Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Lukenut, nähnyt, kokenut, elänyt

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun Venäjä aloitti sodan Ukrainaa vastaan ja, kuten on käynyt ilmi, sodan Ukrainan kohtalo aseenaan myös koko läntistä maailmaa vastaan. 
Kaikki loppuu joskus. Koronakin hiipui. Tämä sota loppuu, tavalla tai toisella. Toivottavasti vuosipäivänä 2024 tilanne on sellainen, että Ukrainaa rakennetaan uudelleen ja hyökkääjä joutuu tuomiolle.
  
Päivän HS:n Lasten tiedekysymykset -palstalla 9-vuotias Kaisla Kovalainen kysyy, miksi ihminen sotii, mikä siinä on hyvää. Samaa on moni muukin kysynyt koko vuoden ajan. Sotimalla saadaan aikaan vain pahaa. Sota tuhoaa ja sen vaikutukset tuntuvat monen sukupolven päähän. 

Kirjoitan hieman flunssaisena. Kevät tekee tuloaan, ja mieleni on levoton. 

Olen lukenut paljon, nähnyt huonoa teatteria ja hyviä elokuvia, viettänyt hiihtolomaa kolmen sukupolven kesken ja kokenut itseni monella tavalla onnekkaaksi ihmiseksi. 

Jenny Erpenbeck, jonka erinomaisesta kirjasta Mennä, meni, mennyt tein viimeksi blogikirjoituksen on kirjoittanut monta hyvää romaania, joista useissa käsitellään ihmiskohtaloita historian tapahtumien rajaamina.
 
Päivien loppu (Aller Tage Abend 2012, suom. 2020) kuvaa yhden ihmisen vaihtoehtoisia elämiä 1900-luvun Euroopassa. 
Kertomus alkaa Itävalta-Unkarissa, jossa syntyy tyttövauva vuonna 1902. Hänen elämänsä päättyy ensimmäisen kerran jo vauvana, ja sen jälkeen tapaturmaisesti, väkivallan seurauksena, vankileirillä ja lopulta vanhainkodissa yhdeksänkymmenvuotispäivän jälkeisenä päivänä. 
Pääsemme Erpenbeckin tarinoissa Wieniin, Moskovaan, Berliiniin ja jopa hetkeksi siirtolaisten vastaanottoon Ellis Islandissa USA:ssa. Päähenkilö ehtii olla sekä vainottu toisinajattelija että kunnioitettu kulttuurivaikuttaja. Historia vie häntä, vaikka hän luulee itse hallitsevansa.

Me päätimme tehdä kaiken.
Ja sitten siinä kävi niin surkeasti.
Me yritimme tehdä kaiken, mutta teimme sen väärin.  

Pakotin kokonaisen vuosisadan käsivarsilleni. Tarkoitan tietenkin,  että hetken kerrallaan.

Neljä ensimmäistä lukua, joita kutsutaan kirjoiksi, päättyy välilukuihin, intermezzoihin, joissa kysytään, entä jos jokin pieni asia olisi mennyt toisin, jos jompikumpi vanhemmista olisi keksinyt kahmaista lunta vauvan paidan alle ja säikäyttää tämän tajuihinsa tai jos virkailija olisi hajamielisyyksissään asettanut kyseisen henkilön asiapaperit toiseen, onnekkaampien kasaan. 
Miten paljon me ylipäänsä pystymme vaikuttamaan siihen, mitä meille tapahtuu? 

Kirjassa on monia aiheita, esim. sodat ja niiden mielettömyys, juutalaisuus, fasismi, kommunismi, DDR-kritiikki ja isättömyys. 

Kaksi Erpenbeckiltä lukemaani romaania saavat minut sijoittamaan hänet erittäin tärkeiden ja laadukkaiden kirjailijoiden joukkoon. 

Celeste Ng on kirjoittanut hänkin yhteiskunnallisen romaanin. Kadonneet sydämemme (Our Missing Hearts 2022, suom. 2023) on dystopia USA:sta, jossa talous on mennyt kuralle ja syypääksi on löydetty Kiina ja epäillyksi joutuvat myös oman maan aasialaistaustaiset ihmiset. Ratkaisuksi on laadittu uusia lakeja, jotka korostavat "amerikkalaista kulttuuria". Lakia toteutetaan hävittämällä epäisänmaallisiksi tulkittuja kirjoja ja kaappaamalla kapinallisten lapsia uudelleenkasvatettaviksi. Päähenkilö on äitinsä geenejä ulkonäössään kantava poika, Bird/Noah, jonka äiti on kadonnut ja isä siirretty kielitieteilijän työstä Harvardin kirjaston työntekijäksi. 

Tässä kirjassa minua häiritsi äidin pitkä monolgi, jossa hän kertoo juurta jaksain elämästään pojalleen. Kirjan rakenne olisi ollut parempi, jos tämä osa olisi työstetty paljastumaan teoissa tai ajatuksissa vähän kerrallaan. 
Loppu oli liiankin ennalta-arvattava ja arkinen. Sadunkerrontaa sisältävässä teoksessa juuri lopun olisi pitänyt olla sadunomainen.

Oliko aihe - niin tärkeä ja ajankohtainen kuin onkin - nyt tärkeämpi kuin kerronnan keinot?

USA:ssa vaino on kohdistunut aika ajoin alkuperäisasukkaiden, mustien ja juutalaisten ohella myös latinoihin ja aasialaisiin. Joko nyt tai taas kohta aasialaistaustaisiin, koska Kiina myy aseita lännelle uhittelevalle Venäjälle?

Tämän kirjan aihe tuo tietenkin mieleen myös sen, mitä Venäjä tekee parhaillaan Ukrainan lapsille. 

Viime vuonna julkaistu Mitä ikinä haluat on Merit Riihosen esikoiskirja, ja todella hyvä.

Karri on lahjakas poika, joka harrastaa musiikkia ja haluaa päästä lukioon ja musiikkiopistoon. Hänen äitinsä on pienipalkkainen, hölmö, kapakoihin rahansa tuhlaava ja usein miesystävää vaihtava keski-ikäinen nainen. Karri pitää parhaansa mukaan huolta pienestä siskostaan, laittaa tämän hiukset leteille ja vie kouluun äidin nukkuessa pois humalaansa. 
Äidin uuden, vakituiseksi pyrkivän seuralaisen myötä perheessä alkaa vierailla myös tämän menestynyt, itsellinen, vahvanoloinen sisko Tuija, joka ymmärtää Karria ja tämän kiinnostusta musiikkiin kuten ei kukaan muu. 
Tuija tuntee vetoa nuoriin poikiin. Hän on toteuttanut seksifantasioitaan ulkomailla, kunnes kohtaa Karrin, joka on malliesimerkki pojasta, jonka voi saada lelukseen lahjomalla ja kiristämällä.
Grooming voi siis tapahtua näinkin päin! 

Tuija kallistaa päätään, katsoo silmiin.
"Tiedätkö, sun äiti antoi mulle tossa äsken musiikkiopiston uusimman laskun", hän sanoo. "Mä en maksanut sitä ihan vielä."

Tässä kirjassa on hyvä rakenne, juoni ja kieli.
Tapahtumapaikka on Rovaniemi ja murre on luontevaa Lapin mie-kieltä, paitsi Tuijalla, joka onkin suuren maailman nainen.
Luvut vuorottelevat jännittävästi kahdessa aikatasossa, joista toisessa yhdeksännen luokan joulukuusta kesään Karrin hyväksikäyttö tiivistyy ja päättyy siihen, mihin sen on päätyttävä, ja toisessa kahdeksannen luokan elokuusta eteenpäin kulkevassa kerronnassa Tuija soluttautuu Karrin ystäväksi ja hyväntekijäksi. Tämä on hyvä kerronnallinen keino näyttää hyväksikäyttäjän viettelyn tekniikka ja oveluus.

Yksi hieno asia, minkä tämä kirja osoittaa, on nuorten vahva ystävyys ja solidaarisuus toisiaan kohtaan. Karri, hänen masennuksesta kärsivä kaverinsa Tuomas ja tyttö, johon hän ihastuu, Amal, ovat kaikki oman elämänsä sankareita. 

"Tiiätkö, joskus mie vielä lähen täältä. Ja sitten se on so long suckers."

Hän kääntyy näyttämään keskisormea Korundille ja urheilukentälle, keskustaa kohti johtavalle tielle, talojen takana siintävälle Lappia-talon katolle.
"Sit vain sanoisin, että haista paska, Rollo! Pidä tunkkis!" Amal sanoo. "Enkä tulis ikinä enää takas!"
Etkö ees käymään?" kysyn.
"En varmana. Tää on niin nähty."

Minusta tuntuu vahvasti siltä,  että Amalista tulee diplomaatti,  Karrista kuuluisa kitaristi ja Tuomaksesta tiedemies. Olen tullut tutuksi heidän kanssaan.

Riihonen on luonut moniulotteisia, eläviä henkilöitä toisin kuin Celeste Ng, joka kirjoittaa aihe edellä unohtaen Noahin persoonan. Riihosellakin on tärkeä aihe, mutta hän on pukenut sen kaunokirjalliseen asuun, joka saa lukijan eläytymään päähenkilön elämään. 

Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa

Vanhat kirjan kannet olivat usein yksinkertaisia, vain kaunis pinta, ei tekstejä. Tähän on piirretty lisäksi taitettu kukka.
Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917 - 1976) kirjoitti esikoisromaaninsa Man gjorde et barn fortraed vuonna 1941 julkaistuaan sitä ennen kaksi runokokoelmaa. Kirjan suomalainen nimi noudattaa alkuperäistä, Lapselle on tehty pahaa, 1950. Suomentaja on Yrjö Korhonen.

Nimi kertoo mistä on kysymys. Kyllä, lapsen hyväksikäytöstä, ja osuvasti myös sen, että lapsena seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta tuntuu aikuisena, kun syy pahaan oloon on selvinnyt, että sen kauhun on kokenut joku toinen, vieras lapsi, jonka hän on kerran tuntenut.

Kirsten Worm on huolehtivien työväenluokkaisten vanhempien vielä kotonaan asuva nuori nainen. Päättelen, että eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kirsten  on kohdannut miehen, Jörgenin, josta pitää, mutta ei pysty tuomaan häntä kotiinsa, vaikka tietää, että aina huolissaan olevat vanhemmat iloitsisivat tietäessään, että hänellä on kunnollinen poikaystävä. Vanhempien ja Kirstenin välit ovat etäiset. He ovat kaikki avuttomia ja kykenemättömiä lähestymään toisiaan. 

Jokin oli hullusti, mutta hän ei tiennyt,  mikä se oli. Hän tiesi vain, että hänen ruumiissaan oli kuume, hän kaipasi elämää. Hän istui mielellään "Sisiliassa" Jörgenin ja Ninan ja Egonin kanssa juomassa porteria ja limonaadia. Hän tunsi mielihyvää tanssiessaan Jörgenin kanssa ja tuntiessaan hänen laihojen sormiensa liukuvan pitkin selkärankaansa. Hän tiesi, että oli olemassa jotain muuta, syvempää iloa, puhtaampaa, mutta hänen sydämensä oli niin levoton ja hänen yhdeksäntoistavuotiaan sielunsa yllä häilyi varjo, jonka syytä hän ei tiennyt. 

Varjo on se, että Kirsten kavahtaa seksuaalista lähestymistä. Jörgenin halua viestivä katse pelästyttää ja tuo muiston jostain kauhistuttavasta. Kuitenkin hän haluaa olla Jörgenin kanssa, vaikka tietää, että "se tärkein" puuttuu.
Hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Ei ollut yhtään miestä, jonka olkapäätä vasten olisi voinut painaa päänsä ja tuntea itsensä turvalliseksi. Ei ollut mitään turvaa miehen läheisyydessä. Oli vain himoa ja tuskaa.

Kirstenin ongelma alkaa selvitä, kun hänen työpaikalleen kirjapainoon tulee uusi työntekijä, vanhempi mies, jonka tapa lähestyä äänettömästi epävarmoin askelin saa hänet varuilleen ja nostaa alitajunnasta jotain unohtunutta. Vaaran tunne kulkee hänen lävitseen, mutta hän puistelee sen pois. Seuraavaksi hän säpsähtää miehen pitkiä valkoisia sormia ja kohottaa katseensa tämän kasvoihin, jotka ensin tuntuvat oudosti tutuilta ja sitten kohta vierailta. Vanhemmille miehen nimi ei sano mitään. Kirsten tuntee olonsa pettyneeksi, Miten hän olisikaan voinut lapsena tavata tätä miestä, ylihuolehtiva äitihän vahti hänen joka askeltaan.   

Muistot tilanteista, joissa Kirsten on lapsena kauhistunut kenen tahansa vieraan miehen kasvojen tullessa lähelle alkavat nousta pintaan ja painajaisunet johdattavat häntä eteenpäin.
Siis jo silloin, hän ajatteli, ja silloin olin seitsenvuotias. Olenko elänyt jo kerran aikaisemmin vai onko mahdollista, että seitsenvuotias lapsi -?  Tässä ajatukset vaikenivat, kuten aina. Tässä oli syvä, tiheä pimeys, läpitunkematon. 

Kirsten tietää, että hänen on pakko uskaltaa selvittää salaisuutensa oman elämänsä ja vierellään pysyneen Jörgenin elämän vuoksi. Mikä mies Emanuel Schultz oikein on? Miksi tämä tulee hänen painajaisiinsa? Kirsten järjestää tapaamisen.
Silloin revittiin pois se verho, jonka läpi hän oli jo puoliksi tunkeutunut. Silloin hän näki kaiken - ja huusi. Silloin hän eli kaiken uudelleen ja painoi rystyset suuhunsa tukahduttaakseen huudot, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa. 

Kirstenin huutaessa mies kääntyy kylmänä pois ja miettii, että jaahas tällaiset asiat jäävät muistiin. Hän oli pelännyt kolmivuotiaaseen kajotessaan, että seuraavana päivänä äiti ja poliisi tulisivat, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nuori luotettava pyhäkoulunopettaja jatkoi oheiskasvattajana.
Hän oli saanut saatella pienen rakkautensa kohteen kotiin ilman epäilyn häivää,  eikä tämä ollut valittanut asiasta. Hänen olisi pitänyt - silloin, ei nyt enää. 

Tämä on siis mahdollista, hän ajatteli. Vuosilla ei ole  mitään merkitystä. Lapsi ei kuole, sitä ei käännetä ylösalaisin kuin koteloa, josta täysikasvuinen ihminen astuu esiin. Se jatkaa elämäänsä eristettynä johonkin ihmisessä ja voi milloin tahansa sukeltautua esiin. Eloisana. Tuorein muistoin. Ne huudot tulivat kuusitoista vuotta liian myöhän. 
Lapsi ei ollut huutanut. 

Kristen kuuntelee miehen selittelyä siitä, miten aivan hyvin voi rakastua lapseen, koska lapsessa on jotain niin esteettistä.
Hän selittää itseään kuin varas, joka kaikesta huolimatta on ylpeä siitä mitä tekee ja pitää sitä mielenkiintoisena. Hän on pelännyt vain ilmiantoa eikä hän vieläkään välitä lapsesta, vain itsestään. 

Tahdoin vain vähän leikkiä kanssanne. 

Hänen äänensä sameni: - Te olitte niin pieni, ja teillä oli pieni, lyhyt, sininen hame. Teidän pienet kiinteät jalkanne - 

Emanuel selittää, miten lapsen viaton luottavaisuus voittaa hänen kaltaisellaan aikuisen naisen laskelmoivuuden ja miten ihme ja paratiisi toteutuu, kun pieni lapsi käsittää sellaista mitä ei saisi käsittää, kun saa aukaista kukannupun ja murskata terälehdet. Luonnonvastaista, no juu, mutta eihän sille mitään voi, kun on sellainen kuin on. 

Ditlevsen on kuvannut pedofiliatapauksen tarkkanäköisesti ja läheltä. Ei kai vain... Hänen oma elämänsä oli onneton ja päättyi itsemurhaan.
Ditlevsenin elämäkertatrilogian ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt suomeksi Katriina Huttusen suomentamana. Toivottavasti kaikki osat suomennetaan. 

Ajankuva ja yhteiskuntaluokkien kuvaus ovat Ditlevsenin vahvuuksia.
Kirstenin silmin hän arvostelee ja armahtaa, ei pedofiiliä, mutta muita, joita on katsonut arvostellen. Kirsten aikuistuu.
Hän löytää säälin tunteen vanhempiaan kohtaan, jotka ovat yhtä tietämättömiä ja lannistettuja kuin hän itsekin on. 

- Mikä isänne on? kysyy johtaja kohteliaasti. - Työläinen? Vai niin, jaahah, luulen, ettemme voi käyttää teitä mihinkään. Lisäksi: te olette ilmeisesti niitä, joiden pitää elää palkallaan, me etsimme hyvästä perheestä olevaa nuorta tyttöä, joka vain tahtoo ansaita vähän taskurahoja. 

Vanhempien vallasta lapsiinsa Kirsten toteaa, että nämä voivat vahingossa vaikka lyödä lapsensa kuoliaaksi eikä heitä voida siitä rangaista.
Että olisi tuomioistuin vanhempia varten oli ennenkuulumaton ajatus, aivan liian rohkea juolahtamaan heidän mieleensä. 

Köyhälistön lapset elävät ahtaasti ja saavat liiankin pieninä todistaa aikuisten intiimiasioita ja rankkoja riitoja. Elokuvissa ja viikkolehdissä he taas tapaavat täydellisen sliipatun sankarin ja sankarittaren joka naisellisesti pää taaksepäin taipuneena antautuu romanttiselle viettelijälleen. Näistä kahdesta he rakentavat itselleen mallin.
Kumppani on löydyttävä samasta yhteiskuntaluokasta tai kauniilla työläistytöllä joskus selkeästi ylempää. Luokkaerot määräävät elämän. 

Tanssiravintola on paheiden pesä, josta nuoria varoitellaan.   
Kaikki oli yhtä lainehtivaa ihmismerta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet sinne sattumalta ja tiheään toisiinsa  sulloutuneina hengittivät toistensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka muutamaa yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta olivat äärettömän tyhjiä ja välinpitämättömiä. Tyhmiä, nuoria ja hikisiä - siellä täällä katseessa häivähdys jostakin kerran olleesta, kadotetuista mahdollisuuksista, poistuhlatuista sielunkyvyistä, kallisarvoisista lahjoista, jotka oli murskattu ja tapettu jazzin idioottimaisessa neekerimölinässä ja viettien kohtalokkaassa sokeudessa. 

Ditlevsenin tyyli on melodramaattista, mutta ei liikaa. Aikanaan se ei ole vaikuttanut niin pateettiselta.
Asiaa on paljon ja sellaista asiaa, mikä nykylukijalle muistuttaa, miten paljon on menty eteenpäin ihmisten oikeuksissa ja tasa-arvossa.  

Olen katsonut YleTeemalla menevää italialaista Elena Ferranten romaaneihin perustuvaa tv-sarjaa Loistava ystäväni, jossa kuvataan napolilaisia työläisnuoria. Ajankohta on myöhäisempi kuin Ditlevsenin nuorilla, sarjan alussa ollaan 50-luvulla, mutta luokkajaot ovat yhtä jyrkät kuin Ditlevsenin kuvaamana aikana Tanskassa. 
Luin myös Simone de Beauvoirin elämäkerrallisen romaanin Erottamattomat, jossa porvaristytöt kärsivät ahtaasta katolisen uskonnon rajaamasta elämästään 1900-luvun alun Ranskassa. 
Ditlevsenin, Elena Ferranten ja Simone de Beauvoirin romaanit liittyvät yhteen sillä tavalla, että niissä kaikissa nuoret tytöt etsivät omaa rooliaan ja oikeuttaan mielekkääseen elämään. Kaikki he etsivät myös rakkautta kaivaten, pettyen, murtuen ja onnistuenkin.  
Ditlevsenin kirja päättyy kahteen tärkeään lauseeseen:
Vihan voimme unohtaa. Rakkautta emme koskaan. 


  

Kate Elizabeth Russell, Vanessa

 

Kate Elizabeth Russell luki Vladimir Nabokovin Lolitan 14-vuotiaana. Se oli ensimmäinen romaani, joka teki häneen vaikutuksen. Hän alkoi huomata, miten hänen ikäisensä tytöt nähtiin ajan viihdemusiikissa ja kirjallisuudessa nymfetteinä ja seireeneinä, lapsinaisina, jotka houkuttelevat raavaat miehet valtaansa. 

Lolita-asetelmasta tuli Russellille parinkymmenen vuoden projekti. Hän alkoi 16-vuotiaana kirjoittaa romaania, jossa lukiolaistyttö Vanessa Wye ja hänen 42-vuotias kirjallisuudenopettajansa Jacob Strane rakastuvat sopivaisuussääntöjä uhmaten. Hän työsti tarinaansa kirjallisuuden opinnoissaan ja erilaisissa työpajoissa saaden siitä usein aiheensa vuoksi negatiivista palautetta.
Vasta kolmeakymmentä lähestyessään Russell alkoi nähdä tarinassa myös hyväksikäytön teeman ja pohtia, kenellä oli valta ja oliko kaikki mennyt kuten piti. Alkuperäisestä teemastaan, romanttisen rakkaussuhteen kuvaamisesta, hän ei luopunut koskaan. Juuri ennen kuin kirja My Dark Vanessa oli lopulta valmis julkaistavaksi nousi #MeToo-liike. Russell oli ensin ärtynyt siitä, että hänen kirjansa nähtäisiin vain ajankohtaiseen aiheeseen tarttuvana, laskelmoiden ja nopeasti kyhättynä romaanina, mutta otti sitten metoo-näkökulman mukaan taitavasti eri vuosikymmenten asenteiden vertailuna.
Kirjassa on kaksi aikatasoa, vuodet 2000 ja 2017. Vuonna 2000 Stranen pauloihin 15-vuotiaana joutunut teinityttö Vanessa pitää edelleen kolmikymppisenä kiinni siitä, että kyseessä oli epätavallinen, rajoja rikkova rakkaus, mutta nuorempi nainen, jolla on myöhemmin ollut suhde Stranen kanssa, ei epäröi puhua hyväksikäytöstä ja nostaa asian julkisuuteen vuonna 2017, jolloin hyväksikäyttö nousee yleiseksi puheenaiheeksi. 

Kun Russellin kirja oli julkaistu hän joutui julkisen panettelun kohteeksi, koska eräs toinen kirjailija, elämäkerran kirjoittanut Wendy C. Ortiz  alkoi syyttää häntä plagioinnista. Tilanne meni niin pahaksi, että Russellin, joka oli alusta asti kertonut käyttäneensä omia teini-iän kokemuksiaan fiktiiivisen romaaninsa taustamateriaalina piti vakuutella, että hänen fiktionsa on itse asiassa myös elämäkerrallista eikä siksi voi olla toisen tarina. Twitter-kansa  riehui hurjana myös siitä, miten valkoisen naisen tarina myy, vaikka on latinalaisamerikkalaiselta varastettu ja kuuluisa tv-juontaja, liikenainen Oprah Winfrey poisti Russellin kirjan kirjakerhostaan.
Voi voi tätä meidän sivistymätöntä aikaamme! Yhtä hyvin Elina Kilkku voisi syyttää Russellia romaaninsa Ihana tyttö varastamisesta. Ei aiheita voi omistaa!

Nuoret tytöt ihastuvat voimakkaasti, tiedän sen, koska olen itsekin ollut tyttö. Tytöt ovat myös hyvin ihailun kipeitä ja romantiikan nälkäisiä. Kun omanikäiset pojat ovat vielä kömpelöitä ja omaa nautintoaan kiirehtiviä, niin aikuiset ihailun ja flirtin taitavat miehet ovat vertailussa ylivoimaisia.

Aikuisen miehen tehtävä on torjua häneen ihastunut tyttö, joka ei ole vielä valmis tasavertaiseen suhteeseen, ja niinhän normaali mies tekeekin. Mutta sitten joukossa on Humbert Humberteja, joita nuoruus kiehtoo pakkomielteenomaisesti. 

Kun Vanessa varastaa äitinsä silkkiyöpuvun mennessään viettämään yötä opettajansa kanssa, niin tämä onkin varannut hänelle mansikkakuvioisen puuvillapyjaman ja tarjoilee lemmenyön herkuiksi jäätelöä, Coca-Colaa ja perunalastuja. Vanessa ei huomaa tai ei piittaa. Jacob muistaa aina ensin tuottaa Vanessalle nautintoa ja kysyä, mikä hänelle sopii. Mistä Vanessa voi tietää, mitä seksin pitäisi olla, ehkä siihen kuuluu sellaistakin mikä on itsestä vastenmielistä? Hänestä on ihanaa olla ainutlaatuinen ja palvottu.  

Sua palvon, tule, sua hyväilen, 
Vanessa tumma, punaraitainen, 
hurmaava perhoni! ...

Hengitykseni salpautuu ja poskiani alkaa polttaa. 
"Eikö olekin ällistyttävää?" Strane katsoo sivua suu hymyssä. "'Sua palvon, tule, sua hyväilen, Vanessa tumma." Hän silittää tukkaani ja kieputtaa yhden suortuvan sormensa ympärille. Punaraitainen perho, vaahteranpunainen tukka. Muistan, että sanoin kaiken tuntuvan kohtalon määräämältä, kun Strane näytti minulle Jonathan Swiftin runoa. En oikeastaan ollut silloin tosissani. Yritin vain osoittaa, miten innoissani ja onnellinen olin. Mutta nyt kun näen oman nimeni kirjan sivulla, minusta tuntuu, että putoan ja että mikään ei ole enää minun vallassani. Ehkä kaikki on todellakin ennalta määrättyä. Ehkä synnyin tätä varten.  

Kun aikuinen Vanessa miettii termiä 'grooming', jota käytetään pedofiilin lasten ja nuorten viettelyyn käyttämistä suostuttelustrategioista, hän ei edelleenkään pysty näkemään sitä määritelmän mukaisena pahuutena vaan hienotunteisuutena ja pohtii, olisiko hänestä tullut sen kummempaa jonkun omanikäisensä itsekkään pojan pettämänä. Hän kokee ensimmäisen rakkaussuhteensa tasokkaampana kuin toisten tyttöjen räpellykset. Hän haluaa kokea sen niin.
Hänellä on tarve kokea, että on jäänyt kiinni rakkauteen, ei huijaukseen. 

Eihän halukasta voi raiskata. 

Mutta ei, pedofiili ei ole oikea sana, ei ole koskaan ollut. Se on totuudenvastainen ja on väärin käyttää sitä - yhtä väärin kuin leimata minut pelkäksi uhriksi. Strane ei ollut milloinkaan yksioikoinen, enkä ollut minäkään. 

Vanessa on harvojen ystäviensä kummastukseksi aikuisena edelleen ajoittain yhteydessä Straneen, jolle hän on käynyt seksikumppanina liian vanhaksi.
Hän haluaa kaikesta päätellen saada selvyyden sille, mitä hänelle oikein tapahtui ja päästä irti jatkamaan elämäänsä.
Hän elää sotkuisesti ja miessuhteet ovat lyhytaikaisia, mutta johtuuko se Strane-episodista vai hänen luonteestaan? Millainen oli se tyttö, joka ei ollut vielä tavannut Stranea?  Se oli ainakin yksinäinen ja haaveksiva. Se oli altis rakastumaan kehen vain, joka huomaa hänet, saati sitten pitää vastustamattomana viettelijättärenä.
Stranekin on huolissaan siitä, että Vanessa ei elä hyvää elämää. Häntä huolestuttaa myös se, että Vanessa jonain päivänä kääntyisi häntä vastaan.  

Vanessa ei näe pelastuksenaan sitä, että liittäisi oman tarinansa muiden samaa kokeneiden jatkoksi, kuten häneltä metoo-hengessä vaaditaan. Hän ei halua tuomita miestä, jolla oli sopimaton pakkomielle ja joka oli hänen rakastajansa ja myöhemmin ystävänsä. Hän näkee asiat monipuolisemmin, myös kulttuurin antamat raamit ja epäjohdonmukaisuudet, joissa rajojen rikkominen tapahtui.

Mitä Vanessalle tapahtuu?
Kaiken on mahdollista muuttua ja ihminen voi irtautua vaikeistakin päähänpinttymistä, vaikka helppoa se ei ole. Aikakin saattaa auttaa. 
Kirjan lopussa on hieman helppo ratkaisu, mutta se voi olla alku paranemiseen. 
Minäkään en lukijana näe, että Vanessan liittyminen Stranen syyttäjiin olisi auttanut häntä mitenkään. 
Stranen tarinalle saamme ratkaisun, mutta Vanessan tarina jää avoimeksi. 

Russell on omistanut kirjansa tosielämän Dolorez Hazeille (Lolitan toinen päähenkilö) ja Vanessa Wyeille, joiden kertomuksia ei ole vielä kuunneltu, uskottu tai ymmärretty. 
Hänen kirjansa lisää ymmärrystä kertoessaan seikkaperäisesti, miten nuorta tyttöä vahingoittava suhde syntyy ja miten paljon se saattaa vahingoittaa. Se saattaa auttaa myös ulkopuolisia näkemään vaaran merkit. 

Kirja jätti paljon miettimistä, niin tähän nimenomaiseen aiheeseen liittyen kuin rakkaussuhteisiin yleisemminkin.

Mietin, miten paljon yhteisön säännöt aiheuttavat jännitystä nuorten ihmisten seksuaaliseen kasvuun. USA:ssa nuorten siveyden vahtiminen on yleistä ja tympeää. 
Ikärajat lailliseen seksiin ovat aina sopimuksia ja niitä muutetaan aika ajoin. Kuinka moni nuori odottaa muka 18-vuotiaaksi? Jotkut uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvat ehkä. Muut kärsivät syyllisyydestä vastatessaan vanhempiensa uteluihin. 

On molempia sukupuolia (tai vaikka kaikkia sukupuolia) alistavaa esittää nuoret miehet aina seksistä kiinnostuneina saalistajina ja naiset viktoriaanisina neitsyinä ilman haluja. Nuoret naisethan ovat intohimoa täynnä, ja juuri siitä johtuu tyttöjen rakastuminen hurmaaviin renttuihin. Ole mulle vähän aikaa HÄN... 

Itse rakastuin 15-vuotiaana 18-vuotiaaseen romanttisten haaveideni ilmentymään. Jos kohde olisi ollut 42-vuotias, niin irtautuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa. Siihen suhteeseen liittyi myös vuosien takertuminen ja silmien ummistamista tietyiltä epätoivottavilta asioilta. Oli vain niin ihanaa olla romanttisesti ja suurimman osan aikaa etäältä rakastunut, mikä lisäsi tunnetta. Haaveellinen nuori saattaa rakastua rakkauden tunteeseen, kohde aina löytyy.

Ja vielä sellainen huomio, että kyllä sukupuolilla on väliä. Kun kääntää Vanessan ja Stranen roolit toisin päin, niin ... no siinähän olisi oikea aiheiden aihe kirjailijalle.   

PS
Katselin Kate Elizabeth Russellin haastatteluvideoita. Sieltä pitää nostaa esiin vielä yksi tärkeä asia kirjallisuuskeskusteluihin. Kun Russellilta tiukattiin kirjansa omakohtaisuutta ja hän joutui myöntelemään, niin hän koki sen erityisen pahana myös siksi, ettei arvosta aikamme trendiä, joka vaatii, ettei saisi kirjoittaa muusta kuin itse kokemastaan.
Russell sanoo, että omakohtaisiksi mainostettuja kirjoja ei uskalleta arvostella samalla tavalla kuin fiktioita, koska varotaan loukkaamasta kirjoittajan tunteita. Hän toivoo, että lukijoilla olisi erilaisia, toisistaan eriäviä mielipiteitä hänen kirjansa hahmoista, Vanessasta ja Stranesta. Sitä kai kirjailija yleensä toivoo, itse ainakin toivoisin jos olisin kirjailija.  

Elina Kilkku, Ihana tyttö

Elina Kilkun romaani Ihana tyttö oli minulla kirjastoonpalautuspinossa. Onneksi kirjastot ovat suljettuna, niin saatoin nostaa sen sieltä uudelleen esiin. Reetan hahmo ei ole jättänyt minua rauhaan. Kun luin hikkajin kirjoituksen Kirjavinkeistä (klik), niin alkoi tehdä mieli itsekin vielä palata Reetan elämään ja siihen, mitä hän koki yhdeksäsluokkalaisena syyskuusta tammikuuhun.

Olen nyt innostunut kuvaamaan kirjoja juuri siihen kirjaan tai tilanteeseen sopivan kahvimukin kera (karanteenihöperehtimistä).
Ihana tyttö oli pakko kuvata tämän tietyn muumimukin kanssa, koska hän toi mieleeni muumitarinoiden Ninnin, näkymättömän lapsen. Ninni alkoi saada ääriviivoja kun hänet huomattiin. Reetan saalistaja vainusi tytön huomion kaipuun ja teki hänestä ihanan tytön. Ihana tyttö hullaantui ihailusta, heitti pois pikkutytön puuvillapöksynsä ja kävi ostamassa mustaa pitsiä ja stay up -sukat, koska nyt hän oli haluttu nainen, josta oli tulossa tähtinäyttelijä. Ihana tyttö hehkui. Ainoa ongelma oli se, että muut eivät hyväksyisi suhdetta ja hänen piti pitää onnensa salassa. Kun hänelle tuli epäilyksiä ohjaajansa suhteen - miksei olisi tullut, olihan hän fiksu ja feministisiä arvoja kannattava nuori - niin hän työnsi ne ajatukset nopeasti sivuun. Oli huumaavaa olla rakastunut ja vielä sitäkin ihanampaa odottaa suurta tulevaisuutta ensin ilmaisutaidon lukiossa, sitten teatterikoulussa ja myöhemmin maailman näyttämöillä. 

Mikä on se nuorisoteatterin ohjaaja, joka käyttää hyväkseen kokematonta yksinäistä tyttöä! Hän saattaa olla jollakin tavalla epävarma, ehkä urallaan epäonnistunut, ikäistään lapsellisempi ja viettelystä nauttiva mies. Hän etsii nuoria tyttöjä, koska heidän silmissään on helpompi olla tavoiteltu kuin aikuisten naisten kanssa, varsinkin kun tytöt uskovat, että hänellä on valta tarjota tie tähtiin. Tällainen oli Reetan ohjaaja nelikymppinen Jarmo. 

Hetken aikaa Jarmo näytti aika vanhalta ja hiukan säälittävältä. Sitten mä muistutin itselleni, että Jarmo oli ohjaaja, ei sen tarvinnutkaan osata näytellä.

Takakannen kysymys on tärkeä. Kun Reetan suhde nelikymppiseen Jarmoon on liukunut keskustelutuokioista seksin harrastamiseen, Reetta selittää tilannetta itselleen niin, että kyllä ystävyyteenkin seksiä mahtuu, rajoittuneet ihmiset eivät vain sitä ymmärrä, mutta silti hänen on tunnustettava olevansa aivan sekaisin.

Jarmo oli laittanut viestin. Minä suunnittelen valtakuntaa, jossa ystävyys vallitsee ja rakkaus on laki, ja sinä olet sen valtakunnan kuningatar. Mitään näin kaunista kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle. Ja siitäkin huolimatta mun olisi jostain pitänyt löytää voimaa sanoa Jarmolle ei! Mun olisi pitänyt löytää uskoa siihen, että tapaisin vielä omanikäiseni pojan, joka tekisi mut onnelliseksi.  Valitettavasti en mitenkään pystynyt uskomaan sitä. Siksi mä takerruin Jarmoon ja Jarmon sanoihin: mä olin varma, ettei ketään muuta koskaan tulisi. 

Kyllähän minä aikuisena lukijana näen Jarmon viestin kliseisyyden. Mutta näkeekö nuori rakastunut tyttö? Jarmo on keksinyt vaikuttavan lauseen, jota voi käyttää yhä uudelleen uusiin tyttöihin, ja Reettakin ymmärtää sen vielä myöhemmin, kun pääsee irti tilanteesta ja saa etäisyyttä. 
Reetalla, joka ei ole löytänyt koululuokaltaan ystäviä, olisi niitä nyt tarjolla nuorisoteatterilaisissa, ehkä rakkauttakin, ellei hän olisi niin fiksoittunut Jarmoon. 

Se, että kukaan ei huomaisi ei todellakaan pidä paikkaansa. Juorut leviävät, ja osa ihmisistä suhtautuu Reettaan ymmärtäen osa tuomiten. Pahin tuomitsija on Reetta itse.  
Näytelmään, johon Reetta on saanut pääroolin harjoitellaan kahta vaihtoehtoista loppua, joista yleisö saisi valita. Idea on Jarmon, ja ryhmä pitää sitä huonona ja tekotaiteellisena. 
Kirjailija tarjoaa myös Reetan kriisiin joutuneelle elämälle kaksi mahdollista jatkoa, joulukuun vaihtoehdon ja tammikuun vaihtoehdon. Tämä lopetus ei ole tekotaiteellinen, kumpi tahansa voisi toteutua.  

Ihana tyttö on luokiteltu nuortenromaaniksi. Yhtä hyvin se sopii seniorillekin, ja on hyvä varoitus- ja valistusteos teinityttöjen vanhemmille. 
Kirjan vahvuus on siinä, että se kuvittaa tuoreesti tyypillisen tapauksen, joka asianosaiselle on aina ainutkertainen ja vaarallinen kokemus. 
Pidän myös siitä, että Kilkku on kuvannut Reetan päämäärätietoiseksi ihmiseksi, ei miksikään reppanaksi. Kilkku kuvaa tytön heräämisen seksuaalisuuteen samalla tavalla vahvasti kuin esimerkiksi Toni Morrison romaanissaan Sula, johon ihastuin ja josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani (klik).  
  
Kilkku on kertonut, että Ihana tyttö pohjautuu traumaattiseen jaksoon hänen omassa elämässään. Hän uskalsi kohdata 15-vuotiaana kokemansa hyväksikäytön, rikoksen, vasta 25 vuotta myöhemmin.  

Miksi nuori tyttö salaa seksuaalisen hyväksikäytön? Yksi syy on se, että hän ei halua myöntää olevansa uhri, pelkkä "kohde". Hän on iässä, jossa oma elämä halutaan kiihkeästi ottaa haltuun, ja sitä hän on ajatellut toteuttavansa.  
Siinäkin tapauksessa, että tyttö olisi aloituksen tekijä, niin aikuisen miehen pitää ymmärtää ohjailla suhde turvallisille vesille. Aikuisuus on vastuun lisääntymistä. Kaikille sitä vastuuta ei koskaan kehity.  


PS Kyllä kirjoitan vielä niistä Nothombin kirjoistakin, kuten lupasin (siinä toinen vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoittava kirjailija), mutta Kilkun romaani vaati päästä blogiini ensin. 

Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni, Presidentti Kennedy ja minä - NAISASIAA!

Olen pohtinut ja pohtinut, miten kirjoittaa tästä kirjasta. En voi päästää sitä käsistäni kirjoittamattakaan.

Ennen kuin aloin lukea minulla oli kysymys MIKSI. Miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Miksi Mimi Alford on kirjoittanut kirjansa? Nyt lukemisen lopetettuani minua vaivaa yhä sama kysymys.
Ymmärrän hyvin, miksi nuori kokematon tyttö päätyy ihaillun julkisuuden henkilön salatuksi seksikumppaniksi. Mutta miksi hän kirjoittaa siitä vanhoilla päivillään kirjan, jossa raportoi yksityiskohtaisesti tapahtuneen, yhä vieläkin kritiikittä, sitä on vaikea tajuta. Voin vain arvella.

Tässä kerrotaan tarina yksityiselämästä, mutta se sattuu sisältämään julkisuuden henkilön. En kuitenkaan halua tuon sattuman vuoksi tulla määritellyksi ja muistetuksi pelkästään presidentin leikkikaluna.

Mutta hei, hyvä Marion Beardsley Fahnestock Alford, sen muistamisen sinä juuri sementoit tällä vuonna 2012 kirjoittamallasi kirjalla! 
Kerrot elämästäsi myös ennen ja jälkeen sitä puolentoista vuoden aikaa 1962 - 63, jolloin olit John F. Kennedyn käytettävissä seksituokioihin aina kun tämä halusi. Mutta kirjan ydinhän on se suhde, muu on taustaa! Et olisi kirjoittanut tätä kirjaa, jos seksisuhde olisi ollut jonkun tuntemattoman henkilön kanssa? Eikä sitä kirjaa olisi julkaistukaan. 

Olet nuori nainen etuoikeutetusta ylemmästä sosiaaliluokasta USA:n itärannikolla. Käyt arvostettua tyttöcollegea, jonka opiskelijat tähtäävät hyviin naimisiin soveliaan nuoren miehen kanssa. Tavoitteena sinulla ja ystävilläsi ei ole ura, vaan perinteinen, itseriittoinen perhe-elämä, samanlainen kuin vanhemmillanne. Myös presidentin rouva Jacqueline Bouvier Kennedy on käynyt samaa koulua. Teitä esitellään debytanttitanssiaisissa, muutoin teidät pyritään pitämään erillään pojista. Eletään aikaa ennen suuria 60-luvun lopun asennemuutoksia, hippiliikettä ja kapinaa. 

Olin koulutettu, hyväkätöksinen ja hienostunut, mutta myös viaton, naiivi, seksuaalisesti kokematon sekä muiden (lukuun ottamatta kaikkein valveutuneimpia yksilöitä) 19-vuotiaiden tavoin autuaan tietämätön kaikesta, mikä ei vaikuttanut minuun suoranaisesti.

Tämä on tilanne, kun sinä Marion eli Mimi, nouset junaan vuonna 1962 ja lähdet kesätöihin Washington DC:hin Valkoisen talon lehdistöosastolle. Sinun ainoa murheesi on suosikkimekkosi rypistyminen hiostavassa, tupakansavuisessa junanvaunussa.
Neljäntenä päivänä presidentin lähin neuvonantaja Dave Powers hakee sinut uimaan keskellä työpäivää. Pukuhuoneessa riippuu valittavana erikokoisia uimapukuja, ja kaksi vanhempaa työntekijää, vähän päälle kaksikymppiset neitokaiset Fiddle ja Jill ilmestyvät myös tottuneen tuntuisesti mukaan uintirituaaliin. Kohta altaaseen pulahtaa itse Mr President , 45-vuotias komea, ruskettunut itsevarma mies. Uintikaverisi eivät ole yhtään hämmästyneitä mistään. "Ensimmäinen ystävä", erikoisavustaja Powers osallistuu istahtamalla altaan reunalle, käärimällä housunlahkeensa ja huljuttelemalla jalkojaan vedessä. Uinti ei virkistä, koska vesi on presidentin selkävaivojen vuoksi liian lämmintä, mutta sinä olet häikäistynyt presidentin kiinnostuksesta. Olet kuullut, että Valkoisen talon työntekijöiden status määräytyy sen mukaan, tunteeko presidentti heidät nimeltä, ja nyt sinä, osaamaton kesäharjoittelija, olet kiilannut jonon kärkeen ohi uranaisten, jotka ovat tehneet vuosia töitä Kennedylle.

Mimi, eikö varoituskellot soineet? Ei, tai sitten tukahdutit ne, olithan niin nuori ja vähän kokenut.

Sinut oli siis nähty ja hyväksi havaittu, ja jo samana iltana Powers hakee sinut työpöytäsi äärestä henkilökunnan tervetuliaisjuhlaan, joka yllätys-yllätys onkin Kennedyn perheen asuintiloissa. Fiddle ja Jill siellä jo siemailevatkin cocktaileja, joita sinullekin tarjoillaan ahkerasti. "Juhlaan" osallistuu uintiporukan lisäksi vain yksi miessihteeri. Odottelu palkitaan, kun Kennedy astelee sisään. Mimi, nautit ajatuksesta, että juuri sinä olet päässyt sisäpiiriin, niihin joiden kanssa presidentti haluaa rentoutua vastuullisen työpäivän jälkeen, ihan kuin olisit päässyt koulun arvostetuimpaan eliittikerhoon. Ja mitä kuuletkaan presidentin sanovan:"Haluaisitko tehdä kierroksen asunnossa, Mimi?" Kierros tarkoittaa nopeaa kävelyä Ensimmäisen naisen, rouva Kennedyn makuuhuoneeseen, jossa presidentti riisuutuu puoliksi ja työntyy sisääsi, suutelematta, varovasti, olethan neitsyt, minkä kokenut Don Juan myös huomaa. Sinä hämmentynyt tyttö saat ohjeen käyttää kylpyhuonetta, ja ruokaakin tarjotaan. Vastaat:"Ei kiitos, herra presidentti." Muut ovat häipyneet, ja auto odottaa sinua. Kun raiskaajasi - anteeksi vaan Mimi, tämä on minun tulkintani - kysyy hissin ovelle saattaessaan, onko kaikki hyvin, sinä vastaat: "Ei minulla ole mitään hätää, herra presidentti."

Uinnit ja seksitapaamiset jatkuvat. Mimi, sinun ei enää tarvitse matkustaa ilmastoimattomissa junissa. Lennät presidentin matkaseurueessa virkamatkoille kuuluisalla Air Force One -koneella, odottelet hotelleissa ja tapat aikaa uima-altailla tietäen, että et ole edes ainoa leikkikaveri.  
Kun palaat kesän jälkeen collegeen, jatkat presidentin tapailua koettaen samalla löytää itsellesi oikeaa poikaystävää. Löydätkin sellaisen, juuri sopivan sukupuun omaavan opiskelijanuorukaisen. Ajan tavan ja konservatiivisen taustasi määräämänä nukutte vielä häiden aattonakin perhevierailuilla eri makuuhuoneissa. Suunnitelma on selvä ja kirkas, mutta katastrofi väistämätön.

Mimi, miksi sinä et heti poikaystävän saatuasi lopettanut outoa suhdettasi mieheen, joka ei edes antanut kutsua itseään etunimellä, ei suudellut sinua eikä luvannut sinulle mitään? Miksi sinä olit niin tahdoton, for God´s sake? Sinähän annoit nöyryyttää itseäsi monin tavoin, joista kerrot kirjassa rehellisesti. Kuulostaa aika perverssiltä, että Mr President pani sinut kokeilemaan huumeita ja härnäsi sinua "rentouttamaan" myös "Ensimmäistä ystäväänsä" sekä veljeään Bobbya. 
Ja sinä vaan puhut edelleen seitsenkymppisenä hellyydentäyteisestä kesästä. Olet tyytynyt liian vähään, etkä kai uskalla nähdä koko totuutta vieläkään.

Katsoin netistä videoita, joissa sinua haastatellaan kiperin kysymyksin ja sinä puolustaudut. Sinulta kysytään, etkö ymmärrä tekeväsi kirjalla pahaa Caroline Kennedylle, Dave Powersin omaisille, Powersistahan syntyy erikoinen kuva presidentin hovinarrina, omille lapsillesi ja lastenlapsillesi. Ensimmäinen aviomiehesi on kuollut, häntä tämä kirja loukkaisi eniten. Sinä sanot, että sinun piti kertoa koko tarina, kuten se oli, koska kyseessä on salaisuudesta vapautuminen, sinun tarinasi. Pitikö se kertoa koko maailmalle, eikö psykiatrille kertominen olisi riittänyt? Sanot myös, ettei kyseessä ole terapiakirja. Vaikutat liikuttuneelta. 

Pitäisin kirjastasi enemmän, jos ottaisit kantaa ja tuomitsisit tyttöjen hyväksikäytön jyrkästi, näkisit itsesi ansaan saatettuna uhrina ja sanoisit suorat sanat. Shame on you Mr President! Ja hävetkää myös te, jotka olette osallistuneet tyttöjen höynäyttämiseen, senkin presidentin kanslian sutenöörit!
Mimi, et kai sinäkin ole niitä naisia, joka pelkää feministin leimaa, jos arvostelee miestä, jopa silloin kun siihen on isosti aihetta? 

Varovaisuudestasi huolimatta kirjasi tuo esiin sen, miten pieni sielu voi maailman arvostetuimmilla ihmisillä olla ja miten he saattavat polkea toisia kiipiessään. 

Voiko olla, että kirjoitat rahasta? Toinen aviomiehesi, jonka kanssa avioiduit päälle kuusikymppisenä on kannustanut sinua kirjoittamaan. Eikö rakkauteen kuulu halu suojella toista? Käyttääkö hänkin siis sinua hyväkseen? Ja toinen kauhea ajatus: onko hänestä peräti hienoa, että vaimo on kelvannut herra presidentille?

Kirjoitatko, koska tämä on sinun elämäsi kiinnostavin asia? Olit lahjakas tyttö, mutta lopetit opintosi ja olet ollut lähinnä kotiäiti. Et ole pätenyt työssä. Sinähän piilottelit kodissasi presidentiltä saamiasi tavaroita silloinkin, kun koit, että elit onnellisessa avioliitossa. Surullista. Niinkö vähän sinä sait! 

Voiko olla, että vielä vanhana ihmisen suurin saavutus on nuoruuden seksikumppanuus jonkin julkisuuden henkilön kanssa? 
Tuleeko sellainen päivä, että julkisuuteen nousee harmaahapsisia herroja salaisuuksineen, Angela Merkelin piilossa ollut "toyboy" tai Hillary Clintonin "fuckbuddy"? Enpä usko. En usko, että naiset seuraavat tässä asiassa Kennedyjä, Berlusconia ja mitä niitä nyt onkaan. Niin, ja nykyään tietysti julkisuus halutaan saada heti eikä puolen vuosisadan jälkeen. 

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg kirjoittaa Me naiset -lehden (nro 16, 21.4.) kolumnissaan Bechdelin testistä, jonka tarkoituksena on  paljastaa, onko elokuvassa naisilla mitään omaa roolia miessuhteita lukuun ottamatta. Silfverberg oli käynyt katsomassa elokuvan Suffragette, joka kertoo naisten äänioikeudesta Britanniassa taistelleista naisista. Tämä elokuvahan läpäisee testin, siinä on naisille samastuttavia toimintahahmoja. Samaan aikaan luin jostain toisesta lehdestä ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin haastattelun, jossa hän kertoo miten halusi muokata roolistaan Gerda Wegenerinä Tanskalaisessa tytössä vahvemman kuin mitä se oli käsikirjoituksessa ja että hänellä on vuoden sisällä ollut neljä elokuvaroolia, joissa yhdessäkään ei ollut kohtausta, jossa hän olisi keskustellut toisen naisen kanssa muusta kuin miehistä. 
Bechdelin testin voi tehdä myös koko elämästään: mikä elokuva tämä on, kuka sitä ohjaa ja millainen on roolini. Voinko muokata omasta roolistani vahvan? Onko parempi olla Marion vai Mimi?