Kulttuuritapahtumia Kaakon kulmalla ja vähän muuallakin

 

Pelakuut hehkuvat Luumäellä Satun Makiat -kahvilan terassin kukkalaatikoissa. Tänä kesänä kaikki kukat ovat harvinaisen uhkeita. Poikkeamme mökkireissuilla tässä kahvilassa pikkusuolaisella, niin ei tarvitse heti perille päästyä ryhtyä ruuan laittoon, eli lämmittämään ruokaa mikrolla, joskus harvoin grillaamaan. 
Heinäkuu oli oikea kesäkuukausi, vilukissakin tarkeni uida. 

~ Jos edellinen kirjoitukseni innosti näkemään Reidar Särestöniemen taidetta, niin tässä infoa siitä, missä satavuotisnäyttelyitä (sata vuotta taiteilijan syntymästä) vielä on. 
Didrichsenin taidemuseon ja rovaniemeläisen Kulttuuritalo-Korundin juhlavuosinäyttelyt ovat jo ohi, mutta Kouvolan Vuohijärvellä menossa ja Oulussa vasta tulossa.
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelyn piti päättyä 10. elokuuta, mutta parhaillaan selvitetään jatkoajan mahdollisuutta, jolloin näyttely kestäisi vähintään elokuun loppuun. Päivittäinen kävijämäärä on Vuohijärvellä jopa nelinkertaistunut ja tästä kesästä onkin tulossa kaikkien aikojen ennätyskesä. Vuohijärven erikoisuus on taiteilijan varhaisvaiheen työt. 
Oulun taidemuseossa alkaa Särestöniemi-näyttely 27.9. ja kestää vuoden loppuun. Tässä näyttelyssä painopiste on taitelijan maisemamaalauksissa ja luontokuvissa. Joissain aikalaiskritiikeissä Särestöniemeä arvosteltiin liiasta värien leiskumisesta, mutta hän on kertonut tutkineensa luontoa lapsesta asti ja saaneensa kaikki värit sieltä. Lapin ruskan nähnyt lienee samaa mieltä, sieltä se väriloisto tulee.

"Mie en ole hyökkäävä. Sitä aggresiivisuutta on ihan tarpheksi asti. Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen."
(Lapin Kansan haastattelusta 1975, jossa kulttuuritoimittaja Armi Harju siteeraa pitkästi Särestöniemeä, otteen on poiminut Noora Vaarala Särestöniemi-elämäkertaansa.)

Paras kohde Särestöniemen taiteen kokemiseen olisi tietenkin Särestöniemen koti- ja taidemuseo Kittilän Kaukosessa. Sinne menosta haaveilen.

Reidar Särestöniemi, Taivaanjaara ja yöaurinko,
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelystä 2025

~ Juhlavuosista puheen ollen, meillä tuli mieheni kanssa täyteen puolivuosisataa avioliittoa, kultahäävuosi. Emme ehtineet juhlia hääpäivänä kuin kahvilakäynnillä Kouvolassa, mutta onhan tätä vuotta vielä lähes puolet jäljellä.  
Sen sijaan kävimme kahden nuoren juhlissa, rippijuhlassa ja Prometheus-juhlassa. Molemmissa juhlissa pojille annettiin elämänohjeita. Minä tietenkin uuden ihastukseni August Pyölniitun aforismeja: "Miten vähän ihminen voikaan seistä itsensä nojassa" (huom! painotus: vain itsensä nojassa) ja "Ei kannata kumartaa pienille oville". 

~ Meillä oli tässä aivan nurkalla Suomen leppoisimmiksi kirjamessuiksi nimetty tapahtuma Kymi Libri, mutta en ehtinyt sinnekään. Heinäkuussa on aina niin paljon kaikkea päällekkäin ja limittäin, ja jos on sellainen että tarvitsee aina kivan tapahtuman jälkeen omaa aikaa, niin kaikkeen ei kerkiä. 
Kymi Libri oli nelipäiväinen: sarjakuvaa, politiikkaa, kaunokirjallisuutta ja dekkareita. Harmi, että jäi väliin, koska tämän tapahtuman jatko ei ole aivan varma. 

~ Huomenna käymme Sippolassa Taidekeskus Antareksessa ja elokuvissa.
Antareksessa on juuri avautunut uusi näyttely, jossa on töitä yhdeltätoista helsinkiläisen Valligrafia-taideyhteisön jäseneltä ja arkkitehti-valokuvataiteilija Timo Ryttäriltä. 
Elokuvateattereissa ei ole mennyt pitkään aikaan mitään elokuvaa, jonka olisin halunnut nähdä. No, nyt menee Materialists, joka ei ehkä ole mikään mestariteos sekään, mutta kaipaan itse elokuvateatterissa oloa.

~ Tässä kuussa avautuu mieheni  Unto Mentulan ja toisen pitkän linjan valokuvaharrastajan Kalle Salosen valokuvanäyttely Ajassa. Se on Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan näyttelytilassa täällä meillä Myllykoskella 11.8. - 5.9. Näyttely koostuu mustavalkoisista, filmille kuvatuista ja pimiössä vedostetuista kuvista, joiden aika ja aihe vaihtelevat.
Kirstinkallion kylätalolla tässä lähellä on pimiö, jossa mieheni on  viettänyt tuntikausia kuvia tekemässä. Vanhimmat kuvat ovat 70-luvun lopulta ja uusin tältä vuodelta, kaikki vanhalla tekniikalla valmistettuja.

~ Keskiviikkona ajelemme taas mökkipaikkakunnalle Luumäelle, mutta ehkä ei mökille ollenkaan (säävaraus) vaan suoraan ja vain Kotkaniemi-foorumiin, joka järjestetään nyt neljännen kerran presidentti Svinhufvudin museona toimivan kotitalon pihassa. Kävimme tässä turvallisuuspoliittisessa seminaarissa viime kesänä ja pidän sitä hyvin tasokkaana. Tämän kesän teema on Suomen suunta muuttuvassa maailmassa ja puhujina on useita asiantuntijoita. 
Tilaisuus striimataan ja on nähtävissä Yle Areenassa. Lisää tietoa tästä. 

Kukkia Taavetin torin laidalta, vieressä ihana
Massimiliano Baratellin kahvila Al chiosco da Massimo
ja leikkipuisto sekä aikuisten puistokuntosali
ja - tärkein kaikista - kirjasto 💖

Bertrand Russell fasismin synnystä

Kouvolan Myllykoski, 6.3.2025

Amerikkalainen filosofi, kirjailija Ruth Nanda Anshen kokosi ja toimitti vuonna 1940 esseekokoelman "Freedom: Its Meaning", johon matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kirjoitti esseen "Freedom and Government". Alla ote Russellin esseestä.

The first step in a fascist movement is the combination under an energetic leader of a number of men who possess more than the average share of leisure, brutality, and stupidity. The next step is to fascinate fools and muzzle the intelligent, by emotional excitement on the one hand and terrorism on the other.
This technique is as old as the hills; it was practiced in almost every Greek city, and the moderns have only enlarged its scale.

Oma suomennokseni:
Ensimmäinen askel fasismiin alkaa siitä, että energinen johtaja kokoaa ryhmän miehiä, joilla on keskimääräistä enemmän joutilasta aikaa, brutaaliutta ja tyhmyyttä. Seuraavaksi hurmataan hullut ja vaiennetaan älykkäät toisaalta tunteisiin vetoamalla ja toisaalta terrorismilla.
Tämä tekniikka on yhtä vanha kuin vuoret; sitä harjoitettiin melkein kaikissa antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa ja modernit johtajat ovat vain laajentaneet sen asteikkoa.

Alkukuvani on aamuiselta kävelyltäni Myllykosken entisen pääkadun varrelta. Katu alkaa tehtaalta ja päättyi aikanaan kauniiseen puusta rakennettuun juna-asemaan. Kadun molemmin puolin on ollut pankkeja ja erilaisia liikkeitä, sittemmin vain pubeja ja kirppiksiä ja nyt tyhjiä tiloja.
Kuvan kohdassa toisella puolen katua on kirkko, jonka pihan laidasta otin kuvan.
Alla yksityiskohta entisen Räksy-pubin (keskimmäinen talo) ikkunasta. Kirkko peilautuu ikkunaan.

Pahaa on aina ollut, mutta niin on hyvääkin. Pidetään tämä mielessä. 

"Tuhat vajalikku asja" ja muuta Tartossa koettua

Valitsin juttuni nimeksi tarttolaisen sekalaista tavaraa myyvän kaupan nimen, tuhat tarpeellista tavaraa. 

Kauppa sijaitsi aivan Dorpat-hotellimme vieressä osana maalaistoria, josta jotkut suomalaismatkailijat näyttivät ostavan tuliaisiksi Suomeen mm. erikoisempia pensaita ja kukkia. Kaupassa oli hyviä ortopedisia pohjallisia, ihan yhtä hyviä kuin suutarin juuri minun jalkaani muotoilemat ja kymmenen kertaa kalliimmat pohjalliset. Ostin myös suloisia palasaippuoita, Suomesta kun saa nykyään lähinnä vain nestemäisiä.

Tartto on yksi tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tapahtumia on runsaasti. Meidän reissumme aikana oli Suudlev Tartu, Suuteleva Tartto. 

Raatihuoneentorilla esitettiin parin päivän ajan ennen pääkonserttia parhaita euroviisukappaleita koko Euroviisujen historian ajalta. En ollut muistanutkaan, miten kauniita lauluja oli mennävuosina. Ne toimivat kivana lounasmusiikkina, kun Tartossa, kuten meilläkin, kesä tuli yllättäen jo toukokuun puolivälissä ja saattoi syödä ulkopöydissä. 
Hevoskastanja, omenapuu, tuomi, kirsikkapuu ja syreeni, kaikki olivat juuri puhjenneet kukkaan. 
Odottelimme jonkin aikaa ilmaisen ulkoilmakonsertin pääesiintyjää Conchita Wurstia (Euroviisu-voitto 2014, Rise Like a Phoenix), mutta emme jaksaneet seistä, vaan lähdimme kävelemään joen rantaan ja katselemaan ihmisiä.

Suutelevat ylioppilaat -patsas, Suudlevad tudengid, on Raatihuoneentorin keskipiste. Nyt se oli  esiintymislavan sisällä aika ajoin kauniisti valaistuna ja jopa sadetta tehosteenaan. Patsaan taustana on tarina rakastuneista opiskelijoista, jotka suutelivat sateessa ukkosilmalla toivoen, että juuri se ihana hetki jatkuisi ikuisesti, ja niinpä salama iski heihin ja he jäivät siihen hetkeensä kivipatsaiksi. 

Lauantaina oli ilmainen pääsy kaikkiin museoihin, ja lelumuseolla, Tartu Mänguasjamuuseum, oli juhlavuosi, 30 vuotta. Kaupungin läpi kulki iso kulkue, joka julisti lastenkulttuurin tärkeyttä. Kulkueessa oli tuttuja satuhahmoja, kärjessä Intiaanipäällikkö. Suomessa tätä hahmoa ei tietenkään voisi olla, koska tietyt nipottavat tahot syyttäisivät juhlijoita kulttuurisesta omimisesta. 

Kävimme järjestetyllä sightseeing-ajelulla inspiroivan Reet-oppaan johdolla. Reetillä oli kiva stand up -koomikon tyyli vitsailla neuvostoajan systeemeistä, niin ettei heti tajunnutkaan. Syytä katkeraan huumoriin tarttolaisilla kyllä onkin, kaupunki oli täysin suljettuna muulta maailmalta 50 vuotta, koska siellä oli sotilastukikohta lentokenttineen.

Supilinnin taloja

Supilinn, oikealla hammashoitola

Tarton kaupunginosat ovat moninaisia. Kannatti mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä sai niin paljon tietoa.     
Karlova on maailman isoimpia puujugend-tyylin kaupunginosia. Alueella on noin 400 puutaloa ja useita tunnelmallisia vanhoja kahviloita alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. 
Tammelinnan kaupunginosassa on toinen toistaan kauniimpia, eri tyyleillä rakennettuja taloja isoine puutarhoineen, osa funkkista, osa jugendia ja osa Heimat-tyyliä. Moninaisuus viehättää.
Supilinn on entinen työläiskaupunginosa. Nykyään alueella on kivaa katutaidetta. 

Tartto on Tallinnan jälkeen Viron toiseksi suurin kaupunki ja tunnettu kulttuurikaupunki. 
Tarton yliopisto on perustettu jo 1632. Siellä on nykyään noin 10 000 opiskelijaa, joista tuhat ulkomailta, Suomesta parisataa.
Kävimme monissa museoissa ja Vanemuine-teatterissa katsomassa modernin sovituksen baletista Romeo ja Julia. Minä olisin kaivannut hieman enemmän perinteistä balettia, mutta esitys oli kyllä kiinnostava näinkin.   
Tietenkin kävimme kirjastossa ja kirjakaupoissa. 
Tavarataloissa oli kirjojen kierrätyspisteitä. 

Tasuta raamatud = Ilmaisia kirjoja

Pieni, kiva kohtaaminen Emajoen uimarannan liepeiltä. Kaksi pikkupoikaa tappeli kiivaasti haukkuen tosiaan venäjäksi. Miehessäni heräsi sovittelija ja hän meni toppuuttelemaan poikia viroksi. Pojat lopettivat heti ja toinen ojensi kyynelehtien vääntyneitä uimalasejaan, vaihtoi kielensä viroksi ja selitti itkunsa seasta: "Tegi mu prillid katki."

Emajõgi antaa kaupungille tunnelmallista joenrantatunnelmaa. Tartto olisi paljon tylsempi kaupunki ilman sitä. 

Hauskassa tornitalossa on kahdessa alimmassa kerroksessa 
toimisto- ja liiketiloja ja ylemmissä kerroksissa 85 asuntoa.

.

Varo vihaista varista!
Kunpa ongelmat olisivat aina tämän kokoisia.

Kavitieteellisen puutarhan laitamilla, kuva: Ume

Repalereunainen tulppaani kasvieteellisestä puutarhasta
Kuva: Ume

Juttusilla Oscar Wilden ja Eduard Vilden kanssa
Patsaan tekijä on T. Kirsipuu 1999

Tämmöinen kuvakimara Tartosta sekä jotain, mitä muistan Reetin kertoneen. 
Innostuin Baltian kaupungeista, seuraavana ehkä Riika joskus syksyllä.  

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.   

Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.

Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 

Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna

Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 

Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.

Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 

Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.

Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 

 

 

Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  

Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna

Atalante sisältä parvelta kuvattuna

Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 

Kuhmon koti nro 1

Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain

Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?