Feminismiä ja "feminismiä"!

Nyt on bloggari Marjatta ihan pakahtua sekä lukuelämyksiinsä että ajatuksiinsa, joista osa niistäkin, tietenkin, on lukuelämysten nostattamia. 

Kävin parin päivän kulttuurimatkalla Helsingissä: Helsinki Lit, Kiasman retrospektiivinen näyttely Robert Mapplethorpen töistä ja Ateneumin vastaava Ismo Höltön töistä, Maailma Kylässä ja Ihana Helsinki. Mitä runsautta!

Junalukemisena lopettelin tutkija Jenni Kirveen Aino Sibeliuksesta kertovan teoksen Ihmeellinen olento ja aloitin Patti Smithin elämästään Robert Mapplethorpen kanssa kertovan Just Kids. Postausvuorossa olisi myös saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kirja Rikoksia, joka osoittaa, että syyllisyys on visainen kysymys ja kysyy, oletko varma, ettet itse joskus, jossakin, jollakin huonolla hetkellä olisi tai olisi ollut valmis rikokseksi luokiteltuun tekoon. Näistä lupaan kirjoittaa lähiaikoina, kuten myös vielä Espanjan matkalta, Cordoban Inkvisition museon herättämistä ajatuksista pahuudesta ja ihmisen kekseliäisyydestä. 

Espan koristeltu lyhtypylväs, Ihana Helsinki

Mutta nyt menee kaiken edelle ajankohtainen aihe, jonka nostatti muutamien naisten julkistamat eroottiset tekstiviestit. Media julkaisi niitä, koska lähettäjä on tunnettu poliitikko Toimi Kankaanniemi, ja kohta päästiinkin puhumaan feminismistä. Mielestäni kyseessä on Kankaanniemen kömpelö käytös ja joidenkin naisten julkisuudenhakuisuus. Eräskin nainen kertoi vastailleensa samaan flirttityyliin eikä mitenkään pahastuneensa, mutta niinpä vain piti tuoda kortensa kekoon, kun kuuli, että tekstiviestittelijä oli pitänyt hauskaa muidenkin kanssa. Korjaan: osa naisista ei siis ole ottanut viestejä hauskana, vaan loukkaantunut ihan hirveästi. Eivät ne minustakaan mitään tyylikkäitä kommentteja ole, mutta on yliampuvaa puhua loukkaantumisesta ja psyykkisestä kärsimyksestä. 

Ovatko jotkut naiset todella näin avuttomia nykyään? Minulle tulee ihan mieleen sadun prinsessa, joka tunsi herneen monen patjan alta. 

Mitä tekemistä tällaisella avuttomuudella on feminismin kanssa? Jotkut feministit ovat olleet ihan ajankohtaisohjelmissa kommentoimassa tätä tapausta naisten alistamisena! 

Mitä jos T. K. omasta mielestään vain kehui naisia kommentoimalla tiettyjä fyysisiä asioita? Aina näihin päiviin asti miesten on kuulunut olla aloitteentekijöitä. Joillakin miehillä aloitteenteko on toisia enemmän ja useammin mielen ja kielen päällä.
Eräs suomalainen vanhempi matkakirjailija, nainen, en saa nyt nimeä mieleeni, kirjoitti kirjassaan, miten oli tutustunut miellyttävään mieheen, jonka kanssa keskusteli ja illasti hotelliasumisensa aikana. Viimeisenä iltana tämä mies kysyi asiallisesti ja luontevasti, haluaisiko nainen viettää yön yhdessä, mihin kirjailjamme vastasi, että ei ehkä kannata. Ehdotuksen tekijä oli sitten vastannut huojentuneena, että ei hänkään oikeastaan haluaisi, mutta hän ajatteli, että nainen loukkaantuu, jos hän ei edes kysy. 

Espan koristeltu puu, Ihana Helsinki

Kesken näiden pohdintojeni paukahtaa sitten uutinen Ruotsista. Ebba Witt-Brattström, joka on Ruotsin feministipuolueen perustajia ja toimii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, on kirjoittanut Dagens Nyheteriin artikkelin, jossa nimeää Karl-Ove Knausgårdin ja Stig Larssonin kirjallisen pedofilian edustajiksi, koska heidän kirjoissaan on aikuisia miehiä, joilla on suhde alaikäisiin tyttöihin. 
Kirjallinen pedofilia? Larssonia en ole lukenut, mutta Knausgårdia lukeneena huokaan syvään ja pettyneenä. Jos feminismi on nyt tätä, niin minä sanoudun irti. Neljännessä osassa Taisteluni-sarjaa Knausgårdin autofiktiivinen hahmo, 19-vuotias nuorukainen, saa paikan opettajan sijaisena ja rakastuu tällä keikalla itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön, joka silloisten lakien mukaan on alaikäinen. Knausgårdin tekstiä lukiessani ei kyllä tullut mieleen, että kyseessä olisi minkäänlainen hyväksikäyttö.
Omana lukioaikanani vuotta ylempänä koulussamme oli poika, joka seurusteli äidinkielen opettajamme kanssa. He menivät heti pojan ylioppilaaksi tultua naimisiin. Ei siellä maalaiskylässä kukaan kohissut asiasta.  

Täytyy sanoa, että en enää kohta kehtaa olla feministi! 

Vähän aikaa sitten Yle Fem näytti sarjaa, jossa kysyttiin, mikä on feminismin tila Ruotsissa nykyään. Toimittaja on itse 70-luvun aktivisteja. Hän oli ollut mielenosoituksissa samanpalkkaisuuden puolesta ja tekemässä työtä köyhien maiden naisten hyväksi. Hän halusi selvittää ohjelmassaan, miksi feministit nykyään puuhastelevat omituisten pikkuasioiden parissa. Pitääkö han ja hon korvata yhdellä pronominilla hen? Pitäisikö lapsia kasvattaa niin, ettei kenellekään kerrota, kumpaa sukupuolta he ovat? 
Minusta pronominilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa eivätkä kahden sukupuolen väliin jäävät ihmiset halua itseään "huomioitavan" niin paljon, että kukaan ei solidaarisuuden osoituksena ole enää nainen tai mies. 

Minusta tämä tekstiviesteistä loukkaantuminen kuuluu samaan lillukanvarsia-sarjaan kuin hen-pronomini. Se on itse asiassa vanhanaikaista käsilaukulla viuhtomista. Reippaalla 60- ja 70-luvulla nuoruuttaan eläneestä tällainen nillittäminen on puritaanista ja pikkumaista. 

Ennen feminismillä laajennettiin vapautta, nyt kavennetaan. 

Ollaan niin haavoittuvaisia ja erityisherkkiä. Ja kaiken lisäksi niin kovia somettajia, ettei kukaan uskalla kohta lähestyä edes hymyllä. Onko niin, että tiukimpien 'feministien' mielestä vain naiset saavat tehdä aloitteita?

Tässä tosikkomaisessa ilmapiirissä menetetään paljon. Siinä menetetään ainakin iloinen, terve flirttikulttuuri, jos sitä nyt Suomessa ja muissa pohjoismaissa on paljon ollutkaan.

Postikortti: Robert Mapplethorpe, Hands 1981

Olen kokenut sekä kömpelömpää että hienostuneempaa flirttityyliä, ja täytyy todeta, että olen aina ilahtunut huomiosta. 
Kun Turkissa astuin kampaamosta ulos ja miehet huutelivat 'beautiful' ja 'Kleopatra', minä nyökkäilin iloisena ja vilkuttelin. Ymmärsin leikin. Se kuului lomakulttuuriin ja sulostutti elämää. Kun Bulgariassa vanhempi herrasmies pyysi minua keskellä katuvilinää saksankielellä kirjakahvilaan, minä pysähdyin ja kerroin, että valitettavasti en voi tulla, kun olen naimisissa ja kolmen pojan äiti. Hän aneli, että vain kahville, please, mutta minä vakuutin, että toisessa tilanteessa ennen perhettä olisin lähtenyt ja että nytkin olen hyvin imarreltu. Ja kun huvipuiston työntekijäpoika Soussessa tuli kuiskutteleman korvaani ehdotuksia pojantyttären keinuessa karusellissa, minä vain katsoin häntä pää kallellaan. Really, me grandma? Olisiko minun pitänyt huutaa 'Iik' ja räimiä näitä miehiä käsilaukulla ja kotona kirjoittaa yleisönosastokirjoitus, jossa olisin raportoinut röyhkeistä miehistä ja naisena matkustamisen vaaroista. 

Minusta ei ole yhtään vaikeaa olla reilu ja ystävällinen miehille. En voisi ikimaailmassa kieroilla sillä tavalla, että antaisin miehen ensin nolata itsensä, jopa useaan kertaan ja yllyttäen, ja paljastaisin hänet sitten mediassa. Onhan niitä hölmöjä ja yli-innokkaita naisiakin, mutta onko nähty, että mies tulisi kertomaan tällaisista mimmeistä julkisuuteen!   


P.S. Lisäyksiä 26.5.
Selasin lukupäiväkirjojani ja selvitin kirjan ja kirjailijan, johon viittasin tuolla kirjoituksessani, siis hän, jolta satunnainen hotellituttavuus kysyi yhteisestä yöstä, ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. Kirjailija on Birgitta Boucht ja kirjan nimi on Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta. Olen lukenut tämän kesällä 2006 ja arvioinut mielenkiintoiseksi. 

Osuin etsinnässäni myös hauskaan lainaukseen Gore Vidalilta (amerikkalainen kirjailija 1925 - 2012). Kopioin sen tähän loppukevennykseksi.
Ihmiset eivät ole ainoastaan biseksuaalisia. He ovat omniseksuaalisia. Silloin kun minä olin nuori, ei edes vartioimaton kukkaromeloni olisi ollut turvassa minun seurassani.

Pika-arvosteluja: Jari Järvelä, Erik Axl Sund, Judy Golding, Birgitta Boucht

Jotkut bloggarit osaavat kirjoittaa lyhyesti. Viimeksi Löysin Lukumadon blogista Klassikkojen lumoissa kivan postausmuodon, pika-arviot. Tämä muoto alkoi kiinnostaa kahdesta syytä. Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista haluaisin sanoa edes jotakin – minun bloginihan ei ole lukupäiväkirja, vaan kirjoitan vain, kun siltä tuntuu. Ja toiseksi: kirjoitukseni ovat olleet pitenemään päin, kokeilen lyhyempää muotoa harjoituksena ja kurinpalautuksena suulaalle itselleni. 

Jari Järvelä, Tyttö ja pommi (2014)

Tämä romaani muistuttaa Järvelän kirjaa Romeo ja Julia (2007), jonka olen aikonut lukea uudestaan, koska pidin siitä ilmestymisvuonna erityisen paljon. Molemmissa kirjoissa päähenkilöinä ovat nuoret, jotka kapinoivat aikuisten maailman typeryyttä kohtaan. Pidän Romeota ja Juliaa näistä kahdesta kirjasta ehjempänä. Tytössä ja pommissa on muutamia turhia vitsejä, mutta muutoin kirja on upea kuvaus monimuotoisesta graffititaiteesta ja sen harrastajista sekä heidän sodastaan vartiointiliikkeen väijyjiä vastaan. 

Kuuluisimpia Banksyn sapluunatöistä oli isoa pommia syleilevä pikkutyttö. Se on levinnyt ympäri maailmaa paidoissa, postikorteissa ja julisteissa. Tyttö ja pommi oli julisteena myös mun ja Rustin kodin seinällä. Alkuperäisen työn Banksy maalasi Lontoossa eastendiläiseen ulkoseinään. Joku rahanahne paska aarporasi koko seinäneliön irti ja kauppasi sen Sothebyn huutokaupassa ja tienasi myyntivoitosta itselleen oman talon.
   Mä olin se pikkutyttö joka halasi pommia. Graffiti oli mun pommi, jonka mä räjäytän. 
 
Tyttö Metro kasvaa romaanin tapahtuma-aikana Metrosta Mariaksi, joten kirjaa voi kuvata myös kasvukertomukseksi. Kirjan rakenne ja rytmi on onnistunut. Loppukappale on aivan huikean kaunis. 

Erik Axl Sund, Varistyttö (2014) ja Unissakulkija (2014)

Luin nämä dekkarit, koska niitä kehuttiin kovasti blogeissa. En kyllä ymmärrä miksi. Henkilöt ovat ohuita, kliseisiä ja tyypillisen dekkarimaisia, vaikka kirjasarjassa ja varsinkin sen mainostuksessa on viitteitä siihen suuntaan, että kyseessä olisi psykologinen rikosromaani.
Tarinaan on hyvin laskelmoidusti ympätty mm. lesbosuhde. Monipersoonallisuuden kuvaus ei tunnu ollenkaan uskottavalta. En odota kolmatta osaa. Luin toisenkin vain, koska halusin saada selville, mikä tässä on niin koukuttavaa.

Judy Golding, The Children of Lovers, A memoir of William Golding by his daughter (2011)

Mielenkiintoinen muistelma perheestä, jota hallitsee ja häiritsee lasten mielestä isän kirjoittaminen ja vanhempien liian kiihkeä rakkaussuhde, joka sulkee heidät, lapset, pois. Yleensä perheistä puhuttaessa ainakin meillä Suomessa päinvastoin korostetaan, että vanhempien romanttinen suhde on lasten koti ja varoitellaan, ettei vaan saa lösähtää elämään vain lasten kautta. Judy Golding on kokenut toisin. Hän on kirjoittanut kirjaansa alkulauseeksi syyttävän sananlaskun 'The children of lovers, says the proverb, are orphans'. 
Judy Golding etsii pohdiskeluissaan vastausta siihen, miten ja miksi opettajaisästä tuli kirjailija. Toinen, hyvin kipeä, kysymys on se, miten paljon vanhemmat muovaavat lapsiaan. William Golding ei totisesti säästellyt lapsiaan ivaltaan. Hän saattoi kutsua nuorta vasta mielipiteitä muodostavaa tytärtään poliittiseksi kolikkoautomaatiksi, kolikko sisään ja ulos tulee klisee. Molemmat lapset kärsivät mielenterveysongelmista.
Goldingista on olemassa myös toinen elämäkertateos, John Carey, William Golding, The Man Who Wrote Lord of the Flies (2009). Carey antaa tytärtä armottomamman kuvan kirjailijasta ja tämän itseinhosta. Hänellä ei ollut Judyn tavoin tarvetta yhdistää julma mies ja lempeä mies yhdeksi henkilöksi. 

Birgitta Boucht, Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta (2003)

Pienoisnovelleja, muistoja, miniesseitä, matkakuvauksia - kertomuksia, kirjoittajan itsensä määrittelemänä. Kaikissa kertomuksissa innoittajana on matkustaminen: matkaan lähdön ahdistus, matkalla olon vapaus, hauskat sattumukset ja kohtaamiset, ihmisten tarkkailu, keskustelut matkakumppaneiden ja tuntemattomien kanssa sekä matkan aikana oman pään sisällä tapahtuvat keskustelut. Kertomusten nimet ovat hauskoja ja arvoituksellisia: Kaikkien kasvoista tulivat esille toiset kasvot, Olen rikkonut pahan kierteen, Sama käsi peiton päällä.
Kirjailija osallistuu vuonna 1981 nelikymppisenä rauhanmarssiin, joka kulkee Kööpenhaminasta viiden maan läpi Pariisiin ja ystävystyy 16-vuotiaan sattumalta mukaan liittyneen tytön kanssa.
Paluumatkalla hän kutoo Vikingin lautalla, kun ystävällinen, loistavasilmäinen australialaismies liittyy seuraan. Hän osoittautuu hyväksi kuuntelijaksi.

   Sitten hän kysyi halusinko maata hänen kanssaan. Kieltäydyin. Hän sanoi uskoneensa, että vastaisin niin, mutta että hän halusi kuitenkin kysyä. Feministeistä ei koskaan tiedä, hän sanoi. Sitä haluaa olla kohtelias, hän sanoi.
    Minun täytyi nauraa. Moista miestä tapaa harvoin.
    Seuraavana aamuna, aamiaisella, hän huusi hyvin äänekkäästi: kaduttaako? 

Syracusessa tapasin miehen, joka halusi puhua Suomesta. Hän tiesi meistä ainoastaan sen, että meillä on erittäin vähän lähiystäviä. Meillä on vain 2,4 läheistä ystävää, kun toisten maitten ihmisillä on ainakin kymmenen ystävää, ja joskus enemmänkin. Hän oli lukenut asiasta äsken amerikkalaisesta lehdestä, muuten niissä ei yleensä kirjoiteta Suomesta koskaan.

Yhdistän tällaisen leppoisan kirjoitustyylin suomenruotsalaisuuteen. Pidän sen vaivattomuudesta. Kiihkeä, palava katse on Bouchtin 16. teos ja ensimmäinen suomennettu. Wikipedian mukaan hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain kolme teosta. Miksi?

Kansiarvio
Parhaat kannet on Järvelän ja Goldingin kirjoissa. Erik Axl Sund -dekkareiden kansia on kehuttu, mutta minä en pidä siitä, että taideteoksia on muunneltu tällä tavalla. Bouchtin kirjan kansi on sekava.

Jaahas, loppua kohti aloin unohtaa, mitä otsikkoon tuli kirjoitetuksi: PIKA-arvioita. Kaikista muista haluaisin kirjoittaa lisää paitsi noista Sund-dekkareista. Mutta tässä siis vähän maistiaisia!