Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä

Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle

Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    

Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.

Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä.  

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller. 
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.

Lukeminen on juhla

 

Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗

Pääsiäisajan luontohavaintoja ja elokuvia

Pääsiäinen on ohi, mutta meidän huushollissa siitä laskeudutaan arkeen hitaasti. Kaikki koristeet saavat olla paikallaan, ohraruoho kasvaa pituutta hurjana ja pääsiäisen herkkuja syödään tähteinä pari päivää.

Teimme sunnuntaina kevään ensimmäisen retken Mustilan arboretumiin Elimäelle. Sinivuokot olivat enimmäkseen vielä nupulla ja komeasta keltamajavankaalista näkyvillä vain pari terhakan näköistä varrenalkua purossa, mutta reissu ei ollut turha, koska näimme jouluruusurinteen täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia ja kevätkellot kukkivat mattoina lehtometsässä. 
Toukokuun alussa palaamme ihailemaan atsaleoja ja vuorenkilpiä. Silloin on sinisten kukkien aika, mustarastas konsertoi pesänrakennuksensa ohessa ja lämpö nostaa ilmaan havupuitten pihkaiset aromit, jolloin kauneutta on aistittavissa myös hajuaistilla.

Kevätkellot eli kevätlumipisarat ovat alkukevään kukista suloisimpia viehättävine reunapilkkuineen.

Pupujakin nähtiin, tosin vain tuoreena puuveistoksena.
Mustilassa järjestetään moottorisahaveiston kursseja ja kilpailuja, joiden tuotoksena polun varrella on yli sata veistosta. Aiheet vaihtelevat peikkoperheistä, metsän kuningas Tapiosta ja lohikäärmeistä meidän omiin metsäneläimiimme ja arkisiin esineisiin. 

Tämä taisi olla nimeämätön, tarkistan kun
käymme uudelleen

Vesa Kuukka, Saappaat 2019, materiaali kuusi

Palatessa pysähdyimme Pentik-galleriassa ja outlet-myymälässä Kymen Paviljongissa Kuusankoskella. Posiolla pitkään asunut keramiikataiteilija Anu Pentik on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Kuusaalla ja muistaa kotiseutuaan vaihtuvilla näyttelyillä. 

Seuraava pysähdys oli Inkeroisissa Kymijoen rannassa. Olin käynyt kolmesti katselemassa, näkisinkö meidän kuuluisuuksia, arvon mandariinisorsia. Neljäs kerta toden sanoi, siellä nämä söpöliinit uiskentelivat aivan rannassa. On epäilty, että nämä olisivat tarhakarkulaisia, koska ovat niin tottuneita ihmisiin.

Eläviä lintuja vai kylpyleluja?
Inkeroisissa 5.4.2026, kuva: Ume

Elokuvista vielä, arvosteluja oikein.
 
Olin saanut päähäni, että haluan nähdä kaksi voittajaelokuvaa, parhaan elokuvan Jussin ja parhaan elokuvan Oscarin voittaneet. Päädyimme vuokraamaan ne katseltaviksi SF Anytimesta, suomalainen maksoi 6 e ja usalainen 4 e kahden vuorokauden katseluajalla.

Jossain on valo joka ei sammu on palkittuja lyhytelokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva, jota hän kehitteli seitsemän vuotta. Se kannatti! Loistava elokuva sai seitsemän Jussi-palkintoa.
Pidin paikkakuntakohtaisuudesta, roolituksesta, rytmistä, musiikista, aiheesta ja sen toteuttamistavasta... 
Romahduksen kokenut ammattihuilisti, entinen lapsinero Pauli, jota Samuel Kujala elokuvassa herkästi esittää, viettää toipilaan elämää lapsuudenkodissaan Raumalla. Hän tapaa entisen koulukaverinsa Iiriksen, joka houkuttelee hänet omiin avantgardistisiin musiikkikokeiluihinsa, joissa on kurinalaisen klassisen musiikin vastapainoksi väriä, iloa ja leikkisyyttä.
Iiriksen roolin esittäjä Anna Rosaliina Kauno tekee Iiriksestä uskottavan hahmon rohkeana nuorena naisena, joka on samalla kertaa luonnonlapsimaisen positiivinen ja viisas elämän ymmärtäjä.
Alkupuolen laulu Anna vanhojen unelmien kuolla ja lopun Lohduta mua jäivät erityisesti mieleeni. Pidän islantilaisen Björkin musiikista, klassisesta ja Nightwish-tyyppisestä hevimusiikista; tämän elokuvan musiikissa oli jotain näistä ja jotain herkempää. 
Annan elokuvalle kouluarvosanan 10! Ja pääsiäisen kukkakimppuni:

Paul Thomas Andersonin ohjaamaa elokuvaa One Battle After Another on mainostettu Suomessa humoristisena draamaelokuvana, mutta englanninkielinen määrittely 'action-comedy-thriller' kuvaa sitä paremmin.
Toimintaelokuvan piirteet hallitsevat elokuvaa suurimman osan sen kestosta: takaa-ajoa, tappelua, autoilla kaahaamista, murhia. Huumori liittyy koomisiin hahmoihin, äärioikeistolaisten rotuvihaajien ja salaliittohörhöjen kokousten kuvaamiseen,  vallankumousliikkeen tiukkaan Black Panther -tyyliin ja siihen miten jahtaamisprojekteissa tyritään.
Entinen vallankumouksellinen Bob elää rauhallista elämää teini-ikäisen tyttärensä Willan kanssa perheen äidin tehtyä virheen jatkaessaan vallankumouksellisena ja jäätyään kiinni. Kun Bobin vihollinen, eversti Steven J. Lockjaw löytää etsimänsä ja Willa kaapataan, on Bobinkin lähdettävä liikkeelle.
Molemmat miehet ovat karrikatyyrejä, varsinkin maskuliinisuuttaan korostava eversti Steven J. Lockjaw. 
Sean Penn nappasi everstin roolistaan miesnäyttelijöiden sivuosa-Oscarin, minusta Leonardo DiCaprio oli Bobina, aamutakissaan haahuilevana pappatyyppinä, paljon monipuolisempi.
Naisroolit ovat elokuvassa ohuita. 
Elokuva on tyylisotku, tarkoituksella varmaan. Siellä on western-pastissia ja vaikka mitä muuta, mutta ei syvällisiä, kehittyviä ihmissuhteita eikä lämmintä huumoria. 
Mieheni katsoi elokuvaa vajaan puoli tuntia, minä katsoin loppuun miettien tähänkö amerikkalainen elokuva on mennyt, on menoa ja melskettä, mutta missä tunteet.
Yksi asia mikä myös ärsytti oli se, että elokuvassa vihjattiin, mitä Tom Cruise olisi tehnyt. Höh, jossain sarjoissa olen nähnyt tällaista vekkulia sisäpiirihuumoria, mutta elokuvassa - nou nou... 
Kouluarvosana 6. Ilman lopun isän ja tyttären välistä keskustelua se olisi 4.  

Lukemiani kirjoja, katsomiani elokuvia

Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin. 
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin. 
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti. 

Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin. 

Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa  ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Genevessä odottava puoliso ja sisar yrittävät saada Mariaa järkiinsä. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta. 
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.

Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?

Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä. 
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset. 

Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.  

 

Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija  Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
 
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.

Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.

Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.

Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa. 
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle. 

Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha. 

Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa

Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan. 
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen  sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.

Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan. 
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut. 
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan. 

Kaksi hyvää elokuvaa kotisohvalta katsottuna

 

Meidän mökin ope-patsas viime syksynä
ensilumen aikaan. Kuva: Ume

Koska molemmat elokuvat, joita tässä tarkastelen, tapahtuvat koulumaailmassa ja molemmissa on työlleen omistautunut opettaja, niin tämä valokuva meidän mökiltä sopii alkukuvaksi aika hyvin.
 

STEVE

Uusi brittielokuva Steve on katsottavissa vain Netflixissä. Sitä näytettiin pari viikkoa muutamassa suuressa kaupungissa USA:ssa ja Englannissa ennen kuin se siirtyi vain suoratoistona katsottavaksi. 
Näin on käynyt monelle muullekin tasokkaalle elokuvalle. On harmi, jos elokuvateattereihin jäävät vain keskinkertaiset elokuvat ja suoratoistojätit ostavat parhaat. Tämä ohjaa ihmisiä katsomaan elokuvat omilta laitteiltaan ja elokuvateatterit vähenevät entisestään.
Miksi kaikki pitää tehdä kotona? Minä haluaisin käydä elokuvissa.

Steven on ohjannut Tim Mielants ja se perustuu käsikirjoittaja Max Porterin pienoisromaaniin Shy. Elokuvan ensiesitys oli Toronton filmifestivaaleilla tänä vuonna.
Pääosan vaikeista taustoista tulevien oppilaiden sisäoppilaitoksen/koulukodin rehtorina tekee koskettavasti Cillian Murphy.
Opettajat ovat helisemässä aggressiivisten teinien kaitsijoina. Kaiken lisäksi kouluun saapuu filmiryhmä tekemään ohjelmaa näistä nuorista ja heidän opettajistaan. Ilmeisesti koulu on edistyksellinen menetelmissään ja huolenpidossaan. Sen mainitaan noudattavan suomalaista mallia. (Jaahas!)
Oppilas, josta uupunut rehtori Steve on erityisen huolissaan, on ahdistunut Shy, jota näyttelee Jay Lucurgo. Katsoja pelkää molempien puolesta, eikä suotta. 

Kun rehtori lopulta pääsee kivaan kotiinsa aamulla, sisäoppilaitoksessahan on oltava myös yövalvonta, tuntuu, että siirrymme aivan eri maailmaan. Vaimo on lähtemässä töihin ja iloiset lapset kouluihinsa.
Ikimaailmassa rehtori ei pystyisi kuvaamaan ulkopuoliselle millaista katastrofien torjuntaa hänen työnsä on.  

Elokuvassa on koomisetkin hetkensä. Kun kaaospäivän - sama kuin muutkin päivät - keskelle pyrähtää myös paikallinen poliitikko tyhjine puheineen, niin Shyn kysymys hänelle on kuin balsamia haavoihin myös rehtorille ja muulle henkilökunnalle. Ovatko poliitikot syntymästään asti tuollaisia, noin pönttöjä?  

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Tämä vuonna 1989 valmistunut ja televisiossa aiemminkin näytetty elokuva oli muutama päivä sitten jollain tv-kanavista ja löytyy ainakin Yle Areenasta.

Elokuva tapahtuu sisäoppilaitoksessa kuten Steve, mutta on miljööltään ja ajankohdaltaan aivan erilainen. Nyt ollaan rikkaitten perheitten pojille suunnitellussa brittiläistä public schoolia jäljittelevässä oppilaitoksessa USA:n itärannikolla 1950-luvulla. 

Koulussa perinne ja totteleminen ovat tärkeimpiä arvoja, mutta mitä tapahtuu, kun kouluun astelee uusi opettaja, joka haluaa kasvattaa pojat ajattelemaan omilla aivoillaan, arvostamaan runoutta ja vapautta ja tätä hetkeä, jolloin he ovat nuoria ja elossa?
Pojat ovat toteuttamassa ankarien isiensä toiveita. Kaikkein tärkeintä on valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja mitään turhaa kuten taiteita ei saa harrastaa edes vapaa-ajalla.

Steven dramaattiset hetket tapahtuivat yhden vuorokauden aikana, Kuolleiden runoilijoiden seurassa pojat ehtivät kiintyä opettajaansa ja vaalia haaveitaan pitempään, lähes lukukauden verran. 

Opettaja John Keatingin roolin näyttelee mieleenjäävästi Robin Williams. 
Poikien joukossa on tulevia ansioituneita näyttelijöitä, esim. Ethan Hawke, joka esittää aran Todd Andersonin roolin. 
Elokuva on saanut alkunsa käsikirjoittaja Tom Schulmanin omista muistoista. Mietin, että hän saattaisi olla juuri elokuvan oikeudentuntoinen Todd, jolla moraali voittaa hetkeksi arkuuden.
Ohjaaja on muitakin menestyselokuvia ohjannut Peter Weir.

Kun katson Kuolleiden runoilijoiden seuraa mietin, miten tarpeellinen pysähtyneitä käsityksiä ravisteleva nuorisoliike USA:ssa olikaan. 
John Keatingin kaltaisia ihmisiä pidettiin syystäkin lietsojina ahtaasti ajattelevissa piireissä. "Captain, my captain", pojat kutsuivat Walt Whitmania toistaen opettajaansa ja innostuivat tämän "carpe diem, sieze the day" -ajatuksesta. Heissä jäi itämään kapinan siemen, jota heidän kohtaamansa vastarinnan vuoksi vasta heidän lapsensa pääsivät enemmän toteuttamaan. 
Nykyään korostetaan "ole oma itsesi" -ajatusta, mutta se, sekään, ei näytä tekevän onnelliseksi, vaan tuottaa monelle eksyneisyyden tunnetta.      

Opettajainkoulutuslaitoksissa pitäisi katsoa nämä molemmat elokuvat ja kouluissa oppilaille näyttää varsinkin tämä jälkimmäinen, koska Steven maailman he tietävät ja se on masentava.
Kuolleiden runoilijoiden seura virkistää, innoittaa ja tuo elämänmyönteisyydellään toivoa. Se pukkaa elämään: tartu hetkeen, tämä on sinun elämäsi!

Vielä tulee mieleen yksi opettajan uraa suunnitteleville suositeltava elokuva. Bhutaniin sijoittuva Koulu maailman laidalla.  
  

Alun kuvassa on mieheni lahjaksi saama moottorisahalla tehty veistos. Olimme muuttamassa Kuhmosta 23 vuoden jälkeen. Pieni seiskaluokkalainen kantoi karhuveistoksen kouluun, ojensi sen miehelleni ja sanoi: "Kun sä nyt muutat sinne, sinne... niin me aateltiin antaa tämä sulle." Veistos on kulkenut mukanamme jo 25 vuotta. 
Se oli ensin meillä olohuoneessa, mutta veimme sen sitten mökille.
Voi, mitkä koululeikit tämän lempeän hahmon inspiroimina onkaan leikitty! Oppilaina on olleet nuo linnut, pehmolelut, Maiju-mummi (=minä) ja lapsi.

"Sivistys ja ilo" on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana. 
Minä toteutan teemaa täällä kotimaisemissa käymällä lapsenlapsen kanssa taidemuseossa, Pomppumaailmassa ja katsomassa elokuvan Ella ja kaverit.
Iloiset terveiset messuilijoille! 

Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen. 

Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää. 

Kaatumisen taito ja muita ilon aiheita

Rakas Kiitollisuuspäiväkirja, 
tässä on nyt raportoitavana eräs onnenkantamoinen ja paljon aihetta tyytyväisyyteen:

1. 😍
Kaaduin toissapäivänä uimahallin kiveyksellä, mutta selvisin vähin vammoin. 
Olin juuri käynyt pahoittelemassa ohjaajalle erinäisistä syistä johtuneita poissaolojani ja todennut, että nyt on taas niin kiva olla täällä, käännyin ja ryhdyin ohittamaan kahta leveästi rinnakkain kulkevaa ihmistä, kun - pläts, löysin itseni kyljellään maasta kasvot alaspäin. Pääsin ylös nopeasti ja huomasin, että polvesta ja huulen päältä vuotaa verta eikä veteen ole menemistä. Ohjaaja alkoi lohdutella, ja mieheni joka oli jo ehtinyt altaaseen tuli siihen laidalle kauhean huolestunut ilme naamallaaan, mikä nosti minulle palan kurkkuun - semmoinen itkupilli olen. Sanoin hänelle, että jatkaa vaan, ei hätää ja että odotan aulassa, heilautin kättäni "ei tässä mitään" -tyylisesti ryhmämme jäsenille ja poistuin kiireesti, etteivät näkisi minun nyyhkyttelyäni. Päätin lohduttautua löylyssä pitkään, mutta sitten saunaan tuli seurakseni uimari, joka ilmoitti, että miehenikin on lähtenyt pois altaalta. Siellähän tämä istui aulassa ja alkoi tutkia vammojani lääkintämiehen asiantuntemuksella. 
Siis minähän olisin voinut loukata pääni ja olla nyt teholla tai kalmona ruumishuoneella.
Mikä onni minulla olikaan mukanani! Ja miten taitavasti osasinkaan kaatua. Hyvä minä!

2. 😍
Leikkautin tänään kivan polkkatukan.
Minähän olen kauan pitänyt pitkiä hiuksia, koska tukka on ihmisen kukka ja olen vastustanut sitä ajatusta, että vanhoilla naisilla pitäisi olla lyhyt tukka. No, eihän siinä mitään niin kauan kun hiukset laskeutuivat paksuna mattona, mutta ne alkoivat hapsottaa ja olla vaikeat pitää. Tukka-kukka rähjääntyi. Jos voisikin joka aamu laittaa taidokkaan nutturan - minullahan on solkia ja muita hiuskoristeita vaikka putiikin avaisin - mutta kun meidän ilmastossa on läntättävä myssy päähän ulos mennessä suurimman osan vuodesta, rasittavaa olla aina kampaamassa ja solkia laittamassa. Ihan pelkäsin muutosta, mutta leikkauksen jälkeen näinkin peilissä pirteän ja jotenkin nuorentuneen itseni. 
Sitten menin vaateputiikkiin, jossa on muutaman päivän ajan eläkeläisale. Löysin kivat housut ja puseron. Kassalla yllätyin, kun myyjä kysyi, olenko oikeutettu alennukseen ja onko minulla eläkekorttia. Enhän minä sellaista ole pitänyt mukanani vuosiin. Sain alennuksen, kun kerroin, että täytän kohta 75 ja että tässä olisi henkkari.
No, minullahan itsetunto nousi kohisten tällä kaupunkireissulla. En silti aio mennä kasvojenkohotukseen. Olishan se noloa, jos kuolisin siihen operaatioon ja omaiset joutuisivat suremaan minun turhamaisuuteni vuoksi. 

3. 😍
Menen viikonlopulla katsomaan uuden kotimaisen elokuvan Perhoset. 
Odotan siltä paljon, koska olen ennenkin pitänyt käsikirjoittaja Anna Brotkinin ja ohjaaja Jenni Toivoniemen töistä. Lisäksi näyttelijöinä on mielinäyttelijöitäni, mm. Jani Volanen ilmeikkäine kasvoineeen. 

4. 😍 
Nautin niin näistä lauhoista säistä. Ei tarvitse jäädä pakkasen jähmettämänä sohvalle talviunille, vaan voi patikoida niilläkin poluilla, joiden paikalle tehdään lumen tultua latu. 

5. 😍
Saan elää. 
Jokainen päivä on syytä juoda onnenkahvit. Luin Kari Hotakaisen sydämellisen, elämän isoja asioita käsittelevän kirjan Helmi, josta lisää myöhemmin. Helmi-rouvan tapana on keittää onnenkahvit aina kun tulee vieraita. Minä ajattelen, että muutenkin, ihan vain siksi että on tänäkin päivänä elossa ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.        

Onnentyttö,
vain vähän nirhaumaa huulen päällä

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta!