Akkuruohoa, metsäkurjen polvia ja skilssejä

 

Mitä - "kympin tyttö" on erehtynyt, mutta jos metsäkurjenpolvi
jaettaisiin tavuviivalla, niin noin se olisi, koska kurjenpolvia
on muitakin. Ehkä se jopa kirjoitettiin noin vanhoissa
kasvikirjoissa.  

Minulla on herkän kielitajun omaava ystävä, joka on jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomionsa puheviestinnän ammattilaisten omituisiin suomen kielen painotuksiin pitkissä yhdyssanoissa. 
Hän kysyi minulta hiljattain, olenko kuullut kukasta nimeltä 'metsäkurjen polvi'.  Tänään hän kertoi, että mainoksessa oli kehuttu 'akkuruohon leikkuria'.
 
Itse olen huomannut, miten radiojuontajat ovat alkaneet viipyillä virkkeen lopun sanoissa, jopa tavuissa, vaikka niissä ei olisi mitään painotettavaa. 

Entäpä Jari Sarasvuon Finglish tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa?
"Sulla voi olla vaikka minkälaisia skilssejä, mutta jos sulla ei ole vahvaa tunnetilaa ja attackia, niin ei susta tule voittajaa."
"Totta kai tarvitaan tietotaitoa ja tahtoakin, mutta jopa 50 prosenttia anomaalisesta menestyksestä on uskaliaisuutta, daringia, tietynlaista röyhkeyttä ja pokkaa."
Minusta anomalian käyttäminen poikkeuksellisesta menestyksestä on outo sanavalinta, miksi ei suomen kielellä poikkeuksellinen ja miksi uskaliaisuuden perässä sama sana englanniksi?
Synttärisankari 60v korostaa ärhäkkyyttä ja pokkaa menestyksen avaimina, mutta kyllä minä neuvoisin häntä suomen kielen kursseille.
Näissä Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään aina viimeisenä kysymyksenä: Mitä sanoisit 20-vuotiaalle itsellesi? Sarasvuo vastaa: "Älä yritä niin paljon. Rakkautta ei tarvitse ansaita."
Tämä on hyvä vastaus, ilmeisen rehellinen ja selvällä suomen kielellä. Olisihan hän voinut vastata myös: Relax, man. Sun ei tarvitse ansaita lovee.

PS Ystävälleni Leenalle kiitos kielihavainnoista!

Oikea kurjenpolvi, aloituskuvani kuivattua kauniimpi.
Kuva Ume, tänään 13.6. Mustilan arboretumissa, jossa
alppiruusut ja atsaleat loistossaan. Sain niin kauniita
otoksia, että käytän niitä jossain tulevissa
kirjoituksissa.  

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.

Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).

Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.

Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja. 
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.

Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢

PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on? 

Ottaa ja antaa - käännöskysymyksiä

Oletteko huomanneet, miten paljon nykyään käytetään sanontaa 'ottaa annettuna'? Miten me ennen oikein pärjäsimme ilman tätä kömpelöä uuskielistä fraasia? 'Tätä ei tarvitse ottaa annettuna' on  hyvällä suomen kielellä 'tämän saa kyseenalaistaa'. 

No nyt törmäsin käännösromaanissa tällaiseen kohtaan:
He tosiaan rakastivat toisiaan, Otto ja Heddy, elivät rentoa rinnakkaiseloa ja ottivat toisensa annettuina, pitivätpä tilanteesta tai eivät.
(And they did love each other, Otto and Heddy, living in easy parallel habitation, as if the other person was a given, beyond like or dislike.)

Itse kääntäisin tämän niin, että he hyväksyivät toisensa kyselemättä tai he hyväksyivät toisensa sellaisenaan miettimättä, pitivätkö tilanteesta vai ei. 

Lainaamani kohta on Emma Clinen novellikirjasta Daddy, suomentaja on Kaijamari Sivill. Muutoin suomennos on hyvä. 

Nuori yhdysvaltalainen Emma Cline kirjoittaa perinteistä proosaa, jossa hän käsittelee ihmisten käyttäytymistä, sen pimeitä puolia ja amerikkalaista perhettä kipeine ihmissuhteineen. Mikä on isän tehtävä nykyaikaisessa perheessä, miten pitkälle pitää venyä omiaan, typeriäkin, puolustaessaan? Useasta novellista jää alakuloinen tunnelma. Ihmiset ovat jotenkin voimattomia omassa elämässään.
Kirja nimi on outo ja harhaanjohtava, koska se johtaa ajatukset helposti erotiikkaan, jota näissä novelleissa ei ole. 

No, oli siellä suomennoksessa toinenkin kieliasia, josta haluan kysyä teiltä lukijat: käytättekö sanoja ilmestyä ja ilmaantua synonyymeinä? Minusta joku ilmestyy paikalle, mutta jotain uutta saattaa ilmaantua. 
... someone who'd been watching her, who'd followed her here, someone who had waited, patiently, for her to appear.
... joku joka oli katsellut häntä, seurannut häntä tänne, joku joka oli kärsivällisesti odottanut, että hän ilmaantuisi.
Jos ihmisestä kirjoitetaan, että hän ilmaantuu, niin minä luen sen jotenkin scifimäisesti, hän aineellistuu tyhjästä kuin aikamatkustaja. Tässä sellaisesta ei ole kyse, verbi 'appear' tarkoittaa 'ilmestyä, tulla paikalle' ja jos puhutaan ilmaantumisesta niin englannissa käytetään verbiä 'emerge'. 
Anteeksi, että olen näin tarkka. Saatan olla myös väärässä tämän merkityseron suhteen.  

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä

Maailma on  meri, kielet ovat heittoverkkoja, jotka leväytetään sen pinnalle. Jos samaan kohtaan merta heitetään päällekkäin kaksi verkkoa, niiden silmät ja solmut eivät milloinkaan osu täsmälleen kohdakkain. Eri kielet ja kielikunnat kytkevät ja niputtavat asioita eri tavoin.

Kaunokirjallisen teoksen automaattinen kääntäminen on mahdotonta, koska tietokone ei löydä rivien välistä mitään.

Ensin tulkitaan tekstin merkitykset itselle, sitten luodaan omasta tulkinnasta näkyvä tekstiasu, minkä jälkeen tulkintavastuu siirtyy lukijalle ja prosessi jatkuu, luo koko ajan itseään uusiksi. Samalla mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä: kriitikoita, bloggareita, julkisuutta. Sinun kirjasi eivät ole sinun kirjojasi. Linnut levittävät siipensä ja katoavat taivaan sineen. Adios.

Voinee paradoksaalisesti sanoa, että tulkki kääntää, mutta kääntäjä tulkitsee. 

Yllä olevat tekstit ovat sitaatteja Juhani Lindholmin kirjasta Kalassa kielen merellä. Kirja sisältää muun ohessa kolmekymmentä kolumnia, jotka on julkaistu Parnassossa 2016- 2020. 

Kolumnissa Toisin tanssien Lindholm kertoo millaista on kääntää johonkin kulttuuriin kuuluvaa termiä, jonka sisältöistä sanaa ei muissa kielissä ole. Hindin kielessä on verbi, joka tarkoittaa suomeksi "liikkua sirosti tanssahtelevin askelin niin että tiu'ut kilisevät nilkkarenkaissa". Vastaavia paljon informaatiota  sisältäviä  sanoja on joka kielessä, koska kieli ja kulttuuri ovat erottamattomasti kiinni toisissaan. 
On helppo kuvitella, millaisen tilanteen eteen esimerkiksi hindinkielinen kääntäjä joutuu, jos hänen pitää kääntää suomesta vaikka vain sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin paannejää ja tupailta. 

Parnasson kolumnien lisäksi kirja sisältää Kirjailija-lehdessä, Kääntäjä-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja esseitä ja kolumneja ja laajan Suomennosten saatteeksi -osan, jossa Lindholm taustoittaa joitain isoja proosakäännöstöitään sekä runosuomennoksia ja -englanninnoksia rinnakkain alkutekstiensä kanssa.  

Lindholm on suomentanut pitkän uransa aikana yli sata englanninkielistä teosta ja sen lisäksi myös käännöksiä ruotsista suomeen, tunnetuin Vänrikki Stålin tarinat. Englanninkielestä Lindholm on suomentanut mm. Shakespearea, Daniel Defoe'ta, Emily Brontëa,  Michael Ondaatjea, Ian McEvania, Herman Melvilleä, Mark Twainia, Frank Mc Courtia, David Foster Wallacea ja Thomas Pynchonia. 

Kolumneissa löytyy kiinnostavaa tietoa kääntämisen historiasta. Suomessa syntyi vasta 1960-luvulla itsenäinen kääntäjien ammattikunta, sitä ennen suomennoksia laadittiin päätoimen ohella. 
Lindholm on  ammattikääntäjä ja kirja on hänen 70-vuotisjuhlakirjansa. Se on minusta erittäin kiinnostava ja monipuolinen katsaus hänen työhönsä ja suomentamiseen yleensä. 
Kuvani orvokki on onnittelukukka ja kiitos suomentajalle, jonka taidokkaasti suomentamia kirjoja olen lukenut paljon.

Myös tutkija tietokirjailija Olli Löytty nostaa esiin suomentajien työn kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle, jota parhaillaan luen. Löytty katsoo, että käsitystä kotimaisesta kirjallisuudesta pitää avartaa ja suomalaiseen kirjallisuuteen on aiheellista lukea mukaan myös suomennokset.
Kääntäminen mielletään helposti kopioimiseksi, vaikka jokainen kohdekielellä kirjoitettu sana on kääntäjän kirjoittama, hänen luovan työnsä tulos. Kukaan tuskin voi kiistää suomennosten keskeistä roolia Suomen kirjallisuudessa, mutta niitä ei välttämättä luokitella tuon kirjallisuuden varsinaiseksi osaksi. 

Suomentamisesta

Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 
Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."

Varattu viikonloppu

Nauratti kun osuin kuvagalleriaani selatessa kuvaan kirjakassista, jonka kyljessä oli teksti 'My weekend is all booked'. Monet viikonloppuni ovat ennenkin olleet kirjoille varattuja, kuinkas muuten, mutta lukemiselle on ollut tarjolla paljon kilpailevaa toimintaa. Joskus olen jopa arvellut, että minun toivotaan olevan hieman sosiaalisempi. 

Nyt olisi kirjatoukan kukoistusaika, mutta miksi siitä ei osaa kuitenkaan nauttia aivan täysillä? Huolen vuoksi tietenkin. Ei voi tietää, miten tämän viruksen kanssa käy, kauanko se myllää ja tuleeko heti uudestaan, kun alamme hyvässä uskossa rientää tapaamaan toisiamme. Aina kun luen siitä, mitä alahengitysteihin päässyt covid-19 tekee, saan silmieni eteen kuvan lasten Olipa kerran elämä -videosta, jossa omat hyvisvalkosolut ryntäävät pahisbakteerien kimppuun taistelemaan.

Yksi asia, mitä en tajua koronatiedonannoissa on selitys siitä, miten suojamaskit eivät suojaa itseä, mutta niitä on käytettävä toisten vuoksi. Miten niin eivät muka suojaa itseä? Eikös se homma toimi molempiin suuntiin? Jos kaikki suojaavat toisia itseltään, niin saavathan he samalla itsekin suojaa niiltä toisilta kanssaihmistensä suojelijoilta. Olen huomannut usein aukkoja loogisessa ajattelussani, joten kertoisiko joku, mitä olen ymmärtänyt tässä väärin.

Asiasta toiseen hyppiäkseni, toissapäivänä 9. huhtikuuta oli suomen kielen päivä, se lähes unohtui medioissa koronan ja kiirastorstain teemojen alle.   
Minua ärsyttää nykyään englanninkielisten tv-ohjelmien nimien puolittainen ääntäminen, viimeisimpänä Masked Singer, jota kuulee äännettävän 'maasked singer', vaikka se ed-loppu pitäisi ääntää t:ksi, 'maaskt'. Miksei sitten ihan vaan lyhyellä a:lla 'masked', jos sen muuten ääntää kirjoitusasun mukaisesti? Ja miksi 'feispuuki', miksei 'fasepuuki', jos ei kerran 'feisbuk'!
Muutoin olen sitä mieltä, että kielet ovat kansainvälinen asia, ei niitä tarvitse hirveästi varjella ja lainat vain piristävät kieltä. Minusta lainasanat saa myös nopeasti suomalaistaa, jukurtti on parempi kuin jogurtti. 

Amélie Nothomb käsittelee kirjassaan Life Form muiden teemojen ohessa kirjeiden kirjoittamista. Hän käy paljon kirjeenvaihtoa kirjojensa lukijoiden kanssa ja tutustuu näin mitä erilaisimpiin ihmisiin. Hän sanoo, että kun kirjeessä antaa pienen osan elämästään toiselle, niin tämä lukiessaan kahdentaa sen ja omassa vastauskirjeessään moninkertaistaa ja niin edelleen. Omien ajatusten jakaminen ja niillä pallottelu ovat eräänlaista fissiota, joka antaa iloa ja merkitystä, tai ainakin merkityksen illuusion. Nothombin mukaan sillä ei ole niin väliä, merkitys tai merkityksen illuusio, vaikutus lukijassa on tärkeä. 

Blogikirjoittelussa on minulle samaa kuin kirjeissä. Toivon, että lukija saa jotain ajateltavaa ja ehkä lähettää takaisin jonkun kirjoitukseni synnyttämän ajatuksen, josta minä taas saan innoitusta. 

Kirjoitin juuri kirjeen ystävälle. Siitä tuli hyvä olo. Sain järjestellyksi ajatuksiani joidenkin henkilökohtaisten asioiden suhteen, joita en yhteisviesteissä käsittele, ja tiedän, että hän pohtii niitä tykönänsä ja kertoo, mitä ajattelee pohtimistani asioista. Nautin myös siitä, että eläydyin kirjoittaessa hänen elämäänsä ja muistelin pitkään, mitä olemme yhdessä kokeneet.

Kirjoitatko kirjeitä? Olisiko koronakaranteenin aika tähän tehtävään sopivaa aikaa? 
Yksi tapa kirjoittaa kirjeitä on se, että kirjoittaa kirjeet niille elämänsä ihmisille, joille ne ovat jääneet kirjoittamatta ja joita ei ehkä edes enää ole. Silloin ne ovat kirjeitä itselle ja niistä voi tutustua omaa persoonaansa. Voihan kirjeen kirjoittaa myös itselleen, nykyiselle, menneelle tai tulevalle. 'Hei Maiju, siellä hoivakodissa... kuinkas 100-vuotisbileissä hurisee?'