Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 

Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25

Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 

Suloranta, saunapolku, 17.7.25

Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.

Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori

Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.

Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.
(Upper Room on kirkko)

Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.

Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.

Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!

Suloranta, kaivopolku, 17.7.25

Mietteitä

Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917
Turun taidemuseo

Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.

 

1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö. 
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan. 
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta. 
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut  toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta? 


2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.

3.  Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta. 

4. Turun taidemuseon näyttely 
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana. 
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä  runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?  

Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886
Turun taidemuseo

  

Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa. 
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin. 
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?

Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896,
kuva Ume

Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa. 
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen. 

Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin: 
  

Näinkö hoiva toimii?

 

Käytän näitä postikortteja (tekijä Quentin Blake) alku- ja loppukuvina tässä kirjoituksessani ironisessa mielessä.
Käytän tekstissä otteita kirjelmästäni Satakunnan hva:n vanhustyön toimialajohtajalle, joka välitti sen vastuualuejohtajalle, joka välitti sen "sisarenne asioita hoitaville". Nämä otteet ovat vaaleansinisellä pohjalla. 
Asia, jota yritän korjata, on heikkokuntoisen sisareni siirtäminen kokonaisvaltaisesta hoidosta mielenterveydeltään sairaiden hoivakodista yksiöasukkaaksi, jolle on suunniteltu hoivapaketti.

Ajattelin, että kun olen ollut yhteyksissä jo alempiin virkamieskoneiston henkilöihin puhelinsoitoin ja tekstiviestein, niin aloitan nyt kaikkein korkeimmalta. Hyvinvointialueen johtajana toiminut Kirsi Varhila ehti erota, mutta toimialajohtajat ovat seuraavia hva:n portaikossa.
Ai niin, onhan siellä Varhilan yläpuolella ollut vielä poliittinen ohjausryhmä, jonka saama jatkoaika oli liikaa Varhilalle. Tämä ryhmä kuulostaa minusta kyllä ihan diktatuurien valvontaelimeltä.

Siskoni tapaus vahvistaa sen uutisissakin mainitun asian, että Satakunnan hva on tehnyt säästöjä viimeisen päälle, ellei vähän ylikin. 

Ihminen, joka ei pysty pitämään kenkiä, koska diabetes ja vuosikymmenten psyyken lääkkeet ovat tehneet jaloista veltot eikä huomaa, jos lähtee rollaattorillaan liikkeelle housuissa jotka putoilevat nilkkoihin, joutuu nyt käyttämään hissiä ruokailemaan mennessään. Usein hän ei menekään, vaan odottaa, että talossa paikalla olevat ja tilanteita tarkkailevat kotihoitajat toisivat hänelle ruuan huoneeseen. Päiväkahvi jää kokonaan väliin, koska silloin ei ole kotihoitoa päivystämässä talossa ja Tarjalla on alkanut olla aina siihen aikaan päivästä huono olo. Kotirannassa hän ei koskaan jättänyt kahveja väliin, vaan meni mielellään samassa kerroksessa olevaan ruokasaliin. 

En nyt kerro tässä, mikä on sisareni nykyinen asuinpaikka, koska en halua talon henkilökunnalle tai paikkakunnan kotihoidon väelle huonoa mainetta. He tekevät parhaansa. Paikka ei ole kotikunnassa Pomarkussa, jonka vanhainkotiin sisareni on sanonut haluavansa "sitten vanhana".
Vanhushoivassa ei näemmä enää kuulla toivomuksia ja oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä, vaan tarkastellaan täyttöasteita. Kun eräästä alueen hoivakodin hyväkuntoisten kerroksesta vapautui yksiö, niin sisareni muutettiinkin yllättäen nopeasti sinne ja ylennettiin pärjäämistaidoiltaan itsenäisemmäksi eläjäksi. Naapurihuoneissa olevat näyttävätkin ihan "normaaleilta", hyväkuntoisilta ihmisiltä.
Kun oli puhe, että uutta paikkaa etsitään, niin kysyin, mitä se tarkoittaa meille läheisille, tuleeko enemmän vastuuta, niin vastaus oli, että ei tule, ei mitään. Silloin, vielä marraskuussa, varmaan olikin tarkoitus löytää samantasoinen paikka, vain astetta turvallisempi. No, asunto oli monin tavoin puutteellinen, ja me olemme sekä huomauttaneet puutteista että hankkineet puuttuvia asioita.   

Minä petyin ja lamaannuin kuultuani, miten vaikeaan elämään siskoni siirrettiin. Soittelin ja koitin kysyä miksi ja onko ollut tiedossa, että hän on mieleltään sairas? Sain kuulla edunvalvojalta, että siirtoja turvallisesta vähemmän turvalliseen on ollut nyt vuodenvaihteessa muitakin.
Sain kuitenkin lopulta lähdetyksi sisartani katsomaan ja sillä reissulla sisuunnuin. 

Siirtoa perusteltiin sillä, että Tarja oli kaatuillut yöllä eikä Kotirannassa ollut yöpäivystystä. No, sitä ei ole yksiössäkään. Tarjalle tuotiin ranneke, jota hän ei pidä ranteessaan, kuten ei pysty pitämään yllään mitään muutakaan ylimääräistä, esim. tekohampaita. 

Olen pöyristynyt siitä, että ihmisen heiketessä hänet siirretään vaativampaan elämään. Miksi ei voitu odottaa, että siskoni "täyttää kriteerit" oikeaan vanhushoivaan? 

Tarja on sairastanut skitsofreniaa teini-iästä asti ja on nyt päälle seitsenkymppinen. Hän on laitostunut ja odottaa vain, mitä hänelle tehdään ja tapahtuu. Häneltä saadaan helposti vastaus, että näin on hyvä ja kaikki on hyvin.
Huomasin kuitenkin, että hän mutisi ruokaa tuoneelle kotihoitajalle lempeällä äänellä, että hän voisi kyllä mennä keväämmällä takaisin Euraan. Ikään kuin tämä hoitaja voisi tehdä sille asialle mitään.
Hän sanoi myös, että kun me seuraavana päivänä taas tulemme, niin hänpä pyytää hoitajaa "keittämään vieraille kahvit". Se tuli vanhasta muistista, nämä hoitajathan ovat talon ulkopuolista väkeä ja vain pistäytyvät siellä asiakaskäynneillä.  
Tarjalla käy neljätoista - kyllä, 14 - eri hoitajaa! Neljästi päivässä, naisia ja miehiä. Heidän on määrä viipyä 15 minuuttia kerrallaan Tarjan luona, antavat lääkkeet ja tarkistavat tilanteen. Välillä pöydälle tuodusta laitteesta kuuluu huhuilu "Tarja, onhan kaikki hyvin?"
Kerran viikossa on avustettu suihkupesu, se osui meidän vierailupäiviimme. Tarja oli käynyt suihkussa itse, ainakin sanoi niin hoitajalle, ja hiukset olivat märät. Kuka meistä haluaisi tuntemattoman ihmisen pesevän itseään! Tämä omatoimisuuden pilkahdus saattoi johtua myös siitä, että hän pelkäsi sen suihkuhomman osuvan jonkun mieshoitajan käyntiin. 

Jos Tarja olisikin vain fyysisesti sairas, niin hänestä saattaisi olla mukavaa tavata tätä joukkoa ihmisiä, mutta skitsofrenia tekee araksi ja jännittyneeksi. Tarja sanoikin, että hänellä on ollut nyt enemmän "liikutusta", millä sanalla hän kuvaa huonoa oloaan, jolloin ei saa lähdetyksi liikkeelle.

Vertailuksi kerron, että Kotirannassa asukkaat valitsivat hänet talon positiivisimmaksi.  

En tajua, kuka teki ja miksi tämän erittäin paljon huolta aiheuttavan siirron. Pelkään, että siskoni kaatuu kömpelöillä jaloillaan ja hänet löydetään aamulla loukkaantuneena tai menehtyneenä vessan lattialta. 

Toivon, että Tarjan tilanteeseen kiinnitettäisiin huomiota ja hän saisi arvokkaampaa hoitoa. 

Yksin Mehiläisellä on nelisenkymmentä mielenterveyskuntoutujille (positiivinen ilmaus, kuntoutuja) suunniteltua paikkaa. Onko nyt sitten joku ikäraja sille, minkä ikäiseksi näissä paikoissa saa olla? Olen kysynyt, mutta en ole vielä saanut vastausta. 
Onko kaikki kiinni kunnasta, joka ei myönnä erikoishoitoon etuseteleitä säästön nimissä? Vai onko kaiken takana kevyesti päätöksiä tekevä, virkaintoinen virkahenkilö?  

Veimme Tarjalle peruspuhelimen, Doron, ja harjoittelimme puhelun vastaanottamista monta kertaa, vain kaksi painallusta, vihreästä merkistä puhelin päälle ja valkoisesta kaiutin, mutta asian sisäistäminen näytti ylivoimaiselta. Soittamista emme edes ottaneet puheeksi, vaikka siihenkin olin kirjoittanut selkeät ohjeet. Entä unohtuuko lataus? Puhelut hoituivat edellisessä paikassa siirreltävällä puhelimella, jossa hoitaja teki kaiken muun paitsi puhumisen.
Tarja ei ymmärrä, että hänen pitäisi nyt itse toimia, ja minusta hän näyttää myös lyhyessä ajassa taantuneen sekä liikkumiseltaan että kognitiivisilta taidoiltaan. Kyllä hän Eurassa vielä käytti kenkiä, siellä tehtiin yhteisiä retkiäkin. Hän istuskeli yhteisissä tiloissa, ruokasalissakin jo ennen ateriaa ja jutteli tuttujen ihmisten kanssa. Muuton täytyy olla hänelle iso stressi.  
Tarja toivoi minun tuovan lenkkarit, koska hän on alkanut tuntea, että mitkään hänen sisätossunsa eivät tunnu hyvältä. Mittasin jalan ja etsin sopivia monesta kaupasta, löysinkin, ja sain ne isolla vaivalla hänelle jalkaan. Luulen, että hän otti ne pois meidän lähdettyämme ja siellä hän hipsuttelee edelleen pitkää käytävää hissille sukkasillaan, saattaa kastella jalkansa tai saada haavan jostain terävästä, ellei ole sitten jämähtänyt kokonaan siihen telkkarin, sängyn ja nojatuolin muodostamaan turvapesään.
 

Kun vuosi vaihtuu...

Aamuiselta kävelylenkiltä Kymijoen rannalta
29.12. 2024

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu vain numero. Ihmisen haaveet, ilot ja murheet eivät nollaudu, muutokset tapahtuvat muussa kuin kalenterin ajassa. 

Minä olen viime aikoina hätäillyt lähes koko elämänsä laitoksissa eläneen siskoni vuoksi. Hänet siirrettiin joulun alla mielen sairauksia potevien yksityisestä kuntoutuslaitoksesta, viihtyisästä ja turvallisesta ryhmäkodista, kunnalliselle vanhuspuolelle ja minun mielestäni aivan liian vaativaan elämään. Taakse jäi yhteisöllisyys ja lämmin, kaikesta huolta pitävä omahoitaja, tilalle tuli oma yksiö, yksinäisyys ja vaihtuvat kodinhoitajat (Huom! Tämä väärä termi, kotihoidon hoitajat siis, selitän PS-osassa lopussa). Kun ennen huoneeseen leijaili läheisestä keittiöstä ruuan tuoksu Tarjan katsellessa telkkaristaan oopperoita, niin nyt hänen pitää seurata kellosta ruoka-aikoja ja mennä rollaattorin kanssa hissillä alempaan kerrokseen. Entisessä paikassa, Kotirannassa, tultiin koputtelemaan ovelle, jos sattui torkahtamaan ruoka-aikaan ja saateltiin hellästi yhteiseen pöytään. 
Nykyisen palvelutalon alakerrassa asuvat huonompikuntoiset, Tarja ei täyttänyt kriteereitä. Yläkerran "hyväkuntoisille" ei ole mitään yhteisöllistä toimintaa, ei ollut edes joulujuhlaa.
Tarjalle keittiönurkkaus ja makuuhuone ovat turhia. Hän halusi sänkynsä nojatuolin ja television lähelle, kaikki samaan huoneeseen, kuten hänellä on aina ennenkin ollut. Jos elämä olisi mennyt toisin... no turha ajatella. Näin se on mennyt.  
 
Aloin muistella siskoani ja itseäni ja kaikkea lapsuudessa tapahtunutta, enkä tiedä, onko se muisteleminen ollenkaan minulle hyväksi. 
Nykyään psykologisoituneessa maailmassa korostetaan sitä, miten kaikki elämässä pitää "käsitellä" - ei oteta huomioon sitä, että usein on vain parempi hyväksyä ja antaa olla. On asioita, jotka eivät millään määrällä käsittelyä muutu eivätkä korjaudu, vaan pitävät vatvojan onnettomana. Usein myös aika on paras korjaaja, koska se tekee kipeistä asioista siedettävämpiä. 
Paljon myös lokeroidaan ja määritellään itseä sekä muita, pseudopsykologiaa, jota mm. naistenlehdissä ja nykyään Hesarissakin paljon harrastetaan. Ei ihminen ole niin yksinkertainen.

Luin Hannu Väisäsen erinomaisesti kirjoitetun teoksen Viisikko, jossa hänen aiemmissa omaan elämään pohjautuvissa romaaneissaan esiintyvät sisaruksensa ovat jo vanhoja ihmisiä ja tapaavat säännöllisin väliajoin Anteron, Väisäsen alter egon, kodissa Ranskassa. 
Sähkökatkon aikana Antero viihdyttää "heimoaan" tarinoilla.
Eräässä niistä hän hahmottelee tilanteen, jossa vanhoista ihmisistä on tullut taakka yhteiskunnalle ja viisas virkamies Oikotie keksii ratkaisun, joka muistuttaa japanilaisen legendan käytäntöä kantaa oma vanhus selässä Obasute-vuorelle kuolemaan, jolloin seuraava sukupolvi saa yhden kulhollisen lisää riisiä ja yhden neliömetrin enemmän tilaa.
Kun vanhuus ei ole arvo, eikä vanhusta nähdä arvokkaana ihmisenä, häntä aletaan pitää vain ärsyttävänä kulueränä, joka ei millään halua siirtyä syrjään ja kaiken lisäksi hoidattaa ahkerasti terveyttään. Anteron tarinassa vanhukset huijataan linja-autoihin, jotka vievät heidät Vanhuskorpeen, mutta näillä konkareillahan on selviämistaitoja, joista nuoremmilla ei ole tietoakaan. 
Kun Oikotien suunnittelemassa modernissa maailmassa hallitukset ja trendit vaihtuvat, herää jossain vaiheessa myös tunne siitä, että jotakin puuttuu yhteiskunnasta, ne somat albumejaan selaavat vanhukset keinustooleissaan. Vanhuskorpeen lähetetään partiohelikoptereita etsimään vapaaehtoisia kunniavanhuksen virkaan. Mitä tekevät leirielämää viettävät vanhukset? He kieltäytyvät tarjotusta tittelistä, koska ymmärtävät, että on parempi pysytellä korvessa kuin mennä nuuskimaan uutta epäilyttävää humanismia. 

Omaa aikaa eläessä on vaikea hahmottaa ajan erityispiirteitä.
Kun katselen taaksepäin tiedän ainakin sen, että milloinkaan minun aikanani ihmiset eivät ole ollleet yhtä itsekeskeisiä kuin nykyään. Woody Allenin elokuvien omia neuroosejaan vatvova hahmo ei enää tunnu niin erikoiselta ja koomiselta, koska tällaisesta minäminä-käyttäytymisestä on tullut niin yleistä. 
Ruman puheen ja käyttäytymisen normalisoituminen marginaalista yleiseksi on myös aikamme piirteitä. Kaiken pilkkaamisen ja sättimisen keskellä toivotaan, että koulu pitäisi lapset hyväkäytöksisinä, mikä on mahdottomuus. Tietenkin toivotaan myös, että sanat eivät johtaisi tekoihin, mutta sekin on mahdottomuus.  

Vaihdoin vanhan Samsung-puhelimeni uuteen, jonka nimi on Honor Smart. Kunpa pystyisin puhelimeni nimen arvoiseen kunnialliseen ja fiksuun olemiseen.
Otankin nämä uljaat sanat vuoden 2025 motokseni. 

Miksi puhelimien pitää olla niin erilaisia? Kaikki toimii Honor Smartissa eri tavalla kuin Samsungissa, ja vaihto on vaatinut lukuisia uudelleen kirjautumisia eri palveluihin. Kiitos miehelleni asennustöistä. Vielä on keksimättä, miten kuvat saa yhdistetyksi suoraan läppärille. Toistaiseksi lähetän ne ensin sähköpostiin ja siirrän siitä omiin kuvakansioihini. Alkukuvan otin uudella puhelimellani. En tiedä, onko se yhtään vanhaa parempi, tänään oli kuvaamisen kannalta huono sää, todella hämärää. Tietenkin kuvan onnistuminen on eniten kiinni kuvaajasta, tiedän.

Siskollani ei ole puhelinta. Kotirannassa hoitajat toivat talon siirreltävän puhelimen hänelle ja laittoivat kaiuttimelle, koska korvalta puhelin siirtyi minne sattui. Nyt minä en saa häneen yhteyttä.
Tarjalla on ollut oma puhelin viimeksi lankapuhelinaikana. Se jouduttiin viemään pois, koska hän saattoi ahdistuneena soittaa poliisille, hätäkeskukseen ja minne sattui sekä tilata turhia tavaroita. Ehkä sellaista ei enää tapahtuisi, hänestä on tullut passiivinen, mutta löytyykö puhelinta, joka olisi tarpeeksi helppo. 
Toistaiseksi olen vain väännellyt käsiäni, pyhäpäivät ovat häirinneet asioiden hoitoa. Aion huomenna soittaa kodinhoitajien esihenkilölle ja kysyä, voivatko hoitajat käynneillään tarjota Tarjalle mahdollisuutta soittaa siskoilleen, avata puhelun omalla virkapuhelimellaan ja katsoa, että puhelin on kaiuttimella.

On huolestuttavaa asua kaukana ja murehtia läheisestä. Tunnen painavaa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt auttamaan siskoani enemmän.  Kulkuyhteydet poikki Suomen ovat erittäin hankalat. En pääse käymään hänen luonaan niin usein kuin haluaisin.
Tarjalla on edunvalvoja, mutta mitä hän valvoo, sitäkö, että Tarjan hoito ei tule liian kalliiksi vai Tarjan etua? Ymmärrän kyllä, että kuntouttavaan laitokseen on jonoa ja nuoremmissa mieleltään järkkyneissä ehkä sellaisia, jotka ovat paremmin kuntoutettavissa.  
Minusta tuntuu, että Tarja on viety Vanhuskorpeen, jossa hän ei selviä, koska ei ole nuorenakaan käynyt vaellusretkillä ja oppinut korvessa tarvittavia taitoja. 

Siskoni kanssa lapsuudenkodissa jouluna 1973, toinen lomalla
kielten opiskelusta ja toinen mielisairaalasta. 

Joulun alla 1975 omassa kodissa aviovaimona ja
opetusharjoittelijana, pian myös raskaana. Tarja tällöin
sairaalassa kroonistumassa ja välillä lapsuudenkodissa,
jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta parantua. 

Ihmisen historiassa on ala- ja ylämäkiä kuten ihmiskunnankin historiassa. 
Toivottavasti tulehtuneet tilanteet laukeavat ja maailman diktaattorit huomaavat  muiden ohella, että tämä on vain yksi hauras pallo, jossa me voisimme oppia toinen toiseltamme sen sijaan, että kiellämme kaiken meille vieraan.

Honor Smart!

PS
31.12.
Korjaan yhden asian. Olen käyttänyt vanhaa termiä kodinhoitaja. Ei sellaisia ole nykyään, palvelun nimi on kotihoito, ja siihen kuuluu eri alojen ihmisten palveluja tilatun paketin mukaan: perushoitajat hoitavat mm. lääkkeet ja hygienian, siistijät asunnon siisteyden, pesula vie pyykit jne. Kotihoito lupasi pyynnöstäni toimittaa fysioterapeutin katsomaan, onko siskollani liian raskas rollaattori ja onko suihkutilassa tarvittavat välineet, kuten pesutuoli. Huoh!
Perushoitaja käy (hoitajat käyvät) hänellä neljästi päivässä. Ensin oli laitettu vain lääkkeet kaapin hyllylle, mutta onneksi muutossa mukana ollut entisen hoivapaikan hoitaja ja toinen siskoni vaativat, että ne eivät saa jäädä Tarjan vastuulle ja että aluksi pitää seurata myös, että Tarja osaa mennä alakerran ruokalaan (sillä raskaalla rollaattorillaan).