Säekirja - mikä se on?

Näin termin säekirja ensimmäisen kerran jokin aika sitten Helsingin Sanomissa. Luin jutun ylimalkaisesti ja ajattelin, että ei kai nyt ole annettu niin paljon periksi nuorten lukuhaluttomuudelle, että heille on alettu tehdä jotain twiittityyliä matkivia romaaneja.
No, seuraavaksi kohtasin tämän termin Elinan blogissa (klik), jossa kehuttiin niin itse kirjoituksessa kuin kommenteissakin Sarah Crossanin säeromaania Yksi. 
Pakkohan minun oli ottaa selvää.
Tämä kirja löytyi lähikirjastostani ja luin sen päivässä, lähes yhtä päätä, eläytyen. Ennakkoluuloni häipyi. 

Säeromaani kuuluu ya-genreen, ja löytyy siis kirjastosta nuorten aikuisten hyllystä.

Säeromaani on nopealukuinen. Se on pilkottua proosaa ja muistuttaa välillä proosarunoa.

Säeromaani ei ole kuitenkaan selkokirja. Kieli on yhtä rikasta kuin tiheämpään ladotussa proosassa.

Ilmavuus on lyhennettyjä rivejä ja välillä samantyyppistä, mitä tässä näitä ominaisuuksia luetellessani, kun olen jättänyt välin siirtyessäni uuteen asiaan. 

Yksi, jonka Kaisa Kattelus on suomentanut englanninkielisestä alkuteoksesta One (2015), kertoo siamilaisista kaksosista. Kertojana on heistä toinen, Grace. Grace ja Tippi ovat kiinni lantiostaan. 

Siis: 
Tippi ja minä olemme tyyppiä
   ischiopagus tripus.
Meillä on
kaksi päätä,
kaksi sydäntä,
kahdet keuhkot ja munuaiset.
Meillä on myös neljä kättä, kaksi toimivaa jalkaa, 
nyt kun surkastunut jalka on
                                 typistetty
                                 kuin näyttelykoiran häntä.

Osa sisäelimistä on
         erillisiä
         mutta suuri osa yhteisiä.

Ja alhaalta olemme
         yhtä.

Kuulostaa varmaan vankilatuomiolta, 
mutta parempi meidän on kuin niiden, 
joilla on yhteensulautunut pää tai sydän
tai vain kaksi kättä. 

Kirjoitin ylläolevan lainauksen siihen muotoon, jossa se on kirjassa. Tietokoneella muoto näkyy oikein, puhelimen näyttö saattaa muuttaa sitä.

Tytöt ovat tottuneet olomuotoonsa, koska niin on aina ollut, mutta teini-ikä tuo ongelmia, koska heidän elämisen tyylinsä alkaa eriytyä ja erityisesti siksi, että kysymys poikaystävästä on pitemmän päälle mahdoton. Molemmilla on ihastuksensa. 
Hoidot, erityisvaatteet, kouluun kuljettaminen ja kaikki muu maksaa. Tytöt miettivät, mennäkö tositv-ohjelmaan, johon heitä on pitkään kyselty. 
Kun toisen sydän sairastuu, alkaa erottamisleikkaus olla ainoa vaihtoehto, niin että heistä edes toinen jäisi eloon. Heikkosydämiselle suunnitellaan sydämensiirtoa erottamisen jälkeen, varmuudeksi vahvempi tytöistä saisi yhteiset sukuelimet, toiselle aiotaan väsätä jotain myöhemmin.
Kirja koukuttaa kuin jännityselokuva. Miten käy? Onnistuuko leikkaus? Kuka jää eloon? Ja miltä mahdollisesti eloonjäävästä tuntuu olla yksin?

Tippin ja Gracen anatomia perustuu löyhästi neuvostoliittolaisten tyttöjen Maša ja Daša Grivošlajapovan anatomiaan.  Äidille valehdeltiin, että lapset olivat kuolleet synnytyksessä, heidät luovutettiin tiedemiehille ja heillä tehtiin kokeita yli kahdenkymmenen vuoden ajan. 

Kirjan lopussa on jälkisanat, jossa kirjailija kertoo paitsi tämän surullisen tarinan, niin kaksi hienoa tarinaa onnellisen ja pitkän iän eläneistä siamilaisista kaksosista. Erillisen ihmisen on vaikea käsittää, että siamilaiset kaksoset eivät välttämättä näe itseään eivätkä elämäänsä tragediana. 
Useimmat siamilaiset ovat syntyneet kuolleina, ja eloonjääneiden elämä on ollut monesti lyhyt juuri synnynnäisen sydänvian tai muun poikkeavuuden vuoksi.
Tässä tulee mieleen, että siamilaisia tuskin enää syntyy korkean elintason maissa, joissa on sikiöseulonta ja mahdollisuus varhaiseen aborttiin. 

Vielä säeproosasta. 
Sehän on hieman nopeamman lukemisen mahdollistavaa, lukemaan houkuttelevaa tekstiä. Se on kuin apupyörät ennen kaksipyöräiseen polkupyörään siirtymistä tai nokkamuki ennen maitolasia tai ohutjalkaista viinilasia. (Nykyään on ennen nokkamukia vielä erityinen tuttimukikin. Minulla on alle kaksivuotias lapsenlapsi, olen ekspertti näissä asioissa.)
Toisaalta, säeromaani on ehkä myös oma proosalajinsa. Anglosaksisessa kirjamaailmassa tätä tyylilajia on ilmeisesti muillakin kuin Sarah Crossanilla, termi on novel in verse tai verse novel, mikä viittaa vahvasti runouteen. 
Olen yhä hieman ymmälläni näiden erojen kanssa. Jotkut sivut tässä romaanissa Yksi ovat mielestäni proosarunoa, toiset ei. Olkoon sitten runoproosaa.
Teksti vaikuttaa myös aforismityyliseltä. Ilmavuus jättää tilaa ajattelulle. 
On romaaneja, joissa kaikki on kirjoitettu yhteen pötköön, ei kappalejakoja eikä edes lukuja. Minusta se tyyli tukehduttaa.

Kerroin miehelle, että luin young adult säekirjan, ja hän loihe lausumaan näin:"Sopii hyvin, koska sinä olet semmoinen young adult."

Äkkään myös, että minähän olen postausurani (jees, ura!) aikana siirtynyt pilkkovaan säetyyliin posatuksissani ja varsinkin kommentoinnissani. Se on tarttunut joiltain tätä tyyliä käyttäviltä hyviltä kirjoittajilta. 
Ilmavuus on kivaa, koska se antaa kirjoittaessa mahdollisuuden poukkoilla ja siirtyä uuteen ilman johdantoa tai aasinsiltaa. Se vauhdittaa kirjoittamista ja on myös lukijaystävällistä.

P.S. Huomaan kyllä, että kirjoitin 'posatus', antaa olla, tällä kertaa, se on kiva sana.  

Kouvolan Priden tunnelmia ja hyvä gay-elokuva!

Kouvolan ensimmäinen Pride-viikko onnistui yli odotusten. Pitkin viikkoa oli monenlaisia tapahtumia sisällä ja ulkona ja lopuksi lauantaina kulkue ja monituntinen puistojuhla.

Kävin katsomassa yhden viikon teemaan liittyvän elokuvan ja seuraamassa kulkueen valmistautumista ja lähtöä. 
Tapasin järjestäytymispaikalla ihanat tytöt, Kitteen lesbot, joita kuvasin. Kiitos kuvista, tytöt!  

Kulkueessa oli yli 500 ihmistä! Määrä oli moninkertainen järjestäjien alkuperäiseen arvioon verrattuna. Järjestäytymispaikalla oli iloinen karnevaalimeininki, naamiaisasuja, sateenkaarilippuja, ilmapalloja, perheitä lastenrattaineen, iloista musiikkia. Kulkue oli satoja metrejä pitkä. 
Ihmiset, jotka odottivat liikennevaloissa, taputtivat suosiotaan. 
Mikä tärkeintä: ei yhtään ongelmia, ei yhtään häiritsijää.

Kun suurella osalla oli karnevaaliasu, tosi huikeitakin joukossa, eivät kulkueen transnaiset ja transvestiitit herättäneet isompaa huomiota kuin muutkaan. Eräs transvestiittimies kertoo paikallislehden artikkelissa, että kun hän 1990-luvun alussa liikkui Helsingissä naiseksi pukeutuneena, niin oli ihan normaalia, että perään huudeltiin koko ajan. 
Muutosta parempaan toisten ihmisten kunnioittamisessa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. 

Kulkueessa näkyi kyltti Translaki nyt!. Tämä asia on minusta syytä hoitaa kuntoon mitä pikimmin. 
Meidän nykyinen translakimme ei kunnioita ihmisen itsemääräämisoikeutta. Meillä siis vaaditaan transsukupuolisen ihmisen ryhtyvän muuttamaan hormoneilla itseään hedelmättömäksi ennen kuin hän voi saada virallisesti sen sukupuolen identiteetin, johon hän tuntee kuuluvansa. 
On transihmisiä, joille juuri fyysinen muutos tarvittavine hoitoineen on tärkeä, mutta on myös niitä, jotka eivät halua kehoonsa kajottavan. Sukupuoli sijaitsee aivoissa, itse kullakin. Miettikää, onhan heteroissakin miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Jos me hyväksymme moninaisuuden, me emme vaadi kanssaihmisiltä sellaista, mikä kuuluu vain ja ainoastaan heille itselleen pohdittavaksi ja päätettäväksi. 
On siinä lakimuutoksessa vähän muutakin, mutta tässä tärkein niille lukijoista, jotka eivät ole tutustuneet tähän muutosvaatimukseen.
Saa nähdä, milloin asia otetaan käsiteltäväksi eduskunnassa ja millaista keskustelua se herättää. 


Pride-viikolla  näytettiin kolme elokuvaa. joista kaksi olin nähnyt aiemmin, brittiläisen Priden, jossa homoyhteisö lähtee tukemaan kaivostyöläisten lakkoa, ja amerikkalaisen kahden naisen rakkaudesta kertovan Love is Love, mutta kolmas oli minulla katsomatta, ja se oli elokuva, jonka olin toivonutkin näkeväni, Mikko Mäkelän käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama A Moment in the Reeds.  

A Moment in the Reeds on 2017 valmistunut pienen budjetin indie-elokuva, jota on näytetty paljon festivaaleilla. Luin jostain, että kuvaaminen kesti vain 12 ja puoli päivää. Päähenkilöitä on kolme, neljäs henkilö on mukana  yhdessä kohtauksessa.  
Kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi (Janne Puustinen) saapuu tapaamaan isäänsä mökille, jota tämä remontoi myyntikuntoon. Leevin isä (Mika Melender) on palkannut TE-toimiston kautta avukseen työmiehen. Hänen harmikseen toimisto lähettää apulaiseksi huonosti suomea puhuvan syyrialaisen maahanmuuttajan Tareqin (Boodi Kabbani), jonka taitoja ennakkoluuloinen mies epäilee.  
Isä joutuu kesken remontin poistumaan firmansa asioiden vuoksi. Kun nuoret miehet jäävät mökille, heidän välilleen syttyy tunnustellen kiihkeä rakkaussuhde. 

Tareq ei halua kotiväkeään Suomeen, koska he eivät hyväksyisi hänen seksuaalista suuntautumistaan, hän haluaa olla lopultakin vapaa toisten tuomioista. Leevi taas on lähtenyt saman vapaudenkaipuun siivittämänä pois ahtaista kotiympyröistä Pariisiin. 
Nuorilla miehillä on paljon enemmän yhteistä keskenään saman sukupolven jäseninä kuin Leevillä on isänsä kanssa, joka on häneen tyytymätön ja suhtautuu tuhahdellen hänen valintoihinsa. Kouluja käymättömälle isälle pojan oppineisuus, Rimbaudin ja Sarkian tutkiminen, on yhtä suuri muuri heidän välillään kuin homous. Tietenkin isä aavistaa pojan homouden. 

Tämän elokuvan ehdottomasti paras puoli on näyttelijöiden luonnollisuus, ihan kuin he vain eläisivät elämäänsä, jota sattumoisin kuvataan. 
Koska poikien yhteinen kieli on englanti, jota isäkin yrittää puhua elekielen ja Leevin avittamana, elokuvassa on suomenkielinen tekstitys, ja niissä kohdin, joissa isä ja poika keskustelevat suomeksi, toistensa ohi tai riidellen, on englanninkielinen käännösteksti. 
Seksikohtaukset ovat rohkeita ja samalla hyvin luonnollisia ja luontevia, rohkeampia kuin Tom of Finland -leffassa.
Nuorten miesten välillä on pakahduttavaa  himoa, ja myös paljon muuta. Hellyys ja ymmärrys välittyvät katsojalle vahvasti. Samoin suru siitä, että heidän tiensä pian eriytyvät. Tareq toivoo saavansa koulutustaan vastaavia arkkitehdin töitä Suomessa, hän ei  jaksa enää uusia alkuja, ja Leevi viihtyy parhaiten Pariisissa.  

Teemoina näen vähemmistöön kuuluvan ihmisen aseman (olkoon kyseessä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai maahanmuuttaja), muurin sukupolvien välillä ja maaseudun autioitumisen sekä lähtemisen ja palaamisen ongelmat. 

Eräs elokuvan hienoja puolia on myös se, että se nostaa esiin suomalaisen järviluonnon kauneuden. Leevi on lähtenyt taustaansa kyllästyneenä, mutta näkee nyt mietteliään Tareqin kautta ja hänen kanssaan, miten kaunista hiljainen luonto ympärillä onkaan auringonnousuineen ja -laskuineen. Lintujen äänet hiljaisessa kesäyössä ovat lumoavia. 
Miljöö on juuri sama kuin monissa vanhoissa romanttisissa Suomi-Filmin klassikoissa heterorakkauden syttymistä myötäilemässä.

Tekee mieli lainata tänne loppuun ote Lauri Viidan runosta Onni:
Läikähti lämmin lämmintä vasten, 
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet. 
Olimme kaksin ja rakastimme. 

Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä

Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.

Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi. 
Hän on yksi mieliohjaajiani. 

Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.

Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen. 

Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullmann, Ingrid Thulin, Max von Sydow...

Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein. 

Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.  
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.  

Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen. 

Kysymys 1: Onko Bergman tuttu? 
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?

Syksyä kohti: liikuntasuunnitelmia, putkiremonttia, matkoja ja luettuja kirjoja

Syksy tulee hiljalleen. Vielä tänäänkin on ihanan lämmin päivä. 

Aion polkaista tämän tekstin kirjoittamisen ohessa "polje henkesi edestä" -pyörälenkille. Vaihdoin maisemapyöräilyni tällaiseen kehittelemääni lajiin, kun aloin ottaa todesta sen minulle monesti tolkutetun tosiasian, että ihmisen on hyvä rasittaa keuhkojaan ja sydäntään hengästymällä säännöllisesti. 

Ilmoittauduin talviajaksi kansalaisopiston vesijumppaan ja pilatekseen, jota olen harjoittanut jo noin kaksitoista vuotta (hengästyyhän näissäkin vähemmässä määrin). Kaksi kertaa viikossa siis ohjattua liikuntaa, siinä välissä leppoisaa kävelyä yksin tai ystävän kanssa keskustellen (EN muuta sitä miksikään viuhtomiseksi) ja noita vauhtikiitoja pyörällä. Jospa tällä ohjelmalla pysyisin hengissä ja virkeänä.

Syyskuussa on rintasyöpäkontrolli, 4 vuotta. Kasvainarvo on se, mitä seurataan. Siinä saa olla pieniä muutoksia, kuten muissakin ihmisestä mitatuissa arvoissa, mutta se ei saisi lähteä nousemaan. Jos niin käy, niin aletaan tutkia.  

Syksyymme kuuluu myös putkiremonttia ja matkoja. Suunniteltua ohjelmaa on itse asiassa paljon. Kun katsoo kalenteria, niin - hups, kohta on joulu!

Olen lukenut paljon. Aloin pitää luonnoksissa listaa "Salaa luetut" (vrt julkkisten salaa naimisiin jne.) koska yksityinen lukupäiväkirjani on blogin myötä hiipunut. Kaikista kirjoista ei jaksa tai ehdi kirjoittaa blogipostausta eikä kaikista tietenkään ole paljon kirjoitettavaakaan.  

Nyt teen niin, että palautan mieleeni muutaman viime aikoina lukemani hyvän kirjan, ja kerron, mikä kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen.  

Alexandr Puškinin romaani Kapteenin tytär vuodelta 1836 on hauska kirja. Se perustuu fiktiivisen henkilön Pjotr Aleksandrejevitš Grinevin muistelmiin 1700-luvun Venäjältä, jolloin valekeisari Pugatšev nousi kasakoineen kapinaan ja nuori, kokematon, miespalvelijansa passaamana upseerielämää viettävä päähenkilö koki paitsi sotaa myös palavan rakkauden kapteenin tyttäreen Maria Ivanovnaan.

Kirjasta jäi mieleeni kerronnan veijarimaisuus ja itseironia (joka mielestäni on toimivin muistelmien sävy), yläluokkaisen elämän oblomivilaisuus, väkivalta ja romantiikka. 

Eräs yksityiskohta, mitä lukiessa kavahdin, oli pyövelin pihdeillä typistetyt vankien kasvot.
Kidutus ja kuolema, sekä väkivallan seurauksena että sairauksien vuoksi, sairauksiinhan ei juuri ollut hoitoa, oli elämässä läsnä siinä missä romantiikkakin. 

Katsellessaan erästä oikeudenkäynnissä runneltua, kielettömänä mökeltävää vankia Pjotr Aleksenrdrejevitš toteaa, että ei melkein voi uskoa tällaista tapahtuneen omalla vuosisadallaan nyt kun sivistys etenee ja ihmisrakkauden lait leviävät. 
Nuorukainen, jos muistelmani sattuvat sinun käsiisi, muista, että parhaimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka johtuvat tapojen parannuksesta, ilman mitään ulkonaisia väkivaltaisuuksia. 

Ja pieni näyte romantiikasta:
Herättyäni kutsuin Saveljitšia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelimäinen äänensä tervehti minua. En osaa kuvalla sitä suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Tartuin hänen käteensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneliä. Maša ei ottanut kättään pois .... ja äkkiä hänen huulensa kajosivat poskeeni, niin että tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kohahtivat. 
Saveljitš on miespalvelija ja tilanne on se, että Pjotr Aleksandrejevitš on juuri herännyt tajuttomuudesta haavoituttuaan miekanpistosta Maria Ivanovnan vuoksi käymässään kaksintaistelussa. Nuoret eivät oikeastaan edes tunne vielä toisiaan, mutta tunteet ovat isot. 

Toinen lukemani vanha kirja on Aino Kallaksen novellikirja Vieras veri, joka on julkaistu vuonna 1921. 

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään. 

Tämä ensimmäisen novellin loppu on hyvä tyylinäyte Kallaksen arkaaisesta kielestä. Novellin nimi on Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. 

Sain kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen Tahaton lueskelija -blogista (klik). Siellä on enemmän kirjan seitsemästä novellista, joissa jokaisessa on aiheena rakkaus.

Pidän eniten uljaasta loppunovellista Gerdruta Carponai, joka kertoo ruton tuhoista Suuren Pohjan sodan aikaan 1710 Saarenmaalla ja saaren ainoista eloon jääneistä, aatelisesta Gerdruta Carponaista ja maarahvaaseen kuuluvasta Kadariku-Laesista jotka kokevat yhdessä jonkin aikaa paratiisin "maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari" ja aloittavat uuden vahvan suvun. 
 

Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä (2014) on seitsemäntoistavuotiaan pojan elämäntilanteen kuvaus 70-luvun alun Hämeessä.

Minäkertojalla on kehitysvammainen kaveri, Rekku, joka lukee Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, otsikon väärin lukeneena, ja on itse kuin  kirjan Lennie. Vastuuntuntoinen päähenkilö taas on kuin vastine Steinbeckin kertomuksen Georgelle. 
Nuoren pojan kesässä tapahtuu monenlaista, paljon vastuun ottamista ja kasvamista, rakkauttakin. 

Pidän tässä kirjassa eniten päähenkilön  elämän tarkkailusta - sama tyyppihän se tässä on kuin Poikakirjassa, kasvaneena. 
Pidän myös taiten kuvatuista miesten piirteistä ja arvostuksista. Niitä on viime aikoina tarkasteltu kirjallisuuskeskusteluissakin enimmäkseen vain negatiivisesti ja korjauksen tarpeessa olevina asioina. 
Rehellisyys, vastuullisuus, huolenpito, vaatimattomuus, tällaisia piirteitä Jalosen poikahahmoille kotona opetetaan. He näkevät paljon muutakin, mutta se hyvä on vahvana perustana hyvälle elämälle.
Mitä pahaa on muuten vaatimattomuudessa? Sille naureskellaan usein suomalaisuudessa ja erityisesti suomalaisen miehen ominaisuutena, vaikka se on hienoimpia luonteenpiirteitä ja ehkä harvinaistumassa. 
Sitten menen noloksi kun olen puhunut niin pitkään ja kehunut itseäni. .... 
Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille. 

Pidän Jalosen kielen tajunnanvirtaisuudesta (sitä on enemmän mm. kirjassa Elämä, ja elämä, jonka myös juuri luin) ja lauserakenteesta, joka noudattaa puhekielen rytmiä. 

Täkyksi lukijalle kirjan loppu:
Menemme ulos odottamaan siksi aikaa kun alastomana tarkenee ja saunaan ehtii nousta lämpöä vähän. Karina on laittanut illaksi hajuvettä kaulaansa ja hiusten alle niskakuopaan. Vaikka ympärillä on yö ja sinisenviolettia, enemmän on muita värejä. 

... enemmän on muita värejä. Äärettömän kaunis loppu kirjalle. 

P.S.
Tästä on kirjoitettu paljon blogeissa, mm Elina blogissaan Luettua elämää (klik).
Elinan postauksen lopussa on linkkejä muiden kirjoituksiin. 

Heli Laaksonen, Ykköne

Heli Laaksosen kirja numeroista Ykköne on hurmaava teos. Se näyttää lastenkirjalta, mutta ei oikeastaan ole sitä, tai on osittain sitä. Laaksonen itse määrittelee kohderyhmän näin: "Vallaton numerorunokirja mummuil ja mukulil, papoil ja poikasil, parillisil ja parittomil!"

Kirjassa on runo nimeltä Alkuluku, numeroille yhdestä kymmeneen oma runonsa ja joitain muita, kuten veikeä 1/2 Pual, hauska Kertun kertomataulu ja nokkela Numerokialto.

Numerokialto-runossa pystytään kaikki numerot ilmaisemaan kiertoteitse mainiosti. Kai ymmärrätte, mikä on ääretön pystys ja mikä tiu. (Vastaus postauksen lopussa.) 

Laaksosen runous on maanläheistä, hyväntuulista, kodikasta, lämmintä ja näennäisen naiivia, mutta ytimeltään vakavaa, kuten Mark Levengoodin tekstien tyyli. 



1 Yks

Ykköne
tartte vaa yhre suka.
Yks sukka tartte vaa yhren pyykpoja.
Yks pyykpoik tartte vaa yhre naru.

Mut ihmine,
yks miäs,
yks nainen,
o yksnäine!

Ykköselt käyn kysymäs:
ryhtyissiks mun ystäväks,
käytäis joskus yäkyläs?

Tulissit mun ainoaks,
oltais mailmas vaa me kaks?

Jotkut pitävät Laaksosen lounaismurretta vaikeana ymmärtää. Olen kotoisin Länsi-Suomesta, murre on minulle tuttua sekä sanastoltaan että rytmiltään. Puhuttunahan kaikki murteet ovat helpompia ymmärtää ja kuulostavat vähemmän murteelta kuin kirjoitettuna.

Lopussa olevan kiinnostavaa tietoa sisältävän yleiskielisen esseen Lukusanfundeerauksi elikkä yhrelaine numeroessee jälkeen Laaksonen on vielä kirjoittanut niinikään yleiskielisen tietopaketin sanastoineen (vain otsikot murteella) Iha lyhkäsest täst lyhkäsest murttest. 
Hän kuvaa käyttämäänsä murretta mustaviinimarjatiivisteeksi, josta kaikki liika on likistetty pois ja jäljellä on sakea, makea ydinmehu.

Itselleni tiiviin kielen alueelta lähteneenä ja eri murrealueilla asuneena tuntui savokainuulainen monisanainen venkoilu alkuun hieman rasittavalta.
Kaikki murteet ovat rikkaus. Kunpa säilyisivät! Heli Laaksonen tekee hyvän työn lounaismurteiden säilyttäjänä.

Numeroesseen luku Numeroitte viihrekäyttö kertoo hauskasti vanhoista ja uusista numeroihin liitetyistä symbolisista merkityksistä, esim. seitsemällä on erityistä voimaa. Ei ole sattumaa, että Kiven tarinassa on juuri seitsemän veljestä. Saduissa on kolmesti sanomisen taika ja ihmiselämässä nähdään kolmijakoja: menneisys, nykyisyys, tulevaisuus; ajatukset, sanat, teot. 
Uudesta lukusanojen käytöstä  on hyvä esimerkki angloamerikkalainen laina 24/7, kakskytneljäseitsemän eli aina, läpi vuorokauden. 
Kaikilla meillä on onnennumero, vai mitä? Minun on 6.

Kertun kertomataulu on sellainen, että hän piirtää ja kertoo:"Täsä taulus on kuus ja talo ja..." En tiedä, mikä siinä on, mutta minua tämäkin naurattaa hurjasti.

Kirjan kuvittaja Anne Vasko on oivallisesti sisällä Laaksosen maailmassa. Hänen kuvissaan on kirkkaat värit ja yltäkylläisesti iloa.

Tekijöiden kiitokset heti alkulehdellä, paraatipaikalla, saavat lukijan valmiiksi hyvälle mielelle. Niistä on pönötys kaukana. Helin laajaan kiitoksen saajien joukkoon ovat päässeet niin valosilmäiset opettajat ja runomukulat kuin yliopiston tähtipäät, etymologit ja entusiastit sekä tietysti "yks Ruskiasilmäne miäs". 
Sanoinko jo, että Heli Laaksonen osaa luoda kodikkuutta!

Jos olet allapäin, ota ja lue tämä valoa tuikkiva kirja. Lääkkeeksi!

Ääretön pystys = 8 ja tiu = 20. 

Nawal El Saadawi, Nainen nollapisteessä

Egyptiläinen Nawal El Saadawi on tehnyt mittavan elämäntyön psykiatrina, yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana. 
Hän syntyi pienessä kylässä, jossa sai kouluopetuksen kotonaan yhdessä sisarustensa kanssa ja opiskeli sen jälkeen Kairon yliopistossa, josta valmistui lääkäriksi 1955.
Lääkärinä Saadawi hakeutui töihin maaseudun köyhien pariin ja kaupunkislummeihin. Hän alkoi myös samantien kirjoittaa työnsä ohessa yhteiskunnallisista epäkohdista, ja varsinkin siitä epäoikeudenmukaisuudesta, mitä näki naisten kokevan omassa yhteiskunnassaan. 
Hyvin pian tämä toimelias nainen nousi urallaan maan hallitukseen, ministeriön terveyskasvatusosaston päälliköksi ja perusti lehden Health. 
Kun Saadawin kirjoitukset muuttuivat radikaalimmiksi, hän menetti työnsä, lehti lopetettiin ja myös hänen kirjansa, joita Euroopassa palkittiin, joutuivat pannaan kotimaassa.

Saadawin tunnetuin teos on Eevan kätketyt kasvot, joka ilmestyi juuri ennen YK:n Kööpenhaminan Naiskonferenssia vuonna 1980. Sitä pidetään arabinaisen asemaa käsittelevän kirjallisuuden klassikkona. 

Nawal El Saadawi on ollut paitsi valtion myös terroristijärjestöjen vainoama ja oli tappouhkausten vuoksi kahdeksan vuotta paossa Yhdysvalloissa, jossa opetti kahdessa eri yliopistossa. 

Saadawi ei lannistunut, vaan pyrki presidenttiehdokkaaksi 2004 vaaliteemoinaan ihmisoikeudet, demokratia ja naisten vapaus, mutta joutui luovuttamaan hallituksen järjestämän vainon vuoksi.   

Nyt jo lähes yhdeksänkymppinen Saadawi kirjoittaa ja esitelmöi edelleen kansainvälisissä kokouksissa. Hän on sanonut elämänsä kohokohdaksi sen, kun tyttöjen sukuelinten silpominen, jonka lopettamisen puolesta hän oli kampanjoinut koko ikänsä, vihdoin kriminalisoitiin vuonna 2007.
Silti edelleen silloin tällöin uutisoidaan oikeudenkäynneistä tyttöjen kuoltua perheiden järjestämiin laittomiin silpomisiin. 

Nainen nollapisteessä ilmestyi arabiaksi 1975 ja sen on suomentanut Kaija Anttonen englanninkielisestä käännöksestä vuonna 1988.

Kirjan alussa on Saadawin vuonna 1983 englanninkieliseen laitokseen kirjoittama esipuhe. Hän kertoo, miten sai idean haastatella miehen taposta tuomittua naisvankia. 
Saadawi oli juuri menettänyt työnsä hallituksessa feminististen kirjojensa vuoksi, joten hänellä oli aikaa paneutua vankila-aiheeseen. Vankila oli tuolloin vielä kirjailijalle itselleen outo ympäristö, vaikka moni tunnettu intellektuelli oli viettänyt useita pitkiä kausia vankiloissa poliittisten mielipiteidensä vuoksi, oma aviomieskin 13 vuotta. 
Muutaman vuoden kuluttua kirjansa päähenkilön, kuolemaantuomitun Firdausin, hirttämisen jälkeen Saadawi itse vietiin samaan vankilaan yhtenä presidentti Anwar Sadatin säätämän lain nojalla vangituista 1036 ihmisestä. Hänet vapautettiin Sadatin murhan jälkeen. 

Nainen nollapisteessä on tosikertomus, pamfletinomainen kaunokirjallinen teos. Se kertoo umpikujasta, johon lahjakas, köyhä arabityttö joutuu.

Firdaus saa maansa seitsemänneksi parhaan ylioppilastodistuksen, mutta sen sijaan että pääsisi jatkamaan opintoja yliopistoon, kuten oli haaveillut, hänet naitetaan eläkeläismiehelle, joka vahtii hänen syömisiään ja raiskaa ja hakkaa hänet säännöllisesti. Kun hän kysyy neuvoa sedältään, tämä sanoo, että kaikki aviomiehet lyövät vaimoaan, varsinkin uskonoppineet, eikä hyveellisen naisen pidä valittaa miehestään vaan totella tätä kaikessa. Tilanne kärjistyy siihen, että Firdausin on paettava säilyttääkseen henkensä. Sharifa-niminen prostituoitu pelastaa hänet kadulta, ja hän saa kokea lyhyen hyvän jakson elämässään.
Kun avasin silmäni ja katsoin peiliin, tajusin, että synnyin juuri uudelleen, uuteen ruumiiseen joka oli yhtä samettinen ja herkkä kuin ruusun terälehti. Vaatteeni eivät olleet enää karkeat ja likaiset vaan pehmeät ja puhtaat. Talo kiilsi puhtauttaan, ja jopa ilma oli raikas. 

Sharifa opettaa Firdausin näkemään oman arvonsa ja hinnoittelemaan itsensä sen mukaisesti. Firdaus tajuaa, että prostituoituna hän voi valita ne miehet joille myy oikeuden käyttää vartaloaan. Hän saavuttaa aseman, jossa hänellä on kotiapulainen ja sihteeri. Hänellä on ensimmäisen kerran elämässään vapaa-aikaa ja olisi myös rahaa irrottautua huoran ammatista, jos se vain olisi sen arvoista. 
Hän joutuu kuitenkin pettymään toimistotyössä, joka tuntuu enemmän riistolta kuin entinen työ. Avioliitosta Firdaus on huomannut, että siinä nainen myy itsensä kaikkein halvimmalla.  
Kaikki naiset ovat petkutuksen uhreja. Miehet petkuttavat naisia ja rankaisevat heitä sitten siitä, että he ovat antaneet petkuttaa itseään; miehet pakottavat naiset maan tasalle ja rankaisevat heitä siitä, että he ovat vajonneet niin alas; miehet sitovat naiset avioliittoon ja kurittavat heitä sitten toisarvoisilla tehtävillä, loukkauksilla tai nyrkiniskuilla. 
Nyt tajusin että kaikista naisista oli prostituoitua petkutettu kaikkein vähiten.

Firdaus huomaa myös, että rahalla voi ostaa kaikkea, myös mainetta ja kunniallisuutta.
Eräänä päivänä kun lahjoitin rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle, päivälehdet julkaisivat kuvani ja ylistivät minut maasta taivaaseen mallikansalaisena, joka kantoi vastuunsa muista. 

Juuri kun Firdaus on tyytynyt ylellisenkoleaan elämäänsä, jossa on yllin kyllin kaikkea muuta paitsi hänen ikävöimäänsä rakkautta, hän joutuu sutenöörimiehen ahdistelemaksi ja saa kokea että miehillä on verkosto. 
Poliisikin on sutenöörin puolella.

"Mitä sinä minusta oikein haluat?" kysyin.
"Haluan suojella sinua muilta miehiltä", hän vastasi.
"Mutta  minua ei uhkaile kukaan muu kuin sinä." 
"Ellen minä ryhdy suojelijaksesi joku muu ryhtyy. Parittajia on joka puolella. Jos haluat, olen täysin valmis menemään kanssasi naimisiin. "
" En käsitä, miksi sinun tulisi myös mennä kanssani naimisiin. Riittää, kun viet ansioni. Ruumiini ainakin on minun."

Kun Firdaus on lähdössä aloittamaan taas kerran uutta elämää pienen matkalaukun ja ylioppilastodistuksensa kanssa, hän saa kokea, ettei isäntä noin vain luovu orjastaan. Syntyy tappelu, jossa sutenööri vetää esiin veitsen, mutta Firdaus on nopeampi. 

Kun minä tapoin, tapoin totuudella, en suinkaan veitsellä. Siksi he pelkäävät ja haluavat teloittaa minut mahdollisimman pian. Eivät he minun veistäni pelkää: he pelkäävät minun totuuttani. 

Kirjan alussa, lyhyessä 1. luvussa, naisvartija kivahtaa:"Murhaaja tai ei, hän on syytön nainen, joka ei ansaitse tulla hirtetyksi. Heidät tässä pitäisi hirteen ripustaa." Saadawin ihmetellessä keitä ovat 'he' vartija mutisee:"Miten voi olla olemassa joku, joka ei tunne heitä?"
Luvussa 2 Firdaus pyytää saada kertoa keskeyttämättä, koska aikaa on vain saman päivän iltaan. Pitkän monologin jälkeen on selvää, keitä 'he' ovat. He ovat isiä ja setiä, sheikkejä ja prinssejä, imaameja, poliiseja ja parittajia, ja heillä on nimiä kuten Mahmoud, Bayomi, Di'aa ja Ibrahim.
....he hallitsivat molempia maailmojamme, sitä mikä on maan päällä ja sitä, mikä on taivaissa.

Huh huh! Vahva teos, jonka todistusarvo on suuri.
Kirjoitan tätä pitkälti tasa-arvoisen yhteiskunnan jäsenenä, miesten arvostamana, avioliitossani hemmoteltuna länsimaisena naisena. Minun on vaikea kuvitella Firdausin elämää ja sietää sitä, että tällaista edelleen on, paljon. 
Tunnen häpeää meidän nykyisen länsimaisen feminismimme narsistisista ilmiöistä. En mene nyt niihin yksityiskohtaisemmin, vaan totean vain, että tasa-arvon saavuttamisessa maailmanlaajuisesti on vielä paljon työtä ja on hyvä erottaa, mikä on tärkeää ja mikä turhanpäiväistä, jopa vahingollista toimintaa tasa-arvon kannalta. 
Jossain saatetaan odottaa meidän tukeamme, ei selittelyjämme. 

Kiitosta muutamille kirjoille, varsinkin Olli Jalosen Taivaanpallolle

Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo (2018) on tasokkainta kaunokirjallisuutta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 
Jos tämä kirja ei saa syksyn Finlandia-palkintoa, niin johan on ihme. 
Taivaanpallo kertoo Angus-nimisen pojan elämästä 1600-luvun loppupuoliskolla. Hänen muutaman vuoden aikana kokemansa kautta saamme nähdä, millaista elämä oli siihen aikaan Saint Helenan saarella, orjalaivassa ja Lontoossa. 
Angus tutustuu saarella kahteen kehityksensä kannalta tärkeään mieheen, herra pastoriin ja herra Hawleyhin, kuten paikalliset hänen nimensä ääntävät. Hän on tiedemies Edmond Halley. Valistuksen aika on alkamassa, ja tiede nousee varoen haastamaan uskonnon ja kuninkaan. 
Halley on ajan tavan mukaan yleisluonnontieteilijä, myöhemmin astronomina tunnettu. Hän siirtää tiedonnälän oppipoikaansa Angusiin. 

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Kuolleenpuun-Angus on kuin sukua Jalosen Poikakirja-romaanin Ollille 60-luvun suomalaisella maaseudulla, samanlainen mietiskelevä lapsukainen molemmissa.
Vaikka Angus on ikäistään älykkäämpi, hän on kuitenkin tunne- ja kokemusmaailmaltaan lapsi. Lukija päättelee hänen kertomastaan enemmän kuin se mitä hän itse ymmärtää, mikä tuo lukemistapahtumaan oman viehätyksensä. 

Jalosen kieli on se, mistä hänellä kaikkein eniten pidän ja mikä tekee hänestä erityisen. Siinä on ajattelun rytmi ilman turhia välimerkkejä. 
Ja ne lukujen nimet, ne ovat runoutta: Sinä et enää ole, Kuukaudet ovat köysiä, Ei kukaan huuda kaarelle itseään, Ihmisparka voi tahtoa toisin, Yö on iso, Jähmettyneen helvetin, Voi kai näinkin elää, Mikä on tosin tosi, Voihan komeetta merkki olla.  

Taivaanpallossa on juonellinen ihmissuhdekertomus, historiaa, taikauskoa, uskontokiistoja, tieteen kehitystä, kolonialismia, tutkimusmatkailua, valistuksenajan alun ajankuvaa, herkkiä tunnelmia, mukaansatempaavuutta. 
Olen aivan täpinöissäni lukemaan lisää Jaloselta, vasta tämä ja Poikakirja luettuna. 

Sarjakuvapiirtäjä Timo Mäkelä on piirtänyt ja kirjoittanut kauniin omaelämäkerrallisen kirjan Lapsen kengissä (2018). 
Kuten Jalonen niin Mäkeläkin on taitava luomaan tunnelmia.  Hän kuvaa muutamia jännittävyytensä vuoksi mieleen jääneitä varhaislapsuuden episodeja ja lopettaa erääseen, joka vanhentaa pikkupojan mielen.  

Miten lapsuus sitten loppuu?
Se loppuu kun viattomuus loppuu.
Kun teet sen väärän teon jonka muistat.
Sen kanssa on sitten elettävä loppuelämä. 
...
Kun se ehtii kotiin asti, sillä on jo aikuisen miehen murheet. 

Jokin aika sitten kirjoitin nuorten aikuisten kirjasta, Nina Lacourin kirjasta Välimatkoja. Tässä toinen nuorten elämästä kertova, John Greenin romaani Looking for Alaska (2005), joka on paljon voimakkaampi. 

Yksinään viihtynyt teinipoika Miles Halter lähtee suorittamaan lukiota sisäoppilaitokseen, jossa tutustuu muutamiin kiinnostaviin henkilöihin ja rakastuu mielenterveydeltään horjuvaan Alaska-nimiseen tyttöön. Kirja on kasvukertomus ja paljon muuta.
Pidän tässä kirjassa erityisesti Alaskan hahmon kuvauksesta. Hän on monimutkaisempi, salaperäisempi ja paljon kiinnostavampi kuin muu tarinan nuoret. 
Kävin äsken vilkaisemassa, mitä USA:ssa on tästä kirjasta tuumattu. No, joissain high schooleissa ovat koululautakunnat ja vanhemmat rientäneet paheksumaan kirjan sisältämää seksiin tutustumisen ja päihteiden käytön kuvausta. Kirjailija on puolustautunut sillä, että hän kuvaa kyllä ihan omaa nuoruuttaan ja kysynyt, pitävätkö vanhemmat nuoria tyhmempinä kuin mitä he todellisuudessa ovat. Myös kansikuvaa on syynätty paheksuen. Amerikkalaisissa kansissa on palava savuke tai savukkeen savu, mutta joihinkin painoksiin on sen savun alle lisätty tekopyhästi kynttilä, vaikka eihän kynttilästä sellaista röyhyä synny.


Lopuksi mieheni lukusuosituksia. Nappasin kuvat riippukeinusta, johon hän välillä malttaa heittäytyä mökkipuuhasteluiltaan. 

Aleksandr Puškinin romaani vuodelta 1836 Kapteenin tytär (suomalainen kirjamme on divarista hankittu 5. painos vuodelta 1990) on hänen mielestään yllättävän moderni rakkauskertomus. Tarina sijoittuu 1700-luvulle ja kuvaa myös aikaansa hyvin.
En ole lukenut tätä vielä, aion lukea. Pidän vanhoista kirjoista ja niiden kielestä.  Kirjan on suomentanut venäjästä Samuli Suomalainen. Mieheni mielestä käännös toimi hyvin, koska hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Antti Tuurin romaani Tangopojat (2016) on kuvaus pohjalaismiehistä siirtolaisina Ruotsissa. Heidän tarinaansa liittyy myös soittoa ja rakkaussuhteita. 

Ruotsin teollisuudessa oli pulaa työläisistä 1960-luvulla. Värvärit kävivät houkuttelemassa porukkaa Suomesta Volvon ja Maraboun tehtaisiin. Rohkeimmat lähtivät. Maaseutu tyhjeni. Sopeutuminen ei aina sujunut, eikä kaikilta samalla tavalla. 
Kotoutuminen on sana, joka on nykyäänkin ajankohtainen. On hyvä ymmärtää, että ihminen ei ole voinut eikä voi nykyäänkään aina asua siellä mihin on syntynyt. 

En ole lukenut toistaiseksi mitään Tuurilta. Anteeksi. Tämä alkoi aiheensa vuoksi kiinnostaa. 


Taivaanpallosta tekee kovasti mieli kirjoittaa lisää. Haluaisin jäljentää pitkiä otteita kirjasta, se on hyvän kirjan merkki.
Angusin lukemisen jaottelut, sanomisten ja vertausten pohdinta ovat huikeita. Vertauksia hän on oppinut ymmärtämään Raamatusta. 

Kun äiti sanoo että kohta ei pata räjähtämättä kestä, ei se tarkoita tulen päällä olevaa saippuapataa vaan sitä millä mielellä kaikki ovat. 

Ihmisten väliset asiat eivät laskemisella selviä, herra Halley on sanonut minulle kesken saneluharjoitusten. Kuka voi mitata tarkasti ahneen ja ilkeän vahingonilon määrät? hän on kysynyt mutta olen jo oppinut että kysymyksiäkin on kahdenlaisia. Toisiin on tarkoitus vastata mutta toiset vain sanotaan sanomisen vuoksi. 

Hyviä lukemisia ja uimisia kaikille teille, jotka luitte tänne asti! Eihän ne vielä tähän lopu, siis helteet, eihän? Lukeminen ei tietenkään lopu ikinä!