Kirjoittaminen ja kirjallisuus - keskustelua, ajattelua, toisen ihmisen painostamista?

Jyrki Kiiskinen, runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden opettaja totesi HS:n 60-vuotispäivänsä kunniaksi tehdyssä haastattelussa ("Tätä nykyä nautin runojen kirjoittamisesta kovasti" 7.6), että hän näkee kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhtenä suurena keskusteluna ja opettamisen tuon keskustelun ja näkökulmien availuna.

Joan Didion taas korostaa esseessään Why I Write sitä, että kirjoittaminen on minän korostamista ja kirjoittava ihminen tekee käännytystyötä pakottaessaan lukijan kuulemaan mielipiteitään.
Hän kertoo lainanneensa esseen otsikon George Orwellilta ja viehättyneensä sen rimmaamisesta minä-sanojen kanssa I - I - I . Olen kyllä nähnyt tämän otsikon muuallakin ja sehän on ollut myös aiheena eräässä luentosarjassa, jonka luentoja on julkaistu kirjoina. Kaikki kirjallisuudessa virtaa, ja on vaikeaa sanoa, onko jonkun tunnetun henkilön sitaatiksi nimetty todella hänen oma aivoituksensa vai onko hän kirjailijanvainullaan kuullut sen naapuripöydästä ravintolassa ja tallentanut aina mukana pitämäänsä muistivihkoon, jolloin ajatelman äiti/isä oikeastaan on tuntematon lounasvieras. 

In many ways, writing is the act of saying I, of imposing oneself upon other people, of saying listen to me, see it my way, change your mind, It's an aggressive, even a hostile act. You can disguise its aggressiveness all you want with veils of subordinate clauses and qualifiers and tentative subjunctives, with ellipses and evasions - with the whole manner of intimating rather than claiming, of alluding rather than stating  - but there's no getting around the fact that setting words on paper is the tactic of a secret bully, an invasion, an imposition of the writer's sensibility on the reader's most private space.

Tämän hienosti muotoillun tekstin tiivistetty sanoma on siis se, että kirjailija on salatyranni, joka työntyy lukijansa yksityiselle alueelle vaatien huomiota ja että usein tämä aggressio naamioidaan kielellisillä kiemuroilla ja kohteliaalla vihjaamisella määräilyn sijaan, mutta siitä ei päästä mihinkään, että kirjailijan syvin motiivi on sanoa "Minä Minä Minä".

Tämä essee sisältyy Joan Didionin kahdestatoista ennen julkaisemattomasta esseestä vuosilta 1968 - 2000 koottuun kirjaan Let Me Tell You What I Mean (2021). Kirjan esseet on koonnut amerikkalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja ja teatterikriitikko Hilton Als, joka on myös kirjoittanut pitkän esipuheen/esseen Didionin kirjailijakuvasta. Kaikki esseet ovat ajattomia ja sopivat erittäin hyvin tähän päivään, vaikka esim. esseessä Pretty Nancy Didion kuvaa Nancy Reaganin haastattelun tekemistä vuonna 1968.

Joan Didion oli journalisti, joka laajensi kirjoittamistaan lehtiartikkeleista kirjoihin.
Olen poiminut jostain tämän kirjan esseestä lauseen, joka on vielä yksi vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan: writing is thinking.

Itselläni ehkä eniten vetää kirjoittamaan juuri ajattelu. Kirjoittaminen on tehokas tapa pähkäillä asioita, punnita ja järjestellä niitä itselleen. 
Koen kirjallisuuden myös yhtenä suurena keskusteluna. Olen aina valtavan iloinen kommenteista täällä blogissa. Joillakin kirjoittajilla ei edes ole kommenttipalstaa blogissaan tai he eivät vastaa kommentteihin. Heitä jatkokeskustelu oman kirjoituksen aiheesta ei kiinnosta. Minä en voisi kirjoittaa niin. Olen kait seurankipeä. Vaiko peräti huomionkipeä? 
Tottakai koetan myös sanoa "see it my way" (se "mie mie mie"), mutta myös erilaiset mielipiteet ovat toivottavia, joskus aivan parasta, koska innostavat selkeämpään perusteluun ja ajattelemaan lisää.
 
Hei bloggari, tai muu kirjoittaja - kaikkihan nykyään kirjoittavat jonnekin (Facebook, Insta...) ja blogikävijöissäni on myös journalisteja ja kirjailijoita - MIKSI sinä kirjoitat? Mikä vetää näpyttelemään mieluummin kuin tekemään jotain muuta? Mikä on kirjoittamisen lumo?

Duane Michals, Joan Didion 2001

Tämä kuva on Suomen valokuvataiteen museon Kämp Gallerian taannoisesta Duane Michalsin valokuvanäyttelystä, jossa oli mitä herkimpiä kuvia tunnetuista henkilöistä.
Minusta tämä kuva on niin paljon kauniimpi kuin tuo kirjan kansi jonka räikeän oranssia väriä kammoksun. Himmensin sitä vähän, jolloin sain ihmisen sieltä oranssin keskeltä paremmin esiin ja koska en halunnut silmienne  sokeutuvan - heh, niin sitä todellisuutta vaan muutetaan ja vängätään omaa näkemystä viattomalle katsojalle. 


PS Olen kirjoitellut aika taajaan, koska on kirjoituttanut (mikä ihmeellinen sanonta), mutta ehkä ensi viikko jää postauksissa väliin. Saamme brittivieraan ja pitää ryhtyä vähän valmistautumaan.
Huh, puhe-englantini on aivan ruosteessa. Se on niin eri asia kuin lukeminen ja kirjoittaminen, jossa voi etsiä sanoja ja valita parhaat. Puhuminen on nopeaa ja häipyvää - ehkä tässäkin on yksi kirjoittamisen viehätys: se mitä sanon säilyy. Ajatella, minulla on lähemmäs 900 kirjoitusta täällä blogissa, hyvässä säilössä!
Hei, lukekaa niitä vanhoja kirjoituksia minua ikävöidessänne. Cheerio! 

Naistenpäivänä 8.3.2023

Petra Tiirikkala, Tyttö ja nukke, 1940 -1943
mustesuihkutuloste alkuperäisestä
käsinvärjätystä hopeagelatiinivedoksesta
Suomen valokuvataiteen museo

Tulin juuri Tukholman reissulta ja alan valmistautua lapsenlapsen vierailuun kumppaninsa kanssa (voi kylläpä minä olen vanha, kun kaksi lapsenlastakin on  aikuisia ja heille tapahtuu aikuisten asioita!), joten naistenpäivän kirjoitukseni jää lyhyeksi.

Laivalla mietin, milloin lehtikioskit jäivät pois laivoilta. Ja oliko niissä joskus menneessä maailmassa taskukirjojakin?

Nyt on kaksi romaania odottamassa esittelyään, Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ja Oksana Vasjakinan Haava. Molemmille tulee sekä ruusuja että risuja.
Helsingissä ostin junaa odotellessa Akateemisesta kirjakaupasta Joan Didionin kaksitoista esseetä sisältävän kirjan Let Me Tell You What I Mean, ja kotona haettiin kirjoja postista ja kirjastosta. Postissa odotti Adlibris paketti, jossa Jenny Erpenbeckin Not A Novel, A Memoir in Pieces ja kirjastossa Janne Saarikiven Rakkaat sanat ja Erich Kästnerin Päiväkirja 45.
On turvallinen olo, kun tietää, että luettava ei lopu.

Tämän juttuni alkukuva on niin kaunis, etten sanotuksi saa. En tiedä, mitä se tuo mieleen teille tämän kirjoitukseni lukijoille, mutta minä näen siinä itseään suloisena pitävän pikkutytön, jota on kohdeltu hyvin ja arvostaen.

Naistenpäivän runoiksi valikoin Arja Tiaista ja Jukka Itkosta.

Lapset, ainoat enkelit, emme ansaitse heitä.
Hän nojaa pöytään, katsoo uneksivasti eteen, 

kertoo merkillisiä asioita. Ja kesken kaiken

kysyy, onko Norja omavarainen öljyn suhteen?

Hän tahtoisi kaukoputken ja mikroskoopin.

Nähdä kauas ja lähelle, todesti.
Minä luen keittiössä ääneen Kanteletarta, 

systeri leipoo, lapsi muovailee savesta linnun.

Ikkunoilla palavat kynttilät. Mainio elämä. 
Kohta syödään, kudotaan villapaitaa, jutellaan

miehistä, lapsista, työstä, myyjäisistä. 
- Arja Tiainen

Nainen voi olla suklaata

ja nainen voi olla lunta,

nainen voi olla kotimaa

tai kadonnut valtakunta.

Nainen voi olla sylikin

ja tuulessa heiluva heinä.

Nainen voi olla tikapuut

tai tiilistä muurattu seinä.

Nainen voi olla kanava

ja nainen voi olla naula, 

nainen voi olla vasara

tai lasinen pullon kaula.

Nainen voi olla ikkuna

tai ikkunan verhona peitto,

nainen voi olla aavikko

ja kiehuva mansikkakeitto.
- Jukka Itkonen

Hyvää Kansainvälistä naistenpäivää meille kaikille!

Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 

Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 

Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.

Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  
 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 

Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 

 

PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström. 

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen. 

Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 

Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.
Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."

Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."

Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 

Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin. 
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen. 

Joan Didionin esseitä 60-luvun Kaliforniasta, Slouching Towards Bethlehem

Joan Didion on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Run, River alle kolmikymppisenä vuonna 1963 ja ensimmäisen esseekirjansa Slouching Towards Bethlehem vähän päälle kolmikymppisenä vuonna 1968. Hän on myös tehnyt elokuvakäsikirjoituksia miehensä John Gregory Dunnen kanssa. Didionin viimeisimmät teokset ovat omasta elämästä kertovat surukirjat Maagisen ajattelun aika, 2005,  ja Iltojen sinessä, 2011.  

Didion on toimittanut kaikki Slouching Towards Bethlehem -kirjan esseensä aiemmin lehdissä julkaisemistaan pitkistä artikkeleista, joillekin hän on antanut eri nimen. 
Hän kertoo esipuheessa, että on kokenut kaikkein pakottavimmaksi kirjoittaa juuri tämän nimiesseensä ja että se on kirjan esseistä ainoa, joka sai julkaisunsa jälkeen hänet epätoivoiseksi saamansa palautteen vuoksi. Kaikki esseetä kommentoineet kiinnittivät huomionsa sivuseikkoihin, kuten kukkaislasten ulkonäköön. 

Didionilla oli alkanut soida mielessään tietyt kohdat W. B. Yeatsin apokalyptisestä runosta The Second Coming, joka päättyy: "And what rough beast, its hour come round at last, Slouches towards Bethlehem to be born?"  Runon säe "Things fall apart; the center cannot hold" vaivasi Didionia, joka hakeutui omassa kirjoitusjumia aiheuttaneessa merkityksettömyyden kriisissään kesällä 1967 Haight-Ashburyn alueelle San Franciscoon kirjoittamaan pitkää artikkelia sinne kerääntyneistä nuorista. 
Hän löysi kotoaan karanneita teinejä, tyttöjä ja poikia, kesän mittaan yhä nuorempia, jopa 14-vuotiaita, jotka olivat kokoontuneet huhujen houkuttamana epämääräiseen yhteiseen odotuksen tilaan ja kutsuivat itseään hipeiksi. 

Didion huomaa, että kyseessä ei ole tavanomainen sukupolvikapina, vaan nuorten pettymyksen ilmaisu. 
Hän kirjoittaa, että nämä ovat lapsia, joilla ei ole koskaan ollut pysyvää kotia turvallisine vanhempineen, isovanhempineen, serkkuineen ja naapureineen, lapsia jotka ovat pikemminkin tietämättömiä kuin kapinallisia.
Kaiken kaikkiaan 400 000 köyhää nuorta vaelsi tietylle suppealle alueelle kesän 1967 aikana. Ilmiötä tarkasteltiin yleensä toisarvoisiin seikkoihin paneutuen, ei sosiologisena ongelmana.  
Didionin haastattelemat nuoret kertovat kaikesta ihailemastaan sanalla groovy (nastaa). Huumeet on groovy, koulu bummer (kurjaa, mälsää). 
Poliisi kertoo  kasvavasta rikollisuudesta, huumeista ja raiskauksista.

Didionin essee päättyy koskettavaan tilanteeseen. Hän vierailee hippiyhteisössä, jossa viisivuotias Susan elää äitinsä ja joidenkin muiden ihmisten kanssa. Tyttö kertoo, miten on päässyt kerran rannalle, mutta hiekkalelut jäivät kotiin. Seuraavaksi hän kertoo olevansa aina välillä stoned, huumattuna. Vuoden ajan äiti on antanut hänelle kahta huumetta, LSD:tä ja myrkkykaktusta. 
Toisessa perheessä Didion tapaa kolmivuotiaan Michaelin nakertamassa sähköjohtoa porukan aikuisten tonkiessa lattialautojen välistä sinne joutunutta arvokasta marokkolaista hashista. Hashis oli tippunut lautojen väliin aamulla Michaelin sytyttämässä tulipalossa muiden nukkuessa.

Minuakin tämä essee jäi vaivaamaan, ainoana. Muissa kenelläkään ei ole hätää. 

Didion on päässyt paikkoihin, joihin moni ei ole päässyt, tapaamaan ihmisiä, jotka antavat haastatteluja harvoin: Howard Hughesin kotiin miettimään, mikä tekee tästä yksinäisestä, älyttömän rikkaasta miehestä amerikkalaisten idolin, Joan Baezin perustamaan eliittikouluun, The Institute for the Study of  Non-Violence, John Waynen 165. elokuvan kuvauksiin ja haastattelemaan maolaista idealistia toveri Michael Laskia. 

Yhteistä kaikille Didionin henkilöhaastatteluille on se, että hän suhtautuu haastateltaviinsa arvostaen ja lämpimästi. Hän ei kirjoita paljastuksia, vaan  eläviä ihmiskuvia, joiden pohjana on pitempi tutustuminen. Haight-Ashburyn väen kanssa Didion vietti viikkoja. 

Minulle tulee Didionin esseistä mieleen suomalaisen edesmenneen toimittajan Ilkka Malmbergin tyyli. 
Joissain hänen esseissään koen myös sukulaisuutta Patti Smithin elämäkerrallisiin kirjoihin.

Didion on antanut kirjansa ensimmäiselle osalle nimen Life Styles in the Golden Land. Toinen osa Personals koostuu nimensä mukaisesti kirjailijan omaan persoonaan keskittyvistä kirjoituksista. Aiheina on mm. lapsuuden moraalisääntö lojaaliudesta muita ihmisiä kohtaan, vaikeasti yllä pidettävä omanarvontunto ja muistikirjat.  

Keepers of private notebooks are a different breed altogether, lonely and  resistant rearrangers of things, anxious malcontents, children afflicted apparently at birth with some presentiment of loss.
(Muistikirjoja harrastavat ovat oma rotunsa, yksinäisiä ja vastaanhangoittelevia uudelleen järjestelijöitä, levottomia ja tyytymättömiä, lapsia joihin iskostuu ilmeisesti jo syntymässä aavistus menettämisestä.)

Kolmas osa on nimeltään Seven Places of the Mind. Sen kiinnostavin essee kertoo elämästä Alcatrazin saarella, entisellä vankisaarella, jossa asuu kolme ihmistä ja kaksi koiraa. John Hart, entinen vartija, ja John Doherty, eläkkeellä oleva merimies, valvovat 22 eekkerin kokoista saarta koiriensa Duffyn ja Duken avulla. Marie Hart maalaa maisemia. Kerran viikossa he ajavat veneellä San Franciscoon hakemaan postia ja käymään kaupassa.   
Vankila rapistuu. Moni haluaisi ostaa saaren, mutta on myös olemassa suunnitelma tehdä siitä rauhanpuisto. 
Didion on kirjoittanut tämän artikkelin, josta sitten muokkasi kirjaan esseen Rock of Ages, vuonna 1967.  

Mitähän saarelle kuuluu nykyään? - Wikipedian tietojen mukaan se on virkistys- ja luonnosuojelualue, johon pääsee lautalla ja vankila on suosittu museo. 

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin sarjan loppuosaa Taisteluni, Kuudes kirja koska se on yli 1200 sivua ja painaa 1300 grammaa. Punnitsin sen käymällä puntarissa ilman kirjaa ja kirjan kanssa ja laskemalla erotuksen. 

Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen mukaan pääsevät seuraavat neljä kirjaa.

Poikani on pitkään suositellut minulle brittiläisen Dan Rhodesin kirjoja. Tämä on Rhodesin esikoisromaani vuodelta 2003, suomennettu 2007. Suloinen nimi, Timoleon Vieta palaa kotiin, suora käännös alkuperäisestä, Timoleon Vieta Come Home. 

Maggie Nelsonin kirjaa Argonautit 2018 (The Argonauts 2015) on blogeissa  kehuttu sen rohkean omaelämäkerrallisuuden ja tyylin vuoksi. 
Ote takannesta: Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän merimatkansa aikana laivansa osa osalta uudelleen: silti he saavuttavat lopulta sataman laivalla, joka on edelleen Argo.

Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi, Maggie Nelson kirjoittaa. 
Kirja kertoo Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan, joka käy läpi omaa muutostaan Nelsonin muuttuessa raskautensa myötä. 

Naomi Aldermanin romaani Disobedience (2006) kertoo rabbin tyttärestä, joka on jättänyt  ortodoksijuutalaisen yhteisön Lontoon esikaupungissa ja muuttanut elämään vapaata ja itsenäistä elämää New Yorkiin. Hän joutuu palaamaan isänsä kuoltua kotiympyröihin, mistä alkaa hänen muutoksensa. Olen ostanut tämän kirjan jo kauan sitten. Unohtunut hyllyyn. 

Tältä kirjalta odotan eniten, koska kirjoittaja on Joan Didion. Hän, joka  kirjoitti hienon kirjan tunteistaan miehensä kuoltua, The Year of Magical Thinking (tämä on myös suomeksi) ja muistokirjan tyttärestään Siniset illat, molemmat 2000-luvulla. 

Didionilla on pitkä kirjallinen elämä, hän on syntynyt 1934. Slouching Towards Bethlehem on omistettu tyttärelle, Quintanalle, se on vuodelta 1968.  

Didionista on luku myös kirjassa, jonka taannoin luin, Legendary Authors and the Clothes They Wore. Kirja kertoo kirjailijoista, joista on tullut tyyli-ikoneja ja Didion on sen kannessa, kuten myös tämän esseekirjan kannessa. 

Takakannen esittelytekstissä sanotaan, että kirja käsittelee paljolti Kalifornian 60-luvun vaihtoehtoista kulttuuria. Esseiden aiheita ovat mm moraali, itsekunnioitus, muistikirjan pitäminen, John Wayne ja Howard Hughes.  

Tämä kirja on ollut pitkään minulla. Miten minä tällaisen kirjan olen unohtanut lukea!

Avasin kirjan muutamasta kohtaa ja osuin aina johonkin merkittävään ajatukseen. 

Viimeinen essee Goodbye to All That alkaa näin: It is easy to see the beginnings of things, and harder to see the ends. Juuri näin se usein on. Rakkaus alkoi tästä hetkestä, klik, mutta milloin se loppui, se vain hiipui. 
Mutta on myös kirkkaita loppuja: pam, sillä hetkellä tiesin, että se on loppu.  

Minulla keuhkokuume parani eilen, täsmäparaneminen matkalle. Kun pääsin antibiooteista olo kirkastui heti, uupumus hävisi ja tiesin, että olen terve. 
Joskus sekä alku että loppu ovat hitaita, hitaasti syttyvä ystävyys ja hitaasti poishiipuva; migreeni, joka antaa lähestyessään ennusmerkkejä, joita ei halua nähdä ja haipuu vähitellen, kunnes huomaat, että siitä ei ole tietoakaan.

Tämän kirjan nimikin on niin arvoituksellinen ja hieno. Slouching Towards Bethlehem. Miten niin laahustamassa?  No, se selviää, ja kerron myöhemmin teille.

Mies on ladannut kirjastosta tabletille muutaman tietokirjan Suomen historiasta ja on juuri hakemassa lisäksi jonkun pokkarin kirjastosta. Jos omat lukemiseni loppuvat, niin luen näitä.

Kirjat on tosi tärkeä osa matkavarusteita. Vaatteita saa mistä vain, samoin aurinkovoiteita, mutta kirjoja ei niinkään. Monessa maassa kirjakaupoissa on vain omankielistä kirjallisuutta, ja jos jotain löytyy englanniksi niin se on Shakespearea ja kaikkein uusinta ja kevyintä.
Espanjan aurinkorannikolla, jonne matkaamme, on kyllä hyvin varustettuja kirjastoja. Mutta siis, ei huolta, kirjavalinnat on tehty. Ja onhan siellä nyt muutakin tekemistä kuin lukeminen...esim. kävelylenkit, kahviloissa istuskelu ja ympäröivän elämän katselu. Minulle tämä on myös toipumis- ja kunnonkohotusloma. Keuhkot kuntoon ja koko mimmi kuntoon kestämään talven tuiskut!

Läppäri lähtee mukaan. En enää edes yritä pitää mitään somelakkoa. Ei ole mitään syytäkään. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat Parasta elämässä top 5 -listalleni.

Oletteko lukeneet näitä? Entä tuliko jotain muuta mieleen näistä hajamietteistäni?

Lukemisesta, muodista ja kielletyistä tauluista

Juhani Peltosen kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta on toimittanut Harri Haanpää postuumisti 2007. 
Peltonen oli erittäin tuottelias ja laaja-alainen kirjailija 1960-luvulta 90-luvulle asti. 
Haanpää kuvailee Peltosen tyyliä näin:"Kirjailijan laadultaan Peltonen oli miellerientoinen kielellä leikittelijä, pessimistinen optimisti, hetken tuokioiden ja kokonaisten maailmojen tallentaja, suurisydäminen vt. ihmisten ymmärtäjä, allapäin ja alakulottuneissa maisemissa etenevien pikareskien ja komediatragedioitten taitaja. Etc."

Selailin tätä veijarimaista teosta ja osuin kirjoitukseen Lukeminen eri paikoissa, jonka määrittelen humoristiseksi pakinaksi. Peltonen kuvaa himolukijaa, sellaista mitä monet meistä ovat. Lukemista pitää olla käden ulottuvilla siitä hetkestä asti, kun silmänsä aamulla auki saa.

Lukeva ihminen ei ole mikään tasaisesti pölyävä kone, -puima. Ei, välillä hän on syystä jos toisestakin raivon partaalla, lähes suistunut jo. Silloin hän alkaa hekumallisesti tutkia Joseph E. Smithin 768-sivuista Small Arms of The World, Valo, tiedettä kaikille -sidoksesta kuvausta "Eri aikojen rangaistustavoista" sekä Müllerin kansiota Alle Jahre wieder saus der Presslufthammer nieder oder Die Veränderung der Landschaft. 
...
Soutaessa, kauppamatkoilla, paimenessa, hisseissä, kellareissa ja ruokakonttoreissa, yleensä teattereissa, viranomaisia tavoiteltaessa, sarjaotteluja seurattaessa sekä lukuisissa muissa paikoissa ja elämäntilanteissa on syytä pitää aina mukana oma asiaankuuluva, monipuolisesti kiihdyttävä, epäitsekäs lukemistonsa. Silloin ihminen ei joudu katumaan tauotta, kuten on peritty tapa. 
Omituista kukaties, mutta saunaa lämmittäessä on tarjolla vain yksi kunnollinen kirja. se on Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Kun tämä pienoisromaani on lopuillaan, on myös hirmulöylyinen kylpy valmis. Tekee välittömästi mieli kiivetä lauteille, niin paleltaa Katerina Lvovnan ja Sonetkan vaipuminen Volgan mustiin, lumihiutaleita ahnehtiviin aaltoihin. 

Kuten huomaatte, mieleni tekee jäljentää tähän koko pakina. Jos lukujumi vaivaa, niin luulisi kaikkoavan, kun herkuttelee Peltosen runsaudella. 
Olen lukenut Peltoselta paljon tuoreeltaan silloin kun ei ollut blogeja eikä koko sosiaalista mediaa. Enää ei myöskään tavoitella viranomaisia, kuten tuossa tekstissä mainitaan, vaan hoidetaan asiat koneella. 

Viime päivinä on tullut mieleeni, että onko joukossamme robotteja, joihin ei ole syötetty historian- ja kulttuurintajua. Miten muuten on mahdollista, että taidemuseoita ja -gallerioita painostetaan poistamaan seiniltään maalauksia vain siksi, että niihin on kuvattu alastomia naisia. 
New Yorkissa puhdistajien kohteena oli ranskalaistaiteilja Balthusin vuonna 1938 maalaama teos Thérèse Dreaming. Se olisi pitänyt poistaa tai varustaa varoituskyltillä häiritsevästä sisällöstä. Voitte googlata, kylläpä onkin häiritsevä! Metropolitan Museum of Art ei ole taipunut 11000 närkästyneen vaatimuksiin. Olivatkohan he kaikki edes nähneet maalausta? Ryhmän perässä kulkiessahan ei tarvitse nähdä eikä ajatella itse. 
Englannissa Manchester Art Gallery on joidenkin muiden gallerioiden ohella jo totellut. John William Waterhousen teoksesta Hylas ja nymfit (1896) oli valitettu, siinä oli nähty pehmopornoa. Goodness, helkkari soikoon! Katsokaa ja ihmetelkää! Museo oli onneksi palauttanut teoksen, kun ihmiset olivat rientäneet kertomaan poiston aiheuttamasta tyrmistyksestään. 
Toivottavasti muutkin teoksia poistaneet laitokset palauttavat ne seinille. Aiemmin katselin kuvia joistain hieman rohkeammista teoksista, joita on  poistettu eri museoista. En muista nimiä. Niissäkään ei ollut mitään tuomittavaa. Taiteen eräs tehtävä on ottaa kantaa. 
En näe Akseli-Gallen-Kallelan triptyykissä Aino-taru (1891) mitään  paheksuttavaa! 
Jättäkää hyvät ihmiset taide rauhaan! Mitä tekemistä tauluilla on seksuaalisen häirinnän tuomitsemisen kanssa! Onko kirjaroviot suunnitteilla? Pannaanko Sibeliuksen teokset pannaan, koska hän on vähän viftaillut Helsingin yössä? Joko näin on tehty?

Otsikossani on vielä muoti. Siitä vähän. 

Luen tällaista kiehtovaa kirjaa kirjailijoista ja heidän vaatteistaan. Kirjan kirjoittaja Terry Newman on paitsi kirjoittanut muodista lehtiin ja televisiolle myös luennoinut siitä taideyliopistossa Englannissa. 

Legendary Authors and the Clothes They Wore sisältää tekstiä kirjailijoista, joista on tullut tahtoen tai tahtomattaan tyyli-ikoneita. Jotkut heistä ovat työskennelleet muotitalojen kanssa, kuten Gertrude Stein, joka mentoroi Pierre Balmainia tämän aloittaessa uransa Pariisissa. Toiset ovat vähät välittäneet muodista, mutta aloittaneet uuden tyylin, kuten teinirunoilija Arthur Rimbaud, jonka boheemia kulkurilookia monet ovat imitoineet beatnik, hippi, rock, punk ja grunge -tyyleissä.

Muodissa on paljon samaa kuin kirjallisuudessa. Siinä on vaikutteita, viittauksia ja luovuutta. Muoti on myös historiaa. 

Olen lukenut vasta Samuel Beckettistä, George Sandista, John Updikesta, Arthur Rimbaudista, Gertrude Steinista, Patti Smithistä ja David Foster Wallacesta. Vielä on yli neljäkymmentä kirjailijaa jäljellä Ernest Hemingwaysta Toni Morrisoniin ja Joan Didioniin, jonka kuva on kirjan kannessa. Jokaiselta kirjailijalta on lainauksia heidän teoksistaan ja haastatteluistaan ja mielenkiintoisia anekdootteja heidän tyylistään. Teos sisältää tekstin ohessa myös  80 mustavalkokuvaa, joista osa on todellisia taidevalokuvia. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä myöhemmin jossain muodossa.  

Kuvasin kirjan iltapukuni taustanaan. Kyllä vaan, pitäähän naisella iltapuku olla. Minun pukuni on pitkä, kuten Joan Didionilla kirjan kannessa, japanilaistyylinen, kapea, ihana. Puvun miehustaan on kirjailtu kirsikankukkia. Ostin sen vuosituhannen vaihteessa Millenium-juhlaan Kuhmo-talolle. Se on ollut sen jälkeen pukupussissa. Kotioloissa pukeudun Rimbaudin tyyliin mukaviin kuluneisiin rääsyihin.  

Yhtenä aamuna kömmin puoliunessa olohuoneeseen ja pelästyin - kuka tuo on - minun vakioasunihan se siinä odottamassa emäntäänsä. Tuohon vielä yläosaksi kulahtanut tunika ja lämmin poncho, aitoa hobo-styleä, vai mitä. 

Lukijani, miten pukeudut kotioloissa? Entä kiinnostaako muoti kirjallisuudessa? Tuleeko mieleen kirjailijaa  tai kirjaa, joka olisi vaikuttanut merkittävästi pukeutumiseen ja ehkä jopa aloittanut uuden muodin?

Lyhyitä: Li Ang, Jurvelin, Didion ja Oates

Olen lukenut paljon ja kirjoittanut lukemastani vähän. Nyt pieni korjausliike. Yritän lyhyitä.

Taiwanilaisen Li Angin romaani The Butcher's Wife on alkukieliseltä nimeltään Sha-Fu eli 'Tappaa aviomiehen'. Niin Lin Shi tekee vuosia kestäneen seksuaalisen ja muun pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun jälkeen.
Lin Shin mies Chen Jiangshui on sikojen teurastaja. Hän on huomannut työssä saavansa energiaryöpyn tappamisesta ja on siirtänyt saman mallin siviilielämään: hänen naisensa on kiljuttava henkensä hädässä.

Tämä kirja näyttää saman mitä Ferdinand von Schirachin teos Rikoksia: rikosta tuomittaessa olisi katsottava motiivia. Lin Shun kotikaupungissa näin ei tehdä. Aika on 1930-luku ja paikka rujo kolkka Kiinassa. Taikausko vallitsee ja tavat ovat brutaaleja.

Kauheimmalta lukijasta tuntuu ympäristön naisten täydellinen epäsolidaarisuus. 'Vangit' ovat kiinnostuneita vain oman nahkansa pelastamisesta ja liittoutuvat mieluummin pahoinpitelijän kuin sorretun kanssa.


Pirkko Jurvelinin kirja Lapseni kuin nukke saa odottamaan kuvausta yhdestä henkilöstä, mutta se on kolmanteen sukupolven yltävä tosiasioihin perustuva perheen kuvaus. 
Suuri osa tekstistä käsittelee kyllä yhtä lapsista Elinaa, joka on lapsena lupaus, mutta sammuu ja jää anoreksian vangiksi. 

Perheenjäsenet puhuvat vuoron perään minä-muodossa, kaikki muut paitsi Elina, jota tarkastellaan muiden silmin.

Minua ilahdutti eritoten lopussa oleva Viljo-veljen puheenvuoro. Perheen naisten lempeiden ja peittelevien puheenvuorojen jälkeen hänen selkeä, tervejärkinen tyylinsä riemastutti.

Viisaasta kirjasta jäi tyyni olo.  Niin paljon voi tapahtua, ja silti me selviämme. Tomerinkaan ei voi muuttaa toisen elämää, jos tämä ei tahdo muuttua.



Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on surun perkaamista. Teos on elämäkerrallinen. Amerikkalainen kirjailijapariskunta Joan Didion ja John Gregory Donne kirjoittivat yhdessä kotona 40 vuotta, kunnes John saa lounaalle valmistautuessaan keittiössä massiivisen sydänkohtauksen kesken lauseen. Traagista on, että pariskunta on juuri palannut sairaalasta katsomasta tytärtään Quintanaa, joka makaa koomassa tehohoito-osastolla.

Kirjasta on jäänyt mieleeni erityisesti eräs kohta itsesäälistä ja 'surussa piehtaroimisesta'. Kirjailija hämmästelee, miksi ei saisi tuntea itsesääliä, kun koko elämä muuttuu. Kenelle kertoo aamun sanomalehteä lukiessa mielipiteitään? Kenen kanssa käyttää pariskunnan yhteisiä sanontoja? Toisen kuollessa jälkeen jäänyt huomaa, ettei hän ole enää kenenkään silmissä nuori. 

Avioliitto ei ole vain aikaa: se on paradoksaalista kyllä myös ajan kieltämistä. Neljäkymmentä vuotta näin itseni Johnin silmin. En vanhentunut. Tänä vuonna näin itseni muiden silmin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän. Tajusin, että olin kuvitellut itseni huomattavasti nuoremmaksi kuin olin.

The year of Magical Thinking, kirjan erittäin onnistunut nimi, tulee siitä, miten surevan ajattelu saa maagisia piirteitä. Hän ei halua antaa pois kuolleen vaatteita, koska se olisi niin lopullista. Millä hän sitten kävelee, jos annan kengät pois?

Kannen valokuvassa Joan näyttää katsovan sivulleen. Kuva jatkuu kannen sisäpuolella. Siellä ovat rakkaat mies ja tytär. 

Quintana menehtyi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 
Kirjassa Blue Nights, Iltojen sinessä, Joan Didion pohdiskelee elämää ja rakkautta tyttäreensä. 

Luen parhaillaan Joyce Carol Oatesin tuoretta romaania The Sacrifice. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta rasistisen yhteisön kuvaukselta pelkoineen ja salaisuuksineen. Lopuksi pieni maistiainen kirjan alusta, joka johtaa suoraan taphtuneeseen rikokseen. 

Seen my girl? My baby? 
She came like a procession of voices though she was but a singular voice. She came along Camden Avenue in the Red Rock neighbourhood of inner city Pascaine, twelve tight-compressed blocks between the New Jersey Turnpike and the Passaic River. In the sinister shadow of the high-looming Pitcairn memorial Bridge she came. Like an Old Testament mother she came seeking her lost child.