Luen lehtiä: jään miettimään, kyseenalaistan, pidän sekavana... ja tadaa: onnellisuuslava!

Jääkukkia 19.01.26, Kuva: Ume

Otsikon mukaista tapahtuu harva se päivä. 
Minä luen yhä aamuisin kahta oikeaa painettua sanomalehteä. Moni sivu menee ohi itsestään selvänä, jos olen sattunut lukemaan samat uutiset jo verkkomedioista, mutta pitempiä esseetyyppisiä artikkeleita ja featurejuttuja luen vain paperilta.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla tammikuun lopussa oli artikkeli otsikolla "Tutkimus: Seksismi voi olla myös hyväntahtoista". Artikkelin Åbo Akademin tekemästä tutkimuksesta on kirjoittanut Matti Mielonen.

Olettamus tutkimuksessa on ollut, että huonommin parisuhdemarkkinoilla menestyvät miehet ovat taipuvaisia pahantahtoiseen seksismiin ja hyvin menestyvät miehet hyväntahtoiseen seksismiin.

Pahantahtoinen seksismi määritellään tässä tutkimuksessa ajatteluksi, jonka mukaan naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet ja silti pyrkimässä niskan päälle. No, se on selvä. 

Entä hyväntahtoinen seksismi? Minulle ei juttua edes useamman kerran lukiessa ole selvinnyt, mitä se on. Aloin epäillä, että se on sitä, mitä on ainakin tähän asti kutsuttu romantiikaksi.
Tutkija Catharina Walldén: "Se voi vaikuttaa myönteiseltä, mutta se vahvistaa huomaamatta perinteisiä sukupuolirooleja ja rajoittaa naisten toimijuutta suojelevan paternalistisuuden kautta."
Hyväntahtoinen seksismi siis lähtee siitä ajatuksesta, että miehet huolehtivat naisista ja suojelevat heitä, eikä se ole hyvä.
"Tämä lisää naisten riippuvuutta miehistä ja saa eriarvoisuuden näyttäytymään luonnollisena. Se hidastaa todellista tasa-arvoa", Walldén muistuttaa. 

Siis kun miehet suojelevat naisia ritarillisesti, kantavat naisten painavia laukkuja ja luovuttavat takkinsa palelevan naisen hartioille, niin sekö hidastaa tasa-arvoisuuden kehittymistä. 
Jos tämä on paheksuttavaa, niin sitten suuri osa romanttisista elokuvista ja maailmankirjallisuudesta joutaa tuomiolle! 
Minusta tässä sekoitetaan ja hämärretään asioita. Huolehtiminen kuuluu romantiikkaan, ja myös naiset suojelevat ja hoivaavat miehiä, eri tavalla vain. Mitä vaaraa toiselle ihmiselle osoitetussa välittämisessä on?
Sitäpaitsi, miehillä on enemmän lihaksia kuin naisilla, joten he jaksavat kantaa painavia tavaroita paremmin ja lihaksethan pitävät kehon lämmön korkeammalla.
Mikä olisi se "todellinen tasa-arvo"?  

Tyypillistä, että juuri Suomessa kiinnostutaan tällaisesta tutkimuksesta. 
Nyökyttelinkin pari päivää myöhemmin lukiessani HS:n Elämä & hyvinvointi -sivujen juttua "Turhan kylmä kulttuuri". Jutun on kirjoittanut Kira Gronow ja hän haastattelee siinä suomalais-kreikkalaista Aino Mavrigianikisia, joka on sitä mieltä, että suomalaisesta arjesta puuttuu lähes täysin "eros". Suomalaiset rakastavat etelässä lomaillessaan näkemäänsä käyttäytymistä, johon kuuluu lämpimiä katsekontakteja, pientä kujeilua ja viatonta flirttiä ja tempautuvat ehkä itsekin mukaan ystävälliseen, rentoon tyyliin, mutta eivät tuo sitä mukanaan lomatuliaisina vaan muuttuvat totisiksi ja pidättyväisiksi jo lentokentällä.

No, sehän on tietysti tämä pakkanen, joka jähmettää meitä ja sulkee meidät sisätiloihin.
Suomessa on myös pitkään ajateltu, että kaupunkielämään kuuluu viileä käyttäytyminen ja että on jotenkin moukkamaista puhua ja varsinkaan "avautua" asioistaan tuntemattomille. Tämä on mielestäni muuttunut jo paljon.
Olen myös lukenut, että virolaisten mielestä Suomessa ollaan paljon rennompia ja hymyilevämpiä kuin Virossa.
Kaikki Venäjällä käyneet (silloin kun siellä vielä käytiin) tuntevat varmaan  sikäläisen lähes koomisen töykeyden asiakaspalvelussa. 

Lopuksi positiivinen uutinen eilisistä Kouvolan Sanomista: Kuntarahoituksen Onnellisuusrahasto jakaa vuosittain 100 000 euroa hankkeelle, joka parhaiten parantaa yhteisöllistä onnellisuutta ja - jee, Kouvola sai sen tänä vuonna onnellisuuslavaa varten!
💞 Onnellisuuslava!💞
Se on henkilö- tai pakettiautolla siirrettävä, koottava esiintymislava, jolla viedään tapahtumia niille ihmiselle, joille osallistuminen on muutoin vaikeaa. Kouvola on koko Suomen kylärikkain kunta, jossa monella on pitkä matka keskuspaikkojen kulttuuritaloille, mikä varmaan vaikutti idean palkitsemiseen. 
En ole aiemmin tiennytkään Onnellisuusrahastosta, ihanaa että sellainen on olemassa.

Tänään oli valoisa päivä. Auringon lämpö jo tuntui kasvoilla pikkuisen, kun tuuli oli selän takana. Ilahduin.

 

Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.

 

Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Tarina ei ole kuollut, eihän - ja taasko me olemme onnellisimpia?

Ali Smithin Viides vuoden aika -romaanin
takakannesta

Aina silloin tällöin kirjallisuuskeskusteluissa on noussut esiin ennuste perinteisen romaanin kuolemasta. Viimeksi huomasin tätä ajattelua viime sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa:"Romaani on kirjallisuuden muotona jäänyt menneisyyden vangiksi. Elämä ei seuraa draaman kaarta, jossa lopussa odottaa jonkinlainen tyydytys tai lunastus." Sitaatti on toimittaja Eleonoora Riihisen artikkelista Menestyskirjailija rikkoi romaanin, ja tämä Riihisen romaanitaiteen uudistajaksi nimeämä kirjailija on Rachel Cusk. 

No, joo. Yksi asioista joista olen aika varma on se, että elämä on täynnä draaman kaaria. Tarina tuskin käy koskaan vanhanaikaiseksi kirjallisuudessa tai muussakaan taiteessa, koska elämä on tarina ja tarinaa. Vuorokausi muodostaa kaaren aamusta seuraavaan aamuun ja vuodenaikojen vaihtuminen myös. Ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on oma tarinansa, jonka sisällä on lukuisia erillisiä tarinoita: rakastumisia, lapsen syntymä, sairauden kokeminen, työpaikka ja siitä lähteminen, pako sodan tieltä, muutto, ihmissuhteiden juonelliset koukerot.   

Kuten alkukuvani lause kertoo tarina ei koskaan lopu loppupisteeseensä, ei elämässä eikä romaanissa. Tyydytys tai lunastus, katharsis, alun ja lopun kauniisti yhteen sitova asia - kaikki nämä ovat väliaikaisia ja jonkin uuden alkuja. Hyvä tarina jatkuu lukijan mielessä. Mitä tapahtuu, kun lapsi on syntynyt? Entä kun sota jää taakse ja pakolainen pääsee viimein perille uuteen kotimaahan? Tarina on kysymys. 
Ali Smithin kirjassa, jonka takakannesta kuvasin tuon tekstin, on tarina korona-ajasta ja sen sisällä tarina menneisyydestä yli viisisataa vuotta sitten. Molemmat tarinat sisältävät kysymyksen, johon lukija saa vastata.  

En ole vielä lukenut Cuskin uusinta romaania Kulkue, jossa HS:n jutun mukaan ei ole jäljellä mitään perinteisestä romaanista, mutta olen selaillut muutamien muiden kirjailijoiden kokeellisia romaaneja, jotka koostuvat erillisistä tekstin pätkistä. Näiden kirjojen lukuohjeeksi on annettu lukea sieltä täältä, ei järjestyksessä, ja tarkoitus on, että lukijalle aukeaa näin lukemalla kuva ajastamme. Näin olen tehnytkin, selaillut, mutta oloni on jäänyt tyhjäksi, kuten usein nettisivuja tai kuvalehtiä silmäillessä. 
Aion tutustua Cuskin kirjaan, vaikka Riihisen artikkeli ei minua juurikaan siihen houkuttele. Kirja on varauslistallani kirjastossa.  

Pidän romaaneissa ja muussa taiteessa usein siitä, että ne näyttävät historiaa ja kerroksia. Onko tarinattomuus myös historiattomuutta, jos siinä ei seurata minkään tai kenenkään kasvua ja muuttumista?

Olen lukenut Cuskin omaelämäkerrallisen Ääriviivat-trilogian, jossa on paljon esseemäistä pohdiskelua äitiydestä, avioerosta ja kirjailijuudesta. En koe näitä teoksia erityisen kokeellisiksi, ja minulle niistä  teksteistä on kyllä syntynyt lukiessa tarina. Tarinalla on tapana muotoutua. Jos Kunnia on samantyylistä, niin varmaan pidän siitä.

Haluan puuttua vielä toiseen kohtaan lehtijutussa: "Cusk sanoo, että hän kirjoittaa edelleen naiseudesta, koska 'se ei ole vieläkään täydellisen vapauden tila'."
Elääkö meistä kukaan täydellisen vapauden tilassa? Onko kukaan koskaan ihmisen historiassa elänyt täydellisen vapaana? Ehkä vanhassa myytissä Aatamin ja Eevan elämästä paratiisissa ennen syntiin lankeamistaan. Ehkä romanttisissa utopioissa, joissa on valittu elää erossa järjestäytyneestä yhteiskunnasta jossain trooppisella saarella.

Tästä pääsen uutiseen Suomen sijoittumisesta kahdeksannen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.
Siis, jihuu, hurraa - me täällä pohjan perukoilla olemme taas kerran kaikkein tyytyväisimpiä oloihimme! Missä on spontaanit juhlat, laulu ja tanssi?
Tässäkö se avain onkin: eipä hötkyillä. 

Olen viehtynyt jostain lukemaani ajatelmaan tyytymisen tuomasta onnesta:
Jos ei saa haluamaansa, pitää opetella haluamaan saamaansa. 

Ihminen on onnellisempi, jos hän ei tavoittele täydellisyyttä missään asioissa: täydellistä vapautta, kauneutta tai kylpyhuonetta; täydellistä aviopuolisoa ja lapsia... 

Realismi (arvopohjainen ilman muuta) on aika hyvä tapa katsoa maailmaa.
Katselin muinoin (80-luvulla) ekaluokkaa käyvän poikamme kouluvihkoa, jossa oli kirjoitusotsikko Kotini ja sen alla pojan kirjoittamana yksi ainoa lause: "Hanasta tulee vettä ja aina saa ruokaa." Kysyin, mikä tehtävä tämä oli. Poika selitti, että se on semmoinen kirjoitus, jossa sai kertoa, mitä hyvää omassa kodissa on. Jaahas. Pojasta tuli kirjoittava aikuinen. Olivat vielä viereisessä pulpetissa istuvan kaverin kanssa pähkäilleet ja kirjoittaneet kumpikin saman. Elämän perusasioita.  

Minulla on yksi omakuva, jossa olen oikein onnellinen. Se oli joskus profiilikuvananikin. Otin kuvan auton peilin kautta sen jälkeen kun olin tullut ensimmäisestä syövän vuositarkastuksestani ja kuullut, että kaikki oli hyvin. 
Kysymys: tarvitsemmeko me uhkia ja niistä pelastumista, että muistaisimme olla onnellisia? Ilmeisesti.

Hyvää kansainvälistä onnellisuuden päivää - ääh, jo illassa, joten: Onnellisia päiviä meille kaikille!

Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24

Olen lukenut sunnuntaipäiväni ratoksi Merete Mazzarellan kirjaa Syksystä syksyyn, jäänyt miettimään sen mieleeni nostamia asioita, tukenut flunssaoireista miestäni, käynyt kaupassa ja muistellut edelleen taannoista Istanbulin matkaa.
Kaikki kunnon kirjabloggajathan ovat nyt kirjamessuilla tai vähintäänkin katselevat striimejä. Heard It, Seen It, Done It - onko se jonkin albumi nimi - joskus vain kyllästyy. 

Mazzarella lainaa ensimmäisen koronavuoden aikana kirjoittamassaan kirjassa paljon muita henkilöitä. Poimin polveilevasta tekstistä seuraavan Henry Miller -sitaatin: "Matkan määränpää ei ole paikka, vaan uusi tapa suhtautua asioihin."

Istanbulin matkalla ihmisiä katsellessani aloin uskoa vahvemmin kuin ennen siihen tutkimustietoon, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jo ties monennenko kerran - seitsemännen. 
Aluksihan me Suomessa naureskelimme sijoituksellemme, mekö mutrusuut muka, sitten aloimme järkeillä, että se onnellisuus taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa paljolti onnekkuutta. Meillä on puitteet, joissa olisi syytä olla onnellinen; olemme onnekkaita, kun saamme syntyä hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunta pitää meistä huolen, on tilaa ja luontoa kaikille, esteettömiä virkistyspolkuja, ilmaiset marjatkin metsissä. Mikähän siinä on, että meillä on silti niin paljon tyytymättömiä?

Istanbulissa silmääni pistivät vanhat miehet töissä ja kerjäämässä. Oli roskien kuljettajia ja myös roskakorien penkojia, punnitsemista vaa'an kanssa tarjoavia, kenkien lankkaajia ja yhtä tai kahta tuotetta kauppaavia miehiä, nuorempiakin. Kauppatavaroina oli usein takki tai muovikoruja.
Jalkakäytävät olivat kuluneita ja toisin paikoin jalkakäytävää ei ollut nimeksikään. Piti katsoa jalkoihinsa tiilten ja kuoppien varalta. Mietin, miten liikuntarjoitteiset kulkevat, jäävät varmaan kotiin. 

Kuva: Ume

Minulla on joskus 90-luvulla rantalomalla Alanyassa itsestäni otattamani kuva, jossa seison vaa'alla näytellen kauhistunutta. Vieressä jalkakäytävällä istuu vaa'an vartija, pikkuinen söpö poika, olisko viisivuotias fetsi päässä. Silloin pidin kuvaa hauskana - voi minua.
Nuo fetsithän muuten kiellettiin Turkissa Atatürkin länsimaistamisuudistuksissa, kuten kaikki muukin perinteinen pukeutuminen. Silti jollain vanhalla miehellä oli vieläkin (vai uudelleenko) fetsi ja naisryhmässä yhdellä hiukset vapaana, toisella huivi niskasta solmittuna ja kolmannella kaikin puolin peittävä asu. 

  

Kuva: Ume

Kuva: Ume

  

Simit-rinkelit ovat Turkissa suosittu välipala ja myyntikärryt ovat
toiminnassa aamusta iltamyöhään.
Kuva: Ume

Katukoirat olivat tottuneita ihmisiin.
Kuva: Ume

Turistit ja matkainfluensserit kuvasivat ostamiaan tuotteita. 
Kuva: Ume

Hyvä tapa katsella kaupunkia on istua kahviloissa katselemassa mitä sisällä ja ulkona tapahtuu. 

Mielikahvilamme oli kolmikerroksinen konditoriakahvila, joka oli niin kapea, että ulos mahtui vain yksi pöytä, myyntitilaan ei yhtään ja kahdessa kerroksessa oli kummassakin tilaa yhdelle isommalle pöydälle ja pienelle kahden hengen pöydälle ikunan edessä. Perheyritys ilmeisesti, koska kahvilassa näyttivät hääräävän äiti ja isä ja tytär tuli koulun jälkeen viettämään sinne aikaansa. Äiti oli äärimmäisen nopea. Hän palveli kahta kolmea asiakasta yhtä aikaa, myi kahvin valmistuessa toiselle asiakkaalle leivonnaisia ja kääri kolmannen ostoksia. 

Teenmyyjät on yleinen näky Turkissa. Nämä myyjät,
yleensä kaikenikäisiä miehiä, puikkelehtivat taitavasti
mitä ahtaimmissa tiloissa. 

Betro Burger tarjoili todella maistuvia burgereita, aivan erilaisia
kuin kansainvälisissä ketjuravintoloissa, umpipiirakoita,
sisällä pihvi, jonka mausteena mm. tilliä. 
Kuva: Ume

Jaahas, eksyin näin pitkälle matkaelämyksiini. Nyt se matka lienee taputeltu (mikä sanonta!) ja lähden tästä pelistä pois. - Noin!

Basaarista poistumassa
Kuva: Ume

Ja mitä vielä?
Niin, Mazzarellan tuotannossa ihmettelen sitä, että hän on jo parikymmentä vuotta kirjoittanut omasta vanhenemisestaan ja vanhenemisesta yleensä. Ensimmäinen näitä teoksia oli vuonna 2000 julkaistu Då svänger sig sommaren kring sin axel: Om konsten att bli gammal, suomennos Kun kesä kääntyy: Vanhenemisen taidosta vuosi myöhemmin. Hän oli tuolloin vasta 55-vuotias. Syksystä syksyyn-kirjassa vuodelta 2021 hän kyllä sanoo, ettei tiennyt silloin vielä mitään vanhana olemisesta. 

Tässä yhtenä päivän koin yllättäen kaupassa lastenvaateosastolla haikean hetken. Tunsin kipeästi, miten hienoa olisi olla uudelleen nuori nainen ja synnyttää vauva - nyt kun on saatavilla näin suloisia vaatteitakin. Ostin lohdutuksekseni kirppikseltä Mark Levengoodin ja Unni Lindellin lasten kanssa käydyistä keskusteluista kokoaman kirjan Ystävä sä lapsien anna villoja. 

Anton, 6 v toteaa viisaasti: "Aikuiset tarvitsee lapsia siihen, että niillä olisi hauskempaa."

Ja Louise 7 v erittäin tarkkanäköisesti: "Aikuiset saavat syödä niin paljon karkkia kuin haluavat, valvoa niin myöhään kuin haluavat ja panna niin paljon meikkiä kuin haluavat. Mutta on ihan kamalaa, että ne eivät ikinä halua."

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa - pitkää, muistittehan siirtää kellot, ne jotka eivät siirry automaattisesti. 
Minä olen kerran myöhästynyt bussista kesäajan takia keväällä, kun siirto on tunnilla eteenpäin. Oli niin hyvät keskustelut kyläillessä, että emme muistaneet moista pikkuasiaa. Valvoimmekin varmaan R:n kanssa niin myöhään kuin halusimme.

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa!

 

Suomi on valikoitunut maailman onnellisuusraportissa 7. kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Missä on kansanjuhlat? 
- No, ei me olla semmoisia. Ai, niin jääkiekon mestaruutta on kyllä juhlittu niin, että pokaalikin on saanut lommoja. Eikö me oikein uskota tähän, eikö vieläkään?

Raportti pohjautuu paitsi tehtyyn kyselyyn myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden muuhun tarkasteluun.
143 maassa on valittu mahdollisimman monipuolinen noin tuhannen asukkaan otos ja valittuja on pyydetty arvioimaan omaa tilannettaan kymmenessä asiassa asteikolla 0 - 10. 
Onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen avulla: tulot, sosiaalinen tuki, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys. Kolmen vuoden tuloksista on laskettu keskiarvo, jossa Suomen elämäntyytyväisyyden pisteluvuksi on saatu 7,7 . Muut 10 onnellisimman joukkoon päässeet ovat muut pohjoismaat, Israel, Alankomaat, Luxemburg, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti. Heikoimmin on sijoittunut Afganistan, jonka onnellisuuspisteet ovat vain 1,7.  

Minusta tämä tulos on ymmärrettävä. Meillä on turvallinen hyvinvointiyhteiskunta edelleen, korkea elinajanodote, luottamus oikeuslaitokseen ja vapaa media. Meillä on myös tilaa ja luontoa jokaiselle, lähes ilmainen koulutus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä valintoja. 
Poliittisilla linjauksilla tilanne voidaan muuttaa. 

Erittäin huolestuttava asia on nuorten onnellisuuden lasku, joka näkyy tilastoissa eniten Pohjois-Amerikassa, mutta vahvana myös Länsi-Euroopassa.
Jos Suomessa kysely olisi tehty vain alle kolmikymppisille, niin eipä olisi oltu kärjessä. Miksi nuoremme ovat niin onnettomia ja näköalattomia? Mitä pitäisi tehdä toisin?  

On tärkeää tarkastella myös niitä maita, joilla tuossa raportissa mitattu onnellisuus on lisääntymässä: Serbia, Bulgaria, Latvia ja Kongon tasavalta. 

Luin hiljattain Heli Laaksosen mainion lehtikolumneista kootun teoksen Sekaherelmäpuu (2004). Siinä on paljon muun ohella hauskoja huomioita varsinaissuomalaisesta tavasta kehua vitsikkäällä tatsilla "suns mittä pahemppa vikka ol" ja ujostella itsensä esille nostamista "emmää tair enä mukka mahtukka". Olisko tässä vähättelevässä asenteessa jotakin tyytymiseen ja tyytyväisyyteen viittaavaa? 

Lainaan tänne loppuun Laaksosen kirjan lopetuksen, joka on kolumnista nimeltä Onk hyvä olla paha?

Tahrotank mee semne maailma, misä paha piretä hyvän? Myhäillä vaa et ihmisen täyty osat puales pittä. Ystävälline o hölmö - tarjo toisel karamelli, vaik vois itte syärä kaik. Vaikkei mun viäl pitäis olla siin iäs, ko vanhoi muistele, mää ole jo ruvennu ikävöimä niit aikoi, ko mukuli kasvatetti joskus tarpeettomanki ankarast, mut armeliail sanoil: toise huamio ottamine, omastas antamine, reilu peli. Jos mee karoteta lämmiä syrän, ymmärtävä miäl ja tahto autta toist ihmist, o meil eres jäänkylmä ja kivenkova elämä. 

PS Jälkiajatus.
Ovatko nuoremme enemmän digilaitteiden orjia kuin tajuammekaan? Kauhistuin sitä kuvaa, minkä HS:n toimittaja antoi taannoin lukiovierailustaan. Oppilaat eivät ole koronakarenssien jälkeen ryhtyneet enää juttelemaan keskenään, vaan kyhjöttävät kukin puhelimeensa tuijottaen. Pöytien sijaan hiljaiseen ruokalaan on rakennettu baaritiski, koska on huomattu, että oppilaat pelkäävät torjutuksi tulemista pöytiin mennessään niin paljon, että jäävät mieluummin pois lounaalta. Ennen piti kouluruokalassa puheenpulinaa hillitä, muistan.
Lucian rooliin ei ollut halunnut kukaan, koska edellinen Lucia oli saanut osakseen niin paljon somepilkkaa.  

PPS Koska en ikinä lopeta masentaviin ajatuksiin, niin... 
Juhlin Suomen sijoitusta ostamalla ihania leivoksia päiväkahville, jonka nautimme kunhan mieheni palaa mökkireissultaan. Hän on tarkistamassa, onko kaikki saaressa hyvin. Viestitti jo, että muutoin on, mutta huusin seinälle ripustettu kirpparilöytö, tsaari Aleksanteri II:n kuva, oli tippunut.


PPPS Ja vielä tämä:
Palasin teatterista. Kävin katsomassa paikallisteatterimme, Anjalankosken teatterin, esittämän Dario Fon farssin Näillä palkoilla ei makseta (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) ja ajattelin, miten tärkeä onnellisuutta tuova asia onkaan yhteinen nauru - kaikenlaisissa olosuhteissa.

Hyvästä elämästä, Kalevalasta ja Jaakko Teposta

Kuvasin tämän ikkunan takaa, ikkunalasissa on heijastuksia kadusta
ja kuvaajasta. Toivottavasti tekstistä saa selvän. 

 

Kun näkee tällaisen ilmoituksen kävelylenkillään kirjakaupan ikkunassa, niin tulee mieleen, että tuonnehan minun on mentävä. Mikä upeinta, kävi ilmi, että näitä lauantaitilaisuuksia on pitkin kevättä eri aihein.
Hyvä elämä, onnentunteet ja yhteiskunta, jossa on hyvä elää?

Reuna-yhteisö, johon kuuluu sekä rautaisia ammattilaisia että ryhmä vapaaehtoisia ja satunnaisia talkoolaisia, on tuonut kylällemme uutta kulttuurielämää ja ideoinut kivoja tapahtumia.
Reunan tilat ovat kodikkaat ja tapahtumat aina mielenkiintoisia, tämä uusin kuin minulle tehty, vaikka en ole osannut sitä kaivata.  

Pehtoorin (GöranTornaeus) maukkaan keiton nautittuani huomasin pöydän välikössä pinon vanhoja lehtiä. Selailin 1952-vuoden Suomen Kuvalehtiä, joissa oli juttuja Helsingin olympialaisista ja ihania kuvia herttaisesta missistämme Armi Kuuselasta. Sitten tartuin Emäntä-lehteen vuodelta 1957 ja pysähdyin erään Liina Pulliaisen kirjoittamaan kolumniin Elämännäkemys ja sen pariin virkkeeseen.
"Katsellessamme aina vain omasta ahtaasta akkunastame, luulemme siihen sektoriin sisältyvän elämänkaikkeuden, itse jääden - keskiöön!
Elämänviisaus piileekin siinä, osaammeko oikein arvioida sijaintimme elämänkentässä." 
Kuinka sattuikaan, eikö tässä olekin vastaus hyvään elämään ja onnellisuuteen - oman sijainnin oikea arviointi elämänkentässä? Jätin lehden auki pöydälle ottaakseni tämän upean sitaatin esiin jossain vaiheessa keskustelua. 

Keskustelu oli antoisaa ja se kesti kolmisen tuntia, johdattelijana Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Olli Sarpo. Myös kustantamon perustaja (ja paljon muuta) Tarja Tornaeus sekä filosofiaklubilaiset esittivät oivaltavia näkökulmia ja kysymyksiä. Meitä keskustelijoita oli juuri sopivan verran, kaikki halukkaat pääsivät ääneen. 
Kerrattiin taustaksi Aristoteleen ajatuksia ja Maslowin tarvepyramidia. Pohdittiin, että elämä on hyvää, kun se on ihmisen mittaista, vertailtiin elämää demokratiassa ja autoritatiivisissa oloissa ja pohdittiin, mikä on se paikka jossa kukin on onnellisimmillaan. 

Eräs tunisialaistaustainen henkilö, kokki ammatiltaan, kertoi ymmärtävänsä, miksi suomalaiset on arvioitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Hän sanoi jopa, että monessa maassa työskennelleenä asia on hänelle päivänselvä: suomalaiset ovat vaatimattomia. Sveitsissä kokatessa hän oli saanut aina lisää vaatimuksia ja ottanut vastaan valituksia, Suomessa ei, koska ihmiset eivät odota mitään erityistä. Suomalaiset ovat jopa niin vaatimattomia, että eivät voi uskoa saamaansa onnellisuussijoitusta.

Minusta meidän onnellisuussijoituksemme johtuu eniten kaikista niistä hyvinvointivaltion luomista puitteista, joita meillä on onnellisina olemiseen. Onnellisuusmittareissa onnen edellytyksillä on iso osuus.
Yhteiskunta pitää huolta fysiologisista tarpeistamme ja turvallisuudesta ja pyrkii auttamaan myös sosiaalisten tarpeiden täyttämisessä, mutta elämisen tarkoitus ja mielekkyys jokaisen on löydettävä itse. 
Olemmeko me suomalaiset onnellisia? Tyytyväisiä ja elämänhaluisia?
Me emme kyllä näytä laumana kovin onnellisilta tuolla kadulla viimassa talsiessa. Mutta onko sekin sitten onnea, ettei tarvitse olla niin kohtelias, että hymyilisi vastaantulevalle ja pitäisi ovea auki perässään tulevalle? Ei, kyllä se on kohteliaisuuden puutetta. Eräs keskustelijoista sanoikin, että jos hänen lapsuudessaan nuori ei olisi avannut ovea vanhalle ihmiselle, niin siitä olisi ilmoitettu hänen vanhemmilleen. Nykyään ollaan vapaita säännöistä. Yksilöllisyys, oma rauha ja oma hyvinvointi ovat tärkeitä, huomaavaisuus ei niinkään.
Roman Schatz on lohkaissut, että suomalaiset arvostavat toisen yksityisyyttä niin paljon, että eivät halua häiritä hänen rauhaansa tervehtimällä.   

Missä olen onnellinen?
Minä tunnen oloni merkitykselliseksi lukiessa ja kirjoittaessa, saan syviä onnen tunteita kahlatessani lämpimässä meressä (silloin kun pääsen Välimerelle) ja rakastan olla kotona. Kuvastavatko nämä vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä? Ehkä, en ainakaan osaa toivoa mitään luksusta, enkä nauttisi sellaisesta. Voin kyllä haaveilla lottovoitosta, jolla kustantaisin koko Mentula-klaanin Välimerelle yhteiselle lomalle, mutta tiedän, että se on epätodennnäköistä ja olen tyytyväinen tähän mitä minulla on. 
   

Tänään on Kalevalan päivä. Olen päivän kunniaksi lukenut osia eepoksestamme. Kirjan loppuhan on huikea. Marjatta-neito (neitsyt Maria-myytti) tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, josta tulee suuren Väinämöisen haastaja ja syrjäyttäjä.

"En mä portto ollekana, 
Tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallanlenki, 
Väki Väinämöisellenki."

Väinämöinen luovuttaa ja häipyy veneellään"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin", mutta soitto jää.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa. 

Jaakko Teppo, trubaduuri ja viihdetaiteilija kuoli toissapäivänä 26.2.
Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran laulun Hilma ja Onni ja olin pakahtua laulun surullisuudesta. Onni on jäänyt yksin pientilalleen, kun häneltä vei Hilman parempi mies, Onni Laukkanen, "se kylän ravattisonni". 
Ajelimme tänään mieheni kanssa uimaan Valkealaan, vähän kauemmas vaihteeksi, ja kuuntelimme koko automatkan Jaakko Tepon lauluja, joista monet ovat hyvin yhteiskunnallisia ja vähäosaisten puolella. Pilkillä-biisissä Ryynäs-Topi on jäänyt työttömäksi, kone on korvannut miehen ja Topi pilkkii elääkseen, kun taas jotkut vain päivettyäkseen.  

Ja viereisellä reiällä ongittaa
Kylän pohatta laiska ja kiero
Onko ihme jos se enemmän kaloja saa
Siiman molemmissa päissä on liero 

Juuri ennen kuin muutimme Kuhmosta vuonna 2000 kävin Kuhmo-talolla konsertissa, jossa esitettiin Jaakko Tepon lauluja. Laulaja itse kävi myös tervehtimässä yleisöä lavalla, mutta ei esiintynyt, koska oli huonossa kunnossa sairastettuaan aivoinfarktin.
Eiköhän yleisössä istunut myös Toivo Ryynänen, Tepon laulujen samannimisen antisankarin esikuva, kuhmolainen koneenkuljettaja. Miehet olivat tavanneet armeijassa ja olivat pitkäaikaisia ystäviä.
Topin vaimo oli perhepäivähoitaja ja nuorin poikamme oli jonkin aikaa päivähoidossakin Ryynäsillä silloisen rivitalokotimme lähellä. 
Toivo kuoli koronapandemian alkuaikoina sairauskohtaukseen ja rouva Ryynänen (etunimeä en muista) pian hänen jälkeensä koronaan. 

Jaakko Tepon kuplettilauluissa on tallella paljon historiaa ja maalaiskulttuuria, joka on nykyään kadonnut. 
Ajat muuttuvat ja suomalainen kulttuuri muuttuu. 
Minusta on tärkeää muistella sen alkuaikoja ja vaiheita joista on tultu nykyisiin kulttuurin muotoihin. 

Elias Lönnrot kokosi Kalevalan suullisesti säilyneistä kansanrunoista kahdessa osassa nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista 1835–1836. Hän lopettaa eepoksensa juhlavasti jättäen jälkeensä tuleville tehtävän:

Oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi 
Laajemmille laulajoille, 
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa. 

Kuvasin Kalevalani HS:n Jaakko Teppo-sivun päällä.
Kirja on petroskoilaisen Karjala-kustantamon  julkaisema vuonna 1979.
Olen ostanut sen Kuhmon kalevalaisen kulttuurin keskuksesta Juminkeosta,
joka taisi olla silloin vielä nimeltään Kulttuurikornitsa. 

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään. 

Hyvää maailman onnellisuuden päivää 20.03.2023

 

Semmoinen on tänään, YK:n kymmenen vuotta sitten lanseeraama päivä. Miten tärkeää onkaan nostaa esiin onnellisuus!

Tämän päivän yhteydessä julkaistaan vuosittain laajaan haastattelumateriaaliin pohjautuva raportti eri yhteiskuntien onnellisuusasteesta. Raportissa mitataan toimeentuloa, terveyspalveluja, sosiaalipalveluja, vapautta toteuttaa itseään, korruptoimattomuutta ja anteliaisuutta. Suomi on tässä mittauksessa jo kuudennen kerran maailman ykkönen! Seuraavina on muita hyvän toimeentulon ja tasa-arvon maita. Viimeisinä listalla ovat köyhät väkivaltaisuuuksista kärsivät maat Afganistan ja Libanon. 

On turhaa romantisointia sanoa, että köyhä voi olla onnellisempi kuin hyvin toimeentuleva. Köyhyys ei tee kenenstäkään onnellista. Onnellisissa maissa ihmisten toimeentulon erot ovat pienet, onnettomissa korruption riivaamissa maissa isot.

Moni sanoo, että eihän me olla niin onnellisia, mökötetään, masennutaan ja tehdään itsemurhia.
No tutkimus ei mittaakaan ihmisten mielenlaatua vaan yhteiskuntia.
On onnekkaampaa syntyä Suomeen kuin Afganistaniin. 

Me suomalaiset emme näyttäydy kovin pirteinä ja riehakkaan iloisina ihmisinä. Me olemme vakavia ja usein väsyneitä. Itse asiassa meillä arvostetaan sitä, että ei naura turhaan ja että ymmärtää kantaa murhetta maailman tilasta ja tulevaisuudesta.
Me olemme myös kovia valittamaan mielipidepalstoilla ja vaatimaan aina vain parempaa palvelua, lyhyempiä työpäiviä ja jonotusaikoja terveydenhoidossa. Mutta eikö se olekin yksi muoto onnekkaana olemisesta, että on varaa marista pienistäkin asioista? Meillä ei kuolla nälkään tai siihen ettei sairauttamme hoideta, meillä on kansainvälisesti mitaten pitkät lomat, luonto lähellä jokaisella ja tilaa yksityisyyteen. 
Olemme onnekkaita ihmisiä, kun olemme saaneet syntyä yhteiskuntaan, joka pitää meistä huolta ja johon me voimme vaikuttaa. On paljon maita, joissa äänestämisellä ei ole mitään merkitystä. 

Olemmeko tottuneet liian hyvään? Odotammeko, että yhteiskunta ottaa kopin joka tilanteessa? Osaammeko pitää toisistamme huolta?

Yhteiskunnan apu, väljä asuminen ja yksityisyyden kunnioittaminen johtavat helposti yksinäisyyteen. Siihen meidän on kiinnitettävä huomiota. 

Nyt en ehdi pohtia tätä asiaa enempää, vaikka mieli tekisi. Lähden katsomaan Ylen suurta vaalikeskustelua.

Muistetaan, olemme syntyneet onnellisten tähtien alla, ollaan siis onnellisia - eikä pihdata jakaa sitä onnellisuutta, eikö niin? 

Iloisuudesta mallia antakoot Elina Ruohosen kisailevat koirat.  

Elina Ruohonen, Try me, 2010,
Überhund-näyttely

Toiveeni 2023

 

Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!

Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa

Luin peräkkäin mökillä Pekka Saurin muistelmakirjan Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän itselleen, ja samalla lukijalle, laatiman ohjenuoran Suunnitelma loppuelämän varalle. Ihan kuin kaksi viisasta, lempeää miestä olisi vaihtanut ajatuksia onnen tavoittelusta, ajasta, kuolemasta, luonnosta ja muista tärkeistä asioista. 

Ja kuinka suhteellista aika on, ja kuinka humahtaen se meitä vie: jos vuodesta 1954 Lauttasaaren Isollakaarella on nyt syksyllä 2020 kuusikymmentäkuusi vuotta, samat kuusikymmentäkuusi vuotta siitä vuodesta taaksepäin oli vuosi 1888, jolloin Vincent van Gogh leikkasi irti osan vasemmasta korvastaan riideltyään Paul Gauguinin kanssa eteläranskalaisessa bordellissa. Jack The Ripper puukotti Lontoossa hengiltä ainakin viisi naista ja Tshaikovski johti viidennen sinfoniansa ensiesityksen Pietarissa. Koomikko Harpo Marx ja nobel-kirjailijat T.S. Eliot  ja F.E. Sillanpää syntyivät, eikä kukaan vielä voinut aavistaa, että he tulisivat tekemään omanlaistansa historiaa jälkipolvien hyödyksi tai iloksi. 

Näin Pekka Sauri havainnollistaa ajan kulun. Huikeaa! 
Hän ideoi myös, että taas kuusikymmentäkuusi vuotta eteenpäin vuonna 2086 pääsemme yöjunalla Suomenlahden alitse kaikkialle Eurooppaan, monista kriiseistä on selvitty ja kansoista on tullut pakon edessä ystävällisiä toisilleen. 

Sekä Sauri että Mäkelä ovat melankolisia optimisteja. Molemmilla on lapsuuden muistoja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten he ajattelevat tänäkin päivänä. Molempien kirjoituksista tihkuu myötätunto, huoli ja aito ystävällisyys. 

Kulje ajan kanssa. Niin tutustut siihen. 
Näin kuuluu Mäkelän laatiman Huoneentaulun kohta 18. Hän kirjoittaa teesinsä ensin muotoon "Kulje ajan kanssa niin tutustut siihen", mutta huomaa sitten, miten voimakas merkitysero syntyy pisteen avulla. 
Muistaminen kiepauttaa ajan pyörää taaksepäin, armahtaa ihmisen ja kertoo, miten tämä on elänyt. Mutta vähitellen muistikin rapautuu, muuntuu, muuttuu. Lopulta mennyt vähitellen unohtuu, kun olemme oikein vanhoja. Vain lapsuus palaa ehkä vielä silloin. Se ilmestyy kuin uni, jonka kokee todeksi, vaikka tietää uneksi. 

Mäkelän kirjassa on kritiikkiä maailman sähköistymisestä ja työn muuttumisesta robottien rakentamiseksi ja huoltamiseksi. Kun yhä suurempi osa elämäämme on sähköstä riippuvaista, se tekee meistä myös yhä haavoittuvampia. 
Paperisiin kirjoihin minä yhä luotan, ne asettuvat aina lukijan armoille, kellahtavat kyljelleen kuin kesyt koirat. Niiden sisällä on tämä maailma ja muutama muukin. Hauraudestaan huolimatta ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. 

Ei, kyllä minun on kirjoitettava näistä kirjoista vielä erikseen. Molemmissa on niin paljon sellaista, mitä haluan pysähtyä mietiskelemään: Saurin häpeä, nöyryytys, erillisyyden synty ja Mäkelän robotit, pelko, sairaus ja kärsimys. Mäkelä kirjoittaa ihailemastaan Samuli Parosesta niin että menin heti kirjaston sivuille varaamaan Paroselta pari romaania. Olen lukenut vain hänen mietelausekokoelmansa Maailma on sana.  

Tällä erää Sauri saa lopettaa mietteeseensä onnen tavoittelusta.
Onnea, onnellisuuden tunnetta ei kannata tavoitella. Se tulee jos on tullakseen ja menee kun on mennäkseen. Siinä sitten harot onnesi perään. Merkityksen tavoittelu on otollisempaa. Onni voi sitten yllättää siinä samalla. Jos sattuu hyvä onni. 

Minulta unohtui tuosta kattauksestani aiheeseen sopiva lautasliina, jonka olin ottanut mukaan jostain kahvilasta. Se tänne loppuun.
Jos en palaa ennen juhannusta, niin toivotan jo nyt kaikille lukijoilleni iloista keskikesän juhlaa. 

Pidä toista kädestä

Kun luin blogiystäväni Ritan Kieltenopen kotiblogista kirjoituksen herttaisesta Muumi-lastenkirjasta ja sieltä lauseen "Kiva tehokas kurssi on kuin  päiväkoti", niin muistin, että minullahan on hyllyssä kirja, joka sopii tähän jatkoksi tai rinnalle, Robert Fulghumin omiksi jutuiksi nimeämistä kirjoituksista koostuva Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa.

Rita opettaa aikuisille ulkomaalaisille suomea. Se ei helppo tehtävä, koska oppilaat ovat hyvin eri tasoisia ja taustaisia ja saattaa olla, että opettajalla ja oppilaalla ei ole mitään yhteistä kieltä tai edes yhteistä kirjaimistoa. Silloin kuvakirjat ovat hyvä apu.
Ritan kirjoitukseen pääset tästä.

Robert Fulghum on oppinut lastentarhassa (nykyään päiväkoti) seuraavat asiat:
💗 Jaa kaikki.
💗 Pelaa reilua peliä.
💗 Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.
💗 Siivoa omat sotkusi.
💗 Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun. 
💗 Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
💗 Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.
💗 Vedä vessa.
💗 Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
💗 Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
💗 Ota nokkaunet iltapäivisin.
💗 Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
💗 Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
💗 Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin. 
💗 Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.

Ota mikä tahansa noista kohdista ja sovella se aikuismaailmaan: perheeseen, työpaikalle, kunnanvaltuustoon, eduskuntaan ja valtioiden välisiin neuvotteluihin. Eikö olekin hyviä ohjeita?
Pikkuleivät ja maito on amerikkalainen juttu, meidän aikuismaailmassa se olisi vahva kahvi ja leivos tai jopa lasillinen viiniä. 
Iltapäivätorkut kahvin päälle voisi johtaa hallituksellakin parempiin tuloksiin kuin yötä myöten palaveeraaminen.

Robert Fulghumin "omien juttujen kirja" sai alkunsa, kun lastentarha-teksti oli levinnyt ympäri maata ja hänen toimiessaan opettajana erään oppilaan kustannusoimittaja-äiti ryhtyi kyselemään, löytyisikö opelta muuta paperille pantua. Löytyi tietenkin.
Fulghum on sanonut, että hän on ennen kaikkea ajattelija. Elantonsa hän ansaitsi ennen kirjailijan uraa cowboyna, folklaulajana, IBM:n myyntimiehenä, ammattitaiteilijana, pappina, baarimikkona ja kuvaamataidon opettajana. 
All I really Need to Know I Learned in Kindergarten ilmestyi 1986 ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän kirjaa, jotka kaikki ovat päässeet New York Timesin bestseller-listoille. 

No niin, eipä muuta kuin kohti uutta viikkoa ja uusia seikkailuja Fulghumin ohjeet mielessä!

Päivän paras X

Erja Levikari, Leaves, 2020

Tämän päivän paras on mieheni muotoilu uutiseen siitä, että Suomi on julistettu neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi.

Kas tässä keskustelu Mentula residenssissä:

- Hei, täällä on YK:n raportti, Suomi on taas maailman onnellisin maa.
- Jaahas.
- Niin, suomalaisistahan tässä ei sanota mitään - SUOMI on maailman onnellisin.

Hyvä uutinen, ja vielä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Ollaan nyt tyytyväisiä, että ei eletä Canthin aikoja tasa-arvon suhteen, vaan tasokasta  vuotta 2021. Puutteita on, aina pitää mennä eteenpäin, mutta kyllä meidän pitää välillä muistaa myös juhlia sitä mitä jo on!
Cheers!

Juttuni aloituskuva on Kouvolan taidemuseon näyttelystä. Meillä pääsee taidemuseoon. Olimme siellä koko ajan kaksin Unton kanssa, katsoimme 45 minuutin pituisen elokuvankin, Jan Ijäksen Waste no.6 How Great. Pidin siitä kovasti. Tuli ihan ihmismäinen olo, kun sai kokea taidetta.

Erja Levikari on tehnyt miniatyyrisiä töitä, joissa hän on korjannut lehtiä ompelemalla niihin nahkapaikkoja. Hän on myös rakentanut perhosille ja sudenkorennoille varaosia mm hiuspinnistä ja muoviharjaksesta, ihan kuin nämä pikkuiset olisivat saaneet proteeseja. Näyttelyn nimi on Fixed.

Osa Erja Levikarin teosta Leaves, 2020

Osa Erja Lehtikarin teosta Varaosat perhosille, 2021

Mitä onni on, lastenkirjan äärellä pohdiskeltua

Camilla Mickwitz julkaisi lastenkirjasarjansa Jasonista ja toisen sarjan Emiliasta Ylelle tekemiensä animaatioiden jälkeen. Jasonit on meillä luettu aivan repaleiksi, mutta Emilia-kirjoista on vielä toisellekin sukupolvelle. Mickwitz on maalannut Emilia-kirjojen kuvat vesiväreillä. Pidän niiden heleistä väreistä ja selkeydestä.
Molemmissa sarjoissa näkyy aikakausi 70-luvun puoliväli - 80-luvun alku sekä värikylläisyydessä että aiheissa, joissa on arkea, yksinhuoltajaperheitä ja usein jotain opettavaista. 

Lapsenlapsi, meidän pienin, on kiintynyt kirjaan Emilia ja onni. Emilia ja isä Oskari kertovat toisilleen satua vuorotellen. Sadussa on tyttö nimeltä Emilia, joka asuu koiransa Oskarin, lehmän, lampaan ja muutaman kanan kanssa maalaistalossa. Näköalakiveltään he näkevät ystävien talot ja niiden kautta kiemurtelevan tien, joka johtaa kauas tuntemattomaan.  

Eräänä päivänä Emila ja Oskari näkevät taivaalla houkuttelevia, säkenöiviä valoja, ja kun Oskari päättelee, että noin hienolta näyttävän täytyy olla se, mitä sanotaan onneksi, niin kaverukset lähtevät tavoittelemaan onnea potkulaudalla. Ohitetuksi tulevat sekä satujen lukemista tarjoava Atte, sämpylöitä leipova Selma, marjapensaidensa keskeltä huuteleva Olli että savihahmojen muovailuun kutsuva Satu. Kun onni sitten osoittautuu uutta limsaa mainostavaksi kioskiksi, jossa joku ihminen heiluttelee maistiaispulloja ja huutaa ... tämä on hyvääkin parempaa, hyvääkin parempaa, niin Emilia päättelee, että jos tuo on onni, niin kaikkea mikä tuntuu hyvältä voidaan kutsua onneksi. Sitten tuleekin kiire tekemään kaikkea sitä, minkä ohi tuli potkituksi pysähtymättä, mutta voi, liian myöhäistä: savi on kuivunut, on menty nukkumaan jne. Kotona Oskari ja Emilia ilahtuvat eläintensä näkemisestä ja nämä ilahtuvat heistä. He kiipeävät kivelleen, kääntävät selkänsä mainosvaloille ja katsovat sen sijaan tähtiä.  

Minua aikuisena tarinan tendenssimäisyys huvittaa ja ärsyttää, mutta ei lasta. Onni on matka ei määränpää ja ihmiset sekä puuhastelut ovat tärkeämpiä kuin mainosten houkutukset, nämä kliseiset jutut. Lapsen mielestä tarinassa on monta hyvääkin parempaa, myös kioski on ihana. 
Parivuotiaana tämä pieni tytöntyllerö, jolle kirjaa nykyään luen (äitienpäivänäkin luin parvekkeella nautiskellen) mietti tuota selitystä onnesta 'kaikkea mikä tuntuu hyvältä' ja totesi: "Miä olen se onni." Niinpä! Hän oli, ja on vieläkin, ihanassa itsekeskeisessä iässä.

Mitä onni on? Olen yhä enemmän sitä mieltä, että siihen kuuluvat erittäin tärkeänä osana toiset ihmiset. Haluaisin juuri nyt kulkea kadulla iloisessa ihmisjoukossa ympärilläni puheensorinaa ja erilaisuutta tai istua elokuvateatterissa yhdessä toisten elokuvaharrastajien kanssa. Olen kyllästynyt patikoimaan autioilla poluilla ja katsomaan elokuvia televisiosta. 

Rikoin äitienpäivänä kahtakin riskiryhmään kuuluvalle yli seitsenkymppiselle suositeltua korona-ajan ohjetta: tapasin lapsenlasta sisätiloissa ja vieläpä halasin. Saahan näitä ohjeita tietysti tulkita ja käyttää järkeään. Kyseinen lapsi vanhempineen on ollut yhtälailla karanteeninomaisissa olosuhteissa kuin itsekin. Vielä ehdin tämän ennen kuin vanhemmat siirtyvät etätöistä työpaikalle ja lapsi menee kaipaamaansa päiväkotiin. Silti on jotenkin syyllinen olo. 
Tiedän myös, miten minulla ei ole syytä marista, koska helppoahan minulla on ollut verrattuna niihin jotka ovat tehneet etätöitä kotona lapsen kiipeillessä hartioilla kesken palaverin tai useamman lapsen huutaessa apua läksyihinsä omien koneittensa ääressä, eikä heilläkään ole ollut työpäivän päätteeksi yhtään enempää kodin ulkopuolisia virkistymismahdollisuuksia, paitsi luonto. 
Ihailen kaikkia, jotka jaksavat jatkaa eristäytymistä ilman alakuloa. Itse olen tässä hieman vajavainen, mutta sitkeä. 
Meidän kirjastokaan ei ole vielä harmikseni auennut. Pääkirjastoon on annettu aikoja, jolloin saa hakea varauksiaan, mutta minä olen varannut kirjani omaan sivukirjastoon, jonka pitäisi aueta myöhemmin toukokuussa. Se on sitten ilon päivä.