Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja 
vierailulla kirjastosta hyllyssäni

Katselin blogini tilastoja ja huomasin, että merkkipäivähän tässä on: tämä on 1001. blogijuttuni!
Tuhat ja yksi yötä -kokoelman kehyskertomuksessa prinsessa Šeherazade kertoo kuningas Šahryārille jännittäviä tarinoita joka yö tuhannen ja yhden yön ajan välttyäkseen teloitukselta. Aiemmat vaimonsa kuningas on surmannut heti hääyön jälkeen. Prinsessa jättää viisaasti illan tarinansa jännittävään kohtaan, joten kuninkaalla on mitä odottaa, ja jospa hän sillä välin myös kiintyy viihdyttäjäänsä.  Tämä kirja kertoo kirjallisuuden voimasta. 
Minua ei ole kuolema uhannut. En ole kirjoittanut henkeni edestä vaan kirjoittamisen ilosta ja kiinnostavien keskustelujen toivossa. Niitä olen saanutkin ja olen siitä kiitollinen. 
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin muutaman kerran tuntenut turhautumista ja miettinyt, jatkanko blogia vai en. 

Aloitin blogini maaliskuussa 2013. Olin käynyt lukemassa poikani esikoisteoksesta Musta timantti kirjoitettuja kivoja blogiarvosteluja ja ryhtynyt miettimään, että jotain sellaista voisin itsekin kirjoittaa, olinhan jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjoja vihkoihin.
Aluksi luulin kirjoittavani vain kirjoista ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä, mutta koskaan en ole tehnyt mitään selkeää linjausta. Olen blogini nimen mukaisesti keskittynyt joskus enemmän kirjoihin joskus mietteisiin. Ajankohtaisissa ilmiöissä on usein sellaista, josta on aivan pakko kirjoittaa. 
   
Blogiperiaatteitani on ollut epäkaupallisuus ja pakottomuus.
En mitenkään pystyisi kirjoittamaan kaikista kirjoista mitä luen. Kaikistahan ei ole mitään kirjoitettavaa, ja mistä aika kaikkeen. Jotkut blogikaverini kirjoittavat kuun loppuun koosteen sen kuukauden aikana lukemistaan kirjoista, oli niistä sitten ehtinyt kirjoittaa tai ei. Sitä en ole itse hoksannut, olen kyllä kirjoittanut itselleni muistiin bloggaamattomien kirjojen nimiä, jos olen muistanut. 
En ole kokenut blogiani henkilökohtaiseksi lukupäiväkirjaksi, vaan pikemminkin osaksi bloggareitten ja muitten blogijuttuja lukevien lukupiiriä, jossa aika ajoin herää kiinnostavia keskustelun aiheita, kirjallisuudesta ja muusta.
Pidän kommenteista (ihmettelen, että ne eivät kaikille ole tärkeitä) ja käyn itsekin siellä täällä kommentoimassa.
Olen nauttinut keskusteluista monissa fantastisen upeissa, persoonallisissa blogeissa ja joistakin olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kiitän!

Osa kirjaston kirjanmerkki&infolipuketta. 
Kiitos kirjastolleni upeasta tarjonnasta ja omatoimiajoista,
jotka mahdollistavat käynnit iltaisin ja viikonloppuisinkin. 

Mitä tarkoitan epäkaupallisuudella? En ota blogiini mainoksia enkä ota vastaan juurikaan ilmaisia kirjoja. Pieni varaus tässä siksi, että tein viime syksynä kokeilun. Pyysin kymmenkunta kirjaa eri kustantamojen tarjouksista. Siinä kävi juuri kuten olin epäillyt: kirjoitin ehkä kahdesta.
Jos sitoutuisin kirjoittamaan kirjoista, joita en ole lukenut, niin minähän olisin töissä! Enhän voi tietää, sytyttääkö kirja kirjoittamisen tarvetta.
Kirjoja saan enemmän kuin tarpeeksi kirjastosta. Kun teen kirjastovaraukset ajoissa, saan aivan uutuuksiakin heti niiden ilmestyttyä.
Arvostan kirjoja, enkä halua niiden kasautuvan kotiini. Olenkin ajatellut, että ostaisin itselleni enää vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut ja kokenut huikean hyviksi. Sellaisia saattaa olla blogivuoden aikana pari kolme. Englanninkielisiä ei aina kirjastosta saa, niitä ostan useammin.
Pienkustantamoissa kirjojaan julkaisseiden ja omakustannekirjailijoiden kohdalla olen tehnyt muutaman kerran blogivuosieni aikana sen ratkaisun, että otan vastaan arvostelukappaleen, mutta kun tarkemmin ajattelen niin juuri heidän kirjansahan minun pitäisi ostaa, koska he tarvitsevat tukea. 
Kuka niitä kirjoja ostaa, jos me kirjaharrastajatkaan emme?
Ja mistä ihmeestä on tullut se käsitys, että lukemisen pitäisi olla ilmaista? Ei mikään muukaan harrastus ole!

Toinen uusi asia ilmaiskirjakokeiluni lisäksi on se, että liityin Instagramiin ja olen vienyt linkkejä kirjoituksiini sinne. 
Pidin siitä ajasta, jolloin kaikki kirjojen ystävät, jotka halusivat kirjoittaa ja keskustella kirjoista yhteisöllisesti, pitivät kirjablogia. Se on mennyttä, nyt puhutaan kirjasomesta ja julkaistaan sama tai eri juttu kirjablogissa, facebookissa, kirjagramissa, kirjatokissa ja jopa youtubessa. 
En ole oikein jaksanut perehtyä kirjagramiin, vaikka siellä olenkin haahuillut. Olen vain lukenut joitain kirjoituksia ja klikannut niitä sydämiä, joilla siellä kerrotaan, että kävin täällä. Nopeus näyttää olevan siellä valttia. 
Olen myös ajatellut, että liika on liikaa, kaikki pursuilevuus, kirjapinojen esittely yms. vain häiritsee minua.
Mieluummin luen kirjoja kuin kirjasomea. 

Blogi on mielestäni kirjoitusalustana ylivertainen noihin muihin somealustoihin verrattuna, koska blogissa voi käyttää kirjoittamisen tehosteita, tummennoksia, kursiivia jne ja kuvittaa kirjoitustaan. 
Tietenkin on hyvä, että kirjoista puhutaan ja niitä pidetään esillä monella tapaa kirjallisesta blogiesseestä Tiktok-videoon, jossa kirja nostetaan esiin ja näytetään peukkua. 

Kirjaesittelijöissä ei tietääkseni ole ammatti-influenssereita, jotka saaavat palkkaa siitä, että esittelevät tuotteita. Kustantamot eivät tarvitse tällaista ammattikuntaa, koska kirjailijat mainostavat itse omia kirjojaan somekanavillaan ja kirjasomen ihmiset tekevät sen rakkaudesta kirjoihin. 

On ymmärrettävää, että joillain nuoremmilla bloggareilla tai muualla kirjasomessa näkyvillä ihmisillä on haaveena, että heidät löydettäisiin sieltä kirjalliselle uralle. Näin on tapahtunutkin muutaman kerran, kustantamo on napannut kiinnostavaa somekanavaa ylläpitäneen ja hän on saanut kustannussopimuksen.
 
Minusta kirjabloggarina parasta on ollut juuri tämän aktiviteetin vapaus ja "hyödyttömyys", rahallamittaamattomuus.

Jossain vaiheessa muutaman vuoden bloganneena mietin, että blogikirjoitteluhan on hyvää harjoitusta oman muistelmateoksen kirjoittamiseen. Vieläkin on mielessä kirjoittaa lapsilleni kirja, joka koostuisi tuokioista elämässäni. En vain tiedä, olenko saanut tarpeeksi harjoitusta. Riittääkö tuhat ja yksi kirjoitusta ja 70 vuoden aikana lukemani kirjat? Riittääkö puhti? Uskallanko?
Ehkä alan harventaa näitä kirjoituksiani ja jättää sille muulle kirjoittelulle (jollekin) tilaa, ehkä alan kirjoittaa toisenlaisia päivityksiä elämästäni, ehkä... saa nähdä, mihin blogitieni vie. 

Pari mietelausetta lienee hyvä lopetus tämänkertaiselle 

Mitä tulee hyviin kirjoihin, niin merkittävää ei ole se, kuinka monta niistä voit käydä läpi, vaan se, kuinka moni niistä käy lävitsesi.
(filosofi, kirjailija Mortimer J. Adler)

En kykene nukkumaan, jollen ole ympäröity kirjoilla.
(argentiinalainen kirjailija Jorge luis Borges) 

Tämän kirjoitukseni kuvat ovat joskus aiemmin käyttämiäni. Kävin nostalgisesti läpi blogijuttujeni kuvia, ihan kuin olisi vanhoja perhekuvia katsellut.

Minulla on useampia lukevia pikkutonttuja.
Nyt niitä on taas aika nostaa esiin.

Vain kolme kuvaa - j niin kuin joulukuu

Jaahas, niin on vain tämäkin juttu tullut päätökseensä, kolme kuvaa kunkin kuukauden alkukirjaimella. Vasta hoksasin, että kuvat olisivat voineet liittyä myös aiheeltaan siihen kuukauteen. No, minä tein muutoinkin omalla tavallani: liityin mukaan vasta maaliskuussa ja olen usein riehaantunut kirjoittamaan enemmän kuin mihin otsikko vihjaa. Kiitos tämän haasteen alkuunpanijalle ja kerääjälle, Kristiina K:lle!  

Siis j, mutta joulu ja kaikki joulu-alkuiset asiat liian ilmeisinä unohdettakoon.

 1. JASKA JOKUNEN

Jaska Jokunen on yksi Tenavat-sarjakuvan päähahmoista, pieni pallopäinen poika, jota vaivaa krooninen epäonnistumisen tunne.
Charles M. Schulz (26.11.1922 - 12.2.2000) piirsi jo lapsena paremmin kuin muut ja sai siksi suosiota kaveripiirissä. Sotavuosina hän sai tehtäväkseen piirtää hassuja hahmoja sotilastovereittensa kirjeisiin. Hänen ainoa piirtäjänkoulutuksensa oli teini-ikäisenä suoritettu kurssi kirjekoulussa, jossa hän myöhemmin myös itse opetti. Kurssilla oli kollega, jonka nimi oli Charlie Brown. Schulz ihastui tähän nimeen ja antoi sen oman piirroshahmonsa nimeksi.
Lasten elämää ja keskusteluja käsittelevä sarja oli aluksi nimeltään Li'l Folks, mutta koska vastaava nimi oli jo rekisteröity piti keksiä uusi ja nimeksi valikoitui Peanuts, joka viittasi lapsiyleisöön, "the peanut gallery" silloisessa tv- sarjassa Howdy Doody. Ensimmäinen Peanuts ilmestyi vuonna 1950 kuudessa amerikkalaisessa sanomalehdessä. 
Sarjasta tuli erittäin suosittu. Sitä julkaistiin joka päivä tuhansissa lehdissä eri maissa yli 60 vuoden ajan, päälle lisäksi kirjat ja muut tuotteet. Tenavien viimeinen jakso ilmestyi muutama tunti Schulzin kuoleman jälkeen. 
Suomessa Tenavat alkoi ilmestyä vuonna 1959 Viikosanomissa ja Ilta-Sanomissa. Suomenkielisen nimen Tenavat keksi Viikkosanomien toimituksen väki. Päätoimittaja Aatos Erkko on kertonut keksineensä nimen Jaska Jokunen. Sekä hän että Schulz olivat tavatessaan kertoneet tuntevansa hengenheimolaisuutta tähän pallopäiseen epäonnistujaan. 

2. JUUSTOT

Juustot on herkkuni. Ei mitään väliä, vaikka leikkeleet loppuisivat maailmasta kunhan juustot säilyvät.  Arkena syön kevytjuustoja, pakko, kolesterolin vuoksi, mutta hyvät kermajuustot tekevät juhlan ja olen aivan ihastuksissani aina kun löydän juustotiskeiltä kuminajuustoa.
Viimeaikainen ihastukseni on vaniljarinkelin puolikas (Keski), jonka päälle sipaisen margariiinia, sen päälle väkevää appelsiinimarmeladia, jossa on paljon kuorta (Vintage Dundee K-kaupoissa ja Hatherwood toisinaan Lidlissä) ja lopuksi viipaleita voimakkaammasta Koskenlaskijasta. Nam! 


3. JAKSAMINEN

Kun pitkä urakka opettajana oli ohi 2010 tammikuussa, minä nukuin.
Olin puolitoista vuotta aiemmin päässyt vihdoin lonkkanivelleikkaukseen neljän vuoden kärsimyksen ja hurjan särkylääkkeitten käytön jälkeen. Toipumisloman jälkeen vielä loppurutistus - ja vapaus!
Jotkut nuoremmat opettajat paheksuivat (noin aikaisin, me teemme töitä varmaan seitsenkymppisiksi...) ja vanhemmat opettajat ihmettelivät, miksi jäin pois tammikuun lopussa enkä tehnyt töitä kesään asti, jolloin olisin vielä saanut kesälomarahat ja kenties vähän paremman eläkkeen. Minulle kaikkein tärkeintä tässä vaiheessa oli oma aika. Pidin myös siitä, että mieheni, joka oli vielä puoli vuotta töissä, lähti aamulla kiireisenä työpaikalle ja minä sain jäädä "lomailemaan". Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja ah niin vapaaksi.  
Kuva on aidosta tilanteesta, ei poseeraus. 
Torkahtelin, kunnes olin saanut nukutuksi pois 35 vuotta kestäneen työpaineen. Sitten nousin sohvalta, enkä ole sen koommin nukkunut päiväunia. 
Olin joskus aiemmin ajatellut kirjoittaa kouluelämästä, nyt en halunnutkaan enää katsella yhtään taaksepäin. 

Nykyään media on täynnä artikkeleita uupumisesta.
Nuoret uupuvat. Luin juuri jutun, jossa kerrottiin, miten lapsia ei haluta, koska pelätään, ettei jakseta hoitaa heitä. Työelämä on hektistä ja sen koetaan vievän liikaa energiaa ja aikaa.   

Ihmisten päiviin on tullut ainakin yksi uusi tehtävä nimeltään sometilien hoitaminen. Ja toinen stressiä aiheuttava asia on terveysteot, joissa ei liikuta mielihyvän vuoksi, vaan pakonomaisen säännöllisesti siksi, että se kuuluu hyvän ihmisen pakettiin ja pitää ulkonäön kunnossa. Tavalliset ihmiset treenaavat kuin ammattiurheilijat.
 
Monet eri alojen ihmiset pelkäävät, että jos heitä ei näy säännöllisesti hyvännäköisinä eri somealustoilla, niin heidät unohdetaan ja mahdollisuuksia menee ohi.

Osataanko nykyään enää rentoutua? Kuormitutaanko vapaa-ajasta jopa enemmän kuin töistä?

Kuva on kolmen vuoden takaa, mutta
olenko talvikunnossa, sitä kysyn edelleen:
Rantaloma voisi auttaa. 

Toivotan kaikille mukavia, rentoja joulunaluspuuhia ja iloa elämään!

Seuraava kirjoitukseni onkin eräänlainen merkkipaalu, se selviää sitten... 

Opettajuudesta

    

Sippolan koulukodin luokkatila, 30.11.2024
Kuva: Ume

  

Milloin opetus alkaa?
    On sanottu, että opettaminen on taidetta eikä tiedettä. Voiko sanoa milloin se alkaa? Oppitunti on esitys, jota sellaisenaan on mahdoton toistaa, monet muuttuvat osat vaikuttavat siihen. Opettajan vireys, luokan asenteet, keskeytykset, mitä tapahtui eilen, tänä aamuna, ennen tuntia, tunnelma opettajainhuoneessa. Jaksoitus on myös tärkeä. Onnistuneella tunnilla on nousu ja lasku ja oikein ajoitettu huippu. Ja se mitä jätetään ilmaisematta. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit, 1981)

Luettuani Anneli Toijalan romaanin Liitupiirit ajatukseni ovat pyörineet koulussa ja sen muutoksissa oman opettajan työni aikana. Muistelujani ovat vauhdittaneet myös vierailu Sippolan kauniisti remontoidun koulukodin avoimien ovien tapahtumassa ja keskustelut eläkeläisopettajien pikkujouluissa. 

Sippolan koulukoti, aistihuone, 30.11,2024

       Eniten valmistettu tunti ei aina ole onnistunein. Sitä ei myöskään ole 'prima vista' -tunti. Vuorokaudessa oli yhä vain kaksikymmentäneljä tuntia. Myös alitajunta valmistaa tunteja. Kaija- Leena luki kirjaa ja ajatteli: Tästä voisin puhua äidinkielentunneilla, otanpa katkelman.
(Anneli Toijala, Liitupiirit)

Tuttua! Varsinkin elämänkatsomustiedon opettaminen sai minut valpastumaan ja keräilemään materiaalia kaiken aikaa. Elämänkatsomus on iso ja lavea asia, melkein kaikesta olisi voinut keskustella oppilaiden kanssa, ja oli niin paljon sellaista, minkä miettimiseen heitä olisi ollut hyvä innostaa. Kielten opetuksessa, päätyössäni, opetuksen sisällöstä ja tunnin kulusta oli helpompi päättää. 

    Ensimmäisillä kysymyksillä hän kokeili resonanssia, sai selville luokan vireen, miten opettajaan suhtauduttiin. Hänellä oli kokonaiskäsitys tunnista, mistä mihin. Missä ajassa, millä keinoin. Hän otti luokasta 'äänen' ja määräsi tunnelman sen mukaan. 

Vesijumpparyhmämme ohjaaja kiitteli ryhmäänsä, meitä eläkeläisiä, joululomalle lähtiessä sanomalla että ei hänellä voisi olla mukavampia ohjattavia.
Murrosikäisten opettaja kohtaa usein myös hyvin negatiivisia ja kaikessa vastaan panevia oppilaita. On ryhmiä, joihin ei ole mukava mennä. Opettajan on voitettava omakin vastustuksensa ja luotettava psykologisiin taitoihinsa.
Oppilaita on lämmiteltävä ennen varsinaista työtä ja joskus opiskeluun siirtyminen tapahtuu vähän huijaamalla huumorin varjolla.
Tauottaminen on tärkeää, nuori ei jaksa kauan ilman taukoja, mutta nekin on suunniteltava ja niitä on ohjattava, muutoin tulee kaaos. 

Sippolan koulukodin kahdessa luokkahuoneessa oppilaiden työpisteet on sijoiteltu väljästi, osa eroteltu sermein, ja vieressä on yksityishuone, johon voi vetäytyä opiskelemaan erilleen, jos toisten läheisyys ahdistaa. 

Kuulin kun eräs vanha mies selitti tapahtumassa oppaana toimivalle opettajalle, että ennen vanhaan pantiin häirikkö nurkkaan. Opettaja sanoi, että heidän oppilailleen yksityistila ei ole rangaistus, vaan he menevät sinne itsekseen.
Koulukodissa on 24 paikkaa (nyt oppilaita vähän, oliko vain puolet) ja työsuhteessa koulukodin kanssa on - yllättävän paljon - noin sata ihmistä. 
Nämä luvut kertovat sen, että lasten ongelmiin pitäisi puuttua lastensuojelussa paljon aikaisemmin ja paljon tehokkaammin, muutoin meillä on enenevässä määrin todella kalliita nuoria!  

Sippolan koulukoti, yläaula, 30.11.2024

Sippolan kartanon eli Sippolan hovin päärakennus on valmistunut vuonna 1836. Kartanossa on ollut monenlaista toimintaa ennen kuin siinä alettiin pitää koulukotia vuonna 1909.
Peruskorjauksessa on kunnioitettu perinnerakentamista ja yhdistetty hyvällä maulla vanhaa ja uutta. Arkkitehti Kivi-Mikael Keller on todennut, että tämä työ on hänen elämäntyönsä. 

Rakennus on kaksikerroksinen. Alakerrassa on ruokala, kotitalous- ja kuvaamataidon luokat ja yläkerrassa muita luokkatiloja ja erilaisia kokoustiloja, joissa minua viehätti kunkin huoneen oma raikas värimaailma. 
Yläkertaan vievät kauniit portaat molemmilta puolin aulaa, toiset lisättiin remontissa, ja hissi, jota en huomannut kokeilla.

Seinillä on arvokkaiden kartanonväen muotokuvien lisäksi mm. vanhoja opetustauluja, Kaj Stenvallin ankkamaalauksia ja seinistä irrotetuista perinnetapeteista kehystettyjä tauluja. 

Näin ylellisessä ja harmonisessa ympäristössä olisi mukava opettaa ihan tavallisiakin oppilaita, mutta koulukotiin valitaan oppilaat heistä, jotka eivät pysty käymään tavallista koulua ja elämään kotonaan.
Toivottavasti Sippolan rauhallinen tunnelma auttaa heitä kasvamaan sellaisiksi, että pärjäävät yhteiskunnassa. 
Jotkut näistä oppilaista ovat käyneet koulukodissa asuessaan joissain aineissa myös lähellä olevien peruskoulujen tunneilla. 
Jako ei ole koskaan selkeä, tietenkään. Kouluissa on paljon oppilaita, joiden elämä on vaikeaa ja jotka välillä ovat muualla kuntoutettavana ja palaavat sitten takaisin opiskelemaan, joskus siinä onnistuen, joskus ei. 

Sippolan koulukoti, alakerta, 30.11.2024

Kokemukseni mukaan koulupäivän alettua opettaja tempautuu mukaan koulun rytmiin, unohtaa omat harminsa, kotiasiat ja pienet kivut, haluttomuutensakin, ja elää roolissaan kotiin paluuseen saakka.
Minusta "ole vain oma itsesi" -ohje opettajalle on aivan väärä. Samoin kenelle tahansa - me elämme tilanteissa niiden mukaan erilaisia rooleja käyttäen.
Opena on oltava sosiaalinen, iloinen, välittävä ja kannustava. Koti on paikka, jossa kolhut paikataan.  
Silloin on vaaratilanne jos roolit sekoittuvat ja alkaa kaataa huoliaan lasten päälle ja silloin jos jännitys jää päälle illoiksi, viikonlopuiksi ja kesäloman ajaksikin.

Opettajien stressiä ei kasvata niinkään tuntien valmistelut ja iltoihin kasautuvat koepinot kuin oppilaitten vaikeudet ja joittenkin vanhempien kärkäs kouluvastaisuus. Opettajien vapaa-aikaan kasautuvia töitä on korostettu, mutta kyllä monessa muussakin työssä työt seuraavat kotiin varsinkin nyt kun niitä voi tehdä tietokoneella missä vain.  
Muistan miten yleensä pääsiäispyhät menivät lähes kokonaan moniosaisten valtakunnallisten kokeitten tarkistamiseen. Minusta se oli vain kivaa; kiinnosti nähdä, miten pärjäsimme. Vihamielinen oppilas tai oppilasryhmä sen sijaan sai minut epätoivoon ja ahdisti mieltäni niin että aloin heräillä aamuyöllä.

Oli vaikeata rientää toteuttamaan "positiivisia havaintojaan" oppilaasta, jonka huoltaja oli juuri ilmoittanut puhelimessa, että hän on käskenyt pojan lyödä, jos vielä tulee jälki-istuntoa. Tai kun hän oli yrittänyt sanoa peruskoulun opetussuunnitelman sanoilla, että "oppilaan tehtävien suoritustaso ei koulun mielestä ollut oikeassa suhteessa hänen edellytyksiinsä" ja huoltaja ilmoittanut käsityksenään, että opettajan itsensä olisi mentävä kasvatusneuvolaan. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit)
Nyt on kyllä sanottava, että viimeisessä episodissa olen huoltajan puolella. Ei vanhemmille noin puhuta, ivallisesti! Tällaisia tilanteita tuli vastaan tasokurssien aikaan, kun jotkut vanhemmat halusivat lapsensa laajalle kurssille ja koenumeroista näki, että yleiskurssi olisi sopiva. No, eihän siinä muuta kuin näyttää koepaperia, joka on lähes tyhjä, sanoo tuon suoritustasohöpinän sijaan, että "kato, ei se osaa" ja vetoaa siihen, että lapsi tuntee häpeää siellä itseään osaavampien joukossa, hän on sitten jossain muussa hyvä. No, mutta onneksi tuollaisia jaottelujakaan ei ole ollut enää pitkään aikaan. Sen sijaan olen kuullut, että jotkut vanhemmat pitävät lapsiaan yleisneroina, joiden todellista ydintä koulu ei vain osaa nähdä ja uhkaavat oikeusjutuilla, jos ei suhtautuminen muutu.     

Eräs tuttu ihminen muisteli, miten häntä peloteltiin lapsena sillä, että jos ei ole kunnolla, niin joutuu Sippolan kasvatuslaitokseen tai Karjakunnan (teurastamon) autoon. Voiko julmempaa olla!.
Nyt paikallislehden jutussa sanotaan, että eräs pikkupoika oli makoiltuaan koulukodin aistihuoneen tyynyillä kysynyt äidiltään, milloin hän pääsee tänne. Äiti oli vastannut, että ei oteta sitä nyt kuitenkaan tavoitteeksi. 

 

Sippolan hovin uusrenessanssityylinen päärakennus on Suomen suurin puukartanorakennus. 
Sen sivuilla on pienemmät puutalot, jotka toimivat oppilasasuntoloina. 

Tämän juttuni myötä toivotan kaikille hyvää Suomen 107. itsenäisyyspäivää.

Nautitaan päivästä, juodaan onnenkahvit, nostetaan maljat ja iloitaan, ystävät.
💟