Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.
Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.
Ja se toinen kankaanpala...
"Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä.
Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).
Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta.
Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana.
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita.
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut.
Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.
"Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti.
Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta.
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.
Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika.
"Hän on lapsi."
"Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
"No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.
Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.
Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään.
Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa.
Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta.
Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.
Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.
Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!
Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021.
Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.
Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!
