Miten joulu onnistuu eli kummottos viätetä hiano joulu

 

Tässä Kultamurunen-putiikin kortissa on eräs tärkeä hyvän joulun ohje, eli mahdollisimman vähän ohjelmointia.
Joulunalusaika on kesälomien ohella vaarallisinta aikaa perheissä. Tulee riitoja, tunteet kuumenevat ja saattaa tulla paitsi ruhjeita (fyysisiä ja henkisiä) niin myös ruumiita. On helppo päätellä, mistä nämä tragediat kumpuavat: liioista odotuksista. Kun on odotettu jotain, mikä mainos- ja somemaailman mukaan on täydellisen ihanaa läheisyyden ja onnen aikaa ja itsellä on kuitenkin paha olla; kun on huhkittu ja tehty kaikkensa sen eteen, että olisi yhtä suloista kuin influenssereilla kodeissaan, eikä ole. Entä jos ymmärtäisi, että kupla mikä kupla, influensserin samettisen filtterin läpi käynyt lavastus, ja että itsellä on oikeus valita miten on ja elää - myös jouluna. 

Pekka Sauri kertoi jossain haastattelussa, että tottui lapsena pitelemään ikään kuin näkymättömiä lankoja käsissään, sovittelemaan ja jännittämään aikuisten puolesta, jotka kiristivät joulutunnelmaa aikatauluilla. Aaton joulurauhan julistus puoliltapäivin olisi pitänyt ehdottomasti kuunnella, mutta sitä ennen piti suikuilla siellä sun täällä, ja kun isä hoksasi autossa, että kotiin ei ehditä ajoissa, niin siitä alkoi kiroilu. Ironista, jos joulurauhan järkkymisen syy on se, että rauhan julistaminen jää kiireessä kuulematta. Pekka-poika oli rentoutunut vasta kun pääsi huoneeseensa kirjan ja konvehtirasian kanssa.

Minusta se että juuri jouluaattona ja joulunpyhinä pitäisi ajella hautausmailla ja sukulaisissa (tavata kiireessä sekä kuolleet että elävät läheiset), koska joulu on, on aika hassua. Eikö voisi tehdä tervehdyskäyntejä hyvissä ajoin etukäteen ja viettää joulu rauhassa kotona? Ajokelit ovat usein joulun aikaan huonoimmillaan ja päivä lyhyt, juuri vasta alkamassa pidentyä. Liikenne stressaa, siinäkin tulee ruhjeita ja ruumiita. 
Joululaulussa surraan mummoa siellä mökissä yksinään ja luvataan tulla myöhemmin lomalla käymään. Hyvin ajateltu, sillä monelle mummollekin on helpompaa, jos vieraat tulevat käymään eri aikoina ja yksi porukka kerrallaan, jolloin mummo välttää  kaikkien toiveiden täyttämisestä syntyvän joulustressin.

Murrerunoilija Heli Laaksosella on lepojoulun ohje, josta hän on julkaissut sekä pakina- että runoversion, Joulupatja - eli kummottos viätetä hiano joulu.
Ohjeen mukaan patja raahataan keskelle olohuoneen lattiaa tyynyineen ja peittoineen. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.   
Siellä sitten makoillaan tarpeen mukaan muutama päivä, vaikka uuteen vuoteen saakka, käännellään kirjan sivuja ja ojennellaan kättä kohti konvehteja. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.
Laaksonen sanoo ohjeensa sopivan yksinäisille, parillisille ja perheellisille. Patjalta vihdoin noustua pitäisi olla niin täynnä toiminnan iloa, että sitä riittää pitkälle kevääseen.  
Aion noudattaa tätä leppoisaa ohjetta tänäkin jouluna soveltuvin osin. Lattiapatjan saa korvata sohva, koska minun ikäiseni on helpompi nousta sohvalta sitten kun päätän nousta virkusenas ylös kohre uut vuat. 

Laaksosen jouluohjeessa on hyvää sen verkkaisuuteen ohjaaminen. Tuntuu hassulta, miten medioitten hyvinvointiohjeissa ajetaan ihmisiä jo tapaninpäivänä kuntosalille ja neuvotaan aloittamaan kevennetty ruokavalio, ikään kuin parin kolmen päivän herkutteluissa olisi jotain katumista. 

Toivotan kaikille blogissa vieraileville laatuisaa joulun aikaa!

Charles M. Schulz,
Joulu on yhdessäolon aikaa

Merkittyjä kohtia

Työpöydälläni on pino kirjoja, joita aion palauttaa kirjastoon. Jokaisen välissä on paperilappu täynnä sivunumeroita. Olen merkinnyt muistiin kohtia, joissa on hyvä ajatus, jotain mitä jäin miettimään tai mikä on sanottu osuvasti tai erityisen kauniilla kielellä. 

Seuraavaksi joka kirjasta joitain ajatuksia pyöriteltäviksi, itselleni ja mahdollisesti muillekin. Lyhyesti. 

Olli Löytty kysyy kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021), mitä me sisällytämme suomalaiseen kirjallisuuteen.
Suomenkielistä syntyperäisten suomalaisten kirjoittamaa, heidän muilla kielillä kirjoittamaansa, suomenkielistä Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten kirjoittamaa, heidän vierailla kielillä kirjoittamaansa, ulkosuomalaisten suomeksi tai muulla kielellä kirjoittamaa?
Minusta tämä on hyvä kysymys niin meillä kuin muuallakin. Mikä tekee kirjallisuudesta jonkun maalaista, kirjoituskieli, virallisesti todistettu kansallisuus vai joku muu?

Kun Irakista lähtöisin olevalta arabiaksi kirjoittavalta Hassan Blasimilta kysyttiin Helsinki Lit -tapahtumassa, onko hänellä monessa maassa asuneena kotimaata ollenkaan, hän vastasi, että jos joku kotimaa pitäisi valita, niin se olisi kirjoittaminen ja kirjallisuus. 

Yhä useammalla ihmisellä, kirjailijallakin, saattaa olla "diasporinen identiteetti". 

Kulttuurinen omiminen, josta on paljon väitelty, saattaa olla sekin turhaa rajojen asettamista. Tottakai me inspiroidumme uudesta, eikä kaikki inspiroituminen ole anastamista, pikemminkin arvostamista. Lisään tähän vielä omiani sen, että eihän kirjailijan luomiin hahmoihin samaistuminen vaadi samaa ulkonäköä tai taustaa, mitä ajatusta myös nykyään vaalitaan ja vaaditaan. Tunteethan ne on mihin me samaistumme, ne ikiaikaiset. 

Pekka Sauri jatkaa elämäkertakirjassaan Huominen, eilisen sanelema (2020) samaa lyhyttä tyyliä ja samoja aiheita kuin aiemmassa Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa (2015). 

Omat yksityiset pelkoni ja ahdistukseni alkoivat kasvaa yhteen pahan maailman kanssa. Minua ei voinut kukaan rauhoittaa tai lohduttaa, kun en kertonut mahdollisista huolistani tai ahdistuksistani kenellekään. Olin aina jollakin tavalla vastuussa kaikesta mitä ympärilläni tapahtui, vaikkei minulla olisi ollut sen kanssa mitään tekemistä. Tämän perustunteen lapsuus ohjelmoi syvälle alitajuntaani, enkä tiedä miksi niin kävi, ja mistä se johtui. 

Joskus odotin, että maailman taakka heltiäisi iän karttuessa. Että vanhuus toisi seesteisyyden ja armon. Ei se hellitä, eikä tuo. 

Ei tästä mihinkään pääse. Kysymys on siitä, kuinka paljon ahdistavaa tietoa kykenee sulkemaan tietoisuutensa ulkopuolelle ja kuinka paljon päästää sisään. Voi heitä, joiden rajavalvonta on syystä tai toisesta riittämätöntä! Voi suojattomia! Joiden syyllisyydentunto, ja velvollisuuden, murtaa alkujaankin heiveröisen puolustuksen. Kaikki maailman kärsimys täyttää heidät kuin kalkin, kuin vastaanottokeskuksen. Meidät. Minut. 

Ensimmäinen sitaatti on elämäkertakirjasta, kaksi muuta Ratkaisemattomien kysymysten kirjasta. Molemmissa kirjoissa on paljon asiaa, ja olen lainannut otteita niistä aiemminkin. Pitäydyn nyt  huoli-aiheessa. 

Tässä on hyvä pysähtyä miettimään omia murehtimisiaan. Itse olin lapsena ja pitkälle nuoreen aikuisuuteen totinen huolikimppu, välillä huolesta sairas. Ja olihan minulla syitäkin huoliini. Nyt kun niitä samoja ongelmia ei enää ole, suhtaudun hyvin luottavaisesti asioihin. Nukun yöni hyvin ja luen uutiset päästämättä niitä suojieni läpi. Minusta tuntuu aina, että kaikki järjestyy. 

Samuli Paronen (1917 - 1974) oli 47-vuotiaaksi työmies ja harrastelijamaalari. Sitten hän kirjoitti nopeassa tahdissa, kymmenessä vuodessa, kahdeksan romaania, novellikokoelman ja aforismikirjan Maailma on sana (1974), jota on siteerattu paljon. Kirjan nimikin on miete. Parosen kiteytykset ovat upeita. 

Useimmille vapaus on sitä, että välttyy vapaudelta.

Ihmistä ei enää saa kivittää kuoliaaksi. Pitää olla tykki. 

Ne arvottavat myös taiteen sillä että vain harvoilla on siihen varaa.

Maailmanloppu alkaa joka hetki. 

Omat suosikkini tällä kertaa - luen Parosen aforismit aika ajoin uudestaan - ovat seuraavat:
Kaikki eivät voi paeta riviin. 
Suomalainen kestää paremmin vihan kuin rakkauden. Se johtuu arkuudesta. 

Samuli Paroselta on julkaistu myös postuumisti vuonna 1999 mietelauseteos Testamentti, jonka on toimittanut Hannu Mäkelä. Aion lukea sen. Katsotaan, onko näistäkin Parosen ajatuksista tullut lentäviä lauseita. 


No niin, kirjoitin naistenviikkotarinointini yhteydessä, että mieskirjailijoiden kirjoja on myös odottamassa käsittelyä. Tässäpä niitä.
Vielä yksi on odottamassa, Paul Therouxin novellikokoelma Saarista vihrein (1980). Ajattelin kirjoittaa siitä otsikon 'Yksi riittää' alla, koska pidin kirjan neljästätoista novellista oikeastaan vain yhdestä. Mutta niinhän sitä käy monessa muussakin asiassa, yhden hyvän löytääkseen pitää jaksaa käydä läpi ja ohittaa monia vähemmän hyviä. Juuri eilen eräässä taidenäyttelyssä pysähdyin erään pienen työn ääreen ja palasin yhä uudelleen sitä katsomaan, vain sitä. 

Kohta on lukeminen veden ääressä muisto vain, vaikka onhan joskus jopa syyskuussa vielä kesää.
Therouxin kirja on myös matkakirja, niin erilaisiin ympäristöihin sen novellit sijoittuvat.  

Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa

Luin peräkkäin mökillä Pekka Saurin muistelmakirjan Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän itselleen, ja samalla lukijalle, laatiman ohjenuoran Suunnitelma loppuelämän varalle. Ihan kuin kaksi viisasta, lempeää miestä olisi vaihtanut ajatuksia onnen tavoittelusta, ajasta, kuolemasta, luonnosta ja muista tärkeistä asioista. 

Ja kuinka suhteellista aika on, ja kuinka humahtaen se meitä vie: jos vuodesta 1954 Lauttasaaren Isollakaarella on nyt syksyllä 2020 kuusikymmentäkuusi vuotta, samat kuusikymmentäkuusi vuotta siitä vuodesta taaksepäin oli vuosi 1888, jolloin Vincent van Gogh leikkasi irti osan vasemmasta korvastaan riideltyään Paul Gauguinin kanssa eteläranskalaisessa bordellissa. Jack The Ripper puukotti Lontoossa hengiltä ainakin viisi naista ja Tshaikovski johti viidennen sinfoniansa ensiesityksen Pietarissa. Koomikko Harpo Marx ja nobel-kirjailijat T.S. Eliot  ja F.E. Sillanpää syntyivät, eikä kukaan vielä voinut aavistaa, että he tulisivat tekemään omanlaistansa historiaa jälkipolvien hyödyksi tai iloksi. 

Näin Pekka Sauri havainnollistaa ajan kulun. Huikeaa! 
Hän ideoi myös, että taas kuusikymmentäkuusi vuotta eteenpäin vuonna 2086 pääsemme yöjunalla Suomenlahden alitse kaikkialle Eurooppaan, monista kriiseistä on selvitty ja kansoista on tullut pakon edessä ystävällisiä toisilleen. 

Sekä Sauri että Mäkelä ovat melankolisia optimisteja. Molemmilla on lapsuuden muistoja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten he ajattelevat tänäkin päivänä. Molempien kirjoituksista tihkuu myötätunto, huoli ja aito ystävällisyys. 

Kulje ajan kanssa. Niin tutustut siihen. 
Näin kuuluu Mäkelän laatiman Huoneentaulun kohta 18. Hän kirjoittaa teesinsä ensin muotoon "Kulje ajan kanssa niin tutustut siihen", mutta huomaa sitten, miten voimakas merkitysero syntyy pisteen avulla. 
Muistaminen kiepauttaa ajan pyörää taaksepäin, armahtaa ihmisen ja kertoo, miten tämä on elänyt. Mutta vähitellen muistikin rapautuu, muuntuu, muuttuu. Lopulta mennyt vähitellen unohtuu, kun olemme oikein vanhoja. Vain lapsuus palaa ehkä vielä silloin. Se ilmestyy kuin uni, jonka kokee todeksi, vaikka tietää uneksi. 

Mäkelän kirjassa on kritiikkiä maailman sähköistymisestä ja työn muuttumisesta robottien rakentamiseksi ja huoltamiseksi. Kun yhä suurempi osa elämäämme on sähköstä riippuvaista, se tekee meistä myös yhä haavoittuvampia. 
Paperisiin kirjoihin minä yhä luotan, ne asettuvat aina lukijan armoille, kellahtavat kyljelleen kuin kesyt koirat. Niiden sisällä on tämä maailma ja muutama muukin. Hauraudestaan huolimatta ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. 

Ei, kyllä minun on kirjoitettava näistä kirjoista vielä erikseen. Molemmissa on niin paljon sellaista, mitä haluan pysähtyä mietiskelemään: Saurin häpeä, nöyryytys, erillisyyden synty ja Mäkelän robotit, pelko, sairaus ja kärsimys. Mäkelä kirjoittaa ihailemastaan Samuli Parosesta niin että menin heti kirjaston sivuille varaamaan Paroselta pari romaania. Olen lukenut vain hänen mietelausekokoelmansa Maailma on sana.  

Tällä erää Sauri saa lopettaa mietteeseensä onnen tavoittelusta.
Onnea, onnellisuuden tunnetta ei kannata tavoitella. Se tulee jos on tullakseen ja menee kun on mennäkseen. Siinä sitten harot onnesi perään. Merkityksen tavoittelu on otollisempaa. Onni voi sitten yllättää siinä samalla. Jos sattuu hyvä onni. 

Minulta unohtui tuosta kattauksestani aiheeseen sopiva lautasliina, jonka olin ottanut mukaan jostain kahvilasta. Se tänne loppuun.
Jos en palaa ennen juhannusta, niin toivotan jo nyt kaikille lukijoilleni iloista keskikesän juhlaa. 

Barack Obama, Of Thee I Sing, A Letter to My Daughters

Barack Obama on niitä valtiomiehiä, joka osaa oikeasti kirjoittaa. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi tasokasta muistelmateosta ja nyt lastenkirjan.

Of Thee I Sing (2010) on kirje Obaman omille tyttärille, herkkä, ihanteellinen, opastava ja rohkaiseva kuvakirja. 
Joka aukeamalla on ensin kysymys:
Olenko muistanut kertoa, että...  Have I told you that...

... että olet luova, fiksu, rohkea, vahva, innostava ... että olet osa isoa perhettä, että sinulla on oma tiesi ... 
ja sitten toisella puolen aukeamaa henkilö, joka ilmentää tätä piirrettä.

Innostavasta on esimerkkinä Cesar Chavez, joka johti maatyöläiset marssimaan oikeuksiensa puolesta iskulauseella  "¡Si se puede!" eli "Yes you can!" Tämähän tuli tutuksi muodossa "Yes we can!" Obaman presidentinvaalikampanjassa. 

Esimerkkihenkilöitä on kolmetoista ja lopussa on tieto-osio kaikista heistä. Peräänantamattomuudesta on esimerkkinä pastori Martin Luther King Jr. 
Muita hyviä malleja ovat mm. intiaanipäällikkö Sitting Bull, kuurosokea kirjailija ja luennoitsija Helen Keller, jazz-laulaja Billie Holiday ja taiteilija, arkkitehti Maya Lin, joka suunnitteli Vietnamin veteraanien muistomerkin  ja kansalaisoikeuksien muistomerkin. 

"Have I told you how important it is to honor others' sacrifices?" 

Presidenttiehdokas Donald Trump herätti juuri paheksuntaa puhuttuaan epäkunnioittavsti Irakin sodassa kaatuneen kapteenin Humayun Khanin pakistanilaistaustaisista vanhemmista Khizr ja Ghazala Khanista - viitaten halveksuen heidän islamin uskoonsa. Tämä ehdokas ei kunnioita toisten uhrauksia. 

Suomen Kuvalehden nro 28 kansikuva

Voi miksei Obama voi hakea kolmatta kertaa presidentiksi!

Obaman kirja korostaa ihmisissä olevaa potentiaalia. 
Se kuvastaa amerikkalaisen lastenkasvatuksen periaatetta, lapsen vahvuuksien esiin nostamista ja kehumista. 
Useampi perheineen töissä USA:ssa ollut tuttava on maininnut positiivisena asiana sen, että lapset kehuttiin koulussa päivittäin. 

Kirja korostaa myös yhteisön merkitystä. Loppurunossa Obama kertoo, miten meissä kaikissa on jotain kaikista meistä, tyttärissäkin on kaikkien hyvien ihmisten ominaisuuksia ja heidän on tulevaisuus.

Have I told you that they are all a part of you?
Have I told you that you are one of them, 
and that you are the future?
And have I told you that I love you?

Alun omistus on vaimolle Michellelle, jonka lannistumaton rakkaus ja terve järki ovat ravinneet päivittäin kahta niin ihanaa tytärtä. Suomennettuna tämä kuulostaa makeilevalta, mutta ei englanniksi. Amerikan englannissahan ovella lähtiessä huudeltu "I love you!" on suomeksi "Heippa!".
Kuvittaja Loren Long omistaa kirjan kahdelle pojalleen.

Obama on presidenttinä enää muutaman kuukauden. Hän itki eräässä puheessaan sitä, ettei saanut muutosta aselakeihin. On uskomatonta, että suuri osa amerikkalaisista uskoo raskaasti aseistettuna kulkemisen estävän väkivaltaa.
Nyt on sitten presidentin virkaan hakemassa Hillary Clinton ja Donald Trump. Kun Obama ei voi olla ehdokkaana, olisin halunnut Bernie Sandersin. Mutta USA:sta ei saa eurooppalaista valtiota, ei sitten millään, kuten ei näemmä Turkistakaan. 

Alan kuulla tai kuvitella epäileviä ääniä lukijoiden joukossa, huomautuksia amerikkalaisesta pateettisuudesta ja ultrapositiivisuudesta, joka ei ole aitoa. Minä olen kokenut sen aitona. 
Joku voi ajatella niin päin, että suomalainen vakavuus, tietty kaurismäkeläisyys, on niin kummallista, että s e n on pakko olla feikkiä. Think about it! Onhan nyt tehty ne Matti-kirjatkin, Finnish Nightmares. 

Itse olen joskus positiivisena ihmisenä kokenut, että pitäisi olla negatiivinen ja kaikkea epäilevä käydäkseen fiksusta ihmisestä. Luottavainen asenne on noloa sinisilmäisyyttä. Olen monesti kysellyt mielessäni samaa mitä Pekka Sauri teoksessaan Ratkaisemattomien kysymysten kirja:
Miksi pessimismi on älykkäämpää kuin optimismi? Lapsemme saattavat kysyä meiltä tätäkin. 

Lopuksi kirjan alkuruno, jonkalainen meidän kaikkien pitäisi muistaa esittää säännöllisesti rakkaillemme. 

Have I told you lately how wonderful you are?
How the sound of your feet
running from afar
brings dancing rhythms to my day?
How you laugh
and sunshine spills into the room?

 Dreams from My Father 1995 ja The Audacity of Hope 2006

Suhtautumisesta kärsimykseen

Mietin edelleen, miten suhtautua ikäviin uutisiin maailmalta ja miten kertoa 
niistä sekä myös yksityiselämän ikävistä asioista lapsille.  

Pekka Saurin teoksesta Ratkaisemattomien kysymysten kirja löytyy miete suhtautumisesta kärsimykseen. 
Olisi siis löydettävä se optimaalinen asetus, joka päästää tietoisuuteen riittävän määrän ihmisten ja elollisten kärsimystä, että voi sanoa toimivansa realistisen ymmärryksen pohjalta - muttei kuitenkaan niin paljon, että musertuu ja menettää toivonsa, toimintakykynsä. 
   Sitä pistettä kannattaa lähestyä varovaisesti.
   Voi tietysti olla, että on parempi jättää kokeilematta. Ja monet jättävätkin. 

Pitää siis tietää oma musertumiskynnyksensä. Luulen, että itse tapahtumat eivät muserra meitä niinkään vaan suhtautumisemme niihin. Joku lamaantuu vähästäkin uhasta, joku saa kimmokkeen toimia.

Veimme pienet pojat tänään kotiin Turkuun.  
Olimme palatessa haikealla mielellä. Lasten haavoittuvuus teki minut surulliseksi. 
Mieheni oli ottanut mukaan paluumatkalle Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin musiikkia. Pidän Kilpeläisen hienosta lyriikasta ja surumielisestä laulutyylistä. Nyt kappale Bonsaipuu kosketti minua erityisesti. Kuuntele tästä.

On pieni puutarha jossain galaksin reunalla
syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta
....

Tässä laulussa on paljon sellaista, mikä sopii edellisen kirjoitukseni jälkipohdiskeluihin. Samoin monessa muussa Kilpeläisen laulussa. Ajatuksen voima on yksi niistä.
Tanssi mun kanssani on iki-ihana rakkauslaulu, Yksinäisen miehen puku on voimakkaasti uhoava laulu elämästä eron jälkeen, Ystävänpäivä kertoo yksinäisyyden taakasta ja Hamahelmisydän isän hellyydestä pientä tyttöään kohtaan. ... missä ikinä kuljet aina salaa sua suojelen ...

Aikuisen pitää salata lapselta huolensa ja olla aikuisen lailla vakaa lapsen hätäillessä, ollaan sitten ruokakaupan jonossa tai panttivankeina kaappaustilanteessa. Lapseen keskittyminen auttaa myös aikuista itseään.

Kun sodan aikana on juostu pommisuojiin joku vanhempi on ulvonut omaa pelkoaan lapsensa unohtaen ja joku toinen taas vakuuttanut lapselleen, että ei ole hätää. Kumman lapsi selviää vähemmin vaurioin? Kumpi selviää vähemmin vaurioin? Se joka huolehtii itsestään vai se joka huolehtii toisesta?

Surumielisissä mietteissä siis tänään. Huomenna taas iloisemmissa.
Loppuun vielä yksi sitaatti itseltään Nietzscheltä:
Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä. 

Terroriuutiset ja lapset

Olemme katsoneet televisiouutisia vasta poikien nukkumaan mentyä. Olemme myös välttäneet puhumasta Nizzasta ja Turkin verisestä tilanteesta. Yhdeksän ja kuusivuotias tietävät silti meneillään olevista levottomuuksista. Ehkä jokin radiosta kuultu lause tai levällään ollut sanomalehti on tuonut ikävät uutiset heidän tietoonsa. He kertovat, minne ei pidä mennä lomalle, ja he tietävät sanat terroristi ja sisällissota. He tietävät hämmästyksekseni jo juutalaisvainoistakin. Molemmilla on kavereina maahanmuuttajia. He tietävät, että monissa maissa ihmisillä on paha olla.

Miten puhua lapsille todellisuudesta?

Pekka Sauri on pohtinut samaa kirjassaan Ratkaisemattomien kysymysten kirja  (2015).

Lapsille pitäisi pystyä kertomaan mitä tietää maailman tilasta ja tulevaisuudesta - ja antamaan iloa ja toivoa. Ja samalla korostaa tinkimättömän rehellisyyden ensiarvoisutta.
    Olen harjoitellut tätä yhdistelmää jo pitemmän aikaa. 
Yhtenä päivänä se muistaakseni melkein onnistui.
    Siitä on jo aika kauan.
    On jatkettava harjoituksia. 

Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi

Olen jo kahdessa kirjoituksessani viitannut Pekka Saurin kirjaan Parempaa kuin seksi (2014). Nyt lisää tästä monipuolisesta teoksesta.

Kyseessä on romaani, joka kertoo sekä minä-kirjoittajan omaa historiaa että vihreän kansanliikkeen ja sittemmin Vihreät-puolueen historiaa.
Puolueen perustajäsenet ovat tunnistettavissa, vaikka heillä onkin fiktiiviset nimet. Myös omat perheenjäsenet ovat peitenimillä. Omilla nimillään kirjassa ovat mm. Kekkonen, Koivisto, Sorsa, Aho ja monet ulkomaiset poliitikot ja valtionpäämiehet.

Kirjassa on 523 numeroitua lukua. Luvut ovat hyvin eripituisia ja erilaisia tyyliltään. On  pitkiä tapahtumien kuvauksia, nasevia dialogeja, keskusteluja yöradioon soittavien kanssa, filosofisia esseepätkiä, elämäntaitojen pohdintaa ja lyhyitä lyyrisiä luontokuvia. Mukana kulkee myös pienoisromaani Viipurin menettämisestä kesällä 1944. 

Keskiössä on neljän nuoren porukka, joka tapaa toisensa 80-luvun alussa: selkeä järkityyppi Jussi, tunteita korostava Anja, rakastettava karnevalisti Tero ja  avulias, uuttera Pete. Näiden hahmojen takana näyttäisivät olevan Pekka Haavisto. Heidi Hautala, Teppo Turkki ja  itse kirjailija, nykyinen kaupunginjohtaja Pekka Sauri. 
Nuoret tapaavat toisiaan Planeetta-lehden (Suomi-lehti) toimituksessa työn touhussa ja ideologisissa keskusteluissa. He ovat kaikki älykkäitä, työteliäitä ja idealistisia nuoria, joita yhdistää vihreä maailmankatsomus ja tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan ja  puolueisiin. Opiskelijaelämässä 70-luvulla tarjolla ollut taistolaisuus on ollut heille luotaantyöntävää ja he kokevat itsensä ideologisiksi väliinputoajiksi. Nelikko vuodattaa näkemyksiään demokratiasta ja yksilönvapaudesta omaan lehteensä. Jutut ovat joskus yliampuvia, mikä on ymmärrettävää. 

Ymmärrätte mitä tarkoitan. Korvat helottaen saa ihminen vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen kavahtaa omaa nimeään tällaisen purskahduksen alla. Mutta me olimme nuoria silloin, lapsia miltei, ja me elimme historiallisia aikoja, eikä meitä mikään pidellyt.

Eikä meitä mikään pidellyt - ei! Syntyy vihreä liike ja siitä vihreä puolue, jonka periaatteena on olla - ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Vääntö on kova. Peten ja kumppaneiden koirankuonolaisiksi kutsuma ryhmä pyrkii vetämään puoluetta autoritaariseen kapeaan linkolalaismalliin. Liberaali puoli korostaa vapautta ja parhaan argumentin periaatetta. He voittavat, ja lopun tiedämme. 

Kylki kyljessä töitä tehneet ystävykset erkaantuvat vallan kasvaessa toisistaan. He tapaavat enää maailman lentokentillä. Petelle sopii kaupunkitaso, Anja lähetetään kansainvälisille areenoille ja Jussi saa hoitaakseen Suomen asiat. Tero häipyy omille teilleen. Pete puhuu porukan hajaantumisesta haikeasti. Hänelle ystävyys on ollut hyvin tärkeää, jopa perhe on jäänyt joskus kakkoseksi. 

Kuva takakannen liepeestä

Petellä on perhe jo varhain, mutta toiset eivät ota sitä lukuun. Pete ajautuu lukuisten töidensä ja perhevelvollisuuksien takia (hän haluaa olla jopa huippukokki) uupumukseen. Paitsi politiikka, väitöskirjan väsääminen ja lastenhoito, hänellä on myös yötyö radiossa. Vaimo huitelee omien töidensä vuoksi ympäri maailmaa. Samassa taloudessa asustava Tero hoitaa mielellään Peten lapsia, mutta ei enää päivähoitolapsia, joita Pete keksii ottaa iltapäivähoitoon. Uupumuksen kuvaus on niin kouriintuntuvaa, että lukijalle tulee huoli ja hätä, kun Pete alkaa pitää uupumustaan normaalitilana. Psykologi painaa velvollisuudet edellä ja suhtautuu välinpitämättömästi omaan terveyteensä. 
Työjuhta, aina lojaali taustapuurtaja, sellainen on Pete.
Mutta mihinkäs koira karvoistaan pääsee. Tämä kirja on syntynyt toisten pyytäessä tai vihjatessa. Jossain lehtihaastattelussa Sauri kertoi kirjoittaneensa romaaniaan klo 4 - 6 aamuisin.

Esplanadilla kuului juuri ja juuri liikenteen jyryn yli pieni kirkas laulu. Kioskin takana pensaassa istui toden totta mitättömän kokoinen mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) ja soi kuin ei olisi ollut ihmisten maailman sekasorrosta tietääkseenkään. Se oli suurenmoista ja täytyin ilolla ja valolla. Tuntui, että ehkä tänne murheen laaksoon oli sittenkin kannattanut syntyä. Mutta olin jo hikisesti myöhässä kaupunginhallituksen budjettiraamikokouksesta.

Alussa on sitaattina T.S. Eliotin runo: The Love Song of J. Alfred Prufrock.
Miten hyvin se sopiikaan kuvaan, jonka kirjoittaja muovaa Petestä.

No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
to swell a progress, start a scene or two, 
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use, 
Polite, cautious and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous -
Almost, at times, the Fool.

Paitsi avainromaani, Parempaa kuin seksi on myös kehitysromaani. 
Pete, joka nuoruuden nelikosta on ymmärtänyt eniten ystävyyden päälle, osaa myös ajan mittaan erkaantua palvelijan roolistaan ja luoda oman uransa. Melkein tekisi mieli sanoa monikossa, omat uransa. 
On viehättävää, että hän kuvaa omia saavutuksiaan niin vaatimattomasti. 

Kaikki päähenkilöt ovat menestyneitä ja paljon aikaansaaneita, kunnioitettavia tyyppejä. 

Mikä ON parempaa kuin seksi? Olisiko ystävyys ja maailmanparantaminen? 
Voi olla myös benjihyppy!

Kirjan tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten sana lämpö. Itseironia, komiikka ja hurja optimismi ovat mukana tarinassa kaiken aikaa. 

Pidän erityisesti Saurin todentuntuisesta dialogista.

Kieli on herkullista varsinkin Teron monologeissa, joiden uhosta minulle tulee mieleen Aleksis Kiven tyyli.

... Älykkyys on minun raastinrautani. Minä olen onnen koltiainen. Minä olen Sendero Luminoso. Minä olen Kihovauhkonen, joka pysäyttää veret. Minä olen Räpylä-Niiranen, joka menee avantoon Leppävirralla ja nousee ylös Maaningalla. Minä olen oman elämänsä Kivalteri. Minä olen Lotskoipio, Hämeen Härkätien iänikuinen vaeltaja, ehtoomyöhäinen yösijan kolkuttaja ihramahaisen talollisen ovella...
- Keräilysarjasta puuttuu enää Kylmän-Ojan lörpöittävä paara, Jussi sanoi.

- Teikäläiset ei vieläkään kykene tempautumaan mukaan elämän kammitsoimattomaan vuohon, Tero sanoi.
-  Jonakin päivänä tulette havaitsemaan, että se on jo liian myöhäistä. Nojaatte rock'n'rollaattoreihinne lepattavissa vakosamettihousuissanne ja haikailette etääntyvää taivaanrantaa.

Vielä eräs mielleyhtymä. Ajoittain Saurin kirjan laajuus ja sen koostuminen erilaisista osista tuovat mieleeni Knausgårdin vaeltelun asiasta toiseen. Samoin lämmin suhtautuminen lapsiin. 

Kirjan luettua tuntuu, että on saanut tutustua uusiin mukaviin ihmisiin, joiden kanssa haluaisi viettää enemmänkin aikaa. 

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa monta eri kirjoitusta. Ehkäpä kirjoitankin, ainakin lainaan osia myöhemmissä kirjoituksissani. 

Muutama linkki muiden ansiokkaisiin kirjoituksiin:
Elina, Luettua-elämää 
Arja, Kulttuuri kukoistaa
Kirjavuorenpeikko, Kirjavuori

Kirjahaaste

Sain Ritalta Kieltenopen kotiblogista haasteen, jonka nimi on yksinkertaisesti Kirjahaaste. En tiedä, kuka on pannut sen alulle. Kiva haaste, jossa on yksinkertaiset ja selkeät kysymykset.


Kirja, jota luen juuri nyt

Sain juuri luetuksi kolme kirjaa. 
Ensimmäinen on pitkään lukemani Pekka Saurin teos Parempaa kuin seksi (2014). Olen lainannut tätä kirjaa jo aiemmassa kirjoituksessani muistamisesta ja tulen lainaamaan varmaan vielä monesti. Otin kopioita myöhempää käyttöä varten useista sivuista.

Toinen juuri nautiskelemani on Mark Levengoodin Vasten auringon siltaa, juuri niin lämmin ja ystävällinen kirja kuin kaikki muukin Levengoodin tekemä, mihin olen tutustunut.

Kolmas on Salla Nazarenkon muutamien muiden kirjoittajien kanssa laatima Ihana kiihko (2016). Rohkea ja raikas ( Rosa Meriläisen kirjoitus) ja eräässä kohden jopa pysäyttävä (Matti O. Huttusen kirjoitukset). Kirja alkaa napakasti: Seksistä puhutaan väärin.

Voi minua! Tuossa vierassängyllä työtasoni vieressä on pitkä rivi kirjoja, joista hingun kirjoittaa ja minä vaan kirmailen luonnossa. Nyt pitää ruveta urakoimaan, kun sääkin kai viilenee. Minullahan pitäisi olla sihteeri! Ai niin, käsitoipilaana oleminen on hidastanut kaikkia fyysisiä toimiani. Ajatus on vikkelämpi kuin kankeat sormet. Mutta koko ajan käsi käyp vikkelämpään.


Kirja, josta pidin lapsena

Oiva Paloheimo, Tirlittan (1953)
Tyttö, joka seikkaili, meni rohkeasti eteenpäin ja selvisi tilapäisestä orpoudesta, tulipalosta ja vaikka mistä. Tirlittan kultalintu.

Vanha kulunut lapsuudenkirjani

Kun olin varhaisessa teini-iässä 60-luvun alussa, veljeni antoi minulle joululahjaksi kaksi Sergeanne Golonin Angelika-kirjaa. Olin koko joululoman hurjissa romanttiseroottisissa haaveissa.

- Oi Joffrey, huokasi Angelika, minusta tuntuu, että varmasti kuolen. Miksi se on joka kerta yhä ihanampaa?
- Koska rakkaus on taidetta, missä jokainen pyrkii täydellisyyteen, kaunokaiseni, ja koska sinä olet suurenmoinen oppilas...

Olin valtavan rakastunut Angelikan kärsivälliseen rakastajaan kreivi Joffrey de Peyraciin ja olisin tietenkin halunnut hänen oppilaakseen. 
Nyt huomaan, että Angelikahan  on Tirlittan vanhempana. 
Minun kirjani olivat kauniimpia kanneltaan kuin tämä, minkä nyt omistan. Ostin tämän yli tuhatsivuisen kirjan muutama vuosi sitten muistoksi niistä kahdesta jonnekin hävinneestä. Nyt kun rupesin ensimmäistä kertaa tutkimaan kirjaa, huomasin ilokseni, että sisäkannella on kuva alkuperäisestä ensimmäisestä Angelika-kirjasta.

Kaksi Angelikaa samojen kansien sisällä

Vanha kauniimpi Angelika-kirjan kansi

Kirja, joka jäi kesken

Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti, joka sai Helsingin sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon 2011, tuntui minusta niin vaikealta, että keskeytin lukemisen. Mutta kuinka ollakaan ihastuin siihen kuunnellen. Kirjaa luettiin yhteen aikaan radiossa juuri silloin kun laitoin ruokaa, mikä onkin lähes ainoa aika, kun kuuntelen radiota. Höristin korviani - mitä tuo kiinnostava tajunnanvirta on, ohho Täydellisen paistin tekstiä! Pakko lukea! Tämä on siis kirja, joka jäi ensin kesken, mutta jonka löysin myöhemmin uudelleen.

Sofi Oksasen  Viron historiasta kertova romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jäi kesken, enkä ole vieläkään tarttunut siihen uudestaan.   


Kirja, joka teki vaikutuksen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 
J. M. Coetzee: Maan sydämessä
Heidi Köngäs: Luvattu

Näistä löytyvät postaukseni, tässä, tässä ja tuolla.



Kirja, johon palaan uudelleen

Five Flights Up (2006) koostuu toimittaja Toni Schlesingerin 'Shelter'-kolumneista Village Voice-lehteen. Hän laati kolumninsa vierailuistaan newyorkilaisten kodeissa. Ja minkälaisissa kodeissa! Boheemeissa, rutiköyhissä ja upporikkaissa, originellien ihmisten vieraana. Schlesinger sanoo esipuheessaan, että jokainen tapaaminen on ollut kuin astuisi elokuvaan.

Säilytän tätä kirjaa yöpöydän laatikossa ja palaan siihen yhä uudelleen. Tuossa otsikossa ei varmaan ihan tätä tarkoiteta. Kirjassa on yli 300 haastattelua kuvineen. Luen yhden haastattelun kerrallaan. Jokaisessa on sulateltavaa. Miten monenlaisia meitä on! 
Ja toden totta, iltasatuni on töytäissyt minut näkemään talounia. Olen vaihtamassa asuntoa, olen ihanassa, liiankin ylellisessä huoneistossa tai olen tullut vaihtaneeksi hyvän kotini huonompaan ja katumus on syvä. Unitulkinnoissa asunto = minä.

Salty Coffee (2007) on Budapestissä lomamatkalla 2007 ostamani kirja. Monialainen toimija Katalin Pécsi on koonnut unkarinjuutalaisten naisten kirjoittamia novelleja. Jokaisesta kirjoittajasta on myös esittely. Kannen kuva Scheerin perheen tyttäristä liittyy erään heistä, Ibolya Scheerin, tarinaan. Takakannesssa ovat samat tytöt vuonna 1981. Nämä eivät ole mitään surkukertomuksia, vaan selviäjien ilkikurisia, teräviä tarinoita. Olen kiinnostunut elämäkerrallisesta fiktiosta.
Haluan lukea näitä kirjoituksia uudestaan. 

Ja sitten haasteita:
Kysyn nöyrimmäisesti teiltä
Assyriologi Sanna?
Mummin matkassa Inna?
Kaisa Reetta T?

Muistamisesta ja muistelemisesta kirjailijoita lainaten

Mallorcalla kesällä 2014

Muisti oli kuin meri.

Tämä on yhden luvun otsikko Terhi Rannelan romaanissa Frau. Minusta vertaus on osuva. Muistojen meri on valtava. Siinä voi purjehtia tyynessä tai joutua myrskyn silmään. Muistoista voi  poimia iloisia pikku kuohupäitä tai sukeltaa alas syvyyksiin ja kokea sanoinkuvaamatonta. 
Muistissa on enemmän kuin mitä löydän. Parhaat aarteet saattavat olla piilossa pohjassa, jossa niitä vartioivat äkäiset murenat ja terävät korallit.

Mallorcan merimuseo, 2014

Työpöydälläni on kirja, josta haluan lainata muisteluun liittyvän kohdan. Tämä on lähes 500-sivuinen avainromaaniksikin tulkittu Pekka Saurin lähihistoriaa kuvittava Parempaa kuin seksi (2014). Koen myös Saurin elokuvavertauksen todeksi.

Ja jälkeenpäin elämä on dokumenttia ja fiktiota mielivaltaisesti toisiinsa sekoittava elokuva, jota katsoo välillä häpeästä vääntelehtien ja välillä kelloa vilkuillen. Mikä etukäteen näyttäytyi rajattomana mahdollisuuksien viuhkana kuin riikinkukon pyrstö on yhä suuremmalta osalta kynitty, ja jäljellä olevat vaihtoehdot on nekin jo sidottu joihinkin tarkoituksiin ja tavoitteisiin. Aikalaisten tunnustus voi hetken hivellä, mutta eivät he voi loppujen lopuksi tietää eivätkä ymmärtää, mihin olemme pyrkineet ja mitä tarkoittaneet. Joku helppoheikki jää historiaan yhden lauseen nokkelasta letkautuksesta siinä missä toisen uupumatonta ja pyyteetöntä elämäntyötä ei kukaan pane merkille saati palkitse. Jumala voisi epäilemätttä tuomita ja palkita puolueettomasti, mutta meillä joille häntä ei ole olemassa on tarjolla vain oma armoton mittakeppimme. Eikä ihminen voi koskaan itselleen lopullisesti antaa anteeksi.

Kolmas lainaukseni on Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomissa 29.3. Olen säilyttänyt tämän kolumnin nimeltään Mielikuvituksen tuote, koska se kiehtoo minua ja saa myös pohtimaan muistelua, vaikka ei varsinaisesti sitä käsittelekään.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".
Lauselmaan sisältyy olennainen sekä taiteesta että mielikuvituksesta, jotka molemmat edellyttävät myötäelämistä (tai -olemista) olevaisen kaikilla tasoilla ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Samaa avaraa eetosta pönkittää myös Calvinon lihallis-abstrakti havainto Danten Jumalaisesta näytelmästä:"mielikuvitus on paikka jonne sataa sisään".

Malborkin dinopuistossa, 7.5.2016

Palasin lyhyeltä Gdanskin matkalta. Kolmessa päivässä ehdin havainnoida yhtä sun toista. 
Varsovassa oli ollut lauantaina iso mielenosoitus demokratian puolesta. 
Me olimme juuri silloin pienten poikien kanssa tutustumassa 1200-luvulla rakennettuun Malborkin linnaan ja 2011 rakennettuun dinopuistoon. 
Saimme siis kokea jotain sekä keskiaikaisesta elämästä että maailmasta ennen ihmistä. 
Illalla luin hotellihuoneessa Rannelan kirjasta natsipyövelin vaimon ajatuksia. Hän myönsi vaikeasti, että holokausti saattoi olla totta, mutta hän sekä hänen miehensä eivät olleet syyllisiä mihinkään.