Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matti Nykänen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matti Nykänen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. helmikuuta 2019

Matin muistolle


Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
( Matti Nykäsen aforismi )

Olen etsinyt blogistani postausta Matti Nykäsen aforismeista kootuista kirjoista, mutta ei löydy kuin pieni maininta erään kirjoituksen lopussa. Kai olen sitten vain keskustellut niistä jossain. Muistan ainakin lainanneeni eräässä keskustelussa juopottelusta Matin lausetta siitä, miten hänen juomisensa kyllä huomataan, mutta ei hänen janoaan.  

Olen lukenut ne pikku kirjaset kaikki ja löytänyt paljon vakavia mietteitä. 
Yksi kirja minulla on hyllyssäni, Juha Veli Jokisen toimittama Elämä on laiffii vuodelta 2006.

Poimin muutamia kohtia tästä kirjasta. 

Kieltämättä en olisi jaksanut elää, jos olisin tiennyt, mitä elämänkaaressani tapahtuu.

Ehkäpä kärsimys täällä on helpotus taivaassa. 

Kaiken kävin läpi, mulla oli aikaa keskittyä rukoukseen. Vanhemmiten olen alkanut pyytää armoa mua loukanneille - ja itselleni ymmärrystä heitä kohtaan.  

Muille olen antanut anteeksi, mutta en itselleni. Olen ollut niin monessa mukana, ettei sitä tajua itsekään. 

Kaksi ensimmäistä on mäkimontussa ajateltua ja kaksi jälkimmäistä vankilassa. Aiemmista kirjoista muistan mm. sellaisen asian, että alkoholia juomalla mäkikotka peitti nälän tunteen. Mäkihyppääjienhän pitää olla kevyitä, että pystyvät liitämään. Lennä Nykäsen Matti, lennä...

En ole koskaan seurannut paljon urheilua. Olen ollut kiinnostunut Matti Nykäsestä erikoisena persoonana. En tiedä ketään julkisuuden henkilöä joka olisi joutunut niin paljon nöyrtymään ja joka olisi pyytänyt niin paljon anteeksi yksittäisiltä ihmisiltä, toimittajilta ja usein jopa koko Suomen kansalta. 

Katsoin eilen uusintana näytetyn Harkimoiden, Hjalliksen ja Joelin, ohjelman, jossa he haastattelivat Mattia ja hänen vanhaa äitiään. 
Matti kiitteli ohjelman lopussa sydämellisesti haastattelijoita siitä, että häntä ei tässä haastattelussa kiusattu. Keskustelu oli arvostavaa, kuten pitääkin - kuten olisi aina pitänyt. 
Se, että nyt Matin äkillisen poismenon jälkeenkin on kirjallisessa blogimaailmassa levitetty häntä halventavaa kirjoitusta, on aivan käsittämätöntä ja hirviömäistä. Tunneäly, tilannetaju, vainajan ja läheisten surun kunnioitus - miten tällaiset itsestäänselvät asiat voivat olla ihmisiltä kateissa! 

On hienoa, että maailman parhaan mäkihyppääjän muistoa kunnioitetaan eri tavoin mediassa ja muualla. Matin synnyinkaupungissa Jyväskylässä on ollut suruliputus ja hänen nimikkomäkeensä on viety kynttilöitä.

Itse suoritus on enemmän kuin mitali. Se on vain jonkinlainen korvaus. 

Ei se lapsuusajan kaveri uskaltanut koskaan ponnistaa täysillä. Eikä lähteä isoon mäkeen. Ehkä se teki kuitenkin kaikkein viisaimmin. 

Keikoilla porukkaa on kuin pipoo - mutta usein minulla on tunne että ei ole ketään ympärillä. 

Matin äidin, siskojen ja muiden läheisten suru on suuri. Otan osaa. 
En tiedä, millaista olisi menettää oma lapsi, voiko sen pahempaa olla, mutta tiedän, mitä on menettää kesken lapsuuden äiti ja heti hänen jälkeensä veli. Pohjattoman haikeaa. 

Luin juuri Antti Eskolan kirjan Vanhanakin voi ajatella. Vanha tutkija jättää siinä jäähyväiset lukijoilleen. Hän kirjoittaa loppuun saakka, koska kirjoittaminen on hänelle kuin Matille hyppääminen, 'itse suoritus'. 
Olen Eskolan kirjan jälkeen aloittanut Katriina Huttusen teosta Surun istukka, jossa Huttunen kertoo masentuneen tyttärensä itsemurhasta, omasta surustaan ja mielenterveyden hoidon huonosta tilasta Suomessa. 
Nämä ovat  molemmat tärkeitä kirjoja. Kuolema on osa elämää. Se on takaseinä, jonka olemassaolo saa arvostamaan elämää.




torstai 22. lokakuuta 2015

Kirjamessuiluni historiaa, tulppaaneista ja orvokeista


En ole oikein messuihminen. En käy millään muilla messuilla kuin kirjamessuilla. Kerran kokeilin matkamessuja, mutta en saanut niistä irti paljon mitään. Matkoja on paljon hauskempi suunnitella netissä kuin jonkin mainospöydän ääressä hälinässä.

Helsingin Kirjamessuilla olen käynyt lähes joka vuosi siitä asti, kun niitä on järjestetty, siis 2001 alkaen. Teen aina hyvän suunnitelman ja pyrin näin muokkaamaan messuista itselleni kirjallisuusseminaaria muistuttavan tapahtuman. Viime vuonna vietin paljon aikaa yläkerran saleissa Aino ja Kullervo, joissa on suljettava ovi ja kulloinenkin haastattelu tai keskustelu kestää yleensä tunnin. Pöytien ääressä haahuileminen ja keskustelunpätkien kuuntelu seisaaltaan jää siis minulta aika vähälle. Kivaa sekin on, vähäisessä määrin.

Alkuun kävin messuilla vain lauantaisin, sitten venytin Helsingin reissuani yön yli. Eläkkeelle jäätyäni aloin lähteä liikkeelle jo torstaina. Oli hauska odottaa porttien aukaisua yhdessä koululaisryhmien kanssa ja mennä kuuntelemaan avajaispuhetta. Kaksi aktiivista päivää on minulla nykyään maksimi.

Olen lähtenyt monesti messuille yksin. Minusta on hauskaa kulkea yksikseni ihmisjoukossa. Pidän myös yksin matkustamisesta. Siltä varalta, että perheenjäsenet käyvät täällä, on lisättävä, että painotus on sanalla 'myös'. Perhematkat ja viime vuosien kolmen sukupolven matkat ovat olleet huippuihania!
Messuilla kävellessä yleensä aina törmää - minunkin "seminaarityylilläni" - johonkuhun tuttuun jopa Kuhmon ajoilta ja pääsee päivittämään kuulumisia. 
Tänä vuonna tiedämme jo tapaavamme ystävän, joka on tullut messuille Sodankylästä asti. 

Mieheni lähtee huomenna mukaan, kivaa! Teemme monipuolisen kulttuurimatkan. Suunnitelma on muotoutumassa. Näyttää siltä, että olemme messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Perjantai-iltana menemme katsomaan Slavan Kansallisteatteriin ja lauantain omistamme näyttelyille ja ystävien tapaamiselle.

Olen innoissani lähtökuopissa, oikein pikku matka edessä. Hotelliyöpyminen viehättää. On ylellistä mennä juuri petattuun vuoteeseen ja valmiiseen aamiaispöytään.

Eilisen Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Hanna Mahlamäki on otsikoinut kolumninsa "Kirjallisuus on portti ymmärrykseen" ja toteaa, että lukeminen kehittää empatiaa, jota ilman emme ole oikein edes ihmisiä.

Minä pyrin ilmeisesti kovasti ihmiseksi, koska empatia-aiheet vetävät puoleensa. En mene suurten nimien perässä. Susanna Alakoski ja Mathias Rosenlund kiinnostavat minua enemmän kuin Sofi Oksanen. Haluan myös joka vuosi nähdä ja kuulla messuilla esikoiskirjailijoita.

Miestäni kiinnostaa minua enemmän Venäjä-teema, mutta löytyi myös paljon samoja valintoja. Pitkä liitto tekee kaltaisekseen. 

Eräs kiinnostava aihe on perjantaina Kullervossa (Ah, kunnon salissa!) Saako sanoa? Minusta nykyään sanotaan liikaa, töräytellään mitä sattuu yhtään valikoimatta. Minusta ei siis tarvitsisi sanoa ihan niin paljon. Mitähän keskustelijat ovat mieltä?

Kansalaisopiston kirjoituspiirissäni on läksynä kirjoittaa jostain, mihin osallistui messuilla. Ehkä väsään jotain juuri tästä aiheesta, mitä saa ja ei saa sanoa. Se sopii hyvin elämäkertakirjoittamisen yhteydessä pohdittavaksi.

Ai, miksi minulla on kirjoitukseni alkukuvana tulppaanikimppu eikä kirja-aihetta?
No, löysin Matti Nykäsen lentävistä lauseista ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni kirjallisena korvamatona.
Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
Voi ... orvokillekin kiitos...! Sovellan tätä aivan kaikkeen. Kyllä leivos on leivos, mutta pullallekin kiitos! Kyllä sunnuntai on sunnuntai, mutta maanantaillekin kiitos! 


Nähdään messuilla kirjojen ystävät!


Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman ...