Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä

Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle

Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    

Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.

Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä.  

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller. 
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.

Pääsiäisajan luontohavaintoja ja elokuvia

Pääsiäinen on ohi, mutta meidän huushollissa siitä laskeudutaan arkeen hitaasti. Kaikki koristeet saavat olla paikallaan, ohraruoho kasvaa pituutta hurjana ja pääsiäisen herkkuja syödään tähteinä pari päivää.

Teimme sunnuntaina kevään ensimmäisen retken Mustilan arboretumiin Elimäelle. Sinivuokot olivat enimmäkseen vielä nupulla ja komeasta keltamajavankaalista näkyvillä vain pari terhakan näköistä varrenalkua purossa, mutta reissu ei ollut turha, koska näimme jouluruusurinteen täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia ja kevätkellot kukkivat mattoina lehtometsässä. 
Toukokuun alussa palaamme ihailemaan atsaleoja ja vuorenkilpiä. Silloin on sinisten kukkien aika, mustarastas konsertoi pesänrakennuksensa ohessa ja lämpö nostaa ilmaan havupuitten pihkaiset aromit, jolloin kauneutta on aistittavissa myös hajuaistilla.

Kevätkellot eli kevätlumipisarat ovat alkukevään kukista suloisimpia viehättävine reunapilkkuineen.

Pupujakin nähtiin, tosin vain tuoreena puuveistoksena.
Mustilassa järjestetään moottorisahaveiston kursseja ja kilpailuja, joiden tuotoksena polun varrella on yli sata veistosta. Aiheet vaihtelevat peikkoperheistä, metsän kuningas Tapiosta ja lohikäärmeistä meidän omiin metsäneläimiimme ja arkisiin esineisiin. 

Tämä taisi olla nimeämätön, tarkistan kun
käymme uudelleen

Vesa Kuukka, Saappaat 2019, materiaali kuusi

Palatessa pysähdyimme Pentik-galleriassa ja outlet-myymälässä Kymen Paviljongissa Kuusankoskella. Posiolla pitkään asunut keramiikataiteilija Anu Pentik on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Kuusaalla ja muistaa kotiseutuaan vaihtuvilla näyttelyillä. 

Seuraava pysähdys oli Inkeroisissa Kymijoen rannassa. Olin käynyt kolmesti katselemassa, näkisinkö meidän kuuluisuuksia, arvon mandariinisorsia. Neljäs kerta toden sanoi, siellä nämä söpöliinit uiskentelivat aivan rannassa. On epäilty, että nämä olisivat tarhakarkulaisia, koska ovat niin tottuneita ihmisiin.

Eläviä lintuja vai kylpyleluja?
Inkeroisissa 5.4.2026, kuva: Ume

Elokuvista vielä, arvosteluja oikein.
 
Olin saanut päähäni, että haluan nähdä kaksi voittajaelokuvaa, parhaan elokuvan Jussin ja parhaan elokuvan Oscarin voittaneet. Päädyimme vuokraamaan ne katseltaviksi SF Anytimesta, suomalainen maksoi 6 e ja usalainen 4 e kahden vuorokauden katseluajalla.

Jossain on valo joka ei sammu on palkittuja lyhytelokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva, jota hän kehitteli seitsemän vuotta. Se kannatti! Loistava elokuva sai seitsemän Jussi-palkintoa.
Pidin paikkakuntakohtaisuudesta, roolituksesta, rytmistä, musiikista, aiheesta ja sen toteuttamistavasta... 
Romahduksen kokenut ammattihuilisti, entinen lapsinero Pauli, jota Samuel Kujala elokuvassa herkästi esittää, viettää toipilaan elämää lapsuudenkodissaan Raumalla. Hän tapaa entisen koulukaverinsa Iiriksen, joka houkuttelee hänet omiin avantgardistisiin musiikkikokeiluihinsa, joissa on kurinalaisen klassisen musiikin vastapainoksi väriä, iloa ja leikkisyyttä.
Iiriksen roolin esittäjä Anna Rosaliina Kauno tekee Iiriksestä uskottavan hahmon rohkeana nuorena naisena, joka on samalla kertaa luonnonlapsimaisen positiivinen ja viisas elämän ymmärtäjä.
Alkupuolen laulu Anna vanhojen unelmien kuolla ja lopun Lohduta mua jäivät erityisesti mieleeni. Pidän islantilaisen Björkin musiikista, klassisesta ja Nightwish-tyyppisestä hevimusiikista; tämän elokuvan musiikissa oli jotain näistä ja jotain herkempää. 
Annan elokuvalle kouluarvosanan 10! Ja pääsiäisen kukkakimppuni:

Paul Thomas Andersonin ohjaamaa elokuvaa One Battle After Another on mainostettu Suomessa humoristisena draamaelokuvana, mutta englanninkielinen määrittely 'action-comedy-thriller' kuvaa sitä paremmin.
Toimintaelokuvan piirteet hallitsevat elokuvaa suurimman osan sen kestosta: takaa-ajoa, tappelua, autoilla kaahaamista, murhia. Huumori liittyy koomisiin hahmoihin, äärioikeistolaisten rotuvihaajien ja salaliittohörhöjen kokousten kuvaamiseen,  vallankumousliikkeen tiukkaan Black Panther -tyyliin ja siihen miten jahtaamisprojekteissa tyritään.
Entinen vallankumouksellinen Bob elää rauhallista elämää teini-ikäisen tyttärensä Willan kanssa perheen äidin tehtyä virheen jatkaessaan vallankumouksellisena ja jäätyään kiinni. Kun Bobin vihollinen, eversti Steven J. Lockjaw löytää etsimänsä ja Willa kaapataan, on Bobinkin lähdettävä liikkeelle.
Molemmat miehet ovat karrikatyyrejä, varsinkin maskuliinisuuttaan korostava eversti Steven J. Lockjaw. 
Sean Penn nappasi everstin roolistaan miesnäyttelijöiden sivuosa-Oscarin, minusta Leonardo DiCaprio oli Bobina, aamutakissaan haahuilevana pappatyyppinä, paljon monipuolisempi.
Naisroolit ovat elokuvassa ohuita. 
Elokuva on tyylisotku, tarkoituksella varmaan. Siellä on western-pastissia ja vaikka mitä muuta, mutta ei syvällisiä, kehittyviä ihmissuhteita eikä lämmintä huumoria. 
Mieheni katsoi elokuvaa vajaan puoli tuntia, minä katsoin loppuun miettien tähänkö amerikkalainen elokuva on mennyt, on menoa ja melskettä, mutta missä tunteet.
Yksi asia mikä myös ärsytti oli se, että elokuvassa vihjattiin, mitä Tom Cruise olisi tehnyt. Höh, jossain sarjoissa olen nähnyt tällaista vekkulia sisäpiirihuumoria, mutta elokuvassa - nou nou... 
Kouluarvosana 6. Ilman lopun isän ja tyttären välistä keskustelua se olisi 4.  

Pääsiäiseni 2025

Arboretum Mustila, 18.04.2025

Pitkäperjantai
Retki Arboretum Mustilaan Elimäelle.

Kävimme Mustilassa ihailemassa kevään ensimmäisiä kukkia. Toukokuun lopussa menemme uudelleen, kun alppiruusut ja atsaleat kukkivat runsaina omissa metsiköissään. 
Tekee myös mieli katsoa, olisiko heillä myynnissä oman puutarhan jalostamia, erittäin hyvin meidän talviamme sietäviä Marjatanalppiruusuja. Semmoinen mökille. 

Caj Bremer, Hevosderby II, Parsiisi 1960

Lankalauantai
Retki Gumbostrand Konst & Form -taidekeskukseen Sipooseen.

Tänne menimme suomalaisen kuvajournalismin uranuurtajan, valokuvaaja Caj Bremerin juuri avatun näyttelyn vuoksi.
Näyttelyn nimi on Kvinnan bakom allt/Kaiken takana on nainen. Näyttely koostuu Bremerin vuosina 1950 - 1980 eri puolilla maailmaa ottamista kuvista, joissa on naisia omissa ympäristöissään. 

Caj Bremer, Somalia 1976

 

Caj Bremer, Neuvosto-Karjala 1979

 

Näyttelyn jälkeen kävimme Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilla Tee- ja Kahvihuone Helmissä. Sää oli ihanan lämpöinen, parikymmentä astetta, tarkeni hyvin ulkopöydissäkin sisäpihalla.
Illaksi kotiin lauantaisaunaan. 


Pääsiäispäivä
Hiljaiseloa kotona.

Satoi koko päivän, hyvä että oli tullut ulkoilluksi edeltävinä päivinä.
Tein venyttelyjumpan.
Luin loppuun norjalaiselta Oliver Lovrenskilta 19-vuotiaana julkaistun esikoisromaanin Silloin nuorena. Harvinaisen vahva, persoonallinen ja lukijaa avartava teos nuorten elämästä väkivallan ja päihteiden maailmassa, jossa on myös paljon ystävyyttä ja kaipuuta. 
Katsoimme miehen kanssa loppuun nelijaksoisen brittisarjan Playing Nice/ Vaihtuneet elämät. Sarjaa mainostetaan sillä, että se koukuttaa ja on pakko katsoa nopeasti loppuun. Totta, jännite piti. Usein sarjoja ja elokuviakin myös kritisoidaan siitä, miten laskelmoituja niiden juonirakenteet ovat, mutta - toisaalta - sehän juuri on käsikirjoittajien ammattitaitoa, saada rytmi oikein ja saada katsoja pysymään tuoliinsa nauliintuneena mukana. Juuri jännitteen puute on se, mistä suomalaisia käsikirjoituksia usein moititaan. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu valitettavasti siltä, että tämän sarjan anti jäi köykäiseksi ja muutamat ratkaisut olivat erittäin epäuskottavia. 


2. Pääsiäispäivä
Sosiaalisena ja omissa oloissa.

 Kävimme lounaalla ravintola Lammenrannassa Kouvolassa nuorimman pojan perheen kanssa. Juhlistimme pääsiäisen ohella useita eri asioita. 
Palatessa poikkesimme omassa kirjastossa, jossa on tänäänkin omatoimiaika klo 7 - 20, lähikirjaston etuja. Palautin kaksitoista kirjaa lukematta ja kolme luettuna, Petri Tammisen romaanin Sinua sinua (hyvä!), Ágota Kristófin romaanitrilogian Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe (kiinnostavia) ja Jenny Erpenbeckin pienoisromaanin Vanhan lapsen tarina (hieman pitkitettyä symbolista kerrontaa siitä, millainen ihmisestä tulee totalitarismissa). Lovrenskin kirjan jätin vielä tähän työpöydälleni. Siitä oma juttunsa sitten kun tulee tarve muotoilla ajatuksia paperille koneelle. Nuo vanhat termit kynästä ja paperista kuulostavat edelleen paremmalta kuin laitteelle kirjoittaminen. 

Ihan kelpo pääsiäinen. 

 

Caj Bremer, Laatokalla 1980,
Bremer pitää tätä kuvaa yhtenä näyttelynsä parhaimmista.
Hetki taltioitu taitavasti. 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen. 

Kuvia kevätluonnosta Mustilan arboretumisssa

Rinne täynnä jouluruusuja, valkoisia ja
vaaleanpunaisia kaunottaria

Kävimme sunnuntairetkellä Arboretum Mustilassa Elimäellä, kuten yleensäkin kevätkukkien aikaan huhtikuussa ja toisen kerran kesäkuun alussa ihailemassa alppiruusujen ja atsaleoitten väriloistoa.
  

Sinivuokkoja yllin kyllin

Myös punainen versio sinivuokosta

Kirjokevättähti

Lumikello, kevätkello, kevätlumipisara
(kauniilla kukalla monta nimeä), kuva: Ume

Lumikellon kuvasi mieheni. Huomaa kyllä, mikä kuva sekä kuvattiin että tehtiin huolella. Tiedustelin oman koneeni äärestä, montako kuvaa naapurihuoneessa oli valmiina - minulla silloin viisitoista - hänellä yksi. 
Ja alla kuva kuvaajasta. 

Eräs erikoisimpia kasveja Mustilassa,
vehkakasveihin kuuluva keltamajavankaali

Mustilan arboretumissa on myös lapsille monenlaista kivaa: eläinhahmoja, majoja ja kivimaalausta kesäisin.

Lännenpiippuköynnös kiipeää pitkin
douglaskuusen runkoa 

Mikä suloinen väri jouluruusussa! Kuva on tässä mukana
värinsä vuoksi, muutoin valokuvana huono

Krookus, kuva: Ume

Ja tämän kimaranhan tarjoilee teille: 

PS Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini, joissa on mainintoja Mustilasta:
Komeita kivimalauksia (klik) 
ja täällä eräs peikko ja paljon muutakin (klik)

Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.

Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 

Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet

Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 
  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy. 
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 

Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    
  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä. 

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa. Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden aihe alkaa kuukauden nimen alkukirjaimella ja kertoa niistä (klik).
Minä löysin tämän hauskan kuvatehtävän vasta tässä kuussa, kun ilahduin Kuvakirjeitä Karsikonperältä -blogin pitäjän Menopeli potkukelkka -kuvasta (klik).

Siis M niin kuin maaliskuu...

MAA

Helmikuu helistää, maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa, sanoo vanha kansanviisaus. Kuvani on muutaman päivän takaa kävelylenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaren ulkoilualueelta.  Oli kyllä melkoinen patikointikeli. Pärjäsin vaelluskengillä isoimpia lätäköitä kiertäen.

Eilen puolestaan tuli lunta taivaan täydeltä, mihin taas sopii sanonta Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee. Ja tänään paistaa aurinko, se kaivattu, ihana, kesää ennakoiva ja jo vähän lämmittäväkin. 
Semmoista on Suomen maaliskuussa.  

MARJAT

Tämä otos on Kuhmosta kesältä 1999. Olimme patikoimassa Ryti-Palosen retkipolulla eteläsuomalaisten vieraittemme kanssa ja yhtäkkiä edessämme avautui kultainen lakkasuo, niin runsas, että emme voineet kuin huokailla, miksi emme hoksanneet ottaa mukaan astioita kuin pari tällaista pientä ämpäriä. Keräsimme kaikki eväsrasiat, muovipussit ja pakin täyteen ja ei kun kotiin aarrettamme pakastamaan. Voi miksi en ottanut kuvaa koko saaliista!
Pidän kaikista marjoista: mansikoista mustikoista, vadelmista, viinimarjoista, karviaismarjoista, puolukoista ja lakoista.
Minun lapsuuden murteesssani lakka on suomuurain (erotukseksi maamuuraimesta, joka on vadelma) ja Lapissa lakka on hilla.
Ei kovin monessa paikassa maailmassa ole metsiä, joissa on tällainen aarre, luonnonmarjat, kaikkien nautittavaksi. Tässä on yksi aihe suomalaiseen onneen!

MAIJU eli MINÄ 

Kirstinkallio 16.3.24, Kuva: Ume

Nimeän tämän kuvani "Maiju mallia näyttää". Pienimmillä painoilla, ja niittenkin kanssa on  vaikeuksia. 
 
Kuva on toissapäivän kuntoilusta Kirstinkallion kylätalon vanhaan koululuokkaan tehdyssä kuntosalissa. Käymme mieheni kanssa tuolla salilla kerran viikossa (tosin minä laistan joskus). Näette taustalla vaaleanpunaiset pönttöuunit. Niillä lämmitetään yhä, vaikka koululla on kyllä myös ilmalämpöpumppu. Kuntosalikortti on 100 euroa/vuosi, ei haittaa vaikka jää joku viikko väliin. 

Minulla on lonkassa lommo - hm, olisi pitänyt vähän "korjailla", pyöristää sitä kuvaan, mutta mieheni ei tee kuviin "kauneusleikkauksia".
Lommo jäi kun lonkkaan laitettiin keinonivel ja lihaksia järjesteltiin uudelleen. Ei se tahtia haittaa. 

Kuvien käsittelystä sananen. Naurettavaa miten tällä haavaa jahdataan kuninkaallisia julkaisemiensa kuvien muokkauksesta. Tottakai kuvaa tehdessä siitä pitää poista roska hihasta tai kirkastaa sumeaksi jäänyttä kohtaa. Se on osa valokuvausta. Eri asia on sitten nämä filtterit, joilla ihmisestä tehdään nukkekasvoinen. Niilläkin voi joissain yhteyksissä leikitellä, mutta todenmukaisihan ne eivät ole.  
Tähän liittyen pieni hauska anekdootti. Mieheni ottaa paljon henkilökuvia. Eräs kahdeksankymppinen kaunotar koki mielipahaa, koska hänen silmänsä olivat pienentyneet sitten seitsenkymppispotrettien. Hän kysäisi mieheltäni, eikö tämä voisi pikkasen suurentaa niitä. Kuvaajan oli pakko vastata, että sitä ei pysty tekemään muutoin kuin siirtämällä omien silmien tilalle jonkun toisen silmät... ja silmät kun ovat sielun peili.

Kylätalon uunit on koristeltu kerubein

Maan päivänä 22.04.2020

Maan päivää on vietetty vuodesta 1970. Nyt on juhlavuosi, jo 50 vuotta on siis kiinnitetty erityistä huomiota maan hyvinvointiin. Vai onko?

Luin juuri Greenpeacen tiedotteesta, että Ison valliriutan, maailman suurimman koralliriutan värit ovat haalistuneet noin 60 prosenttia viimeisen viiden vuoden aikana. Värien haalistuminen kertoo stressistä, joka saattaa aiheuttaa korallieläimille kuoleman; sitä rankka stressi ihmisillekin tekee, vie ennenaikaiseen hautaan. 
Iso valliriutta on yksi maailman luonnonihmeistä. Onko sen elämää häiritty liikaa? Meidän on vihdoinkin suostuttava rajoittamaan sellaista käyttäytymistä, mikä saastuttaa ja tuhoaa elämän merissä. 
On se nyt kumma, jos ei ihminen ymmärrä pitää huolta asuinpaikastaan Maasta, sen maaperästä, ilmasta ja vedestä.  

Maan päivää on kutsuttu myös Kansainväliseksi Äiti maan päiväksi ja Maailman päiväksi. Joskus sen vietto on näkynyt isostikin, massatapahtumin. Nyt on kaikki pientä. Minäkin päätin vaikuttaa tällä pienellä kirjoituksellani. 
Kävelin päivän kunniaksi hieman pitemmän lenkin. Kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin sitruunaperhosten iloista lentelyä. Veden pinnalla näkyi vesimittareita ja muurahaiskeossa oli melkoinen kuhina, kun sen asukkat ahersivat yhteiseksi hyväksi. Aurinko lämmitti. 

Hyvää Maan päivää ja iloitaan kauniista keväästä! 

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa

Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan. 
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.

Kuva:Ume

Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin  täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia. 

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko. 

Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden  lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik). 

Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.   

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys  seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?