Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

2019 - miten se menikään, maailmassa ja omalla kohdalla?

Kirjoitan flunssan väsyttämänä. Ääni on kokonaan poissa ja erinäisiä muita oireita. Meillä piti olla vieraita tässä pyhien välipäivinä, mutta vierailu piti perua.
Kuka keksisi paremman sanan kuin 'vieras'! Vieras? Minä emmin aina tämän sanan kanssa. Kenen kotiin nyt vieraita ihmisiä tulee, kyllä ne on tuttuja, lähimpiä, sukulaisia tai ystäviä.

Kirjoittaminen ja lukeminen onnistuvat puolikuntoisenakin, tosin lukiessa torkahtaa helposti. 

Luin Maija Laura Kauhasen erinomaisen romaanin Eliitti. Se on kirja jaotteluista, jotka luodaan teini-iässä koulupihassa, ystävyydestä ja perheestä. 
Alla pari maistiaista.

   Sanotaan, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi. Pystytkö käsi sydämellä sanomaan, että sinä olet valinnut minut ja Karlan? Me kolme olemme valinneet toisemme siinä mielessä kuin sairas valitsee apteekista lääkkeen. Tarpeeseen. 
   Siksi olemme perhe.
   Perhe on joukko ihmisiä, joiden olemassaolo muokkaa omaamme, koska he ovat niin lähellä, että muodostavat kuin kehikon, jonka varaan meidän on kasvettava.

Siinä perheestä ja ystävistä. Ja sitten peruskoulun arvojärjestyksestä, jonka eräs kirjan kolmesta päähenkilöstä, älykkyytensä vuoksi kiusattu Inkku, herää tajuamaan 11-vuotiaana.  

   Miksei opettaja kertonut, ettei sellaista maailmaa ollutkaan, jossa erot eivät tehneet toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia? Millainen opettaja jätti sen kertomatta?

   Inkku olisi pitänyt oppitunnin näin: Kaikki erot ihmisten välillä - älykkyys, koko, sukupuoli, ihonväri, uskonto, jalkojen koko, kaulan pituus, tarrakirjan paksuus, verkkareiden sivuraitojen määrä - kaikki erot, mitä ihmisten välille voidaan keksiä, keksitään. Ja sitten, niin totta kuin Maa kiertää Aurinkoa, niin totta kuin korvasientä pitää keittää, niin totta kuin hätänumero oli ennen 000 ja nyt 112, erot pannaan paremmuusjärjestykseen. Ja se paremmuusjärjestys hakataan kiveen ja se kirjoitetaan tähtiin, ja sille, joka ei sen mukaan käyttäydy, käy kalpaten. Sellainen on maailma. 
   Kukaan ei sanonut. Kukaan ei sanonut?

Viime vuosi oli minulla yksityiselämässä ja bloggailussa antoisa. 
Maapallomme yhteiset ongelmat, ilmaston lämpeneminen ja väestön liikakasvu sen sijaan huolestuttavat. Samoin sodat ja vihat. Ja tyhmyyden korottaminen arvostetuksi piirteeksi, tietenkin. 
Onko ihan pakko valita tärkeän suurvallan päämieheksi henkilö, joka sanoo vaalitilaisuudessa, että voisi milloin tahansa tappaa jonkun yleisellä paikalla menettämättä suosiotaan?
USA:n presidentti vaalitilaisuudessa Iowassa vuosi ennen valintaansa: "I could stand in the middle of Fifth Avenue and shoot somebody and I wouldn't lose any voters, Okay, it's like incredible."
Suomeksi: "Voisin seisoa keskellä Viidettä avenueta ja ampua jonkun enkä silti menettäisi yhtään äänestäjää. Onhan se, niinku, uskomatonta."
Onhan se, mutta ei kaikkien mielestä. Monen mielestä tällainen puhe on hienoa, salaviisasta retoriikkaa ja sarkasmia ja tällaisia "rohkeita ja vahvoja" ihmisiä kannattaa valita valtioiden johtoon. 
Eihän USA ole poikkeus vaan uusi ajattelumalli. 

Aaro Hellaakoski on kiteyttänyt pettymyksensä maailman menoon ja sen oletettuun ohjailijaan aika napakasti:
Herra vaiennut olet jo kaksituhatta
vuotta. Ymmärsinkö sun oikein?:
miksi puhua suotta?

Olin vuoden alussa hieman kyllästynyt bloggailuun. Kiinnostus alkoi kasvaa, ja olenkin kirjoittanut enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, tämä on 77. pakinointini ja ainakin yksi on vielä tulossa tämän vuoden puolella.

Yksityiselämässä hienointa on ollut viisivuotisen syöpälääkityksen lopettaminen. Nyt tunnen oloni jotenkin kevyemmäksi, saan nukkua taas paksun peiton alla hikoilematta. 
Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että rintasyövän estolääkitys pitäisi pidentää viidestä vuodesta kymmeneen, koska niin kauan hormonireseptoripositiivinen rintasyöpä pyrkii uusimaan. Paitsi lääkitys niin myös kontrollit harvenevat viiden vuoden jälkeen. Pitää varmaan käydä välillä yksityisessä mammografiassa.  
Kolesteroliarvojen parantaminen on ollut kuuliaisesti menossa ja kohta mitataan. Leivän päälle laitan Keiju Alentajaa (mikä nimi!) ja ennen suosimieni kermajuustojen sijaan 5 - 10 prosenttista Polaria, joka maistuu etäisesti juustolta. Saa nähdä, onko labratulokset parantuneet ruokavalion remontilla.  

Tässä iässä on tyytyväinen, kun itse on terve ja läheisillä on asiat hyvin. On hauska seurata eri-ikäisten perheenjäsenten elämää ja kuulla, mitä eri ikäluokat ja persoonallisuudet ajattelevat maailmasta.

Joulunajan blogikirjoituksista on jäänyt erityisesti mieleeni kaksi lainausta. Toinen oli eräässä blogissa siteerattu psykologi Maaret Kallion kolumnin ajatus siitä, miten joulu toteutuu kulloisenkin elämän kehyksissä senhetkisten voimavarojen ja elämäntilanteen mukaisesti. Minullakin jäi nyt joulu vähän kesken flunssaväsyn vuoksi, mutta jatkuu varmaan vielä, kunhan tokenen. Ja onhan nytkin kiva niistellä kuusen katveessa. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on Nalle Puhin pohdinta siitä, miten parasta ei olekaan hunaja vaan hetki ennen hunajaa.  

Tässä kuvassa on tilanne päällä aattona. Joulupukki on saanut nallen syliinsä ja kertoo omia kuulumisiaan ja minä tallennan hartaasti sohvalla istuvien ilmeitä. 


P.S. Tässä on kirjan kansi, josta nappasin tälle kirjoitukselleni otsikon. 

Elokuvissa, osa 1, Selma

Käyn torstai-iltaisin Anjalankosken Opistokinossa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tästä pääsee katsomaan minun torstai-iltojeni sisällön. Joitain kevään elokuvista olen nähnyt, esim. ensimmäisenä ohjelmassa olleen Amyn. Toista, eli viime torstaina näkemääni elokuvaa Selma en ollut nähnyt, koska sitä ei ole ollut  - outoa, miksi? - Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Olin siis kuulkaas Suomen ensi-illassa Kouvolan lähiössä Myllykoskella eli Mylsällä.

Selma (2014) näyttää, miten Martin Luther King ja muut vapaustaistelijat saivat lopulta afroamerikkalaisille äänioikeuden. Nimi tulee kolmesta rotusortoa vastustavasta vuoden 1965 marssista, joissa oli tarkoitus marssia Selman kaupungista Alabaman pääkaupunkiin Montgomeryyn. Marsseilla kuoli paljon ihmisiä, koska jo Selman Edmund Pettus-sillalla oli vastassa liittovaltion armeija, joka  hyökkäsi vakavina, hiljaa kävelevien ihmisten  päälle  lyöden heitä hevosten selästä mailoilla ja piiskoilla poliisin puuttumatta asiaan. Otos, jossa mailoilla hakataan järjestelmällisesti ihmisten päitä kaiken peittyessä vähitellen kyynelkaasuun, on niin vavahduttava, että katsoja haluaa paeta sen katsomista.

Liikkeen johtaja King keskeytti toisen marssin keskelle siltaa, koska ei halunut uhrata niin paljon ihmishenkiä. Radikaaleimmat moittivat häntä tästä vakuuttaen, että tämän marssin laajuus ja siihen mukaan tulleet valkoiset, joita oli jopa kolmaosa, olisivat estäneet verenvuodatuksen. Murhanhimoiset etsivät kuitenkin marssiyrityksen jälkeen illan pimeässä käsiinsä pohjoisvaltioista marssimaan saapuneen "suvakkipapin" (en malta olla käyttämättä tätä termiä - ironisesti termin keksijöitä kohtaan!) ja hakkasi hänet hengiltä.

King käy keskustelemassa Lyndon B. Johnsonin kanssa vedoten tähän, haluaako tämä todellakin jäädä muistiin presidenttinä, joka lähetti miehiä Vietnamiin, mutta ei suojaamaan omia kansalaisia etelävaltioihin. Presidentti on kahden tulen välissä. Keskustelu sekayhteiskuntaa jyrkästi vastustavan Alabaman kuvernöörin George Wallacen kanssa, saa hänet näkemään selvimmin oman puolensa. Wallace on sitä mieltä, että jos "neekereille" nyt annetaan äänioikeus, niin sittenhän "ne" kohta jo haluavat puistoihin ja kouluihin ja jopa sosiaalihuollon piiriin.
King toteaa eräässä hienoista puheistaan, että Amerikan  mustia on vääristetty ihonvärin takia koko heidän elämänsä ajan.

Kolmatta marssia turvaamaan  lähetetään armeija ja kansalliskaarti. Mukaan lähtee myös laulajia ja bändejä, mm. Peter, Paul and Mary ja Joan Baez. Tästä marssista, johon jotkut liittyvät matkan varrella ja jossa jotkut ovat mukana koko 85 kilometrin matkan, tulee suuri, iloinen, äänekäs tapahtuma. Neljän päivän kuluttua marssi päättyy Alabama State Capitolille, jossa Martin Luther King puhuu, välillä huutaa, sydämensä pohjasta kuuluisan puheensa How Long, Not Long. Loppukuvissa ja teksteissä on lyhyesti tiedot, mitä elokuvan päähenkilöille tapahtui myöhemmin. Aika moni oli pian mukana hallinnossa ja hyvissä viroissa. Todellakaan pelkkä äänioikeus ei riittänyt, haluttiin myös puistoihin.

Pidin kovasti elokuvasta. Se on historiaa kuvittava, jännittävä, kuvaukseltaan kaunis ja näyttelijätyöltään tasokas laatuelokuva. Kingiä esittävä David Oyelowo oli amerikkalaisen lehtijutun mukaan odottanut vuosia saavansa näytellä tämän roolin.

Ohjaaja Ava DuVernay kasvoi Kaliforniassa, mutta hänen liikemiesisänsä on kotoisin Alabamasta ja on nähnyt Selma-marssit nuorena. DuVernay on tehnyt ennen Selmaa muutaman dokumentin ja kaksi fiktioelokuvaa. En ole nähnyt keneltäkään naisohjaajalta Selman kaltaista elokuvaa. Englantilaisen käsikirjoittajan David Denbyn käsikirjoitus oli odottanut toteutustaan vuodesta 2007. Filmi pystyttiin toteuttamaan, kun rahoitus saatiin kuntoon ja tuottajiksi tulivat mm. Oprah Winfrey ja Brad Pitt ja levittäjäksi Paramount. Oprah näyttelee itse elokuvassa innolla aktivisti Annie Lee Cooperia, joka tulee hakatuksi, mutta nousee joka kerta entistä vahvempana mukaan taisteluun epätasa-arvoa vastaan.
Mustien vapaustaistelu USA:ssa on kestoaihe kuten natsit ja holokausti. Ihmisen äärimmäinen pahuus kiinnostaa aina.

Elokuvaa oli suunniteltu pitkään, mutta ajoitushan oli hyvä, vuosi ennen Selman marssien 50-vuotisjuhlaa ja äänetysoikeuslakien hyväksymistä.

Elokuva-arvioita ei löydy suomalaisista lehdistä, koska sitä ei todellakaan ole esitetty meillä. The New Yorkerin toimittaja David Denby toteaa, että jos King eläisi meidän aikanamme ja seuraisi republikaanien yrityksiä rajoittaa kansalaisoikeuksia ja viedä yhteiskuntaa eriarvoisuuden tilaan, hän toteaisi, että meillä on vielä kauas matkaa, ryhdytään töihin.
Tästä tulee kaikenlaista mieleen myös tämän hetken Suomesta.