Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  

Alex Schulman kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat. 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".     
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh. 

Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

Eeva Kilpi oli koonnut ajatuksiaan pitkältä ajalta siniseen muistikirjaan. Suurin osa, toistasataa, on vuosilta 2002 ja 2003, sitten muutama miete seuraavilta vuosilta. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistiinpanonsa läpi, huomaa muistikirjan alun omistuskirjoituksen ja muistaa, että kirjahan olikin joululahja lapsenlapselta Sohvilta, joka nyt on jo kolmen lapsen äiti. Hän kirjoittaa kaksi loppumuistiinpanoa ja saattaa kirjansa julkaistavaksi. 
Muistiinpanoista koottu Sininen muistikirja julkaistaan 2019. Sen esipuheena on Sohvin omistamat sanat mummolleen.

Näin toivotti Sohvi, mutta ikävä ei vain ole lakannut. 

Vastuu - ikävöinti - intohimo.
    Ihmisen seuralaiset vanhuuteen saakka - ja ehkä juuri vanhuudessa. Ainakin ikävöinti. Ehkä vanhana ihminen nimenomaan ikävöi. Nuorena hän kaipaa.

Kilpi pohtii suomalaista sanaa "ikävöidä", joka ei tarvitse kohdetta, kuten esim. ruotsin längta efter någonting tai englannin miss somebody. Hän näkee ikävöinnin  kirjoittamisen käyttövoimana. 
Kun työstressi helpottaa, iskee ikävän tauti entistä pahempana. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä.

Kilpi täytti helmikuussa 91 vuotta. Hän toteaa, että yrittää opetella vanhuutta,  jossa hänen pitää selvitä kaikesta itse, olla oma palveluskuntansa, emännöidä jos haluaa tavata läheisiään, olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori. Sellaista vanhuutta meiltä odotetaan. 

Ikävöinnin ja vanhenemisen lisäksi Kilven aiheita ovat hänen muussakin tuotannossaan toistuvat Karjalan muistot, luonto, eläimet, eroottinen rakkaus, perhe ja yksinäisyys. 

Kunkin tekstin alussa on tarkka päivämäärä ja kellonaika, joskus paikkakin. Ajatukset ovat usein syntyneet aamun ensimmäisinä oivalluksina tai yöllä valvoessa. 
Rakkauden määritelmä pulpahti Kilven mieleen Vuoksenniskalla 21.7.2003 n. klo 17.45 bensa-aseman pihassa, jossa hän kirjoitti sen paperinenäliinaan ja siirsi myöhemmin muistikirjaan Tapiolassa.  
Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä. 

Monet Kilven mietteet ovat aforismeja tai aforistisia.

Hellyys on moraalia. 
    (Ilman hellyyttä kaikki on moraalitonta.)

Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä, että se jännitys edes ajoin hellittäisi. 

Rockmusiikki on antanut sävelilmaisun kiireelle. Elviksen vetovoima on katkaistussa sävelessä ja kiireen, melodian ja aisoissa pidetyn tunteellisuuden yhdistelmässä.

Sodankäyntiä ja luonnon tuhoamista seuratessaan Kilpi alkaa pohtia, että hän on ehkä avaruusolento. Miksi hän muutoin tuntisi niin suurta samaistumattomuutta ja yksinäisyyttä? Miksi hän muutoin kummastelisi ja ikävöisi kaiken aikaa? Olisiko jossain toisella tähdellä hänen kaltaisiaan? Hän miettii, elävätkö ihmiset niin väärin siksi, että ovat aivojensa liikakasvun seurauksena jonkinlaisia epämuodostumia, epäonnistuneita mutaatioita luomakunnassa? Eäimet olivat ensin. 

Kirjan graafinen suunnittelu on Mika Tuomisen. Kiitän!
Sinisyys on juuri oikeaa sinistä, mustikan sinistä. Kannen linnut ja lehdet sopivat tähän muistelukirjaan. Kansien sisäpuolen haikeassa sinisyydessä on hieno lehtikuvio. Hyvä, että Sohvi valitsi muistikirjan väriksi sinisen ja Kilpi pysyi sille uskollisena.  
Tämän kirjan esteettisyys tekee siitä mainion kirjan syntymäpäivälahjaksi isompia pyöreitä vuosia täyttävälle. 
   

Nautin erityisellä tavalla sekä kirjailijoiden esikoiskirjoista että viimeisimmistä. Sininen muistikirja ei varmaan ole Kilven viimeinen, vaikka sisältää viimeistelyn sävyjä, kuten hänen runoteoksensa Kuolinsiivous (2012). Loppulausekin viittaa jatkoon. 
Kiitos Sohvi, että annoit mummollesi paperia jolle kirjoittaa!
     Kynää vain on vaikea aina löytää kun ne ovat yhtä mittaa kateissa tai loppuun kuluneet.

Antti Eskolan teos Vanhanakin voi ajatella on samalla tavalla lempeäsävyinen vanhuuden kirja kuin Kilven. Claes Andersson ja Merete Mazzarella ovat katselleet itseään ja maailmaa sopuisasti mietiskellen muistelmissaan, samoin Lars Huldén luopumista viestivässä runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir. 
Odotan luettavakseni Jörn Donnerin kirjaa Viimeinen taisto, jonka olen kuullut olevan aivan toisenlainen kuin edellä mainitsemani, ärtyisämpi. En tiedä, miten sen lukemisen kanssa käy. Lopetin kesken Jörnin ja poikansa Rafael Donnerin kirjeenvaihtokirjan Ennen kuin olet poissa. Jörn Donnerilla on varmaan sama kuin Eeva Kilvellä ja Antti Eskolalla, kirjoittaminen tuo merkitystä elämään ja pitää ikävää loitolla. Miksi siis lopettaa? Kirjoittaa voi niin kauan kuin sormet toimivat, mutta aivan kaikkea ei ole pakko julkaista.

Kilpi saa sanoa veikeät loppusanat tälle pohdiskelulleni. 
Vanhuus on ensimmäinen hengähdyspaikka mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhat virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 3: YK:n päivän ajatuksia ja luettuja kirjoja

Kyyhkypatsas Mijasin kaupungissa vuoren rinteellä.
"El pueblo de Mijas por la Paz año 1996"

¡Hola amigos! Otra vez.
Huomenna on Kansainvälinen YK:n päivä. Tätä päivää on vietetty vuodesta 1948, YK:n peruskirja oli astunut voimaan kolme vuotta aiemmin, 24.10.1945. Järjestöä pidettiin aikanaan rauhan takeena ja turvana. Nykyään sen merkitys on harmillisen vähäinen. Minusta on kuitenkin hyvä, että on päivä, joka muistuttaa maailmanrauhan tärkeydestä.  

Olemme lähdössä huomenna Granadaan. En tiedä, miten YK:n päivä täällä huomioidaan. Tilanne on kireä maan sisällä. Kataloniassa kytee kapinahenki, ja mellakoita on todennäköisesti tulossa. 
Täällä etelässä näkyy Espanjan lippuja parvekkeilla, mikä on uutta, yleensä Espanjassa ei paljon liputeta. 
Fuengirolassa oli kansallispäivänä 12.10. rauhan ja yhtenäisyyden tapahtuma, jota seurasimme televisiosta. Tilaisuudessa oli puheita, musiikkia ja tanssia. Ihmiset kannattelivat kulkueessa päittensä päällä 50 metriä pitkää maan lippua. Olisimme varmaan menneet paikan päälle, mutta huomasimme tämän vasta, kun avasimme television.

Kerron lyhyestä kohtaamisesta markkinoilla, koska se jäi mieleeni lämpimänä ja ystävällisenä yhteisyyttä korostavana tilanteena. 
Pysähdyin katselemaan kauniita afrikkalaisia puukulhoja, joissa kämmenet muodostavat kupin. Vertaillessani pää kallellaan kulhojen värisävyjä afrikkalaistaustainen myyjä tuli kysymään:"What color you like, Sis?" 
Sis - minä! Ihanaa! Sisar ja veli ovat sanoja, joita mustien yhteisön jäsenet käyttävät toisistaan. Tuli lämmin olo, hyvä mieli. Vastasin, että pidän eniten tummimmasta, johon hän:"Of course, Sis." Tässä se kuppi on, aion laittaa siihen kotona iltasella päivän korut.

Olen lukenut monta kirjaa rannalla ja täällä kämpillä kodikkaasti iltapuhteella, ellemme ole jossain konsertissa tai muualla menossa.
Innostuin kuvaamaan kirjoja ulkona. Alla kuvat ja jokaisesta lukemastani kirjasta jotain. 

Angie Thomasin kirja The Hate U Give kertoo USA:n mustien keskiluokkaisten ihmisten kohtaamasta rakenteellisesta väkivallasta. Ajattelin, että olen kuullut jo liiankin monta tarinaa valkoisen poliisin ampumista mustista teinipojista, mutta tämä kirja osoittaa, että juuri näin ei saisi ajatella. Ei saisi turtua.
Kirjailija on entinen räppäri ja kirja on hänen esikoisensa.  

"That's the hate they are giving us baby, a system designed against us. That's Thug life."  

Merete Mazzarellan kirja Elämän tarkoitus on esseeteos Mazzarellan tyyliin, täynnä hyviä sitaatteja ja pohdiskeluja. Tiivistelmäksi käyköön se, että hyvä elämä on mielekästä elämää ja siihen liittyy olennaisena osana keskustelu.

Kerstin Ekman kirjoittaa 90-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Herätä minut eloon:"Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille. Ja tiedäkin, ettei oman vakaumuksensa kanssa voi keskustella."

Minua ärsyttää tässä kirjassa takakannen kuva kirjailijasta. Mazzarellan kuva on käsitelty kasvoista täysin sileäksi ja persoonattomaksi. Pikku juttu, mutta tulee jotenkin pettynyt olo.

Heidi Köngäksen romaani Sandra on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut laitteella, tabletilla. 
Enpä ole aikoihin lukenut näin hyvää kirjaa! Veikkaan tätä kirjaa vuoden Finlandia-voittajaksi. 
Tilasin Sandran välittömästi itselleni Adlibriksestä oikeana paperikirjana. Tuli sellainen tunne, että tämän kirjan haluan omakseni. Tässä kirjassa on meidän kaikkien historiaa, Suomen vaikeita vuosia. Minun isoäitini ensimmäinen mies vangittiin punakapinallisena, kuten Sandran mies Janne.  
Suomen sisällissota oli erittäin raaka, miten uskomattoman raaka, sen kertoo tämä kirja. Ja miten lähellä nuo ajat ovat. 

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin kun aseet vaikenivat.

Luigi Pirandellon novellikokoelma Ahdas frakki on nyt luvun päällä. Vaikuttaa tasokkaalta. 


Jos kirjat loppuvat, pitää napata joku toisten turistien tänne jättämistä kirjoista. 
Tässä kasa. Tuo David Nichollsin kirja voisi olla hyvä, laugh-out-loud mainostaa Daily Mail kirjan kannessa. 

Hyvää YK:n päivää kaikille! 

Terveisin kirjeenvaihtajanne Maribel Mentula. ♥

Raisa Lardot, Himosisustajan muistelmat, Aisti-ilottelua ja silkkilakanoita

Raisa Lardot on vepsäläissyntyinen suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen muistelmatyypiset romaaninsa Ripaskalinnut (1978) ja Russa russa! (1994), joissa hän muistelee lapsuuttaan sekä myöhemmät miehen onnettomuuden jälkeistä elämää käsittelevät romaanit Hän jäi elämään (1973), Sammakkoprinssi (1987) ja  Andy ja Vera (1997).  Tänä vuonna nämä on koottu yhteen teoksessa Raisa ja André, johon on myös lisätty neljäntenä pienoisromaani Morsian. Lardotilla on ollut rankka elämä, josta hän kirjoittaa yllättävän positiivisesti lempeällä huumorilla. Tämä on hieno tapa tarkastella vaikeita muistoja.

Pieni hauska kirja sisustamisesta  - siis näinkin voi elämäkerran rakentaa - Himosisustajan muistelmat (2001) on odottanut kirjahyllyssäni kymmenkunta vuotta. Kirja on suloinen, kuten kannesta näkyy. Siinä on myös paljon asiaa. Pohdiskelin kirjaa lukiessani pitkään mm värejä. Miksi olen tarvinnut tänä syksynä sinistä, minä punaisen värin ihminen? Olen hankkinut erilaisia sinisiä asusteita ja pitänyt kotona koko ajan saatavilla taivaansisnistä villatakkia. Epäilen, että olen rauhoittanut hermojani tällä värillä kauhean nettivihan ja uutislähetysten näyttämien julmuuksien takia.

Lardotin kirjan tyyli muistuttaa Merete Mazzarellan rupattelua, johon on piilotettu aimo annos sivistystä ja tietoa, välillä tekstissä on Anna-Leena Härkösen tyylistä hauskaa itseironisuutta. 

Kirjan sisällöstä saa kuvan, kun listaan maistiaisiksi muutaman nimen kaikkiaan 25 luvusta: Levottomuus, Ikuisella matkalla kotisatamasta toiseen, Avuliaita miehiä (remonttimiehet), Värillä on väliä, Esineet kertovat tarinansa, Sisäinen valvova silmä, Kirjat ystäväni, Kuvia seinillä, Makuuhuoneen sädehtivä kuningatar. 

Sisustaminen on oikeastaan eräänlaista ääriviivojen piirtämistä itsestään. Se on myös ääriviivojeni laajentamista. Olen sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuus ei rajoitu ihoon. Se säteilee laajemmalle. Ja kotini kalusteet säteilevät myös, me olemme jatkuvassa hiljaisessa vuorovaikutuksessa. Pyrin kohti harmonista keskustelua.

Itse en ole mikään himosisustaja. Raha asettaa rajoituksia, mutta enpä usko, että yllättävä rikastuminenkaan näkyisi ihmeemmin asumisessani. Pidän yksinkertaisesta ja käytännöllisestä. En pidä mistään pikkusievästä, rimpsuista ja tupsuista. Vaaleat, rauhalliset värit ovat mieleeni, piristeenä raikkaan värisiä tyynyjä ja torkkupeittoja. Ja tietenkin kukkivia kukkia. Tunkkaiset ja sameat murretut värit väsyttävät minua. Valkoisen on oltava pehmeää sävyä, munankuoren tai villan valkoista. Lardot pitää talonpoikaisrokokoosta. Minä en edes tiedä, mitä se on. 

Värejä käsittelevässä luvussa minua kiinnosti seuraava tulkinta valkoisen käyttämiselle sisustuksessa. 
Mitä enemmän työelämä repii meitä, sitä vaaleammiksi tulevat kotimme. Tästä johtuu, että sama muoti on vallannut suomalaiset kodit: pelkkää steriiliä valkoista. Tilanne alkaa olla suorastaan hälyttävä. Meiltä ihmisiltä viedään kaikki voimat työpaikalla. Taivaassa sanotaan enkeleillä olevan valkoiset vaatteet. Sinnekö me kaipaamme?
(Tässä siis kirjailijan huomioita 2000-luvun alussa, saattaa pitää paikkansa edelleen.)

Muistan hyvin, kun kaikki käyttivät kuusikymmentä- ja pitkälti seitsemänkymmenluvullakin värejä kuin ahmatit. Silloin seinät maalattiiin myrkynvihreksi, ikkunoihin ripustettiin isokuvioisia verhoja ja remonttimiehet liimasivat sinapinkeltaisia kokolattiamattoja. Koko maailma oli myllerryksen vallassa ja kaikki uskoivat vuorenvarmasti, että asiat muuttuisivat lopullisesti.

Minulla on kiva muistelu tämäntyylisestä sisustuksesta, mutta se on sen verran pitkä, että julkaisen sen omana postauksenaan seuraavaksi.

Kirjojen merkityksestä Lardot sanoo seuraavaa: 
Kun ihminen ajelehtii eikä tiedä, mistä ottaa kiinni, hänen kannattaa tarttua kirjaan. 

Oletko Lukijani sisustusihminen vai oletko tyytyväinen, kunhan on katto pään päällä ja lämmintä? Minun mieheni on sellainen, aina tyytyväinen. Meillä ei koskaan vaihdettaisi mitään, jos minulla ei heräisi vaihtelunhalu. Lardot sanookin, että sisustaminen on naisten tapa leikkiä.
Miehelläni on kyllä hyvä estetiikan taju ja tarkempi värisilmä kuin minulla, minkä taas valokuvataulujen taustapahveja valitessa huomasin, mutta hän inhoaa turhaa kuluttamista. Sekin on hyvä! Onhan huonekalujen hankinta hieman isompi juttu kuin vaateshoppailut. Siinä ei ole hyväksi tehdä heräteostoksia.   

Merete Mazzarella, Elämä sanoiksi, 2013 Att berätta sig själv, 2013

Mazzarellan kirjoja lukiessa tuntuu siltä kuin rupattelisi tuttunsa kanssa, älykkään ja lukeneen tuttavan. Lukuisat anekdootit saavat tekstin tuntumaan välillä turhankin kevyeltä, mutta anekdooteilla on aina tarkoitus, ne pohjustavat ja selittävät isompaa asiaa. Miten kirjailijan teksti voikin olla yhtäaikaa niin kevyttä ja niin painavaa!

Elämä sanoiksi opastaa kirjoittamaan itsestä ja ylipäätään kirjoittamaan. Mazzarella antaa sekä omia että toisten kirjailijoiden ohjeita. Hän käyttää paljon lainauksia. Tässä eräs Coetzeelta:
Kirjoittaminen ei ole suoraviivainen kaksivaiheinen prosessi, jossa ensin päättää mitä haluaa sanoa, ja sitten sanoo sen. Päinvastoin me kaikki tiedämme, että sitä kirjoittaa, koska ei tiedä, mitä haluaa sanoa. Kirjoittaessa ihmiselle paljastuu, mitä hän oikeastaan halusi sanoa, ja kirjoittaessa saattaa jopa rakentua se, mitä hän haluaa tai halusi sanoa. Kirjoittaminen voi paljastaa - tai väittää - jotain aivan muuta kuin mitä alkujaan ajatteli (tai puolittain ajatteli) haluavansa sanoa. Tässä mielessä voidaan väittää, että kirjoittaminen kirjoittaa meitä. Kirjoittaminen näyttää tai luo (emmekä aina tiedä, kummasta on kyse), mitä me hetki sitten halusimme.

Mazzarellan kursseillaan käyttämiä keinoja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen aloitukseen ovat mm. perheen omien sanontojen käsittely, vaiettujen asioiden esiin nosto ja oman elämän kuvaaminen kuudella sanalla. Itselläni nousi heti mieleen seuraava: Iloa se on ollut, vähän surua. 

Mazzarella pohtii kirjassaan nyt niin suosittua autofiktio-termiä. Hän näkee, että autofiktion rajat ovat joustavat ja tärkeämpää kuin totuus on autoFRIKTIO, se että teksti koskettaa lukijaa, viiltää, iskee ja raapii. Pääsin kuuntelemaan Mazzarellaa Helsingin Taiteiden Yön iltana Akateemisessa. Hän kertoi tästä uudesta kirjastaan ja sanoi, että kun Strindbergiltä kysyttiin, mistä kirjailija saa kirjoittaa, niin tämä vastasi:"Vad som helst!" Mazzarella ei ole samaa mieltä. Hän ei pidä kirjailijoita yli-ihmisinä, joilla olisi oikeus toteuttaa itseään toisten kustannuksella.
"Itsensähän kirjailija eniten asettaa alttiiksi", sanotaan usein niiden puolustukseksi, jotka asettavat alttiiksi läheisensä, mutta se ei ole mikään puolustus:on valtava ero siinä, päättääkö itse paljastaa itsensä vai joutuuko paljastetuksi valitsematta tai haluamatta sitä itse.
Mazzarella on kyllä mielestäni ylittänyt hienoisesti tämän asettamansa sopivaisuusrajan kirjassaan Illalla pelataan Afrikan tähteä, 2008, kirjoittaessaan kriittiseen sävyyn ex-miniästään, olkoonkin että miniä on amerikkalainen ja että liitto johti eroon. On eri asia puntaroida fiktiivisiä henkilöitä kuin oman pojan valittua ja omien lastenlasten äitiä.

Eräs hauska kohta kirjassa on Mazzarellan Facebook-pohdinta. Mazzarella kirjoittaa paljon vanhuudesta ja näkee itsensä vanhana, mm. edellisessä kirjassaan  Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä, 2012, hän on tyytyväinen, että vielä jaksaa nousta miehensä kanssa ammeeseen. Tämäkin on hauskaa, onhan hän vasta 68, meikätyttöä viisi vuotta vanhempi! Mutta nyt siis tämä "fyysinen vanhus", henkisesti eittämättä nuori, on aivan innoissaan Naamakirjan positiivisuudesta.
   Muumipapan muistelmat antavat ymmärtää, että hän tekee toisinaan asioita, jotta hänellä olisi jotain kirjoitettavaa.
   Se on aivan oikein.
Aktiiviset Facebookin käyttäjät tekevät todennäköisesti hekin asioita, jotta heillä olisi jotain kirjoitettavaa. Niillä kirjailijoilla, jotka omaelämäkerroissaan jaksavat vaalia loukkaantumisiaan, olisi paljon opittavaa Facebookista. Tai kuten Linda Hellquist kirjoittaa tutkielmassaan "Identitetskonstruktion genom Facebooks statusuppdateringar":"Tutkittavat osoittavat suurta luovuutta muuntaessaan alunperin kielteisen tunteen myönteisen sävyiseksi tilapäivitykseksi."

Lopuksi miiinus kirjan kannesta. Värit ovat kauniit, samoin asettelu, mutta miksi kehysten sisällä ei ole mitään oikeaa kuvaa, vain jotain outoa, laimeaa pintaa? Minä olisin laittanut kehyksiin elämää.