Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen. 

Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää. 

Kaatumisen taito ja muita ilon aiheita

Rakas Kiitollisuuspäiväkirja, 
tässä on nyt raportoitavana eräs onnenkantamoinen ja paljon aihetta tyytyväisyyteen:

1. 😍
Kaaduin toissapäivänä uimahallin kiveyksellä, mutta selvisin vähin vammoin. 
Olin juuri käynyt pahoittelemassa ohjaajalle erinäisistä syistä johtuneita poissaolojani ja todennut, että nyt on taas niin kiva olla täällä, käännyin ja ryhdyin ohittamaan kahta leveästi rinnakkain kulkevaa ihmistä, kun - pläts, löysin itseni kyljellään maasta kasvot alaspäin. Pääsin ylös nopeasti ja huomasin, että polvesta ja huulen päältä vuotaa verta eikä veteen ole menemistä. Ohjaaja alkoi lohdutella, ja mieheni joka oli jo ehtinyt altaaseen tuli siihen laidalle kauhean huolestunut ilme naamallaaan, mikä nosti minulle palan kurkkuun - semmoinen itkupilli olen. Sanoin hänelle, että jatkaa vaan, ei hätää ja että odotan aulassa, heilautin kättäni "ei tässä mitään" -tyylisesti ryhmämme jäsenille ja poistuin kiireesti, etteivät näkisi minun nyyhkyttelyäni. Päätin lohduttautua löylyssä pitkään, mutta sitten saunaan tuli seurakseni uimari, joka ilmoitti, että miehenikin on lähtenyt pois altaalta. Siellähän tämä istui aulassa ja alkoi tutkia vammojani lääkintämiehen asiantuntemuksella. 
Siis minähän olisin voinut loukata pääni ja olla nyt teholla tai kalmona ruumishuoneella.
Mikä onni minulla olikaan mukanani! Ja miten taitavasti osasinkaan kaatua. Hyvä minä!

2. 😍
Leikkautin tänään kivan polkkatukan.
Minähän olen kauan pitänyt pitkiä hiuksia, koska tukka on ihmisen kukka ja olen vastustanut sitä ajatusta, että vanhoilla naisilla pitäisi olla lyhyt tukka. No, eihän siinä mitään niin kauan kun hiukset laskeutuivat paksuna mattona, mutta ne alkoivat hapsottaa ja olla vaikeat pitää. Tukka-kukka rähjääntyi. Jos voisikin joka aamu laittaa taidokkaan nutturan - minullahan on solkia ja muita hiuskoristeita vaikka putiikin avaisin - mutta kun meidän ilmastossa on läntättävä myssy päähän ulos mennessä suurimman osan vuodesta, rasittavaa olla aina kampaamassa ja solkia laittamassa. Ihan pelkäsin muutosta, mutta leikkauksen jälkeen näinkin peilissä pirteän ja jotenkin nuorentuneen itseni. 
Sitten menin vaateputiikkiin, jossa on muutaman päivän ajan eläkeläisale. Löysin kivat housut ja puseron. Kassalla yllätyin, kun myyjä kysyi, olenko oikeutettu alennukseen ja onko minulla eläkekorttia. Enhän minä sellaista ole pitänyt mukanani vuosiin. Sain alennuksen, kun kerroin, että täytän kohta 75 ja että tässä olisi henkkari.
No, minullahan itsetunto nousi kohisten tällä kaupunkireissulla. En silti aio mennä kasvojenkohotukseen. Olishan se noloa, jos kuolisin siihen operaatioon ja omaiset joutuisivat suremaan minun turhamaisuuteni vuoksi. 

3. 😍
Menen viikonlopulla katsomaan uuden kotimaisen elokuvan Perhoset. 
Odotan siltä paljon, koska olen ennenkin pitänyt käsikirjoittaja Anna Brotkinin ja ohjaaja Jenni Toivoniemen töistä. Lisäksi näyttelijöinä on mielinäyttelijöitäni, mm. Jani Volanen ilmeikkäine kasvoineeen. 

4. 😍 
Nautin niin näistä lauhoista säistä. Ei tarvitse jäädä pakkasen jähmettämänä sohvalle talviunille, vaan voi patikoida niilläkin poluilla, joiden paikalle tehdään lumen tultua latu. 

5. 😍
Saan elää. 
Jokainen päivä on syytä juoda onnenkahvit. Luin Kari Hotakaisen sydämellisen, elämän isoja asioita käsittelevän kirjan Helmi, josta lisää myöhemmin. Helmi-rouvan tapana on keittää onnenkahvit aina kun tulee vieraita. Minä ajattelen, että muutenkin, ihan vain siksi että on tänäkin päivänä elossa ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.        

Onnentyttö,
vain vähän nirhaumaa huulen päällä

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: Hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Nick Hornby, How to Be Good

 

Guardianin mainosteksti kannen alaosassa:
'Hornby writes with a funny, fresh voice
which skewers male and female foibles
with hilarious accuracy'

Siinäpä kysymys: miten olla hyvä? Englantilainen kirjailija Nick Hornby tarkastelee tätä kysymystä romaanissaan How to Be Good (2001). Kannen Guardian-lehden sitaatissa sanotaan hänen käsittelevän meidän heikkouksiamme riemastuttavalla tarkkuudella. 

Katie Carr, kirjan minäkertoja, on kaksilapsisen perheen äiti, lääkäri. Hän on mielestään ammattinsa vuoksi niin suuri hyväntekijä, että voi suoda itselleen syrjähypyn, varsinkin kun aviomies David on kaupunginosan ja ehkä koko maan pahantuulisin mies. Valitettavasti syrjähyppykään ei auta ja avioero näyttää olevan ainoa mahdollinen keino päästä pois miehen negatiivisuuden vaikutuspiiristä.
David on kolumnistina mitätöinyt kirjoituksissaan armotta yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia ihmisryhmiä. Katie luettelee näitä solvattuja puolentoista sivun verran ja löytää neljä henkilöä maailmanhistoriassa, joista hänen aviomiehensä on puhunut arvostaen. Nämä ovat Bob Dylan (joskus ennen, ei enää), Graham Greene, Quentin Tarantino ja Tony Hancock. 

Kun David sitten muuttuu vastakohdakseen, hyväksi ihmiseksi, vietettyään pari päivää parantaja GoodNewsin käsittelyssä, aivan sietämättömän hyväntahtoiseksi ja samalla täydellisen huumorintajuttomaksi, Katie alkaakin kaivata entistä kyynistä marisijaa. Hänkö on nyt se paha täydellisen hyvyyden rinnalla? Mistä Davidin kanssa voi enää edes keskustella?

Hollowayn Vihaisin Mies -kolumnisti jättää työnsä, kiikuttaa lasten tietokoneen ja muita tavaroita köyhille ja hakee gurunsa GoodWillin asumaan perheen kotiin. Miehet alkavat yhdessä suunnitella ja toteuttaa hyväntekemisen projekteja, joihin kuuluu oman kadun asukkaiden taivuttelu ottaa kotiinsa asumaan syrjäytyneitä nuoria ja perheenjäsenten suorittama ilkeyksien peruuttamisoperaatio, jossa tarjotaan rakkautta ihmisille, joille on oltu aiemmin pahoja.
Tempaukset ja niissä epäonnistumiset ovat koomista luettavaa. Jos teini Tom on motannut ikävää kaveriaan syystä, niin eiköhän hän uusi tekonsa kun tilanne toistetaan. Perheen pieni kiltti tyttö Molly ottaa parhaaksi ystäväkseen luokan epäsuosioon joutuneen, likaisen, kaikin puolin epämiellyttävän tytön - hyvyyden nimissä. Eräs sijoitettu nuori ryöstää uuden perheensä ja karkaa heti ensimmäisenä yönä. 

Katien eroaikeet ovat jäissä ja hän alkaa sen sijaan pohtia omaa moraaliaan ja kysyä, mitä hyvyys on ja miten sitä voisi toteuttaa. Ei se voi olla niin keinotekoisen oloista utopiaa, mitä David on alkanut järjestää omassa ympäristössään pakottaen ja päsmäröiden.
Myös Katie potee monenlaista syyllisyyttä laiminlyönneistä ihmissuhteissaan. Ehkä lääkärin työ ei kompensoikaan kaikkea. 
Hän  makustelee Raamatun korinttolaiskirjeen 13. lukua "Love vaunteth not itself, is not puffed up..." ja kokee, että juuri sitä hänen miehensä ja tämän kotiguru tekevät, röyhistelevät keinotekoisella hyvyydellään.
Kun Katie sitten kokee painostusta ottaa kotiinsa GoodNewsin ja sijoituspojan lisäksi vielä hoivakodissa yksinäisyyttä potevan potilaansakin, alkaa hän oppia sanomaan ei.    

Love, it turns out, is as undemocratic as money, so it accumulates around people who have plenty of it already: the sane, the healthy, the lovable. I am loved by my children, my parents, my brother, my spouse, I suppose, my friends. Brian has none of these people, and never will, and much as we would spend it all around, a little, we can't. 

Davidin pirullinen romaani, jota hän oli kirjoittanut sarkastisten kolumniensa ohessa jää kesken, mieshän on muuttunut, samoin GoodNewsin kanssa tekeillä ollut hyvän ihmisen opas How to Be Good, samasta syystä. David epäröi. Hyvyys lähellä toteutettuna on osoittautunut liian vaikeaksi.
Katie lukee ja löytää kaunokirjallisuudesta maailmoja, joihin paeta oman elämänsä keskeneräisyyttä ja liian isoja ongelmia. (Hyvä, hyvä!)
Lapset tarvitsevat terapiaa, mutta kyllä he selviytyvät. 
Kirjan lopussa perhe vetää yhtä köyttä, vai vetääkö sittenkään.

Harvoin tapaan näin selvää tapausta, jossa viimeinen virke pilaa kirjan lopun. Pyyntö brittiläiselle kustannustoimittajalle: jos kirjasta otetaan vielä uusintapainos, niin jättäkää se viimeinen pitkä virke pois!

En vaadi loppua, jossa kaikki langat punotaan yhteen, päinvastoin, monesti on paljon kiinnostavampaa jos jotain jää avoimeksi, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan tyylistä ja siitä, että luotetaan lukijaan.  
Kirja on suomennettu nimellä Hyvät ihmiset. Aion käydä kurkkaamassa kirjastossa, onko suomentaja pystynyt paikkaamaan lopun kökköyttä. 

Parhaita viime aikoina kohtaamiani loppuja, joissa tarina sulkeutuu mietitysti, mutta jättää oven raolleen on bhutanilais-kiinalaisessa draamaelokuvassa Koulu maailman laidalla, joka on katsottavissa Yle Areenassa. 
Tässä elokuvassa on myös Hornbyn kirjaa parempi vastaus kysymykseen "How to be good?".     

     

Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.

Mutta ensi vuonna hän...

Nuutinpäivän kunniaksi Mentulan lukaalissa purettiin kuusi.
Jouluaika päättyi ennen vanhaan nuutinpäivään 13. tammikuuta. Joulurauhan ajateltiin kestävän sinne asti. 

"Päättyy joulu, vaikk´ ei kenkään sois,
joulukuusi viedään pois, pois, pois.
Mutta ensi vuonna hän
saapuu lailla ystävän -
ei voi toivo pettää."

Minä olen se "kenkään". Kun kuusi ja kyntteliköt oli poistettu ja keittiön matto sekä verhokappa vaihdettu joulunpunaisista kevään vaaleisiin, meillä näytti minusta aluksi aika aneemiselta. 
Ihminen mukautuu. Nyt alkaa jo tuntua, että valoa tuli lisää ja kunhan saadaan vielä iloinen tulppaanikimppu pöydälle, niin kevät tulkoon. Kunpa tulisikin pian!
   

Pieni kuusenkoristeljakaverini oli pistellyt kuuseen minun hiussolkianikin. Hän se myös keksi, että tarrakäsin varustettuja tonttuja voi pistää keinumaan kuusen alaoksille. Lapset näkevät mahdollisuuksia, joita me tavoissamme vakiintuneet emme näe. 

Piilokuva, bongaatko joulutilpehöörin seasta
kaksi hiussolkea?

Kestikö se joulurauha? - No, ei todellakaan. Oliko sitä edes?
Toivotaan parempaa... 

Eilen illalla kävin katsomassa todellisen jouluelokuvan, Alexander Paynen ohjaaman The Holdovers. Elokuvan jälkeen oli kohottunut olo, mikä merkitsee sitä, että se onnistui välittämään lämpöä ja tunteen, että maailmassa on oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta ja "ihmisten kesken hyvä tahto". 
Payne on ohjannut aiemmin esim. elokuvat About Schmidt, Sideways ja Nebraska. Kaikissa Paynen elokuvissa on tietynlainen huumori, jonka avulla hän näyttää, miten samanlaisia ihmiset ovat yksinäisyydessään. 
The Holdovers tapahtuu vuonna 1970, ennen älypuhelimia ja muuta nykyteknologiaa, mikä antaa sille oman sävynsä. 

Mietin tässä kahvikuppi koneen vieressä lopetusta tälle jutulleni. Tarvitseeko sitä aina olla jotain pyöristystä? Ehkä ei.  

 

Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.