 |
| Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos! ( Matti Nykäsen aforismi ) |
Olen etsinyt blogistani postausta Matti Nykäsen aforismeista kootuista kirjoista, mutta ei löydy kuin pieni maininta erään kirjoituksen lopussa. Kai olen sitten vain keskustellut niistä jossain. Muistan ainakin lainanneeni eräässä keskustelussa juopottelusta Matin lausetta siitä, miten hänen juomisensa kyllä huomataan, mutta ei hänen janoaan.
Olen lukenut ne pikku kirjaset kaikki ja löytänyt paljon vakavia mietteitä.
Yksi kirja minulla on hyllyssäni, Juha Veli Jokisen toimittama Elämä on laiffii vuodelta 2006.
Poimin muutamia kohtia tästä kirjasta.
Kieltämättä en olisi jaksanut elää, jos olisin tiennyt, mitä elämänkaaressani tapahtuu.
Ehkäpä kärsimys täällä on helpotus taivaassa.
Kaiken kävin läpi, mulla oli aikaa keskittyä rukoukseen. Vanhemmiten olen alkanut pyytää armoa mua loukanneille - ja itselleni ymmärrystä heitä kohtaan.
Muille olen antanut anteeksi, mutta en itselleni. Olen ollut niin monessa mukana, ettei sitä tajua itsekään.
Kaksi ensimmäistä on mäkimontussa ajateltua ja kaksi jälkimmäistä vankilassa. Aiemmista kirjoista muistan mm. sellaisen asian, että alkoholia juomalla mäkikotka peitti nälän tunteen. Mäkihyppääjienhän pitää olla kevyitä, että pystyvät liitämään. Lennä Nykäsen Matti, lennä...
En ole koskaan seurannut paljon urheilua. Olen ollut kiinnostunut Matti Nykäsestä erikoisena persoonana. En tiedä ketään julkisuuden henkilöä joka olisi joutunut niin paljon nöyrtymään ja joka olisi pyytänyt niin paljon anteeksi yksittäisiltä ihmisiltä, toimittajilta ja usein jopa koko Suomen kansalta.
Katsoin eilen uusintana näytetyn Harkimoiden, Hjalliksen ja Joelin, ohjelman, jossa he haastattelivat Mattia ja hänen vanhaa äitiään.
Matti kiitteli ohjelman lopussa sydämellisesti haastattelijoita siitä, että häntä ei tässä haastattelussa kiusattu. Keskustelu oli arvostavaa, kuten pitääkin - kuten olisi aina pitänyt.
Se, että nyt Matin äkillisen poismenon jälkeenkin on kirjallisessa blogimaailmassa levitetty häntä halventavaa kirjoitusta, on aivan käsittämätöntä ja hirviömäistä. Tunneäly, tilannetaju, vainajan ja läheisten surun kunnioitus - miten tällaiset itsestäänselvät asiat voivat olla ihmisiltä kateissa!
On hienoa, että maailman parhaan mäkihyppääjän muistoa kunnioitetaan eri tavoin mediassa ja muualla. Matin synnyinkaupungissa Jyväskylässä on ollut suruliputus ja hänen nimikkomäkeensä on viety kynttilöitä.
Itse suoritus on enemmän kuin mitali. Se on vain jonkinlainen korvaus.
Ei se lapsuusajan kaveri uskaltanut koskaan ponnistaa täysillä. Eikä lähteä isoon mäkeen. Ehkä se teki kuitenkin kaikkein viisaimmin.
Keikoilla porukkaa on kuin pipoo - mutta usein minulla on tunne että ei ole ketään ympärillä.
Matin äidin, siskojen ja muiden läheisten suru on suuri. Otan osaa.
En tiedä, millaista olisi menettää oma lapsi, voiko sen pahempaa olla, mutta tiedän, mitä on menettää kesken lapsuuden äiti ja heti hänen jälkeensä veli. Pohjattoman haikeaa.
Luin juuri Antti Eskolan kirjan Vanhanakin voi ajatella. Vanha tutkija jättää siinä jäähyväiset lukijoilleen. Hän kirjoittaa loppuun saakka, koska kirjoittaminen on hänelle kuin Matille hyppääminen, 'itse suoritus'.
Olen Eskolan kirjan jälkeen aloittanut Katriina Huttusen teosta Surun istukka, jossa Huttunen kertoo masentuneen tyttärensä itsemurhasta, omasta surustaan ja mielenterveyden hoidon huonosta tilasta Suomessa.
Nämä ovat molemmat tärkeitä kirjoja. Kuolema on osa elämää. Se on takaseinä, jonka olemassaolo saa arvostamaan elämää.
