Bloggaamisesta, kevyesti ...

Ostin viimeksi Helsingissä käydessäni Aketeemisesta muiden hyvien aikakauslehtien ohella brittien Writing Magazine -lehden. Voitte arvata jo kannesta, mikä artikkeli veti minua puoleensa: "Blog better, and boost your visitors"!

Koko aukeaman jutussa mestaribloggari Ben Wakeling antaa ohjeita, miten kehittää omia bloggaustaitojaan. Listaan hänen ohjeitaan tähän meille, mutta kerron ensin, mikä tyyppi tämä Ben on.

Ben Wakeling on paitsi bloggaaja myös freelance-journalisti ja suosittujen lastenkasvatusoppaiden kirjoittaja. Hänen bloginsa "Goodbye Pert Breasts" aihe on isyys ja vanhemmuus, ilmeisen kevyellä tyylillä, kun ajattelee blogin nimeä "Hyvästit Terhakoille Tisseille". Hmm, uskoisko tuota heppua? Katsotaan!

Ensimmäiseksi Ben kertoo menestystarinan toisesta bloggaajasta, Nick Cofferista, jolta meni 2009 bisnekset alta ja joka alkoi ajankulukseen pitää blogia "My Daddy Cooks" yhdessä poikansa Archien kanssa. Kustantamo kiinnostui hänestä, ja jo seuraavana vuonna julkaistiin kirja, josta tuli bestseller verkkokauppa Amazonissa. Hyvin pian Nickiä pyydettiin juontamaan päivittäistä ruokaohjelmaa radioon ja viikottaista televisioon, "Nick Coffer's Weekend Kitchen".
Mitäs tästä sanotte?

Benin teesit ja oma tilanne:

I
Kirjoita sellaisesta mikä kiinnostaa sinua ja saa intohimosi syttymään. Intosi välittyy ja saa lukijat nauttimaan tekstistäsi.
- No mutta, miehän teen justiinsa niin!
 
II
Kirjoita aiheista, jotka herättävät keskustelua ja väittelyä. Mikään ei tuo blogiisi enemmän kävijöitä kuin raikas, sivistynyt väittely.
- Jess, niinkin on tapahtunut, ainakin yhden kerran (Taivaslaulu).

III
Kirjoita huolellisesti. Blogisi on käyntikorttisi.
- No, miehän korjaan ja korjaan. Saatan vielä viikonkin päästä käydä muuttamassa jonkun sanan tekstissäni paremmaksi.
 
IV
Keskity laatuun eikä määrään. Kun lukijakuntasi laajenee, saatat tuntea halua blogata usein ja turhanpäiväistä. Silloin lukijasi kyllästyvät. Jos taas kirjoitat korkealaatuista tekstiä niin sisällön kuin tyylinkin puolesta, he alkavat odottaa harvempiakin postauksiasi.
- Hmm, en ole kokenut paineita taajaan postaamiseen. 
 
V
Blogisi on oma verkkoäänesi, joten voit käyttää itsellesi luontaista tyyliä. Jotkut haluavat kirjoittaa muodollisemmin, toiset taas vapaalla rupattelutyylillä.
Älä unohda huumoria, edes joskus!
Mikään ei estä sinua vaihtamasta tyylilajia postauksesta toiseen. Joskus saatat kyllästyä omaan ääneesi.
- Melko muodollinen tyyli on käytössä, kommenteissa olen jo oppinut käyttämään hymiöitäkin ; ). Kerran olen kirjoittanut kirjeen kirjailijalle (Huomenkellotyttö) ja muutaman kerran ollut mielestäni hauska. En kerro milloin, kun en varmaan ollut sitä muiden mielestä. 
 
VI
Kirjoita lyhyesti. Loputtomiin jatkuva teksti - vaikka kuinka tasokas - saa lukijan keskeyttämään ennen laatimaasi loppukohotusta.
- Nyt tuli syyllinen olo. Pitäisi osata tiivistää paremmin. Jonkun kerran olen myös kertonut juonen liian tarkasti. Tästä Mr Wakeling ei puhu mitään, mutta hänhän kirjoittaakin omasta elämästään ja sen juonista.
 
VII
Katsokin, että lukijasi tavoittavat sinut nopeasti myös s-postilla. Jos kirjallinen kykyjen etsijä tai tv-agentti löytää blogisi, mutta joutuu metsästämään s-postiosoitettasi turhan pitkään, saatat jopa menettää tilaisuuden.
- Huui, pelästyin! Nyt pitäisi varmaan tehdä joku kunnon alkuesittely yhteystietoineen. Muutoin ne eivät löydä minua, ja teiltä jää näkemättä show, jossa minä istun ja luen nojatuolissani.
 
VIII
Luo blogillesi myös Facebook-sivu ja käytä Twitteriä blogisi mainostamiseen.
- En viitsi! Toiset tviitatkoot! Minulle riittää tämä pienenpieni julkisuus! ( Niin tällä haavaa, vannomatta paras, jo into tähän blogitouhuun on yllättänyt itseni!)
 
VIX
Järjestä blogissasi kilpailuja ja hanki niille sponsoreita.
- Eeei! Oppilaitten kanssa järjestin kaikenmaailman myyjäisiä, discoja, jopa orjamarkkinat, luokkaretkien rahoittamiseksi. Ei mitään sponsoreita eikä ylimääräistä touhuilua enää. Taidetta taiteen vuoksi, ei hyödyn. Ars gratia artis!
 
X
Työsi puhuu puolestaan. Viihdyttävät ja informatiiviset blogit keräävät lukijoita ja niiden maine kasvaa lumipallon tavoin.
- Siihen pyrin. Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon yrittää ottaa oppia näistä Benin teeseistä vuonna 2014, kehittyä bloggaajana ja hemmotella lukijoitani mielenkiintoisilla kirjaesittelyillä.

Näiden ohjeiden myötä toivotan Marjatan Kirjaelämyksistä elämyksellistä uutta vuotta teille vakituisille ja teille satunnaisille vierailijoille!

 

Laura Gustafsson, Anomalia (2013)

Ensimmäiset ajatukset Anomalian luettuani: Voi, miten tärkeä kirja. Voi, miten vaikuttava ja vahva kirja. Tämä on jotain ihan uutta!

Tunne kirjan luettuani: suru. Miten me ihmiset olemme tällaisia, alistamme muita lajeja ja lajitovereitamme? Pahoinpidellyn Baby P:n tarinaa lukiessani voin huonosti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kuka on sanonut, että nykyään ei enää kirjoiteta vaikuttavia kirjoja! 

Gustafssonin ensimmäinen romaani Huorasatu (2011) oli myös uutta luova teos. Siinä oli monikerroksisuutta ja iloittelevaa karnevalistisuutta. Minulle Huorasatu kertoo uudenlaisesta feminismistä, josta tosikkous on kaukana. Anomalia kertoo ihmisen julmuudesta ja on Huorasatua vakavampi puheenvuoro. Se on puheenvuoro pahuudesta.

Anomaliassa on kolme tarinaa.
"Baby P:n kirja" kertoo tositapaukseen perustuen englantilaisen puolitoistavuotiaan pojan, Peter Connellyn, kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Gustafsson näyttää perheen kaoottisen arjen, muodolliset sosiaalivirkailijoiden käynnit ja lääkäreiden välinpitämättömyyden. Hän muuttaa  kohuotsikoiden kertoman niin konkreettiseksi, että lukijan on pakko nähdä tilanne. Tulee myös vihainen ja voimaton olo. Miten voi olla, että auttajien joukko toimii huonommin kuin yksi ainoa tehtäväänsä paneutunut, vastuullinen ihminen voisi sen tehdä! Miten voi olla, että joku iso ihminen erkaantuu niin kauas normaaliudesta, että kiduttaa avutonta, puhekyvytöntä vauvaa.

Intialaisista susien kasvattityttäristä Amalasta ja Kamalasta kerrotaan useammassa luvussa. Pastori Joseph Singh on pyydystänyt "kummitukset" metsästä tarkoituksenaan sivistää heidät. Hän kyllästyy pian kasvatteihinsa, koska nämä eivät kehity hänen toivomallaan tavalla ja antaa Kamalan, joka sitkeämpänä on pysynyt elossa, mielisairaalaan Lontooseen.  Sieltä hänet sitten täysi-ikäisenä vapautetaan. Mihin? Sitä on vaikea tietää.

Kolmas tarina kertoo suomalaisesta lentoemännästä, joka tekee suunnitelman ja lähtee synnyttämään ei-toivotun, vammaisen lapsensa erämaamökkiin Lappiin. Hänellä on mökkiseurana toinen nisäkäs, paimenkoiraemo,  joka synnyttää samaan aikaan kolme pentua. 

       Niin pieni.
       En tiedä, miten kauan se on ollut siinä. Ehkä sekunnin. Ehkä puoli tuntia. Pyyhin sen kasvot, suun ja sieraimet. Sidon napanuoran. Kädet tärisevät. Koira nyökkää.
        En halua ottaa sitä syliin. Jotain peruuttamatonta voisi tapahtua.
       ....
       On huojentunut olo. Jotenkin kevyt. Minä elän.
      Sitten tulee uusi supistus. Putoan kyljelleni. Täytyy ponnistaa ulos kaikki ylijäämä. Sitä on saman verran kuin lasta, ehkä enemmän. Kaikki, mitä sisällä kasvoi, tulee ulos. Koko sikiön ekosysteemi, koko maailma sellaisena kuin se sen tunsi.
         Ihmeellistä. Ei niinkään kuvottavaa kuin ihmeellistä.
         Nostan otusta varovasti. Vien sen koiralle. Koira liikauttaa takajalkaa, tekee tilaa viimeiselle pennulle.

Anomalian seitsemän osaa ovat tyylillisesti erilaisia. Ensimmäinen osa, esipuhe "Korkea veisu" on Ludvig Wittgenstein -parodia. Vain sillä on arvoa, minkä voi ihmisten kielellä sanoa. Siitäkö olisi vaiettava, mistä ei voi puhua? Tarinoiden uhrit eivät voineet puolustaa itseään puhumalla, kyllä toisten on se tehtävä! "Vauvaevankeliumi" on puhutteleva essee. Suurin osa proosatekstistä on fiktiivistä. Yksi osa on näytelmän muodossa. Viimeisessä osassa "Ilmestys" taivaalliset sotajoukot kaappaavat Intiaan matkalla olevan koneen, jossa  on mukana uuden henkilöllisyyden saanut hirviöäiti Connelly ja muita kirjan henkilöitä, myös Kamala matkallaan vapauteen. Kaappaajina on pahoinpideltyjen lasten armeija, joiden nimet ja kaamean kohtalon kirjailija luetteloi. Koneen räjähtämistä seuraa etäältä suomalaisessa metsässä elävä lauma, jonka pieninkin jäsen ottaa jo juoksuaskelia, nelinkontin. Kaunis apokalyptinen loppu. Missä viime aikoina lukemassani ja pitämässäni olikaan samantyylinen loppukohtaus?  Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofissa.   

Kiitossanoissaan Gustafsson mainitsee mm. Leena Krohnin ja toteaa, että hänen teostensa vaikutus näkyy tässä kirjassa. Totta! Gustafsson on moninaisempi. Hänen tyylinsä saattaa pelkistyä myöhemmin, mutta minun makuuni se on kyllä hieno juuri tällaisena, kokeilevana ja runsaana. 

Paitsi romaaneja Gustafsson on kirjoittanut kuunnelman ja kolme näytelmää. Hänellä oli juuri joulun alla yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa Naudan Historian Museo -näyttely  Kaapelitehtaalla Helsingissä. Se jäi minulta näkemättä, mitä harmittelen. Mutta ei hätää. Naisilla on suunnitteilla valtava tieteellistaiteellinen hanke eri lajien historiasta, Toisten Historia, johon he ovat mm. suunnitelleet näyttelyä, jossa huone huoneelta avautuisi aina uuden lajin historia. Toivottavasti tämä toteutuu. On upeata, että joukossamme on tällaisia ihmisnaaraita, joilla on missio näyttää elämän anomalia ja nostaa esiin meille kipeitä asioita.

Joulua juhlimaan ...

Marjatta-tonttu toivottaa blogissa kävijöille mukavia joulunpyhiä! Jos vietät joulua mukavassa seurassa nauti siitä - ja vietä välillä tuokio kirjojesi parissa. Jos taas vietät joulua yksin ja pidät kirjoista, sinuun sopii Merete Mazzarellan miete:"Kun luet kirjoja, et ole koskaan yksin."

Tapaamisiin joskus ennen uutta vuotta!

Taide-elämyksiä: Wardia, Tukiaisen pikkutyttöjä ja viulunsoittoa

Pistäydyimme mieheni kanssa Helsingissä kahdessa taidenäyttelyssä.  Ateneumissa katselin Rafael Wardin töitä kuudelta vuosikymmeneltä sekä tutustuin Tuusulanjärven taideyhteisön elämästä kertovaan näyttelyyn Järven lumo. Toinen kohteeni oli Galerie Forsblomissa vielä muutaman päivän esillä oleva Katja Tukiaisen näyttely Kaunis maailma - Beautiful World.

Ateneumin näyttelyt olivat varmaa, hyvää tasoa, joskin hieman petyin Wardin töihin. Odotukseni olivat ehkä liian suuret. Odotin jotain todella hehkuvaa, mutta työt vaikuttivat vaimeilta.

Tukiaisen työt sen sijaan naulitsivat minut paikalleen pitkäksi aikaa. Hän on maalannut pitkään suurikokoisia töitä, joissa leikkii suloisia pikkutyttöjä vaaleanpunaisessa maailmassa. Olen pitänyt niistäkin töistä todella paljon, mutta nämä uudet tyttötutkielmat ovat vielä paljon kiinnostavampia. Tytöille on tapahtunut jotakin, mikä on aiheuttanut muutoksen. Vaaleanpunainen maailma on nyt tumman violetti ja tyttöjen ilmeet nyrpeitä ja ilkeitä. Tytöt eivät leiki, he saalistavat. Kiltti bambi on edelleen mukana, mutta monessa työssä tyttöjen seurana on kissa, vaaniva eläin. Tytöillä ei ole oikeastaan paljon kontaktia toisiinsa. He toimivat ryhmässä, mutta yksinäisinä. He ovat kuin sissilauma suorittamassa tehtäväänsä.   

Tyttötaulut ovat muuttuneet myös tyyliltään, sarjakuvamaisista ja tarkkapiirtoisista maalauksellisemmiksi. 

                                                              Silver Tray

Sattui niin hienosti, että taiteilija itse oli paikalla vastailemassa lapsiryhmän kysymyksiin. Eräs pieni poika oli koko ajan käsi pystyssä ja tulkitsi tauluja hienosti. Minä riensin pyytämään kuvauslupaa. Sehän tuli. Sain luvan kuvata sekä taiteilijaa ja ryhmää että tauluja niin paljon kuin halusin. 

                                    Cat keeps the track

Olin niin taulujen maailman lumoissa, etten huomannut kysyä mitään. Nyt kysyisin, mitä tytöt oikein meinaavat. Pitääkö heitä pelätä? Mitä heille seuraavaksi tapahtuu? Onko nimi Kaunis maailma ironinen?

                                        Brothers Mountain

Myynnissä oli myös avajaisissa julkaistu kirja Katja Tukiainen Works part two, jossa on töitä vuosilta 2008 - 2013. Silmäilin sitä sillä mielellä, että "toi on pakko joskus saada". Entä jos hankkisimme jonkin Tukiaisen ison työn omaan olohuoneeseen! Joka aamu olisi tunne ah ja oh, taidetta josta pidän! Sitä paitsi Tukiainen on varmaan taiteilija, jonka taulujen arvo nousee tulevaisuudessa. Mies ei ollut mukana tässä näyttelyssä. Hän lähti omille teilleen ja kävi katsomassa Rasvaletti –valokuvanäyttelyä Hakasalmen huvilassa, kuvia 50-luvun Helsingistä. Pitää esitellä ostohaave hänelle sijoituksena.

                                              Pattern

Maalaustaiteen elämysten jälkeen kävin vielä Vanhan Ylioppilastalon myyjäisissä ja Tuomaan markkinoilla katselemassa taidekäsitöitä. 

Illalla saimme nauttia Tuusulassa viidesluokkalaisten lastenlasten esityksistä koulun joulujuhlassa. Toinen rakkaista soitti viulua ja toinen lauloi. Koulussa oli kaikki perinteiset jutut, oli tonttuleikkiä ja näytelmää ja laulua; erona perinteisiin kuusijuhliin vain uskonnottomuus, mikä on hyvä (koulujuhliin vain sellaista ohjelmaa, jossa kaikki voivat olla mukana) ja kansainvälisyys, mikä on myös hyvä. Lapset lauloivat useammalla kielellä ja tanssiesityksissä oli kaikkea ripaskasta sirtakiin. Hieno päätös kulttuuripäivälle!

Anna-Leena Härkönen, Sopan syvin olemus (2002), hauska ruokakirja

Ihmisellä täytyy olla oikeus syödä sitä, mistä hänelle tulee hyvä mieli. Ja yleensäkin tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli.

Lapsuudenkodissani opetettiin, että oikeaa ruokaa syödään niin paljon, että vatsa tulee täyteen. Erinomainen neuvo. Muutaman tunnin päästä voi sitten keittää kahvit ja ottaa jotain makeaa jos jaksaa.

Reilua, selkeää ja tervejärkistä tekstiä, sama tuttu, maanläheinen tyyli mikä Härkösellä on lehtikolumneissaan ja niistä toimitetuissa hauskoissa kirjoissa, joita itselläni on pari hyllyssä Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999) ja Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004). Härkönen korostaa leppoisuutta ja ronskiutta ruuanlaitossa. Hän ei pidä mistään piperryksistä. 

Koristele valmis keitto persiljalla, jos tahdot. Minä en koskaan koristele.

Liivatteiden kanssa läträäminen on rasittavaa touhua, ja sitruunankuoren raastaminen ihmisarvoa alentavaa, varsinkin jos on kynsinauhojen repijä, ja sitruunan mehu kirvelee haavoissa. 

Ruokaharrastajissa on sellaisia, jotka kokkaavat ja puhuvat ruuasta, mutta eivät juuri syö. Härkönen korostaa, että hän ei kuulu niihin: hän rakastaa syömistä. Tämä tuntuu lähes koomiselta, kun tietää, mikä pieni keijukainen hän on. 


Kirja sisältää 42 ohjetta ja 687 ajatusta. Ohjeissa on sekä perinteisiä että hauskoja sovelluksia ja ulkomaan matkoilta opittuja uusia ruokia. Olen kokeillut Vähän helvetin hyvän pullan  - on hyvää - ja  parannellut lisukeriisin kirjan ohjeen mukaan. Riisi paistetaan keittämisen jälkeen ja heitetään sekaan paahdettua sipulia ja ripaus soijakastiketta. Nam! 

Jos naistenlehtien monimutkaiset, hienot reseptit ja sivun mittaiset maustelitaniat alkavat pänniä jouluruokien valmistajaa, kannattaa lukea tämä kiva kirja, joka muistuttaa, mistä ruuassa ja ruuanlaitossa on kyse, nälän tyydyttämisestä ja nautinnosta ilman syyllisyyttä.

Jonain päivänä aion matkia Härköstä ja ottaa elokuviin metwurstileipiä siltä varalta, että alkaa huikoa. 

Taide-elämyksiin keskittyminen on mahdotonta, jos vatsa kiljuu nälkäänsä. Kummallinen juttu muuten; mitä enemmän elokuvissa kuollaan, sitä kovempi nälkä minulle tulee. Olin katsomassa "Evitaa",  ja Madonna korisi kuolintuskissaan lähes kaksikymmentä minuuttia: minä söin koko sen ajan metwurstileipiä ja ajattelin:"Kuole jo!"

P.S. Seuraavana päivänä
Kokeilin Härkösen mummon omenakakun. Mmm ... maukasta! Taikinaterapiaa.

Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi (2013), kirja skitsofreniasta

Miten voikin kirja tuntua paljon sivumääräänsä suuremmalta! Siksi kai, että se antaa niin paljon tilaa ajatuksille ja jatkuu mietteissä lukukokemuksen jälkeen. Sain pari tuntia sitten Helioskatastrofin luetuksi. Luin sitä valtavan uppoutuneena. Yhtä paljon kuin kirja koukutti lukemaan, se myös koukuttaa kirjoittamaan. Lumiomena-blogin Katja on myös juuri kirjoittanut tästä. Sekin tuntuu mukavalta, pohdiskella yhtä aikaa.

Helioskatastrofi jakautuu kahteen erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa erikoinen, erakoitunut mies, Conrad, kiidätetään äkillisen skitsofrenian vuoksi Skellefteån mielisairaalaan. Kaksitoistavuotias tyttö, joka on kenenkään tietämättä asunut hänen kanssaan, löytyy harhailemasta alasti kultainen kypärä päässään. Sosiaalihuollon virkailija antaa tytölle nimen Anna ja löytää hänelle sijoitusperheen helluntalaisyhteisössä, johon hänen odotetaan sopeutuvan. Tyttö itse tietää toisin. Hän on isänsä päästä syntynyt Athene, joka piilotti mökistä lähtiessään kiiltävän sotavarustuksensa keittiön sohvalaatikkoon. Hän ikävöi alati miestä, jonka luota lähti, isäänsä, johon ehti tutustua vain lyhyen hetken syntymänsä jälkeen.

. . . Minä en halua muuta kuin seistä näin isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär. Nuo sanat lyövät tällä hetkellä sisässä minussa kuin kello. . . .
   Että hän huutaa, minä ajattelen ja haluan saman tien iskeä häntä peitsellä sydämeen saadakseni sen loppumaan. Minä olen peloissani. Pelkkä lapsi.
   Hän ei lakkaa huutamasta. hän pitelee päätään. Painaa vahvoilla käsillään kuin sulkeakseen uudelleen sen mikä on avattu.

Ja sitten se toinen muisto: isä, jota viedään huutavana mielisairaalaan, jossa hänen kauhukertomuksestaan ei välitetä ja jossa hänet lääkitään unohtamaan, kuka hän oikeasti on.

Antiikin tarustossa Athene syntyy ylijumala Zeuksen päästä. Zeus nielaisee titaanivaimonsa kärpäsenä, koska epäilee tämän jälkeläistä itseään vahvemmaksi ja joutuu sitten pyytämään seppäjumalaa apuun kauheaan päänsärkyyn. Seppä halkaisee Zeuksen pään ja sieltä ilmestyy tytär Athene. Athenen synnystä on myös toinen tarina, jossa isä onkin nimeltään Pallas. Pallas makaa väkisin oman lapsensa Pallas Athenen.
Annalta kysytään, tekikö Conrad häntä piilotellessaan myös tuhmia juttuja.
Voisiko isä olla tuhma lapselleen? Omalleen?
Anna ymmärtää, ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, miten hän oli tullut Conradin keittiöön ja että hän olisi siksi yksin koko loppuelämänsä. 

Niin paljon kuin Annan uusi perhe yrittää sopeuttaa häntä, hän kaipaa koko ajan muualle. Hän ei pysty olemaan sellainen tytär, jonkalaisen Birgitta-äiti haluaisi. Hän ei halua kirjakaupasta nuorten kirjaa vaan Välimeren kartan. Hän kirjoittaa salaa isälleen mielisairaalaan. Isän kirjeet tuntuvat lukijasta oudoilta, lapsen kirjoittamilta. Anna itsekö niitä kirjoittaa kuvitelmissaan? Ensimmäinen osa päättyy siihen, että Annan kielillä puhuminen, jolla hän on miellyttänyt yhteisöään, paljastuu kreikaksi. Siinäkin viittaus hänen kaksoisolentoonsa tai sivupersoonaansa Atheneen. 

Toisessa osassa Anna vuorostaan viedään taksilla mielisairaalaan. Saattelijana on sijaisveli, joka on huolissaan mykistyneestä, syvästi masentuneesta sisarestaan. Anna haluaa vain, että hänet autettaisiin kuolemaan, mutta lääkäri lupaa auttaa hänet haluamaan elää. 

Jos ensimmäisen osan kokoaisi sanaan kaipaus niin toisen osan nimi voisi olla toivottomuus. Anna ei enää usko löytävänsä Conradia. Elämänhalun katoaminen on kuvattu juuri niin pahana kuin se vaikeasti masentuneella on, voimien häviämisenä. Anna ei halua syödä eikä pukeutua. Hän ei kaipaa kenenkään seuraa. Hän ei tunne mitään positiivisia tunteita. Hänet on pakotettava ulos kävelylle. Hän pelkää. Hän joutuu painimaan hirviömäisen kaivokäärmeen kanssa, joka uhkaa tappaa. Anna antaa siihen luvan, hänhän haluaa kuolla, mutta käärme luovuttaa. Jumalat ovat kuolemattomia, eihän Athene voi vapautua kuolemalla. Käärme ei ole mikä tahansa hallusinaatio; se on antiikin tarustossa pöllön ohella Athenelle pyhitetty eläin. Vähitellen Annassa värähtää vähäisiä elämän merkkejä. Hän tuntee empatiaa omahoitajaansa kohtaan, jonka isä on kuollut. Hän tuntee pientä kiinnostusta kevään merkkeihin. Eräänä päivänä hän aistii isänsä läsnäolon ja jakautuu. Toinen puoli on sängyssä ja toinen vaeltaa osastolla etsimässä isää. Onko isä ollut koko ajan potilaiden joukossa? Anna löytää isänsä ja pääsee pujottamaan kätensä tämän käteen. Tuottiko Annan piristymisen nostama kaipaus harhan? Emme saa tietää. Anna palaa yhdeksi ja kokee valtavan pettymyksen. Pimeys laskeutuu hänen päälleen kenenkään huomaamatta.
Minä jätin eräänlaiset jäähyväiset, ja jos minä koskaan heräisin olisin tyystin toisessa paikassa.

Viimeisessä kappaleessa Anna on Conradin kanssa Välimeren maisemissa. On valkoinen valo, sirkat ja vuoret ja meri horisonttiin asti. Anna ja Conrad uivat kauas ulapalle. Ovatko he nyt jumalia, Zeus ja Athene? Vai ovatko he edelleen jumalten hylkäämiä ihmispoloisia epätoivoisessa tilanteessa? Ja miksi kimmeltävän turkoosin meren yläpuolella jylisee lentokone? Auringonjumala Heliosko siinä karauttaa tultasyöksevillä vaunuillaan halki taivaan? Haetaanko maan päälle jääneet jumalolennot nyt omiensa joukkoon? Onko jokin katstrofi tulossa, lento-onnettomuus, maahan iskevä komeetta, maailmanloppu? Lopussa on paljon myyttistä ainesta. Mikä on se pensas, jonka lehtien väkevä tuoksu vauhdittaa Annan kulkua ja miksi hän panee kiirehtiessään jalkansa toisen taakse eikä eteen? Salaperäisyys tekee tarinasta kiehtovan. Jään pohtimaan mysteerejä.

Helioskatastrofin lukeminen on harvinainen elämys.

Linda Boström Knausgård tietää, mistä kirjoittaa. Hän on kärsinyt bipolaarisesta oireyhtymästä ja ollut pari kertaa aivan pohjalla ja sairaalahoidossa.

Kirjan tekee mestariteokseksi muun ohessa se, että vaikka se on aiheeltaan rankka, se on valtavan kaunis.

Myös kirjan kansi on hieno. Valokuvaaja Benjamin Goss on ymmärtänyt kirjan sisällön. Nuori tyttö, utuun katoavana, sairaalan penkillä. Anna - Athene.

Patrick McCabe, Pikku teurastaja, lukupiiri kotona

Patrick McCabe, The Butcher Boy, 1992
suomennos, Pikku teurastaja, 1998
elokuva, The Butcher Boy, 1997


Nyt löytyi kirja, josta on hauska kirjoittaa keskustelumuodossa, koska pidimme siitä mieheni kanssa molemmat paljon. 

-  Mitä sinä antaisit kouluarvosanaksi tälle kirjalle?

-  Ihan kyllä kympin!

-  Sama täällä. Entä mistä pidit kirjassa niin paljon, että katsot sen kympin arvoiseksi?

-  No, siinä on erittäin koskettava ja yleisinhimillisesti tärkeä teema. Tyyli on epätavanomainen ja erittäin onnistunut.

-  Mikä se teema sinusta on?

-  Rakkaus, tässä tapauksessa rakkauden puute. Läheisyys ja ymmärrys, tässä tapauksessa niiden puute.

-  Niin, kyllä irlantilaispoika Francisin kylässä vallitsee oikein "koko kylä kasvattaa"  -vastakohta, siellä vallitsee pikemminkin "koko kylä hylkää" -tunnelma. Pieni, urhea, vähäosainen poika kolkuttelee oville turhaan. Entä miten kuvaisit tyyliä?

- Tragiikka on onnistuttu kuvaamaan hirtehishumoristisesti ja sarjakuvamaisesti, tarkoitan näitä viuh-viuh ja pläts -juttuja. 

-  Nämä lapsen kokemat tilanteet on niin hienoja, että tekisi ihan mieli lukea sama alkukielellä ja katsoa, minkälaisesta tekstistä kääntäjä Markku Päkkilä on lähtenyt kehittelemään tätä tajunnanvirtamaista ilmaisua. Minäpäs etsin pari  esimerkkiä. 

Sitten siihen tuli kukapa muukaan kuin isä Dominic kaapu päällä viuh vauh ja kiillotetut kengät jalassa nirinari, no mutta Francis mitä kuuluu hurum hurum?

Kaikki meni ihan mukavasti siihen asti kun telkkari simahti. Poks! ... Isä löi sitä tump.
 
-  Huomasitko, että kieli on erilaista niissä parissa, lyhyessä kohdassa, alussa ja lopussa, joissa Francis on aikuinen? Muistellessa hän palaa lapsen maailmaan. Tämä tuo mieleeni Uzodinma Iwealan lapsisotilasromaanin "Ei kenenkään lapset", joka on myös kirjoitettu lapsen kielellä. Molemmissa kirjoissa lapset suhtautuvat asioihin huonoihin olosuhteisiin nähden yllättävän  positiivisesti. 

-  Sellaisia lapset ovat. He sopeutuvat. Ja he uskovat ja toivovat ja luottavat vaikka kuinka kauan. Francis myös käyttää pelleilyä ja hauskuttamista selviytymiskeinona ihmisten joukossa. Mutta jossakin se raja hänellekin tulee.

-  Francis tulee petetyksi aina uudestaan. Se on se pahin, pettäminen, se että unelmatkin olivat valhetta. Tämä johtaa hänet pahoihin tekoihin. Lukija on pettymysten kertyessä jo niin Pikku teurastajan puolella, että alkaa pitää hänen tekojaan oikeutettuna. Siitäs sait rouva Nugent, tumps! Ikävä vain, että Francis joutuu tekojensa vuoksi yhä syvemmälle vaikeuksiin ja yhä pysyvämmin sivuun yhteisöstä. Ei kenenkään pitäisi joutua olemaan niin yksinäinen ja niin rakkauden kerjäläinen. 

-  Tämä kirja on monella tavalla eriarvoisuutta käsittelevä. Kirkonmiehet pyörivät kyllä Francisin ympärillä, mutta eivät todellakaan auttaakseen. Isä Sullivanin ohjaus on senkaltaista, että hän saa Francisilta lisänimen Hiplu. Koulujärjestelmä jakaa pikkupojat eri teille. Paremmasta perheestä oleva leikkikaveri lähtee sisäoppilaitokseen ja Francis joutuu jo lapsena kylän halveksituimpaan työpaikkaan. 

-  Meilläkin taas uudistetaan opetussuunnitelmaa. Toivottavasti hyvään suuntaan. Viime  aikoina pudokkaat ovat lisääntyneet. 

-  Kenelle suosittelet lukemiseksi tätä kirjaa? 

-  Kaikille.

-  Samaa mieltä. Ja erityisesti irlantilaisuudesta, mielenterveysasioista ja lapsuudenkuvauksista kiinnostuneille. Kirjassa on kuvattu upeasti harhat, joihin Francis turvautuu äärimmäisissä tilanteissa. Hän ei esimerkiksi suostu näkemään kuollutta isäänsä kuolleena. Mitä pidät muuten kuvasta? Laitoin siihen alle joulukangasta satuhahmoineen, koska Francis ei saanut elää turvallista lapsen elämää. 

- Se juuri Pikku teurastajalta puuttui ja sen mukana lähes kaikki. 

Nopolan postmoderni likka ja suorasuu äiti

Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (2013)

Eila, Rampe ja likka ovat seikkailleet jo useassa Nopolan kirjassa. Tässä viimeisimmässä, episodiromaanissa, likka jatkaa seurusteluaan sosiologi Pirkan kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää Elviran.

    Kun  tulin raskaaksi, äiti sanoi:"Se, mikä sieltä syntyy, ei ole sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.
     Äiti oli tietämättään havainnollistanut modernin ja postmodernin ihmisen eron. Minun sukupolveni on vaikea tottua äitiyteen, koska me kaipaamme vaihtelua. En voi millään ymmärtää, että elämä koostuu toistoista, että minun pitää laittaa perheelle ruokaa joka päivä. Koska se loppuu?

Likan ja äidin suhde on romaanin parhainta antia. Äiti on jalat maassa kulkeva, omanarvontuntoinen käytännön ihminen. Hän näkee tyttärensä, "vilosofian kandidaatin", haihattelijana ja haaveilijana.

Perheenjäsenten erot näkyvät kaikessa koomisuudessaan, kun perhe ”keskustelee” automatkalla isän kotiseudulla Mouhijärven Häijäällä. Eilan jutellessa vuolaasti arkiasioista ja Rampen vastaillessa "jaa" kahdeksanvuotias likka kohottautuu takapenkiltä Saima Harmaja -runokirjansa äärestä kysymään: Mitä tarkottaa "lumoissa poven liekin loistavan, soaistu, valon varjoon sekoitan"?

Isä Rampe on maailman hidaspuheisin hämäläinen, Eilan laskujen mukaan "suvella noin kuuskymmentä sanaa viikossa". Kun tytär ei pääse joulunäytelmässä kunnon rooleihin vaan saa tehtäväkseen kantaa rekvisiittaa, niin Eilan mielestä hän tulee isäänsä:"Sieltä se keeni tulee".

Eilan suorapuheisuus nostaa mieleeni toisen länsisuomalaista elämää kuvanneen kirjailijan Tuula-Liina Variksen henkilöhahmot, jotka elämäkerrallisessa kirjassa "Maan päällä paikka yksi on" toistelevat "kyllä totuuren aina sanoo saa". Tämä tylytystyyli tulee hykerryttävästi esiin, kun likka kertoo äidilleen seurustelusuhteeseensa tulleesta kuprusta, jonka syynä on se, että hän ei voi sietää sulhasensa Pirkan epä-älyllistä Santanan kuuntelua.

- Tartteeko kaiken olla älyllistä?
- Tarttee.
- Jos sää oot noin kronkeli, niin sun on sitten parasta olla yksin. Sun kannattaa hyvissä ajoin varata asunto senioritalosta.
- Enhän mää oo vielä neljäääkymmentäkään.
- Niihin pääsee jo 55-vuotiaana. Se on ihan viksu vaihtoehto niille, joita odottaa yksinäinen vanhuus.

Tyly puhe ei tarkoita sitä, ettei Eila arvostaisi tytärtään. Hän näkee likassa hieman Armi Kuuselaa.

Armin vaalea kauneus puhkes täydelliseen kukkaan Miss Universum -tittelin jälkeen. Joskus kun likkaa vilkasee nopeesti, hänen olemuksessaan voi havaita häivähdyksen samaa. Siihen yhdistyy myös sisäinen kauneus, niin kuin Armilla. Kai se on loppujen lopuks multa perittyä.

Rouva Obama tulee mukaan siten, että Eilan mielestä likka sopisi hyvin presidentin puolisoksi.

- Jos mää oon ny ihan rehellinen, niin mää oon nähny sut aina presidentin puolisona: sää oot sillai hillitty ja pohjimmiltas kuitenkin aika viksu, että sää sopisit edustustehtäviin. Maan äidiks.

Näitä suuria ajatuksiaan Eila ei kuitenkaan tuo usein esiin, koska hänen mielestään likkaa, kuten myös Rampea, on vähän kovisteltava etteivät nämä ylpistyisi.

Joskus löytää sukulaissieluja lukemastaan tai katsomastaan. Minä näen Eilassa ja likassa vanhan amerikkalaisen Tyttökullat -sarjan (The Golden Girls) kipakan, pienen mummelin Sophia Petrillon ja hänen kolhon tyttärensä, sijaisopettaja Dorothy Zbornakin. Sophiankin rakkaus on pisteliästä, mutta ehdotonta.

------------------------------------------------------
Lisäys seuraavana päivänä

Kun ei kukaan ole vielä ehtinyt kommentoida, niin teenpäs pienen lisäyksen. Minua askarruttaa Eilan kasvatusmetodi. Itse en uskaltaisi tuolla tavalla "kovistella". Kysynkin siis, mitä mieltä olet Eilan tyylistä. Nykyään on kyseenlaistettu  liian pehmoa kasvatusta. Olisiko Eilan tyyli sitten oikea ja omiaan koulimaan lasta pahaa maailmaa vastaan?

Kysymyksen tueksi vielä pieni episodi psykologilla, jonne likka postmodernina ihmisenä on mennyt puhumaan vaikeuksistaan ja ottaa esille äitisuhteensa.

- Mää oon koonnu äitini määritelmät itsestäni. Hänen mukaansa olen kronkeli, epänormaali, syrjään vetäytyvä, koppulakoura, unelias tyyppi, epävarma, poikkeava, koheli, prehjuhousu, pöhkö, epämääräisten ruokien kuten itujen ystävä, herkkähipiäinen, teatraalinen, närkkinokkainen, poissaoleva, ei kodin ihminen, jatkuvasti häiriintymäisillään, sellainen jolle jää luu käteen sekä selvästi psykiatrin tarpeessa.

Ja mitä psykologi? Innostuu, kehuu Eilan värikästä kieltä ja sitä, että tämä on pistänyt riman korkealle ja kehuu vain äärimmäisissä tilanteissa, kun tietää likan tarvitsevan kannustusta.

Ah, KESÄ ...

Opuscolon Valkoinen Kirahvi haastoi minut muistelemaan kesää kuuden kuvan verran. Olipas hauska katsella kesäkuvia. Yleensä olen tässä vaiheessa jo tilannut paperikuviakin ja täyttänyt niillä vanhanaikaisia albumeja tai teettänyt valmiita kuvakirjoja, mutta nyt kuvat ovat varastoituneet nettiin jo ties kuinka kauan. Hyvä, että tulee tehdyksi tänne pieni kooste.

 A rose is a rose is a rose. (Gertrude Stein)

Aurinko on voittamassa mustat pilvet mökkisaaren rannassa. 

Pojat etsivät geokätköjä.

 Kuka voittaa? Pehmomiekkailua Werlan keskiaikatapahtumassa.

Kasvit ovat lähes vallanneet lapsuuteni savusaunan. Myimme tilan juuri naapureille ja sen rakennukset ovat minulle todellakin historiaa, mutta onneksi kuvina tallella.

Joko mennään!
Sokerina pohjalla tämä keppostelutilanne kesältä 2011 Turkin Bodrumista. Haasteessa varmaan oletettiin kuvien olevan tuoreita, mutta minun on ihan pakko laittaa tämä kuva mukaan, koska olen siihen niin tyytyväinen. Kuva kertoo mieheni ja minun rooleista aurinkomatkoilla. Mies väsyy kuumassa, ja minä olen elementissäni. Nappasin kameran, kun mies oli kaupunkireissun jälkeen vaipunut hassun näköisesti uneen, ja otin kuvan peilin kautta. Sain vielä päähäni laittaa kuvan Vuoden Matkakuva 2012 -kilpailuun, ja niinhän se pääsi sijoille 6 - 10 sinne oikeiden harrastajien ottamien, harkittujen ja teknisesti onnistuneiden turistikuvien joukkoon ja edelle. Hähää.

Lähetän "Kuusi kuvaa kesästä" -haasteen edelleen kaikille, jotka haluavat muistella kesäänsä.