Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.  

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja

Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 

Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

Pieni pahan mielen postaus

Minulla on tämmöinen hauska tehtäväkirja Pieni pahan mielen kirja. Kirja parodioi täytettäviä hyvän mielen kirjoja ja on osoitettu positiivisuusbuumiin kyllästyneille. Kirjan tekstit on ideoinut Lotta Sonninen ja ulkoasun ja kuvituksen laatinut Piia Aho. Minua ei kauheasti innosta kaivella vikoja ja naurettavuuksia sukulaisissa, listata ystävieni huonoja puolia tai kohtaamiani ääliöitä, itsekään kun en ole niin täydellinen, mutta inhokkiasioiden käsittely ja ärsyttävien sanontojen kerääminen varmaan houkuttelevat minua jonain hetkenä askartelukirjani pariin.  
Yhden sivun olen täyttänyt. Tämän:

Huonon käsialani vuoksi rajasin kuvan näin. Olen lisännyt nämä sanat: keljuttaa, risoo, frustroi, kypsyttää, harmittaa, ketuttaa, ottaa kupoliin, suututtaa, nyppii, rassaa, ottaa pannuun, pännii, sieppaa, keittää, sapettaa, kyrsii, jäytää, tympii. Keksittekö muita? En hyväksy sitä v-kirjaimella alkavaa naisen sukupuolielimestä johdettua verbiä. Sen käyttö (huokaus!) turhauttaa minua, eritoten, kun se nykyään on kaiken lisäksi vanhempien sivistyneiden ihmisten käyttökieltä, ei teini-ikäisten uhmaa.  

Tästä päästäänkin kirjoitukseni asiaan. Paha mieli? Mikä nyt niin ottaa bloggaria päähän? Monikin asia. Teen listan. 

1. Aika ajoin pompahtaa joku viisastelija, viimeksi Mikael Jungner, sanomaan, ettei kirjojen lukeminen ole tärkeää, somessa hyppely riittää. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että turha ruveta vääntämään perusteluja sille, miksi ihmisen pitää lukea.
Eeva Kilvellä on juuri julkaistussa Punaisessa muistikirjassa tällainen kiteytys: "Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla." Olen samaa mieltä Kilven kanssa. 

2. Täytän pian jo 70. Tein ansiotyötäni 35 vuotta ja sitä ennen monta vuotta erilaisia töitä, joita ei laskettu eläkkeeseen. Maksoin paljon veroa, mielelläni, koska  tiesin, että niillä rahoilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt kun olen vanha, enkä kyllä mitenkään jaksaisi enää tehdä sitä työtä, jota välillä suurella innolla välillä puurtaen tein, saan kuulla olevani rasite ja menoerä, kestävyysvajeen ja väärän huoltosuhteen aiheuttaja. Minua tämä keskustelu riepoo ja loukkaa. Hieman rispektiä, kiitos! 

3. Kiertelin Kouvolan asuntomessuilla. Kävin muutamaa rivitaloasuntoa vaille kaikissa 33 asunnossa. Kahdessa oli kirjahylly, toisessa niistä oikein kirjastohuone, mutta siis vain kahdessa kirjoja! Kirjahyllyä on jo jonkin aikaa kutsuttu sisustusalalla huonoksi sisustuselementiksi. 
Vanhusten yhteisötalossa oli kalustettu huoneet erilaisille ihmistyypeille. Yhdessä oli kalastaja-Kalle, toisessa kirjallisuusihminen-Kirsti, jne. Kirjallisuuden harrastajan huoneessa ei ollut kirjahyllyä eikä tilaakaan sille. Kaikissa makuuhuoneissa oli mahdottoman kapeat sängyt, nuorisokokoa. Leveämpi ei olisi mahtunut sängylle varattuun koloon, vaan olisi työntynyt oudosti oven eteen. Ajatellaanko, että vanhat ihmiset pienenevät lapsiksi. Ei niillä ainakaan petikaveria ole, hyi. Pännii!

4. Tuttavapiirissä on paljon kymmenen vuotta minua vanhempia, jotka ovat sairastuneet vakavasti. Näin lyhytkö tämä elämä on? 
Julkisuuden henkilöistä on poistunut keskuudestamme monta viime aikoina: Claes Andersson ja Toni Morrison, molemmat minun mielikirjailijoitani, ja Matti Mäkelä, jota arvostin varsinkin kirja-arvostelijana. 
Kuoleman läheisyys, järkyttää mieltäni. Pitää muistaa elää täydesti, kokea, matkustaa, kun vielä jaksaa. Tietenkin jokainen päivä voi olla viimeinen päivä, mutta kun ikää tulee, niin tämä asia alkaa konkretisoitua. 

5. Kirja-arvostelusta, minkä Matti Mäkelä toi mieleeni, sen verran, että olen (taas kerran) hieman ymmälläni kirjapostausten kanssa. Olen alkanut kokea, että täällä blogistaniassa ei saisi oikeasti arvostella kirjoja, vain kehua. Jos kirjoitat jotain negatiivisempaa, vaikka kuinka varovaisesti, niin aina tulee joku suitsija paheksumaan ja samaa kirjaa yhteistuumin kehuneet ohittavat mielipiteesi. Eriävästä mielipiteestä ei turhaan keskustella, saat kokea olevasi väärässä. 
Minun mielestäni kirja on julkaisu, jota saa arvostella kuten taulua tai konserttia. Se on sitä varten esille pantu. 
Lehtiarvostelut ovat myös paljolti kirjaa mainostavia juttuja tai feature-juttuja kirjailijasta. Missä ovat räväkät arvostelut? Matti Mäkelä osasi tarkastella arvosteluissaan kirjan hyviä ja huonoja puolia, kohteliaasti ja asiallisesti, ja sijoitti kirjan kirjallisuuden kentälle sille hengenheimolaisia etsien. Näin myös moni kriitikko ennen häntä.
Onko nykyinen somessa yleistynyt tyhmä vihapuhe, iva ja sarkasmiksi naamioitu pilkka saaneet ihmiset niin ylivarovaisiksi, että he eivät uskalla enää muuta kuin fanittaa? Arvostelu ei ole keljuilua eikä vihapuhetta. Se on lähes vastakohta sille. 
Olen myös joskus kuullut, että kun piirit ovat pienet, kirjailijat tuttuja, niin ei voi arvioida, kuten haluaisi. Eikö tuttuus sitten siedä rehellisyyttä? No, tämä varovaisuus koskee kyllä käännöskirjojakin.  
Minua kiinnostaa kiitosten ohessa myös heikkouksien löytäminen ja niiden tarkastelu rakentavasti. Harva kulttuurituote on niin täydellinen, ettei siitä löytyisi huomautettavaa. Ei voi siis päättää kirjoittaa blogissaan vain kirjoista, joihin tuntee ehdotonta rakkautta, silloin tulee postauksia harvoin. 
Pännii, että annan tällaisen ilmiön edes vaikuttaa itseeni. 

6. Tietenkin vihapuhe turhauttaa ja erityisesti se, että sitä aletaan toistella ja jopa ihailla. Ei siinä ole mitään hienoa, että aikuinen ihminen hokee sitä v-sanaa ja pilkkaa erilaisia ihmisryhmiä omaa paremmuuttaan korostaen. Sillä miten kansanedustajat puhuvat on merkitystä. Jos ihmisistä puhutaan kitkettävinä vieraslajeina tai ihmisroskana vaikutetaan siihen, miten me kohtelemme näitä parjattuja ihmisiä. Se mitä sanoillasi ruokit, kasvaa ja leviää ja siirtyy teoiksi. 
Tämä paitsi tympii, niin väsyttää ja masentaa. 

7. Ne vieraslajit ja käskyt repiä kauniit kurtturuusut pois. Meilläpäin tätä on jo jossain toteutettu. 

Mikä tässä lupiinipellossa on huonompaa kuin alla peltosauniopellossa, koiranputkissa ja horsmissa, jotka saavat rauhassa levitä?

Peltosaunio on muinaistulokas ja koiranputki sekä maitohorsma kai ikiaikaisia. Minusta koiranputken ja lupiinin yhdistelmä on aika upea. 
Kurtturuusu tuottaa kiulukoita, joista saa sosetta. Niitä on nyt jo, yhtä aikaa kukkia ja marjoja. Meillä on ihania, joulukorttinakin käytettyjä kuvia talvisista huurteisista kiulukoista. Nehän säilyvät punaisina läpi talven.

Onko jotain erityistä, mikä Sinulle tällä hetkellä tuottaa mielipahaa? Kerro!

P.S. Kirjoitan jossain vaiheessa mielihyvän aiheista. Statovcin kirjoista tekisi mieli myös kirjoittaa lisää. Olen lukenut nyt Tiranan sydämen keskittyneesti sen identiteettivarkauksia miettien ja kohtia myös sen englanninnoksesta Crossing, mikä nimi sopiikin tälle kirjalle hyvin. 

-------------
Seuraavan päivän potutuksia:

Vielä pitää tulla lisäämään pari harmitusta. Ensin lisäys kohtaan 3, jossa minua suututtivat muutamat asiat asuntomessujen vanhuksille suunnitelluissa asunnoissa. Unohdin kirjoittaa, että vanhusten taloyhteisön nimi on Virkkulakylä! Arrgh, miksi ei Touhula? Virkkula kuulostaa vaatimukselta ja nuorempien ihmisten toiveelta. Siellä ne puuhastelevat virkkuina ja punaposkisina kunnes jonain päivänä sanovat heippa ja hiljenevät nätisti siihen nuorisosänkyynsä. En tykkää myöskään mistään kalmanimistä, kuten Ehtoolehto ja Iltatähti. Kai vanhusten taloilla voisi olla samanlaisia nimiä kuin muillakin taloyhtiöillä. 

8. Omituiset koulukokokeilut, joissa lapsia väsytetään ja käytetään yli-innokkaiden kasvatusalan ihmisten koekaniineina. Mitä järkeä on laittaa 7 - 12 -vuotiaita samaan 80 (!) oppilaan ryhmään, jossa opettajat seassa. En löydä tästä mitään hyviä puolia, mutta kylläkin leegion huonoja. Naurettavaa.

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018) on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuortenkirjallisuuspalkinnon. Sisäkannessa on yksi kehu USA:n kirjastojen Booklist-sivuilta, yksi New York Timesin kirjallisuussivuilta ja kolme bloggareilta.

Kansi on kaunis, sama kuin alkuperäisessä, hyvin tyttömäinen hennon roosanpunaisine sävyineen. Kuva jatkuu takakanteen. Siinä on amerikkalaisen kampuksella asuvan opiskelijan asuntolahuone, jossa heti yöpöydän toisella puolen on kämppäkaverin sänky. Näin ahtaasti Suomessakin on asuttu opiskelijana, ennen, ei enää pitkään aikaan. 
Tyttö tähyää jaetusta huoneestaan omaan menneisyyteensä, johon liittyy meri.

Nimi on muutettu suomennokseen  aivan erityyppiseksi. Amerikkalaisen kirjan nimi We Are Okay (2017) viittaa paremmin nuortenkirjaan kuin suomalainen Välimatkoja. Mietin, eikö meillä olekin jo jokin samanniminen romaani. Ei aivan. Taina Latvalan romaanin nimi on yksikössä, Välimatka.

Aloin pohdiskella, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Teen & Young Adult -genren kirjailijoita on melko paljon nykyään, ja moni aikuinenkin sanoo lukevansa mielellään nuortenkirjoja. 

Osuin YA-kirjapohdintoihin jokin aika sitten myös eräässä amerikkalaisessa blogikeskustelussa. Aiemmin nuorten hyllyille oli heidän kirjastoissaan sijoitettu jollain tavoin opettavaisia kirjoja, joiden henkilöt saattoivat olla minkä ikäisiä tahansa. Nyt nuortenkirjan päähenkilön ja usein muidenkin kirjan henkilöiden on oltava nuoria. Toisena nuortenkirjan piirteenä iän lisäksi tässä keskustelussa oli huomattu seksi, mutta ehdottomasti vain kevyen vihjaavana. 

Olen huomannut, että identiteettipohdinnat yleensäkin, muukin kuin seksuaalinen, oman tien etsintä ja ihmissuhteiden ongelmat ovat nuortenkirjojen vakioteemoja. Läheisen kuolema ja mielenterveys ovat paljon esillä.
Ennen nuortenkirjoissa oli myös paljon seikkailua. Mihin se on kadonnut? Onko se teema varattu nykyään lastenkirjoille ?

Välimatkoja -romaanissa nuori tyttö, Marin, viettää joululomaa yksin tyhjällä kampuksella. Hänelle on juuri edellisenä kesänä tapahtunut sellaista, mikä on saanut hänet eristäytymään. Suru ja häpeä ovat pahat kumppanit, ne lamauttavat ja masentavat.
Marinin rauhaa häiritsemään tulee tyttö entisestä elämästä, Mabel. Marinin on pakko keriä auki tapahtunutta ja suostua ottamaan vastaan muiden ihmisten seura.

Tämä kirja on ... no, se on okei. Se olisi voinut toimia jopa vertaistukena itselleni kauan sitten yksinäisenä opiskelijana.

Plussia: 
- todentuntuinen kuvaus yrityksestä jättää kaikki entinen ja kipeä taakse
- hyvä kieli
- kiinnostava päähenkilö, joka kaiken lisäksi harrastaa kirjallisuutta
- hyvä, että päähenkilön opiskelun kalleus tulee esille, koska kallistahan se USA:ssa on, Marinin opiskelu oli mahdollista vaarin pelivoittojen turvin 

Miinuksia:
- juonessa ennalta-arvattavuutta 
- Mabelin hahmo jää ohueksi ja liian enkelimäiseksi
- vaarin kohtalon olisi pitänyt selvitä, teinilukija haluaa aivan varmasti tietää, mitä tapahtui, pieni lisäluku olisi ollut tarpeen
- suomennoksen miinus on tuo nimi, liian osoitteleva ja kulunut symboliikka, välimatkat fyysisesti ja henkisesti

Olenkohan liian vanha lukemaan nuortenkirjoja, kun näen niin selvästi tarinan rungon ja se häiritsee minua? Onko nuortenkirjoissa selkeämmin näitä juonikuvioita kuin aikuisten romaaneissa? 
Kyllä minua monessa uudessa aikuisten romaanissakin on häirinnyt eräänlainen laskelmointi ja tekemällä tekeminen. 

Toinen asia, mikä häiritsee minua uusissa kirjoissa on kansien ylikehut! Tästä kirjasta käytetään adjektiiveja 'musertava taideteos' ja 'ällistyttävä aikaansaannos'. 
Millä sanoilla kuvataan sitten todella hyviä kirjoja?

Luin vähän aikaa sitten nigerialaisen kirjailijan Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois. Sen päälliskannessa ylimpänä kirjan nimen päällä on Margaret Atwoodin lause: "Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." Tulikuuma! Hyvin outo määritelmä tästä kirjasta. Tulikuuma, polttava aihe?  Ei se siltä tuntunut.
Sitäpaitsi, minusta kirjan kannet voisi jättää ilman mainoslauseita. Haluaisin, että ne ovat omia taideteoksiaan, eikä naistenlehtien kansien näköisiä, täynnä tekstisilppua.

Nyt luen Esko Valtaojan uusinta tietokirjaa Kohti ikuisuutta. Se on erittäin mielenkiintoinen. Suosittelen kesälukemiseksi. 

Joku päivä sitten luin Henning Mankellin kirjan Leopardin silmä, jonka olen lukenut aiemmin silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Otin talteen sitaatteja, kuten aina Mankellia lukiessani. Ehkä ne näkyvät täällä blogissani jossain  sopivassa kohdassa.

Tällaista minä täällä, kesäflunssassa, nyt kun ne ihanat helteet tuli. Mutta vielä tässä uidaan!
Lukea voi aina. 

Onko kenelläkään mielipiteitä nuortenkirjoista, tai muusta esiin nostamastani? 

Kulttuurisesta omimisesta, n-sanoista ja historian arvostamisesta

Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseeni. 
Minua alkoi harmittaa ja vaivata se, miten paljon nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa tapahtuva kulttuurisesta omimisesta syyttely ja kiellettyjen sanojen metsästys vaikuttaa ja saa kirjoittajan (minut, ainakin) varuilleen ja surulliseksi. 

Kun luin Margaret Cravenin romaania Kuulin pöllön kutsuvan tiesin heti, millä nöyrällä sitaatilla minun on aloitettava blogikirjoitukseni, niin etten vain joudu syytetyksi väärän kirjan vääränlaisesta esittelystä. 
Miksi minä noin tein? En haluaisi antaa tällaisten mielipiteiden vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni.  

Luin amerikkalaisten ajatuksia ko kirjasta erinäisistä blogikirjoituksista ja kommettilistoista. Löysin onneksi vain yhden kommentoijan, joka väheksyi kirjaa siksi, että kirjoittaja ei ole itse Amerikan alkuperäisväestöön kuuluva. 

Silloin kun Craven kirjoitti tsawataineuk-heimosta, 60-luvulla, heimon sisällä ei ollut vielä kirjoittajia. Tarinat kulkivat suullisena tietona ja odottivat sitä, että joku kirjoittaisi ne muistiin. Craven antoi siis kuvaamalleen heimolle äänen, ei vienyt sitä. Hän ei myöskään ominut mitään, vaan kuvasi näkemäänsä. 

Edellä mainitsemani kriittisen kommentoijan mielestä kirja on romantisoitu, kolonialistinen, holhoavan päähäntaputteleva ja kirjoittajan ennakkokäsitysten leimaama tuotos. 
Hän on lukenut eri kirjan kuin minä, tai sitten hän ei ole lukenut tätä kirjaa ollenkaan, vaan liittää tämän arvostelunsa aina tiettyihin kirjoihin kirjailijan nimen ja ihonvärin perusteella. Ennakkoluuloista, eikö vain?

Olen törmännyt kirjakeskusteluissa myös sellaiseen, että tietyt epäkorrekteiksi havaitut sanat pitää korjata vanhoihin kirjoihin. Sitä on myös tehty. Peppi Pitkätossu kuuluu kirjoitetun Ruotsissa uusiksi, ja olen lukenut erään vanhan elämäkerran uuden käännöksen (klik), jossa oli muunneltu totuutta niin, että omaa elämäänsä muistelevan natsirouvan puhuessa roduista kääntäjä sensuroikin hänet puhumaan kansoista.

Tässä välissä haluan kertoa, että olen tietenkin sitä mieltä, että ihmisistä kerrotaan heidän kansalaisuuksillaan ei ihonvärillään. Tämä on vanha juttu!
Ei kai tästä nyt enää voi olla mitään epäselvyyttä.

Mutta se, että vanhoissa kirjoissa pitäisi sensuroida historiaa, se on minusta aivan käsittämätöntä. Se on anteeksiantamatonta. 
Vilkaisepa lukija tuonne blogini alkumottoon. Menneitten aikojen sielu! Jos tässä Cravenin kirjassa pitäisi jokaisen intiaani-sanan tilalle vaihtaa alkuperäinen amerikkalainen ja adjektiiviksi alkuperäisten amerikkalaisten kulttuuriin kuuluva tms niin johan kuulostaisi hassulta. 
Sitäpaitsi kai taiteen tekijää pitää kunnioittaa myös silloin, kun hän on kuollut. 
Emmehän me mene korjailemaan Picasson viivoja "ajanmukaisemmiksi" tai jonkun arkkitehdin käden jälkeä kätevämmäksi. Kun Alvar Aallon suunnittelemaa koulua remontoitiin Inkeroisissa, niin jopa vesihanat piti säilyttää alkuperäisinä, sellaisina, joissa kylmä- ja kuumavesi on erikseen. 
Kirjallisuus on ilmeisesti taiteenlajeista sellainen, jossa tekijää kunnioitetaan vähiten. Surullista. 

Meillä on edelleen käypinä termeinä neekerijazz ja neekeriorjuus. Kun tummaihoiset jengipojat kutsuvat toisiaan jossain romaanissa nimellä niggerboy, kuten oikeassa elämässäkin, niin miksi se pitäisi vesittää ja laimentaa "kun sitä n-sanaa nyt ei vaan sanota"?  

Helsingin Sanomissa oli jokin päivä sitten juttu siitä, miten Pieni talo preerialla-kirjasarja "joutaa historiaan". Hyvänen aika, se ON historiaa. 

Toivon, että tänä hyvin lyhytnäköisenä aikanamme arvostettaisiin historiaa eikä vain tätä hetkeä ja että kaikki ikävä nipotus ja yhden tai kahden kapean näkökulman vääristämä tekstien arvostelu joutaisi vähitellen historiaan.

Lukuiloa edelleen kaikille! 

Koitan päästä yli tästä(kin) - turhastako? - huolesta. 

Elena Favilli, Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille - kriittinen arvio kirjasta!

Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat iskeneet ajan hermoon. Nyt pitää korostaa naisten kapinointia. Se myy.

Kirjassa Iltasatuja kapinallisille naisille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on todella paljon ristiriitaa. Kirja on outo. 

Kirjan esipuheessa käy ilmi, että kirjoittajat haluavat nostaa esiin naisia, jotka ovat hyviä esikuvia tytöille.  
Toivomme jokaisen lukijan oivaltavan, että suurin saavutus on elää elämä, jossa on intohimoa, uteliaisuutta ja muiden auttamista. Muistakaamme jokainen meistä jokaisena päivänä, että meillä on oikeus olla onnellisia ja kokea mitä haluamme.

Muiden auttamista? Tämä toteutuu vain muutamalla kirjassa kuvatuista sadasta naisesta. Sen sijaan kirjassa on muita surmauttaneita hirmuhallitsijanaisia, kuten Katariina Suuri ja keisarinna Jingu. 
En kyllä Margaret Thatcheriäkään kovin hyvänä esikuvana pitäisi. 

Kirjoittajat ovat italialainen pariskunta, joka lähti USA:n Piilaaksoon oppimaan bisnessajattelua.  Favilli on toimittaja ja mediayrittäjä ja Cavallo on kirjailija ja teatteriohjaaja. Heillä on firma Timbuktu Labs, jonka kautta he valmistavat mediatuotteita lapsille.  

Favilli ja Cavallo aloittivat kirjansa keräämällä sen julkaisua varten joukkorahoituksella yli miljoona Yhdysvaltain dollaria. Lahjoittajia on löytynyt kymmeniätuhansia yli seitsemästäkymmenestä maasta, lähes kaikki naisia.  Kirjan kuvittajiksi he hankkivat kuusikymmentä naistaitelijaa. Tämä kerrotaan esipuheessa, jossa korostuu ennätyksen tekeminen.  
Kirjaa ei ole siis julkaistu kustannustoimiston kautta. Siksi rahankeräys. Yli miljoona dollaria? Kirjaa on käännetty monille kielille, se on niitä harvoja kirjoja, jotka rikastuttavat tekijänsä. Mihin he tarvitsivat lahjoittajia? 

Lainelautailija Maya Gabeiran tarinassa kerrotaan, että hänestä tuli maailman kovapalkkaisin isojen aaltojen surffaaja. 
Money makes the world go around... kyllä kyllä, mutta mutta... odotin muunlaisia arvoja pikkutytöille suunnatulta kirjalta.  

Onko tämä kirja edes tarkoitettu pikkutytöille? Henkilövalinnoissa ei, eikä siinä, miten yksiniitisesti asiat on kirjassa esitetty. Lapsentasoisuus on eri asia kuin lapsellisuus. Lapsethan ovat nokkelia ja kysyvät. 

Merirosvoista kerrotaan näin:
Jacquotte johti satojen merirosvojen joukkioita. Kun he olivat yhdessä merellä, he söivät savulihaa, pelasivat pelejä, työnsivät ruutia kanuunoihin ja ryöstivät espanjalaisia laivoja. Jacquottella oli jopa oma salainen saari, jolla hän ja hänen merirosvonsa asuivat.
Jacquotte Delahayesta ja hänen ystävättärestään mainitaan, että he kuuluivat Karibianmeren pelätyimpiin merirosvoihin ja että sekä nais- että miesmerirosvot kertoivat heistä tarinoita  "maatessaan riippumatoissaan tähtien alla, aaltojen keinuttamina, unelmoiden seikkailuista, jotka odottaisivat heitä aamunkoitteessa". 
Että semmoista jännittävää työtä! Entä jos lapsi, tyttö, kysyy, miksi he työnsivät ruutia kanuunoihin ja mitä he tekivät miehistölle niissä ryöstämissään laivoissa?  

Miten merirosvot sekä Marie Curie ja Maria Callas voidaan esittää kaikki rinnakkain ihailtavina henkilöinä?

Tatuoijat ja kilpa-ajajat, aina ensimmäisenä tai näkyvimpänä jossain, tuovat mieleen Guinnesin ennätysten kirjan. 
Kirjaan valittujen naisten esittelyt ovat lyhyitä ja pinnallisia. Joidenkin kohdalla syntyy jopa koominen vaikutelma, kun kokonainen elämä typistetään johonkin anekdoottiin. 
Mitä ihailtavaa on naisessa, joka matkusti USA:sta Kiinaan, sieppasi puusta pandan pennun ja onnistui tuomaan sen elävänä Chicagon eläintarhaan?
Kymmennettuhannet ihmiset näkivät, kuinka hellyttävä Su Lin oli, ja tajusivat, että villieläimet ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. 
Tajusivatko?

Arkkitehti Zaha Hadidin luonnetta kuvataan kertomalla, mitä tapahtui lentokoneessa, jonka lähdössä tapahtui viivytys. 
Zaha oli raivoissaan ja vaati, että hänet siirrettäisiin välittömästi eri lennolle. Miehistö sanoi, että se oli mahdotonta: matkatavarat olivat jo koneessa. Mutta Zaha piti päänsä - ja sai tahtonsa läpi. Kuten yleensäkin. 
Sellainen hän vain oli. 

Sellainen hän vain oli. Onko nyt niin, että kaikki huono käytös onkin kirjoittajien mielestä hyvää ja kannatettavaa käytöstä silloin kun röyhkeä tyyppi on nainen? 

Suomalaisella laulajalla, Erinillä, on ironinen biisi Älä tule hyvä tyttö. Se sopii tähän. Kappale alkaa näin:

Joo, just noin, aha
Sä osaat!
Kyllä viisvuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla.
Reippaasti sanot nyt äidilles, ettet aio edes 'ttu maistaa.
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa, 
opit siinä oikean asenteen.
Veljes ottakoot syyt niskoilleen (sä osaat)
koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia, 
Reilusti keskari pystyssä, jos ei  saadakkaan stipendiä, 
tai voiteta Henryä.
(joo, just noin, aha, sä osaat)
Älä tule hyvä tyttö, 
tule paha tyttö, tule paha tyttö!


Vielä yksi huomio, joka on ehkä tärkein kaikista. Miksi niin monen esitellyn naisen kohdalla hänen saavutuksensa pilataan korostamalla miten tässä nyt kuulkaas näytetään taas kerran miehille? 

Eikö itse asia, tieteellinen tai taiteellinen työ, tutkinto tai urheilupalkinto, olekaan naiselle itsessään tärkeä? Onko se muka tärkeää vain siksi, että sillä voi kerskailla ja päihittää jonkun miehen tai poikalauman? 
Tällainen väite naisen menestymisen kokemuksesta on naista alentavaa. 

Tennisammattilaisista Serena ja Venus Williamsista kerrotaan, miten he ohittivat erään tacomyyjä Raulin aina mennessään lapsina isänsä kanssa tenniskentälle harjoittelemaan. Heidän muutoinkin naivisti kirjoitettu tarinansa loppuhuipennus kuuluu:
He tekevät yhä Raulin, isänsä ja koko Comptonin kaupungin hyvin ylpeiksi.   

Miksi naisten tarinoita ei ole kirjoitettu arvokkaasti ja osoitettu kaikille sukupuolesta riippumatta?
Sellainen kirja odottaa vielä kirjoittajaansa. Odotin tältä liikaa. 

En pidä siis tämän kirjan tarinoiden lähestymistavasta, en tyylistä enkä arvoista. 

Kirja on omistettu kapinallisille tytöille, joita kehotetaan unelmoimaan rohkeammin, kurottamaan korkeammalle, taistelemaan kiihkeämmin ja muistamaan epäilyn hetkellä, että ovat oikeassa. 
Yletön itseluottamus ja uho ei ole hyvästä. Minusta epäilyn hetkellä pitää päinvastoin pysähtyä ja miettiä, onko sittenkään oikeassa. 

Ja kuka on antanut meille oikeuden "kokea mitä haluamme", kuten esipuheessa sanotaan. Me emme todellakaan voi kokea kaikkea mitä haluamme, koska on ne muut ihmiset. 

Hyvää kirjassa on se, että esiteltyjen sadan naisen joukossa on myös esikuvallisia naisia, kuten Uudessa Seelannissa naisten äänioikeutta ajanut naisasianainen Kate Sheppard, talibaneja vastaan asettunut nuori aktivisti Malala Yousafzai, mustien asemasta USA:ssa lauluillaan kertonut Nina Simone, kuuluisia tutkijoita ja muutama kirjailija (vain muutama!). 
Vakoojat ja muut olisi voinut jättää pois, puhumattakaan myanmarilaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyistä, josta oli keskustelua jo edellisessä postauksessani. 

Luulen, että tämä kirja on suosittu päättäjäislahjana koulutytöille. En suosittelisi. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat tätä teosta parempia lahjoja.   

Toivon, että Suomessa julkaistaisiin kirja suomalaisista suurnaisista, ei mitään uhoa ja hömppää, vaan arvokas tietoteos. 
Miina Sillanpää, Minna Canth, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen, Ellen Thesleff,  Edith Södergran, Marjatta Metsovaara, Laila Pullinen, Leena Palotie, Mathilda Wrede, Siiri Rantanen...
Ketä haluaisit tähän kirjaan?


Lisäys 17.5.  
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja blogikirjoituksia tästä kirjasta.

HS:n jutussa 29.3. kerrotaan, että kirja on käännetty yli 30 kielelle ja sitä on siihen mennessä myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta. 

Vintagentti-blogissa (klik) tiedetään, että kirjalle on jo julkaistu jatko-osa ja että syksyllä julkaistaan Suomessa kaksikin tämän kirjan inspiroimaa teosta. 
Kunpa olisivat parempia! 

Mitä luimme kerran  -blogin Laura (klik) harmittelee samaa asiaa, mitä minäkin yritin sanoittaa, "kyllä tytötkin osaa, kun vaan kauheasti yrittää" -lähtökohtaa. 
Jos me hoemme tällaista, niin mehän vain tuomme epävarmuutta tyttöihin, joilla ei ole mitään epäilyä omasta osaamisestaan ja arvostaan. 
Pitkän opettajantyöni pohjalta voin sanoa, että ainakin meillä Suomessa tytöt osaavat (ovat osanneet ja osaavat), heillä ei ole siitä mitään epävarmuutta. 
Nykynuoret eivät myöskään kauheasti jaottele toisiaan kaveripiirissä sukupuolen mukaan. On aivan turhaa tuoda näitä jakoja heidän elämäänsä ulkoapäin. 

Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.