Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa.
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.
Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta.
Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste, jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.
Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.
Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi.
Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.
Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.
Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.
Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.
Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä LP-levyjen ja vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät?
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.
Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.
Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.
Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?
Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut?
