Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Richard on eläkkeelle jäänyt berliiniläinen kirjallisuuden professori, joka nauttii vapaudestaan, mutta tuntee toisaalta, että elämästä puuttuu jotain. Vaimo on kuollut viitisen vuotta sitten, lapsia ei ole ja ystävien kanssa vietetty vapaa-aika ei tunnu täysin riittävän elämän sisällöksi. 
Päiväkävelyllään hän osuu sattumalta Afrikasta tulleiden pakolaisten protestileiriin ja ryhtyy haastattelemaan näitä miehiä heidän menneen ja nykyisen elämänsä yksityiskohdista, aluksi tutkijan otteella, mutta vähitellen yhä enemmän myötäeläen. Hän kokee, että hänen on helppo puhua näiden ihmisten kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajasta kuten hänkin. Richard tietää myös, vaikka tietenkin pakolaisia vähemmässä määrin, mitä muukalaisuus on. Hän on tehnyt suurimman osan työurastaan Itä-Saksassa, joutunut Stasin tarkkailemaksi ja jatkanut työtään uuden nimisessä valtiossa. Hän tuntee edelleen vierautta läntisellä puolella kaupunkia.   

Kerrontatyyli on rauhallisen toteavaa. Richardin mieleen työntyy pakolaisia tarkastellessaan sitaatteja vanhasta kirjallisuudesta ja filosofeilta. Hän pohtii asioita ja tekee johtopäätöksiä. Hän näkee, miten väärin Rashid, Awad, Osarobo, Ithemba ja muut on otettu vastaan Saksassa ja miten huonosti byrokratia heitä kohtelee. Hän lukee mielipidesivuilta loukkaavia, törkeitä olettamuksia pakolaisten motiiveista ja asenteista. 

Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmissa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki.            

Richardin mielestä on uskaliasta syyttää toimettomuudesta sellaisia ihmisiä, joilta työnteko on kielletty.

Jenny Erpenbeck on tehnyt hyvän taustatyön ottaessaan selvää kansainvälisistä sopimuksista ja eri Afrikan maiden oloista. Kirjan nimi Mennä, meni, mennyt tulee saksan kielen opinnoista. Alkukielinen teos Gehen, ging, gegangen julkaistiin vuonna 2015, eli se ei ollut juuri tähän vuoteen sattuneen suuren maahanmuuton innoittama tilaustyö, vaan perustuu aiempaan pakolaisuuteen.
Protestileirillä, jota Erpenbeck kuvaa on vastineensa todellisuudessa. 
Kirja oli todella ajankohtainen ilmestymisvuonnaan, ja on sitä edelleen. 

Mitä miehet protestoivat? He protestoivat sitä, että eivät saa tehdä töitä eikä ryhtyä rakentamaan itsenäistä elämää. He saavat saksan kielen opetusta, ruuan ja bussikortin ja oleskelun määräajaksi. Saksassa olisi töitä, mutta niitä ei tarjota heille. Heidän pitäisi mennä töihin tulomaahansa eli Italiaan, jossa taas töitä ei ole. Säännöt ovat absurdeja eivätkä auta ketään. 
Miehet haluavat pysyä yhdessä Berliinissä eikä joutua hajotetuiksi kuka minnekin, koska:"Jos on ystävä, hyvä ystävä, se on parasta koko maailmassa."

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?      

Näillä miehillä ei ole muuta kuin ystävänsä, joista jotkut saattavat olla samassa kaupungissa eri asuntoloissa, mutta suurin osa harhailemassa ympäri Eurooppaa maissa, joiden kieltä eivät osaa. Koska kukaan ei pääse minnekään kirjoille eikä saa asua pitempään yhdessä paikassa, puhelimet ovat ainoa väline joka estää kadottamasta ystäviään.
Richard tutkii erästä teipeillä koossa pysyvää pinkkiä puhelinta, jonka yhteystiedoissa on italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ranskalaisia ja belgialaisia numeroita ja nimiä kirjoitettuina latinalaisilla kirjaimilla vähän miten sattuu. Miehet ovat tavanneet pakomatkansa varrella merimatkoilla, leireissä, jollain rautatieasemilla tai asuntoloissa. Jotkut yhdessä matkaan lähteneet ovat järkeilleet Eurooppaan saapuessaan, että lähtevät eri reittejä, koska jos toisella on onnea hän voi auttaa kaveriaan.

 
Broke the memory, Tristan oli sanonut kertoessaan Richardille, miten sotilaat olivat Libyassa murskanneet vankien puhelinten muistikortit. 
Ymmärrän, Richard sanoo.

Ystävyys on Richardin tapaamille miehille siksikin tärkeää, että näillä miehillä ei ole mitään muuta. He eivät omista mitään eikä heillä ole mahdollisuutta romanttisiin suhteisiin. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennen tyttöystävää olisi oltava asunto ja työpaikka. Eräs miehistä kertoo Richardille entisestä työstään, jossa oli ollut hyvä, ja sanoo, että hänelle työnteko on kuin hengittämistä, ja nyt hän on tukehtumassa. 
    
Aika pakolaisten kanssa saa Richardin oivaltamaan asioita ihmisyydestä ja sivistyksestä. Hänen oivalluksensa muodostaa voimakkaan puheenvuoron inhimillisyyden puolesta.  

Turvapaikanhakijoita auttava asianajaja lukee Richardille pätkän Tacituksen tekstiä, jossa kuvataan germaanien vieraanvaraisuutta ja toteaa, että nyt tämän piirteen tilalla on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.  

Saattaa olla, että täällä kasvaneet ihmiset eivät pian enää tiedä, mitä culture on. Kulttuuri?
Hyvät tavat.

Richard päätyy auttamaan miehiä sen minkä voi. Hän majoittaa heitä asuntoonsa kymmenkunta ja hankkii heille huolto- ja korjaustöitä naapureilta. Hän ostaa musikaaliselle Osarobolle kokoontaitettavan pianon ja koittaa ehtiä opettamaan tälle muutaman kappaleen ennen kuin karkotus tapahtuu, niin että Osarobo voisi toimia katusoittajana, ja ghanalaiselle Karonille hän ostaa tämän kotimaasta maapalstan, jolla koko perhe pystyy elämään. Palstan hinta on sama kuin saksalaisen päältäajettavan ruohonleikkurin, noin 3000 euroa. Se miten palstan osto ja rahan siirto tapahtuu on oma seikkailunsa.

Toisten elämään paneutuminen virkistää Richardia niin, että hän kaivaa viiden vuoden tauon jälkeen esiin joulukoristeet ja järjestää majoittamilleen vieraille perinteisen joulun.

Raja on yksi asioita, joita Richard pohtii pitkään.  Hän päätyy siihen, että rajojen asettaminen ihmisten välille on järjetön väärinkäsitys ja rintamat tekaistuja.

Kantaa sitten yllään vaatekeräyksestä saatuja housuja ja takkia tai merkkivillapuseroa, kallista tai halpaa vaatetta tai univormua kypärineen ja visiireineen, niin niiden alla on kuitenkin aina alaston ihminen, joka saa ehkä muutaman kerran, jos hyvin käy, nauttia auringosta tai tuulesta, lumesta tai vedestä, saa ehkä kerran tai toisenkin syödä ja juoda hyvin, saa ehkä rakastaa jotakuta ja ehkä saa vastarakkauttakin ennen kuin kuolee pois.

Päivän Helsingin Sanomissa on piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän ajattelee samoin kuin Erpenbeckin luoma hahmo Richard.
Leppänen on viisi vuotta Suomessa asuneen syyrialaisen ystävänsä Budorin luona ja katselee tämän kotielämää. Budor on ylpeä työstään hoivakodissa ja kokee elävänsä arvokasta ja merkityksellistä elämää.  Sitähän me kaikki haluamme. 
"Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen  oleskelulupa. "

Tämän romaanin on suomentanut kääntäjien valtionpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon suomennustöistään saanut Jukka-Pekka Pajunen.Kannen suunnittelijan nimi jää kirjaston viivakoodin alle. Kiitän kuvasta, joka on todella kaunis ja kertova! 

Tässä siis ystävänpäiväkirjoitukseni 14. helmikuuta 2023. Toivotan mukavaa päivää ja ystävyyttä kaikille lukijoilleni! 
Erpenbeckin kirja sai minut ajattelemaan, että sanonnan "ollaan ihmisiksi" mukaan voitaisiin sanoa myös "ollaan ystäviksi", koska ei ystävyydenkään tarvitse olla niin kauhean ikuista, totista ja valikoivaa. Se voi olla myös tilannekohtaista. 
Ja ystävällisyyshän ei vie meiltä mitään, vaan antaa. Se on kulttuuria.

 

Parhaat kohdat Finlandia-palkintojuhlan puheista

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva: Ume

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai tänä vuonna Iida Rauma ravistelevasta teoksestaan Hävitys: tapauskertomus. 
Rauma puhui kiitospuheessaan lukutaidon puolesta, jolla tarkoitti sitä, että lapsi opetetaan lukemaan ja kasvamaan lukutaidon avulla yhteiskunnassamme pärjääväksi aikuiseksi. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta, mutta ilman lukutaitoa ihminen on huijattavissa ja heikoilla. Hän viittasi äitiinsä,  lastentarhanopettajaan, joka oli kummeksunut lukutaitokampanjoita, koska lukeminen ei ole noin vain kampanjalla saavutettavissa, vaan taito joka saavutetaan vuosien kuluessa, kun lapselle luetaan joka päivä siihen asti, että hän haluaa lukea itse.   
Hieno kiteytys Rauman puheessa: Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita aikuinen voi lapselle antaa.

Ja palkinnon saajan valinneen piispa Mari Leppäsen puheen lopetus: Suojelkaa lapsia. 

Hävitys on ainoa Finlandia-ehdokaskirja, jonka olen lukenut. Olen myös kirjoittanut siitä (klik).
Kirja on palkintonsa arvoinen, hyvä kaunokirjallinen teos, jolla on painava yhteiskunnallinen sanoma.  

Kun mietin omaa osuuttani lukutaitoon kannustamisessa, niin voin tyytyväisenä todeta, että siinä olen ollut hyvä ja kunnianhimoinen äiti, vaikka monessa muussa asiassa huithapeli. Minähän luin lapsille iltasatujen lisäksi aamusadutkin ennen päivähoitoon menoa. 

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva Ume

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Ville-Juhani Sutinen. Hänen kirjansa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ensimmäinen tyylipuhdas esseekirja, joka saa tämän palkinnon. 

Sutinen totesi, että palkinto on voitto esseelle, kauniisti ilmaistulle todelle.
Kauniisti ilmaistua totta - onpa kaunis määritelmä esseelle. Sutisella oli tässä hieman enemmän sanoja. Kirjoitan, mitä muistan television lähetyksestä, joten lainaukseni eivät ole sanatarkkoja. 

Palkinnon jakanut ylilääkäri Hanna Nohynek kertoi kasvaneensa kirjojen keskellä ja jopa harkinneensa suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Hän sanoi, että Sutisen kirjaa lukiessaan hän tunsi tulevansa rikkaammaksi ja hänestä tuntui siltä, että oli lukenut yhden kirjan sijaan kymmeniä kirjoja ja käynyt sadoittain keskusteluja itsensä ja kirjailijan kanssa. Näin hyvä kirja toimii!

Itse pidän kirjallisuusesseistä kovasti ja luen niitä paljon, vaikka blogissani se ei ehkä paljon näy.
Olen melko varma, että saan tämän kirjan joululahjaksi. Odotan siitä joulunpyhieni rikastajaa. 

Talviomenoita 1.12.2022, Kuva Ume

Lasten - ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sofia Chanfreau saturomaanistaan Giraffens hjärta är ovanligt stort. Kirjan kuvittaja on kirjoittajan sisar Amanda Chanfreau. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Kirjan on suomentanut Outi Menna.

Tämän palkinnon jaosta jäi mieleeni palkinnon jakaneen näyttelijä, juontaja, luokanopettaja Ernest Lawsonin kannustus aikuisille johdatella lempeästi kirjojen äärelle sellaistakin lasta, jota ei kirjat kauheasti kiinnosta. Kun se oikea kirja osuu kohdalle niin ovi lukemiseen aukeaa. Itse hän vaati lapsena kirjalta mielikuvitusta ja valitsi nyt palkinnon saajaksi kirjan, jonka olisi lapsena lukenut. 

Sofia Chanfreau lopetti puheensa toteamalla, että on hienoa, että jokin minkä luo itseään varten omasta näkökulmastaan voi puhutella myös muita, ja kai se todistaa, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. 
Viittaisiko sana 'kuitenkin' tässä siihen, että niin paljon kuplaudutaan ja luodaan rajoja.
Positiivinen hieno ajatus kirjan mahdista. 

Olen katsellut kirjakaupassa tämän kirjan kuvitusta - mahtava! Olen Chanfreaun sisarusten ja Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että houkutteleva lastenkirja luo uusia maailmoja.
Olen usein harmitellut kuvakirjoja, joissa lasta valistetaan tylsästi sen sijaan, että välitettävä asia upotettaisiin fantasiaan. Pelkkä opettavaisuus ärsyttää. 
Mutta siis - Finlandia-palkinnot eivät ärsyttäneet, vaan tuntuivat erittäin perustelluilta. 

KIITOS hyvistä kirjoista tänäkin vuonna!