tänäkin jouluna soveltuvin osin. Lattiapatjan saa korvata sohva, koska minun ikäiseni on helpompi nousta sohvalta sitten kun päätän nousta virkusenas ylös kohre uut vuat

Laaksosen jouluohjeessa on hyvää sen verkkaisuuteen ohjaaminen. Tuntuu hassulta, miten medioitten hyvinvointiohjeissa ajetaan ihmisiä jo tapaninpäivänä kuntosalille ja neuvotaan aloittamaan kevennetty ruokavalio, ikään kuin parin kolmen päivän herkutteluissa olisi jotain katumista. 

Toivotan kaikille blogissa vieraileville laatuisaa joulun aikaa!


Charles M. Schulz,
Joulu on yhdessäolon aikaa


keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Petri Tamminen, Se sano




Petri Tammisen romaanin Se sano -sisälehdellä on lisäotsikko Unohtumattomat lausahdukset. Tamminen on koonnut lausahduksia ihmisiltä kirjaansa varten järjestämällään keruulla ja haastatteluilla. Kukin lainattu lause on aito ja alkuperäinen, mutta tarina sen ympärillä on Tammisen lakonista tyyliä. 

Ensi lukemalla minulle jäi kirjasta jotenkin pettynyt olo, tässäkö kaikki, nämä pienet jutut vain, mutta sitten luin kirjan uudelleen ja se avautui minulle lämpimänä yhteisöllisenä kuvana ihmisistä, joita on satutettu ja rohkaistu, moniäänisenä muistelmateoksena vanhasta Suomesta. Tuli mieleen lavatanssit Lauantain toivotut ja lämpiävien saunojen tuoksu, nuoriso tapaamassa toisiaan maitolavojen kupeessa.
Jokainen tarina jättää miettimään, mitä muuta tämän ihmisen elämässä on ja olenko itse kokenut mitään vastaavaa. Seuraava tarina on aivan erilainen, ja kirjan lukeminen alkaa tuntuu samalta kuin katsoisi dokumenttia suomalaisten elämästä.  

Muistelijat ovat enimmäkseen vanhempaa väkeä ja muistot ajalta jolloin kehu oli harvinaisuus ja negatiivinen arvostelu sanottiin suoraan, koska tiedettiin, että maailma on kova ja on paras karaistua ajoissa ja olla ylpistymättä. 

                          Palapeili

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi.
    Isä katseli minua palapeilin kautta.
    Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa
pian kattella hoikempaa.

    Peilin kautta saatana sanoi.

Usein mieleen kaihertamaan jäänyt lause on kuultu lapsena vanhemman tai opettajan suusta ja aikuisena aviopuolisolta. Tämä on ymmärrettävää, koska ne ihmissuhteet, joissa eletään yhdessä arkea, väsytään ja kyllästytään, saavat puhumaan varomattomammin kuin etäisemmissä ihmissuhteissa. 
Meillä on varmaan kaikilla omat unohtumattomat lausahduksemme, sekä toisten meille lausumat lannistukset ja kohotukset että omat toisille lausumamme.

Yksi erityisen ihana tarina Tammisen kirjassa on nimeltään Uuteen elämään. Siinä kummitäti sanoo huonossa seurustelusuhteessa kärvistelevälle tärkeät sanat: "Sinä ansaitset parempaa."

Monet kuvatut tilanteet ovat traagisuudestaan huolimatta myös koomisia.
Täti neuvoo kokeista kymppejä napsivaa tyttöä pitämään kynttiläänsä vakan alla ja vastaamaan koulutodistuksesta kyseleville, että keskinkertainen. Niin kuului tehdä vaikka kaikki kylässä tiesivät, miten kunkin perheen lapset pärjäsivät koulussa.
Tilastomatematiikan tohtori ei pysty pitämään alustustaan kansainvälisessä konferenssissa, koska koulussa on sanottu, ettei hänellä ole päässä muuta kuin permanentti. Hän ei myöskään laula, koska muistaa alakoulun opettajan huomautuksen: "Jos Marja-Liisa laulaisi vähän hiljempaa niin muut pysyisivät äänessä."

Nämä koomiset tarinat ja niiden minimalistinen kerrontatyyli nostavat mieleeni Sinikka Nopolan tyylin ja hahmot. Nopolan Äiten neuvot Likalle ovat yhtä tylyjä kuin Tammisen erään kertojan mummon tokaisu täysillä Sibeliuksen Ristilukkia laulavalle lapsukaiselle: "Sinähän laulat kuin ammuvainaa."

Toinen kirjailija, jonka Tammisen Se sano -proosa tuo mieleeni on runoilija Heli Laaksonen. Laaksonen on muistellut, miten hänelle paras paikka lapsena oli mummun peiton alla tämän lämmössä ja pierunhajuissa. Tammisen eräässä tarinassa pappa, vanha sodankäynyt mies, jolla lapsikin huomasi mielialojen vaihtelun ankaruudesta leppoisuuteen, on välistä täynnä elämäniloa ja onnea ja lapselle hyvä esikuva. 
   
On se lysti ku saa ellää!
    Kun pääsi papan kainaloon heinänteon kahvitauolla
tai talvella saunan jälkeen piisitulen lämmössä, oli
helppoa olla samaa mieltä. 

     
Niin, ne omat unohtumattomat... koulumuistoja tulee mieleen minullakin.
Keskikoulun englanninopettajan kauniilla käsialalla vihkooni kirjoittama: "Erinomainen vihko, Marjatta". Se kannusti enemmän kuin hyvät arvosanat. Vihko on minulla vieläkin tallella.
Lannistavinta lausahdusta en halua muistella, koska olen kauan sitten tajunnut, että se oli sanottu stressaantuneena vaikeassa elämäntilanteessa ja olen varma, että sanoja on sitä katunut.  
Eräs erittäin hieno unohtumaton lause on oppilailta pitkän taistelun jälkeen saamani tunnustus:"Siä ootkii kiva." Sain tämän eräältä vaikealta ryhmältä, joka oli alusta asti minua vastaan, häiriköi tunneilla ja teki minut epätoivoiseksi. Ymmärsin levottomuuden johtuvan siitä, että heillä opettajat olivat vaihtuneet jatkuvasti ja he eivät enää jaksaneet enempää muutoksia. Kotonakin asiat olivat monella huonosti. No, lopulta he tottuivat minun opetustyyliini. Erään tunnin jälkeen sain nipun kirjallista palautetta  anteeksipyyntöineen. Tuon siteeraamani lauseen jäljessä oli vielä nöyrä jatko:"Myö oltii yksii kusipäit - anteeks."
 
Me naiset -lehden Olennaiset-palstalla on lyhyt juttu Tammisesta ja hänen uudesta kirjastaan. Tammiselta kysytään, mistä lauseesta hän haluaisi itse tulla muistetuksi. Hän valitsee seuraavan: "Ei se ole niin justiinsa." 
Samanlainen armollinen jälkimaku jää myös kirjasta Se sano.  


torstai 4. helmikuuta 2021

Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän?

Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa. 
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.



Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät  tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta. 

Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste,  jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.

Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.

Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi. 

Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään  molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.

Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.

Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.  

Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.  

Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä  LP-levyjen ja  vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät? 
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.  

Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
 
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.  

Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.     

Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?

Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut? 


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Heli Laaksonen, Ykköne



Heli Laaksosen kirja numeroista Ykköne on hurmaava teos. Se näyttää lastenkirjalta, mutta ei oikeastaan ole sitä, tai on osittain sitä. Laaksonen itse määrittelee kohderyhmän näin: "Vallaton numerorunokirja mummuil ja mukulil, papoil ja poikasil, parillisil ja parittomil!"

Kirjassa on runo nimeltä Alkuluku, numeroille yhdestä kymmeneen oma runonsa ja joitain muita, kuten veikeä 1/2 Pual, hauska Kertun kertomataulu ja nokkela Numerokialto.


Numerokialto-runossa pystytään kaikki numerot ilmaisemaan kiertoteitse mainiosti. Kai ymmärrätte, mikä on ääretön pystys ja mikä tiu. (Vastaus postauksen lopussa.) 

Laaksosen runous on maanläheistä, hyväntuulista, kodikasta, lämmintä ja näennäisen naiivia, mutta ytimeltään vakavaa, kuten Mark Levengoodin tekstien tyyli. 



1 Yks

Ykköne
tartte vaa yhre suka.
Yks sukka tartte vaa yhren pyykpoja.
Yks pyykpoik tartte vaa yhre naru.

Mut ihmine,
yks miäs,
yks nainen,
o yksnäine!

Ykköselt käyn kysymäs:
ryhtyissiks mun ystäväks,
käytäis joskus yäkyläs?

Tulissit mun ainoaks,
oltais mailmas vaa me kaks?



Jotkut pitävät Laaksosen lounaismurretta vaikeana ymmärtää. Olen kotoisin Länsi-Suomesta, murre on minulle tuttua sekä sanastoltaan että rytmiltään. Puhuttunahan kaikki murteet ovat helpompia ymmärtää ja kuulostavat vähemmän murteelta kuin kirjoitettuna.

Lopussa olevan kiinnostavaa tietoa sisältävän yleiskielisen esseen Lukusanfundeerauksi elikkä yhrelaine numeroessee jälkeen Laaksonen on vielä kirjoittanut niinikään yleiskielisen tietopaketin sanastoineen (vain otsikot murteella) Iha lyhkäsest täst lyhkäsest murttest. 
Hän kuvaa käyttämäänsä murretta mustaviinimarjatiivisteeksi, josta kaikki liika on likistetty pois ja jäljellä on sakea, makea ydinmehu.

Itselleni tiiviin kielen alueelta lähteneenä ja eri murrealueilla asuneena tuntui savokainuulainen monisanainen venkoilu alkuun hieman rasittavalta.
Kaikki murteet ovat rikkaus. Kunpa säilyisivät! Heli Laaksonen tekee hyvän työn lounaismurteiden säilyttäjänä.

Numeroesseen luku Numeroitte viihrekäyttö kertoo hauskasti vanhoista ja uusista numeroihin liitetyistä symbolisista merkityksistä, esim. seitsemällä on erityistä voimaa. Ei ole sattumaa, että Kiven tarinassa on juuri seitsemän veljestä. Saduissa on kolmesti sanomisen taika ja ihmiselämässä nähdään kolmijakoja: menneisys, nykyisyys, tulevaisuus; ajatukset, sanat, teot. 
Uudesta lukusanojen käytöstä  on hyvä esimerkki angloamerikkalainen laina 24/7, kakskytneljäseitsemän eli aina, läpi vuorokauden. 
Kaikilla meillä on onnennumero, vai mitä? Minun on 6.

Kertun kertomataulu on sellainen, että hän piirtää ja kertoo:"Täsä taulus on kuus ja talo ja..." En tiedä, mikä siinä on, mutta minua tämäkin naurattaa hurjasti.

Kirjan kuvittaja Anne Vasko on oivallisesti sisällä Laaksosen maailmassa. Hänen kuvissaan on kirkkaat värit ja yltäkylläisesti iloa.

Tekijöiden kiitokset heti alkulehdellä, paraatipaikalla, saavat lukijan valmiiksi hyvälle mielelle. Niistä on pönötys kaukana. Helin laajaan kiitoksen saajien joukkoon ovat päässeet niin valosilmäiset opettajat ja runomukulat kuin yliopiston tähtipäät, etymologit ja entusiastit sekä tietysti "yks Ruskiasilmäne miäs". 
Sanoinko jo, että Heli Laaksonen osaa luoda kodikkuutta!

Jos olet allapäin, ota ja lue tämä valoa tuikkiva kirja. Lääkkeeksi!

Ääretön pystys = 8 ja tiu = 20. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Paha Nuutti pois sen viepi, kohti arkea, vähitellen


Omalta parvekkeelta alkuillasta

Vuoden vaihde on ohi, samoin loppiainen, ja ylihuomenna on Nuutinpäivä, jolloin vasta riisun kuusen ja poistan viimeiset joulunajan koristeet.


Siirtelin uuden vuoden tienoilla tärkeitä tietoja, syntymäpäiviä, teatterivarauksia yms. vanhasta uuteen kalenteriin. Aloitin myös viiden vuoden kalenterin, jossa samalla sivulla on viiden vuoden ajan jokaisesta päivästä sen päivän isoin anti. 
Onpa hauska katsoa vuonna 2022 mitä edellisenä neljänä vuotena on samaisena kalenteripäivänä tapahtunut. Toivottavasti ei mitään maailmankatastrofia ja omalla kohdalla uusia syöpiä. Toivottavasti läheisilläni menee hyvin. 

Vietin syntymäpäiviäni loppiaisena. Vuoden vaihde oikein korostuu, kun oma syntymäpäiväkin on samaan syssyyn. Sain rakkailtani lahjaksi liput samaksi illaksi Tuomari Nurmion konserttiin ja hyvinvointilahjan ihaniin hoitoihin. 
Konsertti oli vanhassa hylätyssä elokuvateatterissa ja koostui blues- ja folklauluista ilman orkesteria, vain mies ja kitaransa. Pidin Dumarin esityksistä valtavasti, eläydyin. Olinkin jo valmiiksi sopivassa mielentilassa, liikuttunut kaikesta juhla-ajan sosiaalisuudesta ja läheisyydestä.

Kirjoja sain tontuilta lahjaksi pari, George Saundersin Booker-palkitun romaanin Lincoln in the Bardo ja John Williamsin kehutun teoksen Stoner, jonka olen lukenut englanninkielisenä, mutta luen mielellään uudelleen suomeksi.  Nämä odottavat lukemistaan. 
Viimeksi olen lukenut Hanna Rytin romaanin Syli ja aloittanut Ilkka Malmbergin tietokirjaa 1917. Niistä saattaa siirtyä jotain tähän blogiini myöhemmin. Sylistä olenkin jo pistellyt muistiin yhtä sun toista. 

Uuden vuoden tienoissa oli tarkoitus kirjoittaa Heli Laaksosen runon synnyttämiä mietteitä. No, otetaas se tänne uudelleen.

Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 


Ot käpy pois kenkäst. En pysty pitämään käpyjä kengässä. Tartun aika nopeasti hiertävään tai muutoin vaivaavaan asiaan ja menen kohti. Tämän kohdan ruksaan ok, helppo. 

Nost ämpär silmiltäs, kuluneemmin sanottuna älä kulje lappu silmillä. Sitä ei yleensä huomaa, jos näin on. On hyvä pyrkiä raottelemaan silmälappuja. Toivottavasti joku lähimmäinen raottaa lisää, vaikka riuhtaisee sen lapun tai ämpärin pois, jos en itse hoksaa. Juo kuppis tyhjäks, Laaksosella on hauska kalevalainen toisto. 
Tässä kohtaa tulee mieleeni semmoinen lupaus, että ehdottomasti jatkan blogikirjoittelua omalla kyselevällä ja uteliaalla tyylilläni, vaikka tulisi takkiin. 
En halua enkä osaa muodostaa mielipidettäni kenenkään esiajattelijan perässä enkä sen mukaan, että nyt kuuluu ajatella noin. 
En tiedä, milloin meillä Suomessa olisi viimeksi ollut sellainen ryhmäpaine mielipiteen muodostuksessa kuin tänä päivänä, ehkä 70-luvun taistolaisaikana. Minulle on sanottu, että et sinä noin voi ajatella, jos olet feministi tai et toimia noin, jos olet kiinnostunut luonnon suojelemisesta tai...Vastaus: voinpas!   

Ol ilone, ol valone, ol pulune. Helppo nakki! En ole kestohymyilijä, mutta en näe itseäni myöskään minään mököttäjänä. En ole valittelija. Olen yleensä iloinen optimisti.

Älä lait kät sirkkeli. En, en saata itseäni vaaraan tahallaan ja huimapäisesti, mutta varomisessakin on rajansa. Se, joka ei ryhdy mihinkään on kyllä turvassa omalla sohvalla, mutta ei koe myöskään mitään kivaa. 
Jos otan ohjeen ihan konkreettisesti, niin käsi olisi menossa "sirkkeliin" viikon päästä; uutta peukalo-operaatiota tarjottiin, mutta lykkäsin sitä, koska haluan miettimisaikaa. Viimeksi katkaistiin hermo ja nirhaistiin valtimo auki. Minulle on tullut leikkausväsymys ja pelko, että saattaisin tulla seuraavasta leikkauksesta ilman peukaloa. On tästä pikku peukustani sentään vähän hyötyä tämmöisenäkin, voimattomana. Onneksi ei ole kipuja enää.    

Älä unohr kotti avaimi. En koskaan. Koti on paras paikka maailmassa. Sen tietää siitä, että sinne on hyvä palata.   

Älä karot annetui syrämei. Lupaan olla kadottamatta, jos se on minusta kiinni. Jos taas toinen vetää sydämensä pois, niin minähän tarraan siihen kuin takiainen.

No niin, uudenvuoden lupaukset on nyt julkisesti tehty. 

Lupaan pitää blogia niin kauan kuin huvittaa. Vielä ei ole tehnyt mieli jäädä tauolle. Blogissa ei kyllä pieni taukokaan haittaisi, koska se elää, vaikka minä en siellä kävisikään. Aina joku muu käy blogiani moikkaamassa.
Viime vuonna kirjoitin vähemmän, mutta ehkä paneutuvammin kuin edellisinä vuosina. 
Minua ei ole enää kiinnostanut kirjoittaa niinkään yksittäisistä kirjoista kuin niiden herättämistä ajatuksista. 

Saa nähdä, mitä on kalenterissani viiden vuoden kuluttua. Nyt kirjasin yhteen päivään "blogissa vilkasta keskustelua työttömyydestä". Sinä päivänä ei ollut muuta erityistä.   


Tuomari Nurmio keikalla Kouvolassa 6.1.2018
kuva Ume

Viime vuosi oli kauhea maailmanpolitiikassa. Se jätti ahdistusta ja huolta.
Toivottavasti 2018 on parempi vuosi. 
Tuomari Nurmion kappaleessa Vielä yksi opetus on säkeistö, joka lohduttaa  uuden vuoden alussa:

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan.

maanantai 1. tammikuuta 2018


Amnestyn tarra


Kun vuosi vaihtuu, on tapana pohtia mennyttä ja kaavailla tulevaa, kenties tehdä oikein lupauksia ja elämäntapamuutoksia. Minä en ole tehnyt mitään lupauksia tai vaatimuksia itselleni vuosiin. 
Sain sähköpostikirjeessä Heli Laaksosen mainion runon, josta voisi kyllä ottaa opikseen. 
Kirjoitan sen tähän ja palaan viikon päästä pohtimaan, mitä siitä voisi oppia. Nyt on kiireinen viikko, kun keskityn viettämään aikaa läheisteni kanssa. 
Tähän voi kyllä kommentoida jo etukäteen, ja edellisessä postauksessani on keskustelu työstä käynnissä, sinne myös. 


Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Elämää kotonuhjakkeena

Mökkirantaa Luumäen Kivijärvellä

Olen lukenut paljon viime aikoina -  ja hyviä kirjoja, joista olisi voinut kirjoittaakin,  mutta jostain syystä on luetuttanut enemmän kuin kirjoituttanut.
Ajatelkaa, miten hienoa suomen kieli on! Tämäkin muoto "on luetuttanut", se on enemmän kuin "I've felt like reading".


Olen myös haahuillut toisten blogeissa, ajatellut ja haaveillut. Haaveilu on ihanaa ajanviettoa, se on ajatusten sunnuntaita. 


Oletteko huomanneet, että pidensin blogini nimen Marjatan kirjaelämyksistä muotoon Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia? Tiedä vaikka rupeaisi enemmänkin ajatteluttamaan. Jospa ryhdynkin Havukka-ahon ajattelijattareksi! 


Moni on kirjoittanut blogeissa marraskuun tunnelmistaan. Minusta marraskuu on suloista karhunpesäelämää ja joulun odotusta. Mukavaa, jännittävää - kun on vähän joulupukkiuskoakin jäljellä - lämmintä, hyvän mielen aikaa. 


Meidän lähipuisto

Osuin Heli Laaksosen runoon Kotonuhjake, jonka kopioin tähän iloksenne.


Munst kotonuhjakkeisuus o hiano lahja,
mink ihmise voivat toisilles antta:
ota munt vastaa tämmösen takkusen
ja uupuneen, sää olet ainut kenel mää
voin olla vetelys.
Ja sen toisen vuarosana mene näi:
ol takkune, ol tukkone, ol untelo , ol rätti.

mul riittä, et olet sisält nätti.


Ja ohho, löysin arkistoista muutaman vuoden vanhan kuvan itsestäni kotonuhjakkeena. Kuva on nimetty "Eläkkeellä". Silloin nukuin työväsymystä pois. Tämän kuvan myötä hyvää joulun odotusta kaikille lukijoille. Olkaa kilttejä, myös itsellenne! Älkää olko turhan tehokkaita.♥



Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin , avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti pal...