Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. syyskuuta 2024

Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 


Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 


25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 




K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.
Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.
Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 
Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 


 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 


Viime aikoina olen lukenut myös näitä:



Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 
Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.


keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kirjahaaste


Sain Ritalta Kieltenopen kotiblogista haasteen, jonka nimi on yksinkertaisesti Kirjahaaste. En tiedä, kuka on pannut sen alulle. Kiva haaste, jossa on yksinkertaiset ja selkeät kysymykset.


Kirja, jota luen juuri nyt

Sain juuri luetuksi kolme kirjaa. 
Ensimmäinen on pitkään lukemani Pekka Saurin teos Parempaa kuin seksi (2014). Olen lainannut tätä kirjaa jo aiemmassa kirjoituksessani muistamisesta ja tulen lainaamaan varmaan vielä monesti. Otin kopioita myöhempää käyttöä varten useista sivuista.



Toinen juuri nautiskelemani on Mark Levengoodin Vasten auringon siltaa, juuri niin lämmin ja ystävällinen kirja kuin kaikki muukin Levengoodin tekemä, mihin olen tutustunut.



Kolmas on Salla Nazarenkon muutamien muiden kirjoittajien kanssa laatima Ihana kiihko (2016). Rohkea ja raikas ( Rosa Meriläisen kirjoitus) ja eräässä kohden jopa pysäyttävä (Matti O. Huttusen kirjoitukset). Kirja alkaa napakasti: Seksistä puhutaan väärin.



Voi minua! Tuossa vierassängyllä työtasoni vieressä on pitkä rivi kirjoja, joista hingun kirjoittaa ja minä vaan kirmailen luonnossa. Nyt pitää ruveta urakoimaan, kun sääkin kai viilenee. Minullahan pitäisi olla sihteeri! Ai niin, käsitoipilaana oleminen on hidastanut kaikkia fyysisiä toimiani. Ajatus on vikkelämpi kuin kankeat sormet. Mutta koko ajan käsi käyp vikkelämpään.


Kirja, josta pidin lapsena

Oiva Paloheimo, Tirlittan (1953)
Tyttö, joka seikkaili, meni rohkeasti eteenpäin ja selvisi tilapäisestä orpoudesta, tulipalosta ja vaikka mistä. Tirlittan kultalintu.

Vanha kulunut lapsuudenkirjani

Kun olin varhaisessa teini-iässä 60-luvun alussa, veljeni antoi minulle joululahjaksi kaksi Sergeanne Golonin Angelika-kirjaa. Olin koko joululoman hurjissa romanttiseroottisissa haaveissa.

- Oi Joffrey, huokasi Angelika, minusta tuntuu, että varmasti kuolen. Miksi se on joka kerta yhä ihanampaa?

- Koska rakkaus on taidetta, missä jokainen pyrkii täydellisyyteen, kaunokaiseni, ja koska sinä olet suurenmoinen oppilas...

Olin valtavan rakastunut Angelikan kärsivälliseen rakastajaan kreivi Joffrey de Peyraciin ja olisin tietenkin halunnut hänen oppilaakseen. 
Nyt huomaan, että Angelikahan  on Tirlittan vanhempana. 
Minun kirjani olivat kauniimpia kanneltaan kuin tämä, minkä nyt omistan. Ostin tämän yli tuhatsivuisen kirjan muutama vuosi sitten muistoksi niistä kahdesta jonnekin hävinneestä. Nyt kun rupesin ensimmäistä kertaa tutkimaan kirjaa, huomasin ilokseni, että sisäkannella on kuva alkuperäisestä ensimmäisestä Angelika-kirjasta.


Kaksi Angelikaa samojen kansien sisällä

Vanha kauniimpi Angelika-kirjan kansi


Kirja, joka jäi kesken

Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti, joka sai Helsingin sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon 2011, tuntui minusta niin vaikealta, että keskeytin lukemisen. Mutta kuinka ollakaan ihastuin siihen kuunnellen. Kirjaa luettiin yhteen aikaan radiossa juuri silloin kun laitoin ruokaa, mikä onkin lähes ainoa aika, kun kuuntelen radiota. Höristin korviani - mitä tuo kiinnostava tajunnanvirta on, ohho Täydellisen paistin tekstiä! Pakko lukea! Tämä on siis kirja, joka jäi ensin kesken, mutta jonka löysin myöhemmin uudelleen.

Sofi Oksasen  Viron historiasta kertova romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jäi kesken, enkä ole vieläkään tarttunut siihen uudestaan.   


Kirja, joka teki vaikutuksen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 
J. M. Coetzee: Maan sydämessä
Heidi Köngäs: Luvattu

Näistä löytyvät postaukseni, tässä, tässä ja tuolla.



Kirja, johon palaan uudelleen

Five Flights Up (2006) koostuu toimittaja Toni Schlesingerin 'Shelter'-kolumneista Village Voice-lehteen. Hän laati kolumninsa vierailuistaan newyorkilaisten kodeissa. Ja minkälaisissa kodeissa! Boheemeissa, rutiköyhissä ja upporikkaissa, originellien ihmisten vieraana. Schlesinger sanoo esipuheessaan, että jokainen tapaaminen on ollut kuin astuisi elokuvaan.


Säilytän tätä kirjaa yöpöydän laatikossa ja palaan siihen yhä uudelleen. Tuossa otsikossa ei varmaan ihan tätä tarkoiteta. Kirjassa on yli 300 haastattelua kuvineen. Luen yhden haastattelun kerrallaan. Jokaisessa on sulateltavaa. Miten monenlaisia meitä on! 
Ja toden totta, iltasatuni on töytäissyt minut näkemään talounia. Olen vaihtamassa asuntoa, olen ihanassa, liiankin ylellisessä huoneistossa tai olen tullut vaihtaneeksi hyvän kotini huonompaan ja katumus on syvä. Unitulkinnoissa asunto = minä.



Salty Coffee (2007) on Budapestissä lomamatkalla 2007 ostamani kirja. Monialainen toimija Katalin Pécsi on koonnut unkarinjuutalaisten naisten kirjoittamia novelleja. Jokaisesta kirjoittajasta on myös esittely. Kannen kuva Scheerin perheen tyttäristä liittyy erään heistä, Ibolya Scheerin, tarinaan. Takakannesssa ovat samat tytöt vuonna 1981. Nämä eivät ole mitään surkukertomuksia, vaan selviäjien ilkikurisia, teräviä tarinoita. Olen kiinnostunut elämäkerrallisesta fiktiosta.
Haluan lukea näitä kirjoituksia uudestaan. 



Ja sitten haasteita:
Kysyn nöyrimmäisesti teiltä
Assyriologi Sanna?
Mummin matkassa Inna?
Kaisa Reetta T?


Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman ...